R. H. Savage - Valkoinen rouva Khaminavatkassa, luku 6


Toinen kirja.

Oikean rakkauden kirous.


6 Luku.

Xenian suunnitelma









He olivat jutelleet toistensa kanssa noin tunnin ajan hiljaisella äänellä kun yht’äkkiä puistosta kuului äänekästä melua, jota molemmat rakastavat pelästyivät. Magdan posket lensivät lumivalkeiksi ja heikosti kirkaisten vaipui hän tiedotonna Sergein syliin.

Kymmenen minuuttia kului ennenkuin Sergei voimakkaasti hieroen hänen hienoja käsiään, joita hän tuontuostakin suuteli, sekä kostuttaen hänen huuliaan jollakin vahvistavalla juomalla, voi saada rakastavan tytön palaamaan tietoihinsa.

Sergei Dumontin valtasi täydellinen neuvottomuuden tunne. Liian myöhään huomasi hän, miten mieletöntä oli ajatella, että voisi ojentaa kätensä Magdan suojelemiseksi kaikilta vaaroilta.

Silmäillessään hänen sylissään lepäävän tytön viehättäviä, kalpeita kasvoja, tunsi hän povessaan ääretöntä hellyyttä.

„Rakastettu, urhoollinen Magdani,” jupisi hän ja laskeusi polvilleen hänen jalkojensa juureen. Oli niin musertavaa ajatella, että yksi ainoa kielittelevä talonpoika — eli ensimmäinen odottamaton sattuma tuomitseisi heidät eroamaan toisistaan eli kenties ijäksi tahraisi sen puhtaan nimen, joka rauhan ja rakkauden enkelillä on.

Sergei tiesi varsin hyvin, että toukokuussa, lemmen ja eloon heräävän intohimon kuukauden ajalla, puutarhoissa, puistoissa ja pensastoissa kuljeksi öiseen aikaan rakastavia pareja, jotka varastautuivat ulos muistamatta mitään vaaroja tai ikäviä seurauksia saadakseen ainoastaan vaihtaa muutamia lemmen sanoja lehtevien puiden suojassa, jotka ovat niin suosittuja Khersonissa. Se oli ikivanha aikojen pyhittämä tapa tässä maassa muiden suojapaikkojen puutteessa.

„Täällä ei ole ketään, joka voi auttaa minua,” valitti hän. „sillä uskotusta voi pian tulla petturi — se tyhmeliini lavertelee koko salaisuuden muitten tietoon, siis täytyy minun raukkamaisesti antaa hänen joutua vaaraan minun tähteni! Jumala auttakoon minua, vaan minä en voi tehdä mitään!” Hän oli kokonaan voimaton! Ja sydämensä tuskassa vannoi hän kieltäytyvänsä näkemästä Magdan viehättäviä kasvoja siksi, kunnes hän keksisi jonkun keinon voidakseen suojella hurmaavaa „Aamutähteä” vaaroista.

Tytön viattomasta kertomuksesta käsitti hän, että Magda suri sitä, että hänen äitinsä oli välinpitämätön jörön puolisonsa suhteen. Vielä eivät Magdan elämää katkeroittaneet sellaiset epäluulot, että hänen äitinsä ja översti Milovitschin väli oli rikollista laatua.

Nuoren kaunottaren teeskentelemätön usko oli hänelle päivän selvä, sillä hän oli vastannut kaikkiin hänen tiedusteluihinsa, jotka koskivat perheen osaa ottamista rykmentin tanssiaisiin, muistutuksella: „Översti Milovitsch vaati, että äiti viipyisi siellä kokonaisen viikon, ja niin kauvan saamme me olla huoletta, sillä översti on varmaan saattava äitiä kotiin. Me emme tarvitse peljätä että meitä odottamattamme yllätetään, vaan meidän täytyy olla varuillamme Arkadiuksen suhteen, hän on kavala kuin kettu. Ne voivat kenties lähettää hänet aikaisemmin kotiin urkkimaan sinua — ja siten voi hän keksiä minun poissaoloni. Vaan kun minä halveksin häntä ja harvoin puhuttelen häntä ei hän uskaltane vaatia minulta mitään selitystä.”

