5 luku.
Varastettuja suuteloita.
Seuraavassa silmänräpäyksessä liikutuksen valtaama tyttö irroittihe lemmittynsä syleilyksestä ja joutuin heitti ylleen tummanvärisen kapan. Puiden pimeimpään kätköön piiloutuneina saattoivat he olla melkein varmat siitä, ettei heitä kukaan huomaisi.
„Oi, Jumalani,” huudahti Magda. „Minulla on niin vähän aikaa ja kumminkin olisi minulla niin paljon kertomista. Sinä olet täällä henkesi uhalla — tuota ylikulkupaikkaan vievää polkua käytetään paljon, jos joku sattuisi tulemaan. Minä en tahdo että sinä tulet tänne toisen kerran. Ne väijyvät sinun henkeäsi. Minä huomasin sen tänään. Kuule! Pelko sinun tähtesi on tehnyt minut niin rohkeaksi.” Hän vetäytyi lähemmäksi hänen sydäntään niin kuin hän olisi peljännyt, että hänen murhanhimoiset sukulaisensa äkkiä tulisivat esiin.
Kiertäen käsivartensa tytön vyötärölle kuunteli aatelisylimys vähääkään pelkäämättä nuoren tytön kertomusta perheen häpeästä.
Nuori kaunotar puhui ainoastaan Arkadius Radovitschista, vaan sen kokemuksen ja niiden tietojen nojalla — joita Sergei Dumont salaisesti oli hankkinut — voi hän helposti käsittää, että jotkut muutkin henkilöt kuin mainittu juoppolalli ja tuhlari olivat olleet osallisia salakavalassa hankkeessa, jonka uhriksi hänen velivainajansa jollain salaperäisellä tavalla houkuteltiin.
„Minun täytyy viidentoista minuutin kuluttua olla takaisin linnassa” huomautti Magda tuskallisesti, kun hän oli lopettanut kertomuksensa. „Oi, Jumalani! Minulla olisi niin paljon sanomista enkä kumminkaan koskaan saa tavata sinua enää täällä!”
Sergei likisti tyttöä tuskansekaisella hurmauksella sydäntään vastaan. „Elämä ei ole kyllin pitkä eikä maailma liian avara — pitämään meitä aina eroitettuina toisistamme. Sinua on minun kiittäminen hengestäni. Sinä olet ijäti minun. Sano, Magda, että tahdot olla omani, että et koskaan anna kättäsi jollekin toiselle!”
„Minä vannon sen, Sergei, Jumalan pyhän äidin nimessä,” lausui tyttö kuiskaten, vaan hänen äänensä samassa muuttui
heikoksi huudahdukseksi, kun muuan kömpelö, puolihumalainen ja hoiperteleva talonpoika äkkäsi heidän lymypaikkansa.
Dumont oli kohottanut kätensä iskeäksensä talonpojan maahan, kun talonpoika tylsistynein katsein vilkaisi heihin kulkiessaan hoiperrellen virtaa kohti.
„Rakkauden kohtaus — kyyhkyläiseni,” lörpötteli hän. „Pässin päät! Viina se kumminkin yksin on poikaa koko maailmassa, viina, viina!”
„Anna hänen mennä rauhassa,” kuiskasi Magda. „Hän ei tunne meitä! Jumalani sinun venheesi! Hän löytää sen ylimenopaikasta!”
„Alä pelkää mitään, lemmittyni!” kuiskasi Sergei. „Minä piilotin venheen kaislistoon, joten hän ei ole sitä löytävä. Muutoin voin minä parissa minuutissa uida kapean virran yli! Mutta sinä, sinä, enkelini! Jumalani! Kuinka me jälleen saisimme tavata toisemme? ... Nyt sinun täytyy todella mennä takaisin linnaan. Tämä on kuolon tuskia katkerampi!”
Sillä hän ei ollut vielä todellisuudessa nähnyt lemmittynsä kasvoja; hän oli niitä ihaillut ainoastaan Vera Orbeleffin lähettämästä äänettömästä valokuvasta. Pimeys peitti kaikki verhollaan paitsi tytön silmät, joissa kyynelhelmet kimaltelivat.
„Minun täytyy saada jälleen nähdä sinut. Minun täytyy pelastaa sinut. Vaan miten, miten?” vaikeroi tyttö, josta nyt oli kehittynyt pelkäämätön, rakastava nainen. „Minä tahdon uskaltaa vaikka mitä. Anna minun miettiä, ajatella!”
Seuraavassa silmänräpäyksessä pani hän molemmat kätensä ristiin.
„On ainoastaan yksi keino — se on hyvin vaarallinen. Mutta se ei auta! Ensi viikolla lähtevät isä ja äiti sekä Arkadius Vosnescenkiin ollakseen översti Milovitschin rykmenttitanssiaisissa. Minä voin tekeytyä kipeäksi. Luota minuun! Minä en lähe mukaan. Jos sitten sillä aikaa näet tulta minun ikkunastani, niin sytytä kynttilä palamaan puistossa sijaitsevan suvipaviljongin ikkunaan. Minä voin nähdä sen ikkunan puiden läpi huoneestani, vaan kukaan muu ei sitä näe.... Tule alas rannalle niin pian kuin on pimeä, kun minä olen antanut sinulle merkin sammuttamalla valon huoneestani. Minä tulen sinun kanssasi virran yli venheellä ja viivyn puoleen yöhön saakka puistossasi. Silloin voin sinulle kertoa kaikki. Sinä voit varustaa sinne vaunut ja pari päällyskappaa. Minä saan silloin ajella sinun kanssasi, sinun sivullasi, pitkin virran rantaa. Silloin voin rauhassa kertoa sinulle kaikki. Ei ole mitään muuta keinoa, Sergei, sinun ja minun henkeni pelastamiseksi.”
Sergeitä arvelutti nämä tytön rohkeat uhrautuvaisuutta todistavat tuumat, vaan Magda veti hänen päätään lähemmäksi ja ilmoitti hänelle kuiskaamalla viimeisen kauhean salaisuutensa.
