4 Luku.
Vihollisen alueella.
Kun kirkko sisäpuolelta välkkyi valon hohteessa ja kylän pappi seurueineen liikkui verkalleen kirkon käytävillä, suuteli pyhäin kuvia ja hartaana polvistui alttarien edustoilla vaanivat Arkadius Radovitschin silmät turhaan verivihollistaan.
Hän tarkasteli alempaan aatelistoon kuuluvia henkilöryhmiä — hän kiersi uhkaavan näköisenä alttarilta alttarille ja piti silmällä viehättävän veljentyttärensä miellyttäviä liikkeitä tämän polvistuessa pyhillä paikoilla. Hänen omat polvensa eivät koskaan taipuneet rukoukseen, hän oli jo aikaa sitten hyljännyt uskon.
Talonpojat väistyivät verkalleen syrjään tämän kammotun nuoren aatelismiehen tieltä ja jonkunmoisella vahingonilolla supattivat toistensa korviin, miten ne muutamat ylemmän aateliston jäsenet, jotka olivat saapuneet 40 virstan jopa 80 virstankin päästä, sukkelalla tavalla välttivät rauhan suudelman antamista Arkadius Radovitschille, vaikka se kolmen pääsiäispäivän kuluessa on jokaisen venäläisen velvollisuus.
Mitä taasen ylpeisiin aatelisnaisiin tulee eivät ne olleet häntä näkevinäänkään.
Rietasta elämää viettäneen aatelismiehen kuihtunut runko, hänen ilettävän näköiset kasvojenpiirteensä, jotka toisinaan
liian likellä olevine silmineen ja mataloine otsineen muistuttivat sudesta, herättivät vastenmielisyyttä ja inhoa tunnottomimmassa muukalaisessakin.
Jalkaväen kapteenin haljakaksi käynyt, kulunut puku verhosi hänen kumaraa vartaloansa.
Vaistomaisella kammolla väistyivät punaposkiset talonpoikaistytöt tämän konnan tieltä syrjään, jolla vuosikausia oli ollut ympäristöllä sijaitsevien kylien turvattomain naisten kauhuna.
Nyt hänen „herran-oikeutensa” muodosti ainoastaan kamalan muiston, sillä mahtava tsaari oli viimein niille lahjoittanut määräämisvallan jäsentensä ruumiinsa suhteen.
Sitten kun pyhä kulkue oli lopettanut kiertokulkunsa, takaisin palasi toiveissaan pettynyt konna perheensä jäsenten luo ivallinen ilme kasvoillaan silmäillen, miten kylän pappi asteli pitkin kirkon laiteita siunaten kirkon seinustalle ladottuja uhreja, leipiä, kukkia ja kaikellaisia pääsiäisruokia.
Kenraali Andrei Radovitsch puettuna harmaaseen univormuun ja kantaen valkoista Pyhän Yrjön ritarinauhaa lausui ritarillisesti kohteliaisuuksia veljensä vaimolle, joka oli heittänyt yltään korkeakauluksisen kappansa ja näyttäytyi nyt loistavassa tanssiaispuvussa salaiseksi mieltymykseksi översti Milovitschille, joka oli ratsastanut tänne kaukaa Vosnescenkistä ollakseen sen naisen läheisyydessä, jota hän jumaloi.
Muut ylimykset matkustivat nyt iloisina puoliyön juhliinsa ja kuskien huutoja kajahteli kirkon edustalla.
Arkadius kääntyi veljeensä happamennäköiseen parooni Aleksanteriin, joka salaisesti epäili rouva paroonitarta ja luuli arvaavansa syyn, minkä takia hänen vaimonsa tavattomassa määrässä tahtoi paljastaa suloansa näkyviin.
Kaljupäisenä, harvapuheisena ja alakuloisena oli lihavahko, lyhytvartaloinen parooni Aleksanteri vuosikausia taistellut häviön partaalle joutuneen tilanomistajan epätoivoista taistelua ja nyt tunsi joutuneensa puille paljaille menetettyään orjansa, jonka vuoksi hän täällä Herran temppelissäkin kirosi orjien vapauttamista.
„Oletko nähnyt Sergei Dumontia?” kysyi parooni väsyneesti.
„En!” vastasi Arkadius vihaisesti. „Hän ei ole oikeauskoinenkaan — ranskalainen nousukas —ja pelkuri raukka! Hän ei uskaltanut tulla tänne, jossa hän tiesi tapaanvansa meidät.”
„Sinä höpiset tyhmyyksiä, Arkadius” lausui porooni. „Muistatko, miten sinä kunnostit itsesi rykmentissäsi? Sinä et koskaan uskaltaisi kohdata häntä, sen tiedän aivan hyvin. Nouda Magda tänne, niin lähdemme kotiin!”
Veljen halveksivat sanat herättivät nukkuvan perkeleen Arkadiuksen sydämmessä. „Minä olen vannonut vainoavani häntä kuolemaani asti — ja sen valan olen täyttävä!” nurisi hän.
„Jos sinä kohtaat hänet, niin silloin olet mennyttä miestä! Minä olen saanut kylläni tästä sukuvihasta,” selitti parooni. „Kenraali antoi varoittaa minua, ja ilmoitti, että meidän etumme hovissa joutuvat vaaraan, jos vielä joku onnettomuus tapahtuu Mertvovodissa. Pidä sen vuoksi kitasi kiinni! Sinä kerrassaan pilasit tuon Pierre-„afäärin.” Kumpikin veli silmäili toisiaan uhmaavin katsein.