Nuori ylimys taisteli neuvottoman epätoivon käsissä. „Asemamme on toivoton, kerrassaan hukka perii meidät! Kenraali tahtoo tätä hurmaavaa tyttöä käyttää asemansa lujittamiseksi hovissa. Hänen äitinsä halukas hänet karkoittaa tieltään voidakseen häiritsemättä jatkaa kuherrustaan överstin kanssa; alakuloinen ja jörömäinen sekä välinpitämätön isä on liiankin mielissään, että kruunu suorittaa kustannukset hänen rakkaan lapsensa puolesta hovineidin loistavan kurjassa asemassa! Arkadius ja Magdan nuori veli tarttuisivat heti aseisiin, jos meidän salaisuutemme tulisi ilmi, minun vereni tahraisi heidän käsiään ja heidän verensä minun käsiäni — ja — Vasili jatkaisi kostosotaa, jos minä kaatuisin. Hyvä Jumala, tämä on kauheata!”

Hänen katkerat kyyneleensä, jotka valuivat rakastetun käsille, herättivät nuoren tytön jälleen tuntoihinsa ja niihin suruihin sekä huoliin, jotka oikean rakkauden tien tekevät niin okaiseksi.

Muutamin sanoin koetti hän rauhoittaa Magdaa ja polvistuen hänen sivullaan vakuutti hän, ettei heidän täällä suvipaviljongissa tarvinnut pelätä mitään.

„Ei kukaan tunkeudu tänne. Minä olen puolustava sinua viimeiseen hengenvetooni saakka. Ja,” lisäsi hän ikäänkuin joku tuuma olisi pälkähtänyt hänen päähänsä, „minulla on luotettava turvapaikka, jonka olemassaoloa ei kukaan aavista — siinä tapauksessa, että jotain tavatonta tapahtuisi. Kaikki ovet täällä ovat suljetut ja minulla on niiden avaimet.”

Hän verhosi Magdan jälleen kappaan ja saattoi hänet ulos takaovesta tiheään pensaikkoon, joka peitti puistoon johtavassa aukossa olevan kallion näkymästä, sekä sitten luolan ovelle, jonka hän heti aukaisi muassaan olevalla avaimella.

Hän vei kummastuneen tytön luolaan. Kun ovi oli sisäpuolelta pantu salpaan sytytti hän tulen salalyhtyyn ja valaisi sillä tätä tataarien aikuista piilopaikkaa.

„Täällä olet sinä turvassa — joka tapauksessa — kunnes minä saatan sinut virran yli. Minä olen tämän piilopaikan laittanut kuntoon sukumme asiakirjain ja arkistoni säilyttämistä varten, etteivät ne tulen irti päästessä linnassa joutuisi tulen saaliiksi. Ovessa on lukko sekä sisä- että ulkopuolella, sinä saat kummankin avaimet ja parissa minuutissa voit milloin hyvänsä päästä Mertvovodin toiselle puolelle. Täällä on turvallisinta. Minä annan mieheni laittaa luolan sisäpuolelta siistimmäksi sekä toimittaa tänne valoa, ruokaa ja juomaa sen tapauksen varalta, että sinua vaara uhkaisi.”

Muutamien minuuttien kuluttua palasivat he takaisin suvipaviljonkiin, missä Sergei kohteli Magdaa kaikella sillä hellällä huomaavaisuudella, joka johtuu todellisesta rakkaudesta.

„Minä huomaan nyt, lemmitty parkani, ettemme enää saa tavata toisiamme, muutoin sinun maineesi — sinun vapautesi — ja kenties minun henkeni on vaarassa. Jos meillä olisi yksikin luotettava ystävä, vaan täällä ei ole ketään, johon voisimme luottaa. Ruhtinatar Vera on kenraalin vaikutuksen alainen — ja ruhtinas Juresieff ainoastaan viime tingassa voi kääntyä tsaarin puoleen ja polvillaan rukoilla häneltä lupaa meidän avioliittoomme.”