Raju suuttumus sai nuoren sotilaan sydämen sykkimään kiivaasti. „Konnat”, lausui hän, vaan hän likisti tyttöä hellästi sydäntään vastaan ja suuteli hänen huuliaan, kyyneltyneiden silmiään, silkkipehmoisia hiuksiaan kuiskaten. „Mene, sydämeni lemmitty ja kuningattareni! tapahtukoon niin kuin olet puhunut! ... Kuule, mitä sanon! Niin pian kuin olen saapunut kotiini, sammutan minä tornissa palavan kynttilän ja sitten puolen tunnin kuluttua sytytän sen uudelleen. Anna oma huoneesi olla pimeässä — ja kun näet valoa tornista valaise ikkunasi noin kymmenen minuutin ajaksi. Silloin molemmat tiedämme, että kaikki on hyvin!”
Hän syleili häntä vielä kerran ja kiiruhti sitten päättäväisenä pois jättäen rakastavat, lämpöiset huulet, jotka katkeralla erohetkellä kiinnitettiin hänen omiinsa.
Ukrainilaisen suden tavoin hiipi hän takaisin saraheinää kasvavan rannan poikki, yhdellä hyppäyksellä oli hän venheessä ja parilla airon vetäisyllä katosi hän oman puistonsa rauhalliseen suojaan. Hän ei ollut enää vihollisen alueella.
Hän riensi joutuin kotiinsa onnellistakin onnellisempana kunnes hän laski jalkansa vähäisen suvipaviljongin rapuille levätäkseen paviljongissa hetkisen. Nähdessään käsityöläisten työkaluja siellä täällä pälkähti hänen päähänsä muuan käytännöllinen tuuma.
Muiden huomaamatta pujahdettuaan linnaan lähetti hän noutamaan taloudenhoitajaa saapuville.
„Bursakoff,” lausui hän, „ilmat alkavat olla kauniit ja lämpimät. Ota käsityöläisiä ja laita kolmen päivän kuluessa kesäpaviljonki kuntoon. Pidä itse huolta siitä, että kaikki tehdään kunnollisesti. Minä lähetän sinne muutamia kirjoja ja huonekaluja niin paljon kuin luulen tarvitsevani. Älköön mikään estäkö työn valmistumista. Minä tahdon näinä kauniina kevätpäivinä nukkua puiston terveellisessä ilmassa.”
Kun taloudenhoitaja oli poistunut riensi kiihtynyt rakastaja rappuja ylös autioon galleriaan sekä meni sitten kulmatorniin, missä rakkauden tuli vielä paloi.
Seuraavassa silmänräpäyksesä oli hän sen sammuttanut ja kello kädessä odotti gallerian alapuolella kaukoputki tähdättynä sitä linnaa kohti missä översti Milovitsch vietti hauskoja hetkiä rikostoverinsa ja kätyrinsä, hullun Arkadius Radovitschin kanssa.
Harvinaisia, raivoisia ajatuksia ajelehti rakastajan aivoissa punnitessaan niitä tietoja, joita hän oli saanut Mertvovodin tähdeltä. Viimeinkin oli puolen tuntia kulunut, mikä aika tuntui kaikkein pisimmältä koko hänen elämässään.
Valon säteet loistivat „kuoleman veden” yli ja kun valkoinen valo tuikki pimeydessä, mikä eroitti heidät toisistaan, notkisti hän päätään kuin rukoukseen. „Hän on turvassa — omassa huoneessaan. Jumala olkoon kiitetty!” lausui hän.
Kymmenen minuuttia silmäili hän Magdan vastausmerkkiä ja sitten huokasi hän hiljaa: „Hyvää yötä, armaani!”
Hän meni verkalleen rappuja alas molemmissa gallerioissa sijaitsevain autioitten huoneitten ohi, missä toisiaan hellästi rakastavat ennen muinoin olivat löytäneet onnelan maan päällä.
„Jos hän olisi tuolla, mikä paradiisi eikö se olisi” jupisi hän, sillä hän käsitti täydellisesti, miten ylipääsemätön juopa eroitti heidät toisistaan. Jos hän karkaisi hänen kanssaan Venäjältä, niin tuottaisi se perikadon Magdan koko suvulle sekä häpeää hänelle itselle ja hänen kunniakkaille esi-isilleen.
Chevalierkaartin majurina ja erotessaan kenraalin arvoon korotettuna ei hän voinut mennä naimisiin ilman keisarin lupaa, vaan sen hankkimiselle oli esteenä vaikutusvoimainen kenraali Radovitsch.
Jos hän taasen julkisesti olisi koettanut lähestyä Magdaa olisi se syössyt heidät molemmat perikatoon ja kenties antanut aihetta ikäviin selkkauksiin raakaluontoisen Arkadiuksen kanssa tai kaksintaisteluun Magdan nuoren, tuittupäisen veljen kanssa eli muihin vastenmielisiin jupakoihin.
„Niiden veri ei koskaan ole tahraava minun kättäni,” lausui hän, „paitsi siinä tapauksessa, että on olen pakotettu häntä puollustamaan.”
Huoneeseen saavuttuaan istuutui hän miettimään sitä harvinaista paljastusta, joka oli pakottanut rakastavan tytön astumaan sukupuolensa kainouden rajan yli ja ehdottamaan salaista yhtymistä aivan kuin talonpoikaistyttö lemmen kuukauden lumoavassa kuun valossa varastautuu rakastajansa puheille.
„Me olemme kohtalon kahleissa,” valitti hän, „tuomitut koko elämän kestävään suruun, sillä minä en voi hänelle antaa nimeäni eli suojelustani. Tsaari on meidän välillämme!” Hänen kasvonsa muuttuivat ankaran näköisiksi, kun hän silmäili vihollisensa linnaa, missä petollinen översti Milovitsch kuherteli kevytmielisen paroonittaren kanssa. „Ne eivät tule koskaan antamaan suostumustaan! Ne ennemmin lähettävät Magdan johonkin luostariin ja sulkevat hänet sinne! Tahdonpa nähdä, mitä tämä häpeällinen juttu oikeastaan tarkoittaa,” jupisi hän. „Miksikä ne haluavat toimittaa minut toiseen maailmaan? Miksikä vehkeilee översti Milovitsch tuon kunnottoman konnan Arkadiuksen kanssa?” Hän koetti etsiä vastausta kysymyksilleen Magdan kauniista kasvoista katsellen hänen kuvaansa.