„Ensi kerralla siitä ei tulekaan mitään resutyötä,” lausui Arkadius kiroten, jonka täytyi hillitä kieltään, sillä hän oli riippuva vanhemman veljensä anteliaisuudesta.
Hän meni kirkon toiselle puolelle samalle paikalle, missä Magda Radovitsch vielä oli polvillaan. „Kyllä tätä lajia jo on riittämään asti,” lausui hän raa’asti. „Me emme ole mitään rukoilevia talonpoikia. Isäsi tahtoo ajaa kotiin. Illallisateriamme odottaa meitä.”
Kalpea tyttö hiivi hiljaa äitinsä sivulle ja hänen poskilleen lensi puna, kun hän näki översti Milovitschin riemastuen hyväkseen käyttävän oikeutta „pääsiäissuudelman” antamiseen.
Kun rotevavartaloinen rakuuna sitten hymyillen ja ahnain silmäyksin kääntyi nuoren tytön puoleen, pakeni tämä joutuin
sinne, missä poliisisotamiehet vartioivat ylimysten hevosia.
Vaunut, jotka kuuluivat Khaminavatkan herralle, odottivat rehellisen Bursakoffin istuessa kuskilaudalla.
„Missä herrasi?” kuiskasi hän arasti Nikolai Nikolajevitschille.
„Hän on ratsastanut jo kotiin, armollinen neiti,” selitti taloudenhoitaja. „Minä odotan täällä viedäkseni klo 3 aikaan kylän papin meille siunaamaan pääsiäisleipäämme.”
Kaunis tyttö kiiruhti tiehensä ja uusi toivo havahtui hänen hellässä povessaan.
Kaupunki oli valaistu, kaduilla kuhisi riemuitsevia ihmisiä ja kellojen soitto oli huumaava. Kenraali Andrei Radovitschin huvilasta loistivat valot ja Magda jo istui perheen vaunuissa äänetönnä odottaen muita perheen jäseniä, joiden piti ottaa osaa kenraalin pitoihin.
„Pappi tulee klo 11 aikaan meille ja klo 3 matkustaa hän Khaminavatkaan. Hän on luotettavin viestin viejä. Vaan hän ei saa epäillä mitään,” lausui Magda hiljaa itsekseen, kun hän oikaisi itsensä suoraksi vaunuissa.
Kylän pappi oli kutsuttu myöskin kenraalin yölliseen juhlaan ja paroonin linnaan oli ainoastaan kolme virstaa Bratskojesta; hänellä siis oli hyvää aikaa ensin käydä seurakunnan paimenena siellä ja sitten klo kolme lähteä Khaminavatkaan.
Viidenkymmenen ruplan tervetullut palkkio ja samppanjakori odotti häntä jokaisessa näissä kolmessa linnassa. Pääsiäinen oli tämän vaatimattoman papin paras rahansaantiaika.
Magda oli tavattoman äänetön huvilaan mennessä. Niin nuori kun hän olikin käsitti hän hellän kädenpudistuksen merkityksen kömpelön rakuunaupseerin ja äitinsä välillä, joka viimeksimainittu pelkäsi ainoastaan yhtä seikkaa koko maailmassa — oman tyttärensä kirkasta, vakavaa katsetta. Vaikka tämä nuori tyttö ei vielä tuntenut maailmaa, halveksi hän vaistomaisesti pikiintynyttä rakuunaöverstiä.
Puolta tuntia myöhemmin istui iloinen seurue pöydän ääressä. Kenraali Radovitschin huvila yhdisti itämaisen loiston länsimaisen uudenaikaisen somuuden kanssa tavalla, joka tekee ylhäisten venäläisten maahuvilat romantimaisiksi tyyssijoiksi.
Istuen setänsä vieressä nuoren Dianan tavoin puettuna aivan valkeaan pukuun oli nuorella kaunottarella kaulassaan korintuksena ainoastaan ristinkuvalla varustetut kultaiset vitjat, joka kuva ilmaisi hänen uskontoansa. Hänen hupaisella tuulella oleva setänsä huomasi, että elämän ruusut olivat äkkiä puhenneet kukkaansa hänen poskillaan.
„Sinä olet hurmaavan kaunis tänä iltana, Magda,” sanoi hän ystävällisesti. „Oletko ollut tuolla alhaalla virran rannalla ja poiminut sen kultaisen Perun kukan — tenhokukan, joka sinulle lahjoittaa kaiken maailman aarteet ja salaisuudet — kukan, joka avaa kultaisen sydämensä, kun pääsiäiskellot soivat?”
Tyttö loi hämillään katseensa alas, sillä elämän kultainen kukka oli todella auvennut hänen sydämessään pääsiäisriemun vallitessa. Ja kalliin salaisuutensa ilmaiseminen pelotti häntä.
Huvilassa toimeenpannut pidot olivat hyvin hauskat, vaan Magda oli hyvin harvapuheinen, kunnes myöhästynyt pappi saapui.
Hän imarteli hienolla teeskentelyllä ihastunutta pappia, joka ei aavistanut, että kohtalo oli valinnut hänet rakkauden sanansaattajaksi kahden toisiaan leppymättömästi vihaaviin perheisiin kuuluvan henkilön välillä. Joku ääni Magdan povessa kuiskutti, että pohjaton kuilu oli äkkiä avautunut hänen ja hänen äitinsä välillä. Sampanjasta kiihtynyt översti näet oli poislähtiessään kumartunut paroonittaren käsien yli ja suudellut niitä intohimoisesti ja Mertvovodin tähti kuuli hänen kuiskaavan : „Minä tulen huomenna papin kanssa — armahaiseni!” Tämä havahtuminen oli kauhea nuorelle tytölle ja vaikutti häneen masentavasti.