„Sergei — rakastettuni!” huudahti tyttö ja loi suruiset silmänsä häneen. „Minun täytyy tavata sinua — minun täytyy olla sinun läheisyydessäsi — aina valvoa sinun turvallisuudestasi pelastaakseni henkesi. Meidän on saatava joka luotettu ystävä. Minä en voi luottaa kehenkään! Meidän kotimme on niin onneton,” änkytti hän. „Sinulla täytyy olla joku, joka on uskollinen kuolemaan saakka. Minä näen mustien varjojen laskeutuvan ylitsemme. Ja minä vannon, että — jos minun salaisuuteni tulee ilmi — tahdon ennemmin surmata itseni, kuin suostua jonkun toisen vaimoksi tai antaa haudata itseäni elävältä luostarin muurien taakse. Minun sukulaiseni eivät koskaan suostuisi meidän avioliittoomme. Minä tiedän, miten äärettömästi äitini vihaa sinun sukuasi. Miksi vihaa hän sinua? Sitä en tiedä, vaan hänen sydämensä ei tunne mitään sääliä. Isäni ja kenraali ovat ihmismäisiä olentoja ja järkeviä. Vaan Arkadius on saava tuittupäisen rakkaan veljeni raivoon tyhmillä laverruksillaan. Sen vuoksi en näe muuta kuin avoimia hautoja edessäni.”

Rakastava tyttö peitti kasvonsa käsillään ja alkoi itkeä katkerasti.

„Anna minun viedä sinut kauvas näiltä mailta, Magda!” huudahti Sergei, jonka povessa intohimon myrsky raivosi. „Jumala on antanut meidät toisillemme! Minä kuolisin, jos kohtalo erottaisi meidät toisistamme. Jos me kerran olemme ulkomailla — avioliiton siteillä toisiimme yhdistettyinä, niin ei sukulaistesi kiukku merkitse mitään. Minä olen suojeleva sinua oman henkeni uhalla.” Hän uneksui Sorrenton ja Amalfin myrttiseppeleillä koristetuista rannoista, jotka muodostivat rakastuneitten maallisen paratiisin.

„Sergei, oma Sergeini!” lausui tyttö. „Muista, että se tuottaisi perikadon koko sinun suvullesi. Me emme saisi matkapassiakaan. Ja jos me tekisimme yrityksenkään siihen suuntaan, päästäisiin heti aikeittemme perille ja silloin tulisi verta vuotamaan. Sinä et saa joutua minun vähäpätöisen suloni uhriksi. Sinun sisaresi, rouva Federoff, joutuisi epäsuosioon — hänen ainoa poikansa ajettaisiin maan pakoon — sinun omaisuutesi otettaisiin takavarikkoon ja häntä yksin kohtaisi neljän kovasydämisen miehen kosto. Ei, ei. Meidän täytyy odottaa. On mahdotonta lähteä karkuretkelle, ellei Jumala auta meitä, ja — kumminkaan — Sergeini — en minä voi erota sinusta.”

Hän vaipui nyyhkyttäen Sergein syliin kuin murtunut lilja. „Ei, lemmittyni!” jupisi hän. „Minun täytyy antautua vaaralle altiiksi — ja sinun täytyy minun antaa valvoa sinun turvallisuuttasi — kunnes Arkadius Radovitschia ei enää nähdä täällä. Kun hän on poissa ei kukaan kiihoita minun äitiäni kostoaikeisiin ja ole hänen kätyrinsä. Sinun täytyy koettaa saada luotettu ystävä, sillä meillä täytyy olla, joka meitä auttaa — joku uskollinen, vaatimaton ja vakava sydän.” Epätoivon kyyneleet nousivat jälleen tyttöraukan silmiin.

„Jos Vera Orbeleff kumminkin olisi täällä,” huokaili hän, „niin hän voisi auttaa meitä. Hän on vapaa ja riippumaton. Kolmen kuukauden kuluttua saapuu hän tänne kenraalin kanssa — ja se on hän, joka nimittää minut hovineidiksi. Hän voisi lepyttää kenraalin, jos me kumpikin puhuisimme hänen kanssaan. Kenraali on pehmoinen kuin vaha hänen käsissään — ja — minä uskon, että hän auttaisi meitä. Sillä — tiedätkö Sergei — hän rakasti sinun veljeäsi Pierreä ja monta kertaa on hän minulle puhunut hänestä. Pierre pelasti hänet kerran varmasta perikadosta ja jos Pierre olisi kosinut häntä, olisi hän katsonut itsensä onnellisimmaksi ihmiseksi. Tässä siis piilee tämän iloisen perhosen elämän salaisuus — hänen pienen sydämensä lemmen tarina.”