Yht’äkkiä hypähti hän ylös ja huudahti: „Taivasten tekijä! Nyt käsitän sen! Rakuuna näkee siinä ainoan keinon voidakseen jäädä Lili Radovitschin läheisyyteen, että verikostoa jatketaan!” Se oli harvinainen juttu, jonka pelästynyt tyttö kuiskien oli kertonut hänelle nojautuessaan hänen rintaansa vastaan vihollisen rannalla.
„Viaton lemmitty parkani!” huudahti Sergei kun hän katseli tytön kuvaa, joka säteili häntä vastaan. „Mitä voit sinä tietää miehen konnamaisuudesta ja naisen salaisista poluista!”
Hän käsitti nyt sen viekkauden, joka kahdentoista vuoden kuluessa oli sijoittanut tytön Katarina-opistoon kaukana Pietarista jolla aikaa hänen varovainen äitinsä epäluuloista vapaana näytteli kuningattaren osaa Mertvovodin yksinäisissä saleissa.
Kenraali Andrei Radovitsch oli aina talvella poikessa ja kesillä usein matkusti Saksanmaalle eli Pariisiin.
Lili Radovitschin jörö puoliso huvitteli itseään Kievissä, Kharkovissa, Odessassa eli Elisabetgradissa, missä hauskat aatelisklubit olivat avoinna hänelle.
Sergei Dumont muisti nyt punastuvin poskin, että hän oli kehottanut teeskentelemätöntä Bursakoffia kertomaan isännälleen kaikki paikkakunnan juorujutut. Yhteinen salaisuus, roiston kuolema postiaseman luona, oli heidän välillään yhdistävänä siteenä.
„Näettekö, armollinen herra,” oli taloudenhoitaja lopettanut, „parooni Aleksanteri ei ole oikeastaan mikään huono ihminen! Hänen täytyy suvaita luonaan tuota mieletöntä Arkadiusta, sillä kenraali ei tahdo rappiotilaan joutunutta veljeään majoittaa Bratskojessa sijaitsevaan huvilaansa. Muutoin maksaa se varsin vähän sijoittaa Arkadius vähän syrjemmäksi ihmisten ilmoilta tai Mertvovodin rannalla sijaitsevaan Radovitschin linnaan, sillä siellä hän toimeen tulee hyvin vähin kustannuksin, kunhan vaan saa joukon paperosseja ja viinaa kurkkuunsa.
Sillä tavoin tuo kavala konna Arkadius pääsi kälynsä salaisuuksien perille ja oli välivouhkana sekä kirjeiden kuljettajana hänen armonsa ja upseerien välillä Bobrinetzissa, Vosnescenkissä, Schmerinkissa ja Odessassa. Heidän matkansa eivät maksa heille mitään ja Arkadiuksen mukaan ottaminen esti häpeää ilmi tulemasta. Sillä tuo Lili on oikea Katarina II. Mutta,” lisäsi hän viimeinen, „kun översti Milovitschsista on tullut ensimmäinen suosikki, pitää hän itse vahtia ja Arkadius pelkää häntä. Milovitsch on kuuluisa ja peljätty kaksintaistelija ja hänen rykmenttileirinsä Vosnescenkissä on ainoa kunniallinen paikka, joka on enää avoinna Arkadiukselle. Sillä niin raju ja huikentelevainen kuin hän onkin, on hän kumminkin ylhäistä sukua ja arvoltaan kapteeni.
Sergei Dumontin tänä merkillisenä iltana yksin miettiessä tytön hajanaista kertomusta alkoi hän vähitellen löytää puuttuvat säikeet tässä konnantöiden sarjassa.
On helppo lukea rivien välissä. Paroonitar Lili soisi mielellään, että hänen tyttärensä lähetettäisiin kunnialliseen maan pakoon hovineitinä! Magda saisi silloin asua talvipalatsissa, saisi käytettäväkseen omat ajopelinsä, viisituhatta ruplaa vuodessa vaaterahaa ja — setänsä, Keisarin adjutantin sekä keisarillisen huoltajansa turvin — pian joutuisi loistaviin naimisiin Nevan rannalla. Äiti pääsisi tällä tavoin eroon ruususta, jonka ihanuus oli kukkaansa puhkeamaisillaan ... Nuhdetta ilmaisevat kasvot siten raivattaisiin hänen tieltään. Tekeillä olevat kontrahdit ja hevostilaukset, mitkä vaikutusvoimainen veli toimittaisi paroonitar Lilin puolisolle, tästä puoleen vielä enemmän kuin ennen pysyttäisivät paroonia poissa kotoa. Pojan asema Preobrasjenkin rykmentin upseerina sitoisi tämän nuoren upseerin hoviin ja Arkadius „esiliinanaan voisi tämä nais-Don Juan kaikessa rauhassa kuhertaa mustaverisen överstinsä kanssa ja kuten Messalina jättäytyä himojensa uhriksi tähtien valaisemalla arolla. Niin, siinä piilee koko salaisuus, jolla tahdotaan verhota tätä häpeällistä suhdetta.”
Pelästyneen tytön hajanaisesta kertomuksesta kävi myöskin selville, että Arkadius Radovitsch oli vannonut tulevansa kostamaan Khaminavatkan uudelle omistajalle.
Kiistellessään veljensä kanssa oli tämä sukunsa mätämuna voimattomassa raivossaan tiuskaissut: „Sinä ja Andrei olette rikkaita, teillä on oma koti. Vaan minut voidaan milloin hyvänsä karkoittaa tieheni täältä. Minun täytyy peljätä, että poliisi milloin tahansa saapuu tänne. Ja minä tiedän varsin hyvin että te molemmat soisitte pääsevänne minusta. Minulla ei ole, minne kallistaisin pääni, ei mitään arvoa, ei rahoja, vaan siitä huolimatta en minä tuon ranskalaisen salli ahdistaa itseäni kuin sutta. Jos kerran hän on tieltä raivattu, niin ei ole ketään muita jälellä kuin hänen vanha sisarensa ja tuo pojan nallikka Federoff Pietarissa. Niille siirtyy koko omaisuus ja kenties ne ovat minulle sydämestään kiitollisia. Perilliset tavallisesti hyvin pian alistuvat kohtaloonsa!”