Nuori tyttö punnitsi yksinään pimeässä kohtaloaan: „Äidilleni en koskaan enää tämän jälestä voi uskoa sydämeni salaisuuksia,” huokasi hän. „Setä Arkadius on lurjus — ja kenraali Andrei maailman mies — raju vanhan ajan aatelisylimys. — Minun veljeni ei ole saava tietää mitään, sillä muutoin tapahtuisi uusi kaksintaistelu — ja isä raukka on niin alakuloinen sekä toivoton.”
Viaton Katarianopiston kukkakaan ei voinut olla huomaamatta sitä synkkää varjoa, joka verhosi parooni Aleksanterin jokapäiväistä elämää.
Kaikki ihmiset näet hyvin tiesivät, että tämä maaseudun aatelismies oli siinä vähemmän kadehdittavassa asemassa kuin venetislainen doogi, jolla on hyvin kaunis puoliso, joka tavattomassa määrässä pitää muista miehistä.
Magdan viimeinen turva mahdollisesti oli ruhtinatar Vera Orbeleff, joka hänen Katarinaopistossa oloaikanaan oli niin ystävällisesti kohdellut häntä, vaan hän ei kumminkaan rohjennut tälle hurmaavalle ruhtinattarellekaan paljastaa salaisuuttaan tai kertoa siitä lumoavasta lemmestä, joka oli valloittanut hänen nuoren sydämensä.
Ruhtinatar Veran käydessä mainitussa palatsimaisessa koulussa, jonka kynnyksen yli ei kukaan miespuolinen maallikkohenkilö, keisaria lukuunottamatta, saanut jalkaansa astua oli Magda liiankin usein nähnyt kenraali Andrein loistavan virkapuvun tämän rakastettavan keijukaisen vaunuissa.
„Hän varmaan puhuisi koko jutun kenraalille — isäni saisi sen heti tietoonsa — ja sitten olisivat Arkadius ja veli Ivan kuin pari raivoavaa sutta.”
Ylevämielisesti uhrautuen rakkaudelleen, joka niin äkkiä oli leimahtanut liekkiinsä ja oli yhtä vaarallinen kuin Romeon ja Julian lemmentarina, tiesi yksinäinen tyttö, että hän voi luottaa ainoastaan kylän pappiin, sillä hän saisi kuulla hänen tunnustuksensa ja sitten kirkon ehdoton vaitiolo säilyttäisi hänen salaisuutensa. Hänen rakkautensa oli tehnyt hänestä tuon yksinäisen miehen suojelijan, joka nyt jumaloi hänen äänetöntä kuvaansa.
Tykyttävin sydämin ja surullisesti huoaten erosi nuori paroonitar äidistään, kun he saapuivat kotiinsa „kuoleman veden” rannalla.
Lili Radovitsch tiesi, että hänen turmeltumaton tyttärensä vaistomaisesti vihasi Boris Milovitschiä, sillä tarkkanäköinen rakuuna, joka ei ollut ensikertalainen lemmenseikoissa, oli kuiskannut hänelle: „Varo tuota kyyhkyistä! Sillä on silmät ja korvat — sen siivet ovat jo täyspitkät.”
Häikäilemätön himojensa orja huomasi heti saavansa nuoresta tytöstä vihamiehen. Lausuen välinpitämästi hyvää yötä jätti äiti tyttärensä, joka meni omaan huoneeseensa, siihen osaan linnan tornissa, ajasta voi nähdä arolla sijaitsevan linnan, jonka joka ikkunasta loisti valoa.
Hän vaipui uneen rukoillen sen miehen puolesta, joka niin ihmeellisesti oli ilmestynyt hänen elämänsä polulle, isänsä verivihollisen puolesta.
Kaislaa kasvavan Mertvovodin toisella puolella oli Sergei Dumont palannut kotiinsa tehtyään retken alustalaistensa piirissä. Hän oli huomannut häikäisevän valkoisen valon Magdan huoneesta ja ihmetteli lankeisiko hänen kaunis varjonsa seinälle siinä huoneessa, jonka hänen sulonsa teki verrattomaksi aarrekammioksi.
Hänen käskystään oli vanhan linnan koko väestö kokoontunut tänä pääsiäisyönä avaraan ruokasaliin vanhan Chuchinkan johdolla, joka oli hyvin kateellinen arvostaan ja herätti huomiota ainoalla silkkipuvullaan, jota koristivat hopeiset ketjut avainnippuineen.
Kun Sergei Dumont saapui omiin huoneisiinsa pysähtyi hän jokaisen pyhäinkuvan eteen sekä silmäili kauvan äitivainaansa kuvan kauniita piirteitä. Uusi pyhimys kumminkin nyt oli ottanut asuntonsa hänen sydämessään.
Hän lankesi polvilleen ja vannoi pysyä uskollisena rakkaudelleen, joka niin ihmeellisellä tavalla oli tullut hänen elämänsä päämaaliksi.
Linnan edustalta olivat kylän nuoremmat talonpojat kokoontuneet linnan pihalle ja lauloivat surunvoittoisia laulujaan kun hän astui ruokasaliin hohtokivillä koristetulla kädellään tarjosi viiniä vanhalle ryppyiselle hoitajalleen, iäkkäälle Chuchinkalle ja kaikille palvelijoille, jotka olivat hoitaneet häntä lapsena sekä auttaneet häntä pienen kasakkaponynsä selkään. Tässä harvinaisessa juhlassa tahtoi hän esiintyä palvelijainsa palvelijana — servus servorum.