Sergei Dumont hypähti ylös kummastuksesta! Viimeinkin käsitti hän menneisyyden täydellisesti Hän nyt kuin vilahdukselta näki sen valkoisen, naisen käden, joka pimeässä ojennettiin tähtäämään iskua jalon Pierre Dumontin henkeä vastaan. Veljensä kirjoituspöydällä oli hän näet eräässä salaisessa laatikossa löytänyt pari kolme kellastunutta kirjettä. Niissä ei ollut mitään allekirjoitusta, vaan ne sisälsivät maineestaan välinpitämättömän naisen rakkauden tunnustuksen ja sitä seurasi kirje, joka uhkui halveksitun rakkauden katkeruutta ja vihaa, sillä Pierre Dumont oli pysynyt uskollisena rakkaan vaimo-vainajansa muistolle, jonka valokuva hymyili hänelle seinältä.

Ruhtinas Juresieff oli Sergeille kertonut niistä tanssiaisista Kharkovissa, joissa Lili Radovitsch ensi kertaa oli nähnyt Pierre Dumontin. Silloin oli tämä kevytmielinen nainen mieltynyt Khersonin rikkaimpaan aateliylimykseen ja sitten koettanut häntä kaikin tavoin kietoa pauloihinsa. Vaan, niin kuin sanottu, Pierre Dumont kumminkin oli pysynyt uskollisena vaimovainajansa muistolle sekä päättäen omistaa kaiken vastaisen ahkeroimisensa ainoastaan alustalaistensa hyväksi sekä lukuisain maatilojensa hoitamiseen oli hän pysynyt kylmänä tämän kavalan naisen mielistelyille. Vaan huomatessaan olevansa halveksittu, oli Lili Radovitsch vannonut julmasti kostavansa ja tämän koston uhrina siis varmaan Pierre vaipui salaperäisen kuoleman käsiin.

„Varo itseäsi, poikani, tämän vaarallisen mielistelijän, Lili-paroonittaren suhteen. Hän on mustasukkaisuudessaan perkele ihmishaamussa, ja minä tiedän, että hän on vihannut Vera Orbeletfia siitä lähtien, jolloin Pierre tyynesti antoi hänelle rukkaset,” oli vanha ruhtinas sanonut. „Mutta ruhtinatar Vera on kenraali Andrei Radovitschin lemmikki ja rouva Lili Radovitsch hyvällä syyllä pelkää sitä ainoaa miestä koko Ukrainessa, joka tietää hänen salaisuutensa. Mitä pikku ruhtinattareen Veraan tulen, niin on mahdollista, että hän olisi voinut valloittaa Pierren sydämen, sillä Pierre ei tiennyt minkälainen lintu hän oli. Vera Orbeleff todella uneksui pääsevänsä naimisiin veljesi kanssa ja voivansa ikiajoiksi sovittaa „kuoleman veden” varrella vallitsevat kiistat. Vaan Lili Radovitsch on se paha henki, joka pitää nyöriä käsissään ja hän on väsymätön sekä leppymätön. Hän on tekevä sinutkin onnettomaksi, jos se vaan on hänen vallassaan.”

Nyt oli kaikki selvillä. Hän käsitti, miksi Vera Orbeleff oli tahtonut esiintyä Magda Radovitschin äidillisenä huoltajana ja viekoitellut häntä salaisesti jumaloimaan Pierren veljeä. „Minä käsitän helposti syyn siihen,” ajatteli Sergei. „Jos Pierren veli joutuisi naimisiin parooni Radovitschin tyttären kanssa, riistettäisiin paroonittarelta aseet käsistä — ja siten aukeaisi Veralle ovi Pierren sydämeen. Se oli siis paroonitar Lilin sammumaton viha, joka punoi paulan mikä riisti onnettomalta veljeltäni hengen, vaikka tapaus sitten selitettiin tapaturmaksi.”