Kun Magda lepäsi rakastettunsa sylissä kertoi hän isänsä tiuskanneen vihaisesti: „Älä koskaan pieksä minun kuulleni kieltäsi tuolla tavoin! Minä veisaan viisi sinun riidoistasi. Minä ja Andrei emme tule pelastamaan sinun nahkaasi, jos sinä menettelet tyhmästi. Lili voi suvaita sinua täällä luonaan niin kauvan sinä olet hänelle joksikin avuksi, vaan — muista se — älä antaudu mihinkään konnan kujeihin. Minä en tahdo enää kuulla mainittavan Dumontin kirottua nimeä. Minä jätän sinut oman onnesi nojaan, seisopa sitten tai kaadu, se on yhdentekevä. Ja nyt tiedät, kuinka asia on!”
„Siinä tapauksessa tulemms minä ja Milovitsch toimimaan yhdessä. Meillä on hyvin harkittu suunnitelma.”
„Se on teidän asianne!” oli parooni murantanut poistunut tiellensä.
Juopuneen talonpojan aikaan saaman keskeytyksen jälestä oli Magda tehnyt vielä uusia paljastuksia varoittaakseen Sergeitä.
„Minusta tuntui niin kamalalta, että minun silmäini edessä suunniteltiin murhanhankkeita. Minä olin vannonut ilmoittavani kaikki Vera Orbeletfin tiedoksi, jos kodissani jossakin tilaisuudessa olisi neuvoiteltu sellaisista vehkeistä. Vaan siihen ei ollut riittävästi aikaa. Kirje olisi viipynyt kolme viikkoa matkalla, jonka vuoksi minä koetin käyttää hyväkseni tilaisuutta kirkkomatkalla. Minä vetäysin yksinäiseen paikkaan ja menin piiloon oven taakse. Minä tunsin sinut heti, sillä olinhan eräänä päivänä nähnyt sinut ruhtinas Juresieffin seurassa.”
Kun hän vapautti itsensä armaansa syleilyksestä oli hän kuiskannut: „Minä olen ainoastaan turvaton tyttöraukka, vaan minä voin pitää varani.”
„Tänään — aamiaisen jälestä — menivät Arkadius ja översti Milovitsch vähäiseen tupakkahuoneeseen lyömään korttia, juomaan ja tupakoimaan sillä aikaa kuin isä ja äiti olivat Bratskojessa. Minä kuulin näiden molempien konnain juonet. Sinua aiotaan kutsua rykmenttin tanssiaisiin Vosnescenkiin. Arkadius sanoi, että sinä olet siepannut huostaasi erään miehen ja pidät hänet piiloitettuna linnassasi — hän kuuluu olevan vaarallinen todistaja! Tanssiaisissa hankkivat ne riitaa sinun kanssasi murhatakseen sinut sitten. Minä istuin kamarineitseeni huoneessa, joka on aivan tupakkahuoneen vieressä, ja kuulin selvään kaikki. Milovitsch sanoo, ettei sinulla täällä ole ketään ystävää eli taitavaa apumiestä. Hän tahtoo, että Arkadius härnäisi sinua sekä löisi sinua, jolloin sinä olisit pakotettu vaatimaan häntä kaksintaisteluun. Ne aikovat valita aseiksi pistooleja, joilla olisi ammuttava yhdeksän kyynärän matkalta ja — voi Jumalani — ne päättivät laittaa niin ettei sinun pistoolissasi olisi luotia, jolloin sinä luonnollisesti joutuisit surman saaliiksi. Sitten virkkoi Arkadius: „Minun luonnollisesti täytyy heti paeta — tuo nuori Federoff lurjus on kenties Pietarista saapuva tänne ja ilman mitään surmaava veljeni Aleksanterin, sillä kenraalin ja Dumontien välillä ei ole sattunut mitään vaarallisempaa sanaharkkaa. Ne eivät myöskään ole naapureja. Poika tietysti ei uskalla kaksintaisteluun vaatia kenraalin ja tsaarin adjutantin arvoista henkilöä! ... „Parooni katsokoon eteensä, Arkadius,” vastasi Milovitsch ilkeästi nauraen. „Hän on muutoin yhtä paljon kietoutunut tähän juttuun kuin me itsekin. Te ja minä näyttelemme samaa osaa — kukin erikseen.” „Ja sen vuoksi, Sergei,” nyyhkytti pelästynyt tyttö, „panin minä maineenikin alttiiksi pelastaakseni sinut! Minulla ei ollut ketään, johon olisin voinut luottaa — sinun pitää tulla tietämään, minkälainen naisen sydän on. Minä en tahdo elää täällä, jossa ilma on täynnä murhahankkeita. Tästä pitää tulla loppu ikipäiviksi.”
Hän oli pyytänyt Sergeitä matkustamaan pois Khersonin aroilta kunnes juoppous eli jonkun kostava veitsi lopettaisi Arkadiuksen arvottoman elämän.
„Luota minuun, pikku lemmittyni,” vastasi Sergei, „minä en voi koskaan paeta arolta niin kuin joku kurja pelkuri. Minä en lähde täältä, ellet sinä matkusta Pietariin. Anna minun rauhassa miettiä asiaa. Minä otan vastaan tanssiaisiin kutsun ja lähetän myöntävän vastauksen. Minä en kumminkaan mene sinne ja niin eivät ne voi hankkia riitaa minun kanssani. Mitä översti Milovitschiin tulee, tahdon minä välttää hänen seuraansa. Jos hän tulee minun luokseni, tahdon minä ilmoittaa ruhtinas Juresieffin apumiehekseni kaksintaistelussa ja sitten paljastaa hänelle heidän petolliset aikeensa ilmoittamatta kenenkään nimeä. Sitten puolentuntia kestävä keskustelu vanhan aatelismarsalkan ja tuon konnan Milovitschin kesken ja översti on pian saava tietää, että hän menettää rykmentin päällikön virkansa osallisuudesta ilmitulleeseen murhanyritykseen. ... Arkadiusta vastaan en minä koskaan nosta kättäni; Juresieff voi hänet helposti säikäyttää pois maasta. Minä pyydän ruhtinasta antamaan hänelle rahaa minun puolestani, että hänellä hiukan olisi, millä elää, sitten varmaan tällaiset kavalat hankkeet lakkaavat. Vaan sinä — sitten kun kaikki ovat matkustaneet ja pakottavat minua tanssiaisiin — voit tulla virran yli minun luokseni. Minä panen vahteja teille niin että voimme keskustella tulevaisuuden tuumistamme, sillä minä aion pyytää vanhaa, kelpo ruhtinasta kääntymään keisarin puoleen ilmoittamaan hänelle kaikki sekä pyytämään häneltä lupaa meidän avioliittoomme, ja sitten vien minä sinut äärettömän rakkauden kesäiseen onnelaan. Minä olen rikas ja me olemme matkustava täältä siksi kunnes murhaajan käsi on kylmennyt ja kuolema on tehnyt hänet vahingoittamattomaksi. Mitään verenvuodatusta ei ole tapahtuva isäsi, kenraalin ja minun välillä. Sen vannon minä.”