Pääsiäisaamun aurinko lähetti aikaiset säteensä Sergei Dumontin ikkunasta ja havahduttuaan suloisista unista, joiden esineenä oli ollut hänen sydämensä ihailema olento, pukeutui linnan isäntä vaatteisiinsa sekä riensi puutarhaan ja sieltä suureen puistoon.
Hän kääntyi taakseenpäin ja silmäili tätä vanhaa linnaa. Palvelijat olivat jo täydessä touhussa ja häärivät kuin mehiläiset, sillä vanha Chuchinka antoi kattaa pääsiäispöydät kylän papin siunattavaksi. Kylän pappia näet odotettiin linnaan saapuvaksi.
Vanha Chuchinka oli siitä hyvin ylpeä, ettei koko Khersonissa nähty sellaisia pöytäkalustoja, joiden painosta suuret pöydät kerrassaan notkuivat.
Kevein askelin asteli nuori isäntä laajojen istutusmaiden halki sille paikalle, mistä hän ruohoisella kummulla seisoen voi nähdä aamuauringon säteitten kimaltelevan vihollisensa linnan ikkunoissa Mertvovod-virran toisella puolella.
Yksitoikkoinen aro hänen silmissään näytti nyt kirkastetulta, sillä hänen onnellisessa sydämessään oli valoa. Syvissä mietteissä viipyi hän tällä paikalla tunnin ajan ja käänsi sitten surumielin katseensa pois loitompana virran toisella puolella sijaitsevasta rakennuksesta, jonka rakkaus oli muuttanut jonkunmoiseksi paratiisiksi hänen silmissään.
„Ei ole ainoatakaan keinoa — se on mahdotonta!” huokasi hän. „Minä en voi mennä hänen luokseen, eikä hän voi tulla minun luokseni.”
Hän tunsi liiankin hyvin hänen villien sukulaistensa leppymättömän vihan ja hänen oma harjaantunut silmänsä ilmoitti hänelle, ettei ollut olemassa mitään keinoa saada turvallisesti lähestyä Radovitschien linnaa.
Maa oli kaikkialla avoin ja paljas, virta juoksi toisiaan vihaavien aatelissukujen alueiden välillä ja kaikkialla nähtiin Radovitschien paimenia ja niiden kasakkain hevosten vahteja; toisella puolella virtaa kuljeksi joukottain hänen omia orjiaan ja äkäisiä ukrainilaisia koiria, jotka tunsivat jokaisen, joka oikeissa asioissa lähestyi virran rantaa. Olisi ollut mieletöntä yrittääkään virran toiselle puolelle.
Hän palasi takaisin puistoon, joka nyt alkoi pukeutua kesäiseen pukuunsa, ja istuutui vähäisen italialaismallisen kesähuoneen rapuille järven rannalla, missä hän niin usein oli nähnyt äitinsä kesäilloin katselevan lasten leikkiä.
Sen ovi oli avoinna ja tämä viehättävä kesäinen tyyssija oli autio. Tämä välinpitämättömyys tätä mieluista lapsuuden tyyssijaa kohtaan koski häneen kipeästi sillä hänestä muodosti tämä kesähuone synkän muiston.
Hän astui sisään ja nousi vähäiselle altaanille huvihuoneen katolla, josta hän vielä kerran loi katseensa rakkautensa Mekkaa kohti.
Yht’äkkiä huomasi hän, että muuan kieleke hänen omaa, kasvavaa metsäänsä melkein kosketti tuuheita pensaita Radovitschien puistossa eräässä „kuoleman veden” mutkassa siinä paikassa, missä joukko suuria, vedestä esiin pistäviä kiviä ja karia sulki virran uoman hyvin kapeaksi. Muuan mieletön päähän pisto valtasi hänet.
„Tuolla voisin mennä virran yli illoin; kaikkialla on virran rannalla talonpoikain venheitä — vaan se on vihollisen aluetta! Vaan se olisi mieletön teko ja jos minut tavattaisiin olisi seuraus se, että hänen sydämensä särkyisi — ja kenties toinen meistä joutuisi kuoleman saaliiksi.”
Alakuloisena asteli hän jälleen linnaan. Tavatessaan ensimmäisen puutarhurin antoi hän määräyksen, että järven rannalla sijaitseva suvihuone oli heti kuntoon laitettava.
„Teetä kaksi avainta, toisen itseäsi ja toisen minua varten sekä laitata kaikki kuntoon. Minä annan viedä sinne muutamia kirjoja ja huonekaluja kesäkuukausiksi, jolloin puisto on oleva minun asuntoni.
Lapsivuosiltaan muistui hänen mieleensä muuan luola, jota kerran muinaiset tataarit olivat käyttäneet asuntonaan ja joka oli uurrettu „kuoleman veden” läheisyydessä kohoavaan kalkkikivikallioon.
„Minä unhotin luolan, Dimitri,” lausui hän. „Vie minut sinne!”
„Se on nyt kokonaan puiden ja pensaiden peitossa, armollinen herra,” vastasi puutarhuri, „vaan muuten on se sisältä laajennettu ja hyvässä kunnossa. Parooni Pierre, jonka muisto olkoon siunattu, käytti sitä jääkellarina kunnes me ehdimme saada kummulle tehdyn uuden jääkellarin reilaan.”