Yön hiljaisuudessa valvoessaan juolahti yht’äkkiä Sergein mieleen Milovitschin salakavala hanke. „Hän tuntee hyvin Dumontin kuuman veren. Jos Arkadiuksen täytyy mennä ikuiseen maan pakoon, voisi överstistä jos Vasili Federoff surmaisi hänen rakastajattarensa miehen, tulla tämän seuraaja. Se nainen, jonka orja hän on, olisi hänen palkintonsa, jota paitsi hän saisi käsiinsä rakastajattarensa omaisuuden ja voittaisi kenraalin ystävyyden. Se on se päämaali, johon tämä konna tähtää!”
Huomasi selvään, ettei tämä rakastava ja kokematon tyttö tiennyt mitään Pierre Dumontin kuolemaa koskevasta salaisuudesta sekä postiasemalla tapahtuneesta murhenäytelmästä eikä myöskään aavistanut minkälainen himmeä side yhdisti hänen äitinsä ja tuon rajuluontoisen rakuunaupseerin, joka oli kerrassaan himojensa orja, peluri ja kerskuja.
Venäjän maaseuduilla tavallisesti vallitseva avosydämisyys ja parooni Aleksanterin arkamainen mukautuvaisuus verhosi täydellisesti nämä metkut, jotka olivat juorujen aiheena Bratskojessa. Mitä Magdaan tulee, pelkäsi hän ainoastaan äitinsä välinpitämättömyyttä ja nautinnonhimoa.
Kun Sergei Dumont ei voinut sydämen-asioistaan keskustella vapaasti ja avomielisesti kenenkään kanssa koetti hän yksinäisyydessään keksiä jotakin keinoa voidakseen „kuoleman veden” tähden ottaa julkisesti lailliseksi puolisokseen.
„Minun täytyy odottaa — yksi ainoa varomaton sana tai hellä katse — ja meidät erotettaisiin toisistamme iäksi. Ainoastaan viime tingassa, pelastaakseni hänen kunniansa ja henkeni uskallan minä Juresieffillekin, vanhalle, urhoolliselle sankarille, ilmoittaa, miten asian laita on, vaan Barbelle tai Vasililleen uskaltaisi millään ehdolla suutani avata.”
Kun pitkä yö viimeinkin oli loppuun kulunut nousi nuori aatelisylimys päivän valjetessa vuoteeltaan liikkeelle. Ensi työkseen kävi hän pienessa kesäpaviljongissa lehtiin puhkeamaisillaan olevassa puistossa.
Taloudenhoitaja oli jo siellä ja kiirehti työmiehiä laittamaan kuntoon siellä kaikki paikat. Täällä aikoi Sergei viettää päivänsä ollakseen rauhassa palvelijain uteliailla katseilta.
Sykkivin sydämin nousi hän ylemmälle altaanille ja silmäili kohisevan virran toisella puolella kohoavaa linnaa, missä hänen lemmittynsä odotti häntä. Hän voi helposti nähdä armaansa huoneen ikkunat.
„Ei mikään muu kuin kuolema ole meitä eroittava, oma armaani,” lausui Sergei. „Jumala on sinut antanut minulle — — ainoastaan minulle — armokaan.” kuumeentapaisella kiireellä palasi hän takaisin linnaan sekä käski että hänen eineensä tuotaisiin pöydälle. Myöskin käski hän Turkoa ja kersantti Mikael Mikailovitschia puheilleen.
Kun hän niille parasta aikaa ilmoitti, mitkä kirjat ja huonekalut oli vietävä kesäpaviljonkiin järven rannalla saapui linnan pihalle täyttä nelistä ajaen pari kuriiria.
Raivostuneena repäsi hän kirjastohuoneessaan översti Mikael Milovitschin petollisen kirjeen auki, jossa häntä mitä kohteliaimmin sanoin pyydettiin saapumaan rykmentin tanssiaisiin.
Viisi minuuttia myöhemmin ratsasti överstin kirjeentuoja takaisin ihmetellen Khaminavatkan isännän anteliaisuutta. Hän näet oli saanut vaivainsa palkkioksi suuren rahalahjan.
„Minä lähetän huomenna tavanmukaisessa järjestyksessä kersantti Mikaelin Vosnescenkiin viemään sydämelliset kiitokseni kutsun johdosta,” ajatteli hän. „Se on rauhoittava näitä konnia, koko Radovitsch-suku on vietävä harhaan voidakseni eräänä kauniina iltana tavata lemmittyäni.”
Se kirje, jonka toinen kuriiri oli tuonut sadanviidenkymmenen virstan päässä sijaitsevasta Elisabetgradista, ilmoitti hänelle, että luutnantti Vasili Federoff saapuisi kotiin pääsiäisluvalle ja että kiitollinen nuorukainen aikoi käydä häntä tervehtimässä. Tämä oli hänen suunnitelmilleen varsin odottamatonta, sillä se estäisi kaikki salaiset lemmenkohtaukset „kuoleman veden” varrella.
Sergei Dumont sai ensi kertaa kokea, miten rakkaus rehellisimmässäkin luonteessa herättää taipumusta teeskentelemiseen.
Vastahakoisesti kirjoitti hän sekä sisarelleen että nuorelle kaksintaistelijalle, joka onnellisesti oli saanut anteeksi sekä otettu korkeain esimiestensä suosioon.
Lähettäen arvokkaan pääsiäslahjan, Uschinikoffin hurmaavia hopeasepän teoksia, sisarellensa sai hän aihetta toimittaa niin, että Turko läksi väsyneen kuriirin kanssa viemään lahjaa perille ja samalla estämään nuoren upseerin tuloa sopimattomaan aikaan, sillä hänen urhoollisen sisarensa pojan saapuvilla olo olisi turhaksi tehnyt jokaisen suunnitelman sen viikon kuluessa, minkä Radovitschit aikoivat viipyä poissa.
Häveten itsekseen näki Sergei lahjan ja kirjeen viejän lähtevän matkalle ja kolme päivää sen perästä ne eri verukkeet, joita hän oli Pelionin tavoin Ossan vuorella kokoon haalinut estääkseen sisarensa pojan tuloa, hänen pettyneissä sukulaisissa herättivät mitä suurinta oudostelua.
Vaan pääsiäislahja, lupaus aivan ensi tilassa itse saapua vieraisille Elisabethgradiin sekä pankkiosotus suuremmalle rahasummalle nuorta upseeria varten rauhoittivat sekä äitiä että poikaa.
„Olisin kerrassaan hukassa, jos hän tulisi nyt tänne,” kuului se anteeksi pyyntö, millä Sergei tyynnytti tuntoaan menettelynsä johdosta.
Ennenkuin hänen kirjeensä ja lahjansa vielä olivat tehneet tarkoitettua vaikutusta oli linnanherra muuttanut valmiina olevaan kesämajaan kuin myöskin tarkastanut muutamia korjauksia vanhassa tataarilaisluolassa ja nyt odotti hän ainoastaan, että hänen vihollisensa matkustaisivat.
Suden rauhattomilla askelilla kuljeksi Sergei Dumont pitkin puutarhan käytäviä ia avaran puiston lehtipuista rakkaimmassa kolkassa odotti hän sitä hetkeä, jolloin Radovitsch-perhe lähtisi Vosnescenkiin.
Asiaan kuuluvalla sotilaan täsmällisyydellä oli kersantti Mikael toimittanut tehtävänsä ja jättänyt sen vastauksen, jossa Sergei Dumont vastaanotti yhteisiin vehkeisiin liittyneiden kutsumuksen rakuunarykmentin tanssiaisiin, ja kaksintaistelunanne näytti niin lumoavalta.
Salaisella vahingon ilolla sai onnellinen rakastaja kuulla, että översti ja Arkadius Radovitsch hyvissä ajoin olivat saapuneet sotilasasemalle.
Aika jo olikin käsissä, sillä kun Vosnescenk oli laivaliikkeen keskipiste Bug-virralla, oli jo muuan huvilaiva tuonut Odessasta ja Nikolajeffista iloisia „kavaljeereja” ja hurmaavia kaunottaria ottamaan osaa rykmentin juhliin, päivällisiin ja kutsuihin sekä juhlain loistonumeroon, tavanmukaisiin rykmentintanssiaisiin.
Sergei huomasi, että hän hyvin helposti oppi umpimielisen rakastajan kaikki juonet. Oli helppo asia lähettää Bursakoff Bratskojeen olemaan Xenian, urhoollisen ja uskollisen talonpoikais-vaimon, turvana, jolle hän oli antanut salaiseksi toimeksi ottaa selvän, oliko hänen vihamiehensä perhe jo matkustanut Vosnescenkin juhliin.
Linnanherra oli sitä paitsi uskonut tämän älykkään naisen toimeksi huolellisesti silmällä pitää vaarallisen puolisonsa kaikkia askeleita sekä urkkia, kuljeksiko tämä Radovitsch-suvun asioilla.
„Älä pelkää mitään,” oli hän sanonut, „Bursakoff on seuraava ja suojeleva sinua! Niiden poissa ollessa voit sinä helposti saada kuulla kaikki, mitä Bratskojessa puhutaan. Muuan poika, joka osasi hyvin ratsastaa, lähetettiin mukaan tuomaan sanaa, jos parooni Aleksanteri oli matkustanut, sekä ilmoittamaan, keitä hänellä oli seurassaan.
Ja niin sattui, että Sergei Dumont jo aikaa ennen auringonlaskua samana päivänä, jolloin paroonitar Lili ja hänen seurueensa matkusti, sai tietää, että ainoastaan nuori paroonitar Magda oli jäänyt kotiin virran toiselle puolelle.
Istuessaan kesäasuntonsa rapuilla odotti hän kiihkeästi, milloin merkkivalkea loistaisi ja hänen sydämessään riemuitsi lemmen lintu: „Minä olen saava hänet jälleen tänä yönä sulkea syliini!”
Uljas ylimys oli äkkiä unhottanut työn kehutun lääkkeen ilottoman elämän kalvavan yksinäisyyden karkoittamiseksi. Uusi, tehoisa lääke virtasi polttavan kuumana hänen suonissaan, rakkauden tulinen tenhojuoma — se rakkaus, jonka tähden ihmiset ovat valmiit uhraamaan henkensä, rakkaus, jota ei koskaan voi tukahuttaa.
„Minä olin hullu, kun tulin tänne tähän asumattomaan erämaahan ja uskoin voivani elää ilman vertaisteni seuraa,” ajatteli hän, „sillä täällä elää mies ja nainen ainoastaan tyydytetyn eläimen elämää eli taistelevat ne talonpojan ja kyläntytön puvussa onnettomuuden, puutteen ja nälän torjumiseksi. Hovin hurmaava loisto — Nevan rannalla sijaitsevan pääkaupungin, joka oli puoleksi kolkko vankila, ylellisyys muistui hänen mieleensä. Hän huokasi onneaan odottaissaan.
„Siellä kaukana, kaikessa tässä loistossa tunsin itseni niin yksinäiseksi ja täällä, tässä erämaassa, on rakkaus syttynyt povessani sekä luonut valoa elämäni pimeille poluille. Jos minulla täällä olisi vertaisia ympäristölläni olisi kaksi kertaa mahdottomampi salaisesti tavata Mertvovodin tähteä ja siten olen minä, ennen vaeltaen pimeydessä, löytänyt tien elämään, kohtalon ollessa oppaana.