Kumpikin mies kulki metsäpuiston reunustaa kunnes he näkivät luolan vanhat ovet.
„Tässä on avain, armollinen herra,” lausui puutarhuri.
„Avaa ovi ja jätä se auki. Anna sitten minulle avain,” muistutti Sergei hajamielisesti. „Minä tahdon tulla tänne jonakin päivänä katselemaan vanhoja leikkipaikkojani. Ilma tuolla luolassa on niin ummehtunutta, se on saatava raikkaammaksi. Sinä voit polttaa siellä hiukan tulikiveä.
Alakuloinen rakastaja sulkeutui huonseseensa eine-aikaan asti.
Komea, vanhaan venäläiseen kuosiin valmistettu kahvikalusto jäi pöydälle koskemattomaksi, sillä ikäänkuin tenhottuna tuijotti hän vaan maalattuun tauluun, joka häntä muistutti siitä ainoasta naisesta, jonka tähden hänen sydämensä sykki tavallista nopeammin.
Hän oli tehnyt kaikenmoisia suunnitelmia voidakseen tavata Mertvovodin tähteä ja hänen ajatuksensa palasivat siihen suloiseen pääsiäislahjaan, pääsiäisyönsuudelmaan, jonka rauhan ja rakkauden enkeli oli hänelle tarjonnut. Vaan hän muisti, ettei mihinkään aatelisperheeseen enää vieraaksi kutsuttu Magdan juromaista isää eikä hänen kevytmielistä äitiään.
Jokaisessa juhlallisemmassa tilaisuudessa sitä paitsi Magdan sivulla aina olisi kenraali Andrei, kostonhimoinen Arkadius tai tuo jörömäinen isä, jos äiti, paroonitar hetkiseksi poistuisikin kuhertamaan översti Milovitschin sivulla, joka aina oli siellä, missä paroonitarkin.
Hänen ollessaan näissä mietteissä ajaa karautti linnan pihalle kuriiri tuoden suuren joukon pääsiäislahjoja, terveisiä ja kirjeitä hänen jalolta sisareltaan sekä laukullisen kirjeitä Pietarista.
„Barbe!” lausui hän mietteissään. „Hän voisi auttaa minua! Oi, hän tunsi liiankin hyvin tämän naisen sydämmessä vallitsevan taipumattoman ylpeyden.
„Hänelle ei voi ilmoittaa mitään. Hän uhraisi koko elämänsä ennen kuin hyväksyisi sellaista avioliittoa.” Hän ei muistanut avata sisarensa kirjeitä, sillä hänen päähänsä pälkähti rohkea tuuma. Jos Magda nimitetään hovineidiksi, voin minä palata takaisin rykmenttiini. Chevalierkaarti muodostaa keisarinnan oman henkivartioväen. Minä tapaisin häntä aina hovissa. Talvipalatsissa on tuhansia komeroita ja keisarinnan suosio sekä keisarin suostumus musertaisi kaikki vastustamiset. Se tuntui niin viekoittelevalta, hurmaavalta mahdollisuudelta, vaikka samalla yhtä toivottomalta kuin ajatus.
Sillä hän ei uskaltanut ajatellakaan luopua velvollisuuksistaan perheen päämiehenä. „Ei ole olemassa muita kuin Vasili Federoff,” huokasi hän. „Minulla on velvollisuuksia Pierreä, esi-isiäni ja alustalaisparkojani sekä kaikkia muita kohtaan, jotka luovat katseensa minun puoleeni saadakseen apua. Minä en voi lähteä Khersonista. Meidän rakkautemme on tuomittu kuolemaan syntyessään. Me molemmat olemme kahlehditut vihollisalueillemme.”
Häntä kummastutti suuresti Magda Radovitschin äkillinen uhrautuvaisuus. Kun hän ei laisinkaan tuntenut tämän tytön salaisia sydämenkätköjä ei hän tiennyt mitään siitä, mitä huhu oli kertonut hänen ritarillisuudestaan ja urhoollisuudestaan.
Tytön veljen avomielinen tunnustus, joka oli hyvin kehuva Sergei Dumontin luonteen suhteen ja joka esitti hänen varsin edullisessa valossa upseerina, oli saanut tämän kuusitoista-vuotiaan tytön uneksimaan sukuvihollisensa jaloimmasta jäsenestä. Ja harvinaiset tilapäiset tapaukset olivat hänen tietämättään auttaneet häntä.
Ruhtinatar Vera Orbeleff oli ottanut nuoren Katarinaopistolaisen mukaansa nähdäkseen Aleksanteri II:sen juhlallista saapumista pääkaupunkiin Nevan rannoilla sitten kun raskas keisarinkruunu oli laskettu tsaarin voideltuun päähän. Silloin oli Magda nähnyt Sergein.
Hän ratsasti eskadroonansa etunenässä Chevalierkaartin loistavassa virkapuvussa loistavine kypärineen ja hopeisine koristuksineen ja komean ratsunsa seljässä näytti tämä nuori majuri uudenajan Lohengriniltä, oikealta ruhtinasten ruhtinaalta.
Ja ylimyssukuisilla kaunottarilla, jotka täyttivät Katarinaopiston koulusalit, oli runsaasti veljiä ja serkkuja kummassakin komeassa henkivartioväen rykmentissä.
Sergei Dumontin ritarillinen esiintyminen harjoitusretkillä, hänen huolenpitonsa sotamiestensä hyvinvoinnista, hänen ruhtinaallinen auliutensa, kaikki tämä oli lisän kanssa tullut hänen tietoonsa ja vaalitaistelun vaalijuonista rikkaiden kuukausien kuluessa oli markiisi Pierren kuolema ja molempien kuumaveristen nuorukaisten romanttinen kaksintaistelu tuhannella tavalla vetänyt sitä miestä lähemmäksi häntä, joka nyt hallitsi hänen sydäntään. Tavallisella huolettomuudellaan oli ruhtinatar Vera antanut nuoren sankarin kasvaa puolijumalaksi nuoren tytön mielikuvituksissa.
Kuumaverinen nuori veli oli sitä paitsi sisarelleen tunnustanut, että viininhöyryt ja eräs sopimaton muistutus hänen puoleltaan olivat olleet syynä hänen kaksintaisteluunsa majuri Dumontin sisarenpojan kanssa.
Vaikuttavimmat Preobrasjenkin ja Chevalierkaartin nuoret upseerit olivat kaikin tavoin koettaneet ehkäistä tätä kaksintaistelua, jossa kumpikin nuori luutnantti esiintyi ainoaltaan raakamaisen sotilasylpeyden välikappaleina. Mutta ennen kaikkia oli laverteleva ruhtinatar Vera Orbeleff sovittanut kirjeenvaihtonsa nuoren, tulevan hovineidin kanssa siihen muotoon, että se muodosti kaunistellun kuvauksen Khaminavatkan uuden omistajan miehekkäästä jalomielisyydestä.
Tulinen hovikaunotar oli nuorelle holhotille kertonut yksityiskohtiin saakka oman romantimaisen käyntinsä Sergein luona ja hänen jalon lupauksensa, ettei vainon verinen käsi enää tekisi tuhotöitä Mertvovodin rannalla.
Tällä tavoin kypsyneenä rakkauden suloisen levottomuuden uhriksi oli yksinäinen, romanttimainen tyttö kerrassaan aseeton miellyttävän vihollisensa suhteen, jonka kuva äänetönnä oli hiipinyt hänen poveensa. Tällaisia ihmeitä aikaan saa huoleton rakkaus tenhovoimallaan.
Näiden kummankin rakastavan toisiaan kohdatessa oli Magda esiintynyt kuin sukunsa vihollisen suojelijana ja puollustajana ja heidän katseensa olivat puhuneet kahden yksinäisen, toisiaan rakastavan henkilön sähkökieltä, pyhä rauhansuudelma oli yhdistänyt heidän sydämmensä.
Näistä haaveiluistaan herätti Khaminavatkan isännän pian vanha Chuchinka, joka loistaen ylpeydestä ja tyytyväisyydestä pyysi häntä silmäilemään pääsiäispöydän komeutta. Koko linnan väki tuli koolle Sergein tavanmukaisilla juhlamenoilla katsellessa kaikkea tätä komeutta, joka nyt vaan odotti kylän papin siunausta.
Hartaita talonpoikia oli jo kokoontunut sadottain linnan eteläisen sivun edustalle, porttikäytävät, raput ja pihamaa oli kukkuroillaan näiden vaatimattomista eväistä, vuoden ensi hedelmistä.
Kolmea suurta pöytää avarassa salissa kattoivat verrattomat venäläiskuosiset, kirjaillut pöytäliinat ja notkuivat pöydät avaran linnan alueen tuotteista. Kunniasijalla kumminkin nähtiin kokonaisena paistettu lammas, jonka kehyksenä oli härkäpaistia, kinkkua ja kaikellaista riistaa.
Harvinaisia kukkia, sanajalkoja ja eri kasvihuoneista tuotuja palmuja oli runsaasti suurien pääsiäiskakkujen, leipäpyramiidien ja maalattujen pääsiäismunaröykkiöiden koristuksena, jonka ohella pöydille oli tuotu mitä parasta vaan linnan hyvin varustetut ruokasäiliöt voivat tarjota, ja lopuksi nähtiin siellä kokonaiset metsät kynttilöitä.
Avaran salin eräässä loukossa kimalteli neljä äärettömän kallisarvoista kullasta, hopeasta ja Siperian harvinaisista jalokivistä valmistettua pyhäinkuvaa, jäljennöksiä Venäjän pyhimmistä maalauksista: Vladimirin pyhä neitsyt, Jerusalemin pyhä neitsyt, Vapahtaja kultaisessa messupuvussa ja Donin pyhä impi.
Linnan ulkopuolella talonpojat jo lauloivat hurskaasta Olgasta ia Vladimir Suuresta ja sadat pienet vähävaraiset perheet kantoivat esiin siunattavaksi vaatimattomia juhlavarojaan, suuresti suosittuja mustia leipiä, joku joukossa paistetun kanan, pääsiäismunavateja ja muutoin työtä tekevien talonpoikain niukkoja ravintoaineita.
Kello oli kolme kun vaunut pysähtyivät linnan pihalle ja Sergei Dumont kynnyksellä vastaanotti parrakkaan papin, joka juhlallisesti kumarrellen jakeli siunauksia ja vetäytyi sitten pukeutumishuoneeseensa, jossa neljä hänen muassaan seuraavaa kuoropoikaa auttoi häntä tässä toimessa.
Pöytien ympärille kokoontuneina seisoivat linnan palvelijat palavat vahakynttilät käsissään ia kuunnellen hartaasti, kun pappi syvällä bassoäänellä suoritti siunauksen. Ulkona olevat talonpojat rukoilivat polvillaan, sillä ne olivat joukottain kokoontuneet auki olevien ikkunain ääreen osaa ottaakseen juhlalliseen toimitukseen ja saadakseen osan pyhän miehen kaivatusta siunauksesta.