Minä olen kulkeva sitä tietä, minkä se on osoittanut minulle — loppuun saakka — hänen itsensä tähden.”
Suloisissa mielikuvituksissaan aivan kuin Magdan toinen silmä olisi luonut valoa tulevaisuuteen, ei hän huomannut miten auringon mailleen meno vielä kultasi niityt lempeän hämärän alkaessa verhota metsää, jossa satakielen sykkivä sydän antoi aihetta lemmen liverryksiin.
Hän oli käskenyt, että hänen hevosensa ajoneuvoineen odottaisi häntä suvihuoneuston edustalla ja mustasukkaisella innolla söihän päivällisensä kunnes hän hiljaisuudessa aseilla varustettuna riensi hedelmäpensaikkojen ja puiston kautta suvihuoneustoon, jossa hän sytytti kynttilän. Hänen sydämensä tykytti samaan tahtiin kuin katoavat minuutit!
Melkeinpä kateellisella huolellisuudella oli hän täyttänyt ajoneuvot kapoilla ja suurilla saaleilla suojellakseen lemmittyään uteliailta katseilta. Kun hän maltittomain hevosten hirnuessa suvihuoneuston alapuolella seisoi silmäillen virran toiselle puolelle sai hän viimeinkin nähdä rakkauden lampun tuikkivan lemmittynsä ikkunassa — sitten oli kaikki taasen pimeää! Magda odotti häntä ja mieletön ilo hurmasi hänen sielunsa.
Hän lähetti palvelijansa pois ja ajoi varovasti kohisevan virran rantaa pitkin eräälle paikalle, jossa muutamia satoja kyynäriä kivikareista sijaitseva autio lammasnavetta tarjosi suojaa hänen hevosilleen. Täällä nousi hän ajoneuvoista ja piiloitti hevosensa pimeän navetan perälle.
Ilta oli tyyni ja lämmin, kun hän riensi alas rannalle ja sousi vähäisellä venheellä „kuoleman veden” yli.
Aivan esiinpistävän metsäniemen reunassa odotti häntä lemmittynsä valmiina pyöryläisillä, lämpöisillä käsillään likistämään häntä rintaansa vastaan. „Ne ovat poissa — kaikkialla vallitsee hiljaisuus!” kuiskasi hän, kun he hiipivät kohisevan veden partaalle.
Ei sanaakaan puhuttu kun vähäinen venhe, joka oli mennyt vihollisen alueen rannalle, takaisin palasi tuoden muassaan kaksi henkilöä, joiden elämän toisiinsa yhdisti lyhyt matka vuolaan virran yli, „kuoleman veden” aalloissa piili vihan ja koston kuolema.
Viisi minuuttia myöhemmin Magda päällyskappaan tuntemattomaksi verhottuna vetäysi lähemmäksi rakastettuansa hevosten verkalleen eteenpäin rientäessä pitkin avaran puiston lehtokujia. He olivat täydellisessä turvassa, sillä kukaan ei uskaltanut pysäyttää linnanherran hevosia. Taivaan vaaleat tähdet tirkistelivät heitä kun he hehkuvin sanoin ilmaisivat toisilleen ensi lempensä äänetöntä hellyyttä.
Ulkona arolla lauloi kylmä tuuli kehtolauluaan, kun Sergei, joka suuteli Magdan pieniä käsiä, kertoi Magdalle siitä mielettömästä tuumasta, jota hän oli hautonut mielessään yökaudet.
Tuntia myöhemmin piiloittihe onnesta nyyhkyttävä tyttö puiden suojaan järven rannalla, jolla aikaa hänen lemmittynsä vaali hevosia puiston laaksossa. Sitten Magda kepein askelin rakastettunsa sivulla riensi järven rannalla sijaitsevaan suvihuoneustoon.
Kaikkien tapauksien varalta oli Sergei antanut ikkunat varustaa kaksinkertaisilla luukuilla tässä rakkauden tyyssijassa ja kun Magda katseli ympärilleen kuiskasi hän:
„Kaikki, mitä näet, on sinun, sinä elämäni aurinko, joka olet sieluanikin kalliimpi, ja, huudahti hän likistäen tyttöä rintaansa vastaan, sillä Magda oli riisunut yltään raskaan kapan, „täällä olet sinä hallitseva kuolinpäivääsi saakka Khaminavatkan valkoisena rouvana!” Hän veti Magdaa innokkaasti kädestä sisempään huoneesen, joka oli tehty vielä turvallisemmaksi kaikellaisilla varustusvehkeillä. „Täällä saamme me olla aivan häiritsemättä!” lausui Sergei ja näytti Magdalle mihinkä kaikkiin varokeinoihin hän oli ryhtynyt.
Mainitussa sisemmässä huoneessa, jossa katosta riippui sirkassilainen hopealamppu, Sergei Dumont ensi kertaa silmäili riemastuneena sitä viehättävää olentoa, joka oli hänen edessään, sillä nyt ei mikään pelko heitä eroittanut ja hurmaantuneena hän täysin siemauksin nautti onnensa suloa.
Oli se aika — jolloin elämän ensi ruusut kukkivat, varastettuun suutelojen suloinen aika — tätä käyttivät molemmat rakastuneet hyväkseen.
Tämän onnellisuuden hurmauksessakin muistui Sergei Dumontin mieleen tämä aineellinen maailma kaikkine jokapäiväisine oloineen. Hän vei Magdan huoneen muutamaan loukkoon, jossa erään pyhän kuvan sivulla hänen äitinsä kuva säteili nuoruuden koko loistossaan.
„Anna minulle lemmittyni, kätesi!” kuiskasi hän kiinnittäen kimaltelevan kultasormuksen nuoren tytön ohkaiseen sormeen. Ja kietoen kätensä Magdan vartalon ympäri lausui hän: „Sanele sen mukaan kuin minä sanon sinulle. Ei mikään muu kuin kuolema eroittaa meidät toisistamme.”
Miellyttävällä, hiljaisella äänellä kuiskasi nuori tyttö laskien päänsä Sergein rintaa vasten: „Ei mikään muu kuin kuolema eroittaa meidät toisistamme.”
Näytti siltä kuin Khaminavatkan edellisen rouvan huulet olisivat seinällä riippuvan taulun kehyksien sisältä hymyilleet. Ja vaikka kuvaa esittävä henkilö aikoinaan olikin ollut kaunotar, niin vielä viehättävimmille näyttivät ne kasvot, jotka nyt lepäsivät Sergei Dumontin rinnalla.
Taulun alla seisova tyttö kirkkaine silmineen ja viehättävine kasvon piirteineen oli todella arvokas yhtymään tähän muistojen onnelaan, sillä sen kauniinpia kasvoja, sen kirkkaampaa katsetta harvoin nähtiin.
Heitä täytyi pitää kerrassaan komeana lempivänä parina. Sergei oli miehuutensa paraimmaisa kukoistuksessa ja iältään vasta kahdeksankolmatta vuotias. Hänen miehekkään kauniit kasvonsa ilmaisivat rohkeaa päättäväisyyttä, mikä rohkeuden leima niille oli muodostunut pelkäämättä seisoessaan vihollisten tuliluikkujen tulisateessa.
Ja se nuori Hebe, joka riippui hänen käsivarrellaan, kahdeksantoista vuotiaana uhkui niinikään suloa ja kauneutta. Hänen pehmoiset, säännölliset kätensä näyttivät olevan perintöä Kreikan sulottarilta. Hänen raukeat, tummat silmänsä, aaltomaiset hiuksensa, jotka hohtivat ruskean kiiltävinä — hänen ruusun terälehtiä muistuttavat huulensa, kirkas, puhtoinen otsansa aikaan saivat hänen vakavilla kasvoillaan hurmaavan vetovoiman. Hän oli mitä viehättävin ilmiö täynnä naisen viattominta suloa.
Venäläisen ylimyksen tyttären hurmaavalla teeskentelemättömyydellä, joka kumminkin ilmaisi hänen Tonavan varrelta polveutuvien esi-isäinsä tulista hehkua, kajahteli hänen elämänsä vielä koskematon soitin hänen lemmittynsä vapisevan käden vienosti siihen sattuessa mitä suloisimmin sävelin. Lempein katsein silmäili Magda rakastettuaan, jota vaarat uhkasivat joka taholta.
„Nyt pitää sinun sanoa minulle kaikki, rakas Aamutähteni,” kuiskasi Sergei. „Täytyy löytyä muuan keino meidän elämämme yhdistämiseksi. Rakkaus on löytävä jonkun keinon.”
„Puhukaamme ainoastaan sinusta — sinun turvallisuudesta,” huudahti Magda ja likisti rakastettuaan sydäntään vastaan. „Ne tulevat kyllä tavalla tai toisella saamaan tietää, että sinä olet päässyt niiden vehkeiden perille. Sinun poissa olosi tanssiaisista katsotaan loukkaukseksi. Ne saavat siitä aihetta uusiin kiistoihin ja rettelöihin.”
„Ei suinkaan,” vastasi Sergei hymyillen. „Minä olen jo lähettänyt sananviejän Bobrinetziin pyytämään ruhtinas Juresieffia lähettämään oman lääkärinsä minun luokseni. Sinun tähtesi olen minä lyhyessä ajassa oppinut teeskentelemään. Minä lähetän sitten vanhan kersanttiin Vosnescenkiin viemään kirjettä, jossa kohteliain sanoin pyydän anteeksi, etten sairauteni vuoksi ole voinut tanssiaisiin saapua. Minä käsken hänen viipymään siellä kunnes sinun sukulaisesi lähtevät paluumatkalle. Niiden täytyy muutoin ehdottomasti matkustaa Bratskojen ohi ja siellä on minulla muuan uskollinen nainen nuuskijana, joka heti lähettää erään pojan tuomaan minulle sanaa niin pian kuin sinun sukulaisesi palaavat näiltä juhlilta. Tällä tavoin saan jotakin näennäistä syytä tehdä ne aseettomiksi. Sillä aikaa kun ne ovat poissa, voimme rauhassa joka ilta tavata toisiamme täällä. Minä sijoitan lääkärin linnaan ja sitten illoin hiivin tänne sinun luoksesi. Minä tulen joka ilta virran yli noutamaan sinua.”
„Ei, ei niin, Sergei!” vastasi rohkea tyttö. „Kuule minua! Tätä nykyä ei minulla ole ketään, joka silmällä pitäisi minua. Minulla on talonpoikaistytön juhlapuku hallussani, kappa, huntu ja kaikki muut tarpeet. Sitä paitsi on minulla käytettävänä oma venheeni alapuolella kareja. Minä voin siis soutaa virran yli sinun puistoosi — puut tulevat päivä päivältä tuuheammaksi, joten voin hiipiä vanhan lammasnavetan suojaan, jonne sinä tänä iltana piiloitit hevosesi. Siellä voit sinä helposti tavata minua — me olemme täydellisesti turvassa tällä puolella virtaa ja viidessä minuutissa voimme puiston läpi rientää tänne. Ei kukaan voi uneksiakaan että minä olen mennyt virran yli. Illat muuttuvat yhä lämpimämmiksi ja jos joku näkisikin minut soutelemassa „kuoleman veden” laineilla, ei se herättäisi mitään oudostelua. Minä olen kerrassaan omissa hoteissani. Vaan sinä, lemmittyni, jos sinut nähtäisiin vilahdukseltakaan meidän alueellamme, olisi siitä se seuraus, että minut lähetettäisiin heti pois — Jumala yksin tiennee minne — kenties sulkisivat minut johonkin naisluostariin eli lähettäisivät minut kauvas Tonavan rannoille jonkun serkkuni luo. Sukulaiseni ovat niin raakoja ja väkivaltaisia, ja sinä olisit siis kuoleman oma, jos sinä seuraisit minua sinne. Kun siis sinä et voi tulla minun luokseni, täytyy minun tulla sinun luoksesi!” huudahti hän ja rakkauden tuli hehkui hänen silmiltään.
„Oma urhoollinen lemmittyni!” lausui Sergei sulki tytön syliinsä. „Tapahtukoon niin kuin sinä tahdot, kunnes saamme toisemme!”
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 162-167, 169 22.-31.8.1900.