Kun viimeinen rukous oli luettuja viimeinen osanottajista asianomaisella tavalla pirskoitettu vihkimävedellä sekä viimeinen virsi laulettu seurasi linnan isäntä pyhää vierastaan eteläiselle linnan portille, jossa kokonainen tunnin ajan pappi siunasi uskovaista seurakuntaansa. Sergei katseli ilolla, miten vähäisinkin uhrilahja pirskoitettiin pyhällä vedellä.
Taloudenhoitaja Nikolai Bursakoff jakoi herransa lahjat, vaan linnassa tällä välin kaikista huolista vapautetut palvelijat järjestivät hauskan pääsiäiseineen valmiiksi. Nyt oli paaston kirous loppunut ja juhla alkoi sekä linnoissa että mataloissa majoissa.
Bursakoff kumminkin oli pahemmassa kuin pulana, sillä hän ei uskaltanut astua sen näkymättömän rajan yli, jonka luokkaeroitus oli luonut hänen ja isännän välille, joten hän ei voinut isännälleen kertoa voinut isännälleen kertoa yöllistä kohtaustaan „kuoleman veden” tähden kanssa.
„Tapahtukoon Jumalan tahto,” jupisi hän. „Niillä kummallakin on pitkä elämän ura edessään! Ne ovat tapaava toisensa — kun virran vedet yhtyvät toisiinsa,” ja hän sulki suunsa, sillä hän uskoi, että tyttö siten oli tahtonut ainoastaan varoittaa uhkaavasta vaarasta.
Sillä aikaa kun pappi odottaissaan kaikkea hyvää, oli tuleva, kuoropoikien avustaessa riisuutui sekä mietti sitä pääsiäislahjaa, joka oli varsin tervetullut lisä hänen niukkaan palkkaaansa, istui Sergei Dumont omassa huoneessaan melkein mielettömän riemun huumaamana, jonka hänelle muuan odottamaton tapaus tai seikka oli valmistanut.
Hän oli katellut kellon viisarin eteenpäin liukumista toivoen jotain merkkiä naise1ta, jonka suloinen kuva nyt täytti hänen sydämmensä, vaan turhaan.
Kaikki esteet, kaikki vaarat muistuivat nyt hänen mieleensä. „Kaikki niiden palvelijat tunnetaan täällä, hän ei koskaan uskaltaisi lähettää mitään viestiä ja kelle hän muutoin voisi uskoa salaisuutensa?”
Hänen sydämessään vallitsivat kapinalliset tunteet, kun hän seisoi papin vieressä ja vastenmielisesti notkisti päätään rukoukseen.
Kun pappi jälleen meni pukeutumishuoneeseen oli hän pistänyt pienen käärön Sergei Dumontin käteen. „Tämä on teille ja tuottakoon se Jumalan siunausta!” lausui pappi poistuessaan.
Jonkunmoinen aavistus pakotti nuoren aatelisylimyksen menemään omaan huoneeseensa, jossa hän vapisevin käsin aukaisi tämän vähäisen käärön. Se oli salaperäinen lahja — nimetön lahja!
Kiihkein katsein otti hän esiin vanhanaikaisen hopeisen pääsiäismunan, joka oli vanhaa moskovalaista tekoa — joku kummallinen perhemuisto entisiltä ajoilta.
Kansi aukeni hänen hiukan sitä painettuaan ja sitten luki hän munan sisälle pannun kokoon taitetun kirjeen äkillistä tulta hehkuvin katsein.
Tytön yksinkertaiset sanat tunkeutuivat hänen sydämensä syvyyteen, kun hän luki kirjettä. Hän suuteli toistakymmentä kertaa niitä kirjaimia, jotka tyttö oli kirjoittanut vapisevalla kädellä. Kirje oli rauhan ja rakkauden sanoma ja auringon valokin tuntui nyt kirkkaammalta!
Hän nimittäin kirjoitti: „Minun täytyy tavata teitä. Elämä ja kuolema riippuu siitä, mitä minulla on teille sanomista ja minä en uskalla sitä kirjeellisesti ilmoittaa. Minä en voi tulla teidän luoksenne! Te voisitte kirjoittaa ruhtinatar Veralle, vaan minä en voi lähettää teille vastausta. Olen koko yön miettinyt jotain keinoa — enkä uskalla ketään lähettää tuomaan teille kirjettä, jossa ilmoittaisin, mihin loppupäätökseen olen tullut.
Jos te kirjoitatte ruhtinatar Orbeleffille voi kirje olla perille tulematta. Kuten tiedätte, avataan kirjeet yhden tai toisen toimesta Venäjällä ja sinetillä varustettu kirje varmaan varastettaisiin. Jos te julkisesti lähestyisitte minua, olisi se minun perikatoni eikä hyödyttäisi teitä vähääkään.
On ainoastaan yksi keino! Huomissa iltana ja sitten joka ilta — kunnes tulette — olen minä metsässä meidän puutarhamme päässä, lähinnä virtaa, kello kahdeksasta yhdeksään. Silloin on jo pimeä. Kello 10 aikaan juomme me teetä.
Jos tahdotte tulla huomenna, niin sytyttäkää kynttilä palamaan linnan vähäisessä kulmatornissa. Minä voin nähdä sen kiikarini avulla.
Minun huoneessani on oleva pimeää siihen saakka, kunnes olen nähnyt kynttilän valon tornihuoneestanne, jolloin minä valaisen ikkunani. Valaistuksen tulee kestää kymmenen minuuttia.
Menkää virran yli teidän metsäniemestänne kareja myöten. Teidän on kuljettava ainoastaan muutamia askeleita omalta alueeltanne.
Älkää sanoko mitään papille. Hän ei tiedä tästä kirjeestä mitään. Tällä kertaa minä voin luottaa häneen, vaan sitten en enää koskaan.
Magda.”
Levollisen näköisenä istuutui Sergei Dumont pöydän ääreen aterioimaan papin kanssa. Taloudenhoitaja ja vanha emännöitsijä edustivat muuta talonväkeä.
Vaatimaton pappi oli suorittanut viimeisen väsyttävän velvollisuutensa ja silmäillen kyllikseen pöydällä olevia harvinaisia, lukemattomia herkkuja maisteli hän hyvin halukkaasti viiniä.
Salaisella ilolla oli hän huomannut kaksi koria suuresti haluamaansa sampanjaa asetetun hänen vähäisen matkavaununsa takalaudalle ja vasta erottuaan Bursakoffista, joka saattoi häntä istutusmaiden rajalle, uskalsi hän avata ien kirjekuoren, jonka linnan isäntä oli pistänyt hänen kouraansa.
„Viisisataa ruplaa!” huudahti hän ilosta ihmeissään. „Yhtä suuri summa kuin minulla on palkkaa vuodessa!” Sitten vaipui hänen päänsä vaunun selkänojaa vasten onnelliseen uneen ajopelien kiirehtiessä hänen kotiinsa, jossa hänen kärsivällinen, nöyrä vaimonsa odotti herraansa ja isäntäänsä.
Kuoropojat, jotka ajoivat hänen jälestään, olivat myöskin yhtä hämmästyneitä kun kukin oli saanut kahdenkymmenen viiden ruplan setelin, ja sinä yönä vallitsi riemu papin vaatimattomassa kodissa. Rakkaus oli tällä kertaa enemmän kuin tavallisesti avannut Sergei Dainontin auliin käden.
Tänä päivänä ikäpuoleen ei kumminkaan kukaan nähnyt linnan isäntää, sillä hänen vällynsä ja alustalaistensa mielin määrin nauttiessa linnan suuressa salissa pääsiäisjuhlan riemuja, istui hän vähäisessä linnan tornissa ja kaukoputken avulla tarkasteli vihollisen alueen topograafisia suhteita.
Tuntia ennen kuin aurinko täydessä loistossaan vaipui arolle ratsasti hän ulos, vaan höllinä riippuivat ohjasperät Orloff-rotuisen juoksijan kaulalla, kun hän taitavasti raivasi itselleen tietä pitkin kukkulain suojaamaa virran rantaa ja sitten valitsi sopivan paikan virran yli menoa varten.
Se oli helposti tehty, sillä muuan vähäinen laituri venheineen ilmaisi lossipaikan niiden kolmen järven yläpuolella, joihin suljetut hauvit ja toutaimet olivat yhteisiä „kuoleman veden” kummankin rannan asukkaille. „Se käy päinsä,” lausui hän ratkaisevasti ja hänen sydämensä sykki salaisesta ilosta.
Turko ja Sergein vanha palvelija kummastelivat suuresti nähdessään isäntänsä niin iloisen näköisenä, kun hän sinä iltana aivan yksinään söi päivällistään, sillä nyt oli hän täyttänyt kaikki kreikkalaiskatoolisen uskonnon vaatimukset ja uskonnolliset menot sekä voi rauhassa miettiä sen kirjeen sisältöä, joka oli kätketty hänen povelleen. „Pääsiäis-ilo on löytänyt tiensä hänen armonsa sydämeen,” huomautti Turko tarkoittavasti toveriaan. Rehellinen vanha kersantti risti silmiään ja lausui : „Nyt onkin uusi vuosi käsissä. Surua ei voi kestää aina, sillä pääsiäinen karkoittaa kaikki surut.”
Tavanmukaisella juhlavalaistuksella päättyi tämä juhlapäivä, mutta ei kukaan aavistanut, että valo, joka loisti vähäisestä tornista, oli linnan herran omalla kädellä sytytetty merkiksi uuden ajan alkamista „kuoleman veden” rannalla.
Palvelusväki näissä molemmissa linnoissa oli yhtä huoleton huomisesta kuin talonpojatkin ja myöskin ympäri kuljeksivat kiertolaiset, sillä pääsiäispyhinä ei tarvinnut murehtia mistään. Sen vuoksi ei näkynyt ainoatakaan kulkijaa aution virran rannalla, kun Sergei Dumont pääsiäismaanantaina vienon harmaassa hämärässä tummaan pukuun verhottuna ja aivan aseetonna irroitti vähäisen venheen ja vetäistyään airoilla muutamia kertoja hyppäsi vihollisen alueella maalle. Pelko tuntui hänestä kuuluvan menneisyyden muistoihin.
Hän raivasi itselleen tietä saraheinää kasvavan rannikon poikki ja oli pian puiden suojassa, missä hän silmäili ympärilleen.
Puiden varjossa huomasi hän erään valkopukuisen olennon ja samassa seisoi hän ilosta hurmaantuneena tytön sivulla.
Tytön pää painui hänen rinnalleen ja ensi kertaa tunsi hän rakastettunsa sydämen sykkivän sydäntään vastaan.
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 154-156, 158-161 10.-21.8.1900.