Pieni kello kesäpaviljongissa löi pian yksitoista. Viehkeän, lempirakkaan toukokuun yön prinsessa hätkähti. „Sinun täytyy viedä minut alas virran rannalle,” lausui Magda vastahakoisesti. „Minä olen miettinyt ja ajatellut. Meillä täytyy olla sovittu merkki vaaran ilmoittamista varten. Jos jotain semmoista tapahtuu, mikä estää meitä tapaamasta toisiamme tällä viikolla, täytyy sinun asettaa punaista valoa tänne kesäpaviljongin ikkunaan. Jos sinä hankit tänne punaiset ikkunaverhot ja ne vedät lampun tai kynttilän eteen, niin voin minä silloin nähdä punaista valoa ikkunassa. Minä teen samalla tavoin. Jos sinä näet punaista valoa ikkunastani, niin voit käsittää, että joku odottamaton vaara uhkaa minua ja etten voi tulla sinun luoksesi.”

„Vaan millä lailla olen saava joitakin tietoja sinulta?” kysyi Sergei vetäen Magdaa lähemmäksi.

„Sinun täytyy hankkia joku luotottava — nainen — ymmärräthän.” Hän laski kylmän kätensä Sergein kuumalle otsalle. „Hän voi hiipiä virran yli puutarhamme edustalla olevaan pensaikkoon tapaamaan minua. Se ei herättäisi mitään epäluuloa ja minä tunnen kaikki talonpoikaisnaiset kymmenen peninkulman alalla Mertvovodia ylöspäin ja saman verran virran alapuolella. Sen täytyy olla jonkun sinun alustalaisiasi, sillä minun äidilläni on sisiliskon silmät ja meidän alustalaistemme naiset jo pelästyvät kuullessaan hänen askeleitaan. Hän voisi epäillä jotain, rupeisi kyselemään — ja hänen raivonsa uhriksi joutunut kuolisi ruoskimisesta. Ja kuka täällä meidän syrjäisissä oloissamme panisi siihen mitään huomiota? Arkadiusta käyttäisi hän pyövelinään. — Ja sitten hänen leppymätön vihansa kohtaisi minua. Minä tunnen hänen kovan, paatuneen sydämensä. Meillä kummallakin on ainoastaan yksi ystävä: minun on Vera Orbeleff ja sinun ystäväsi on ruhtinas Juresieff. Vaan ainoastaan viime hädässä saakoot he tietää, miten asian laita on. Minä tahtoisin ennemmin kuolla kuin äidilleni kertoa suloisesta salaisuudestamme, joka tuomitseisi sinut kuolemaan. Oi, olkoon Jumala meille armollinen! Tämä on liian katkeraa. Sinun, Sergei, täytyy saada joku luotettava henkilö avuksemme. Minä en uskalla kirjoittaa. Minulla ei ole ketään, jota uskaltaisin pyytää tuomaan sinulle tietoja — ja — sinä et saa tulla „kuoleman veden” yli; ellen minä pyydä sinua tulemaan, täytyy sinun odottaa minua!”

Sergein täytyi antaa juhlallinen lupaus voidakseen rauhoittaa lemmittyään.

Kesti puolisen tuntia lempeää äänettömyyttä ennen kuin Sergei vei suruisen tytön alas notkoon, jossa hevoset olivat kätkössä. Hän oli huolellisesti tarkastanut seudun ja sitten lauhkea yön tuuli leikki heidän otsillaan kun nopeajuoksuiset Orloff-rotuiset hevoset kiitivät pitkin virran rantaa.

Lammasnavetasta virran rannalla oli venheelle ainoastaan muutamia askelia ja kun venhe oli päässyt toiselle rannalle seisoi Sergei Dumont mitä suurimman tuskan valtaamana kunnes Magda liukkain liikkein oli kadonnut pimeyteen.

„Suojelkoon Jumala minun lemmittyäni!” huokasi hän muutamilla voimakkailla aironvedoilla saavuttuaan takaisin virran pohjoiselle rannalle. Hän ajoi verkalleen kotiin istutusmaiden kautta vaikka yksinäisyyden tunne pyrkikin poveen hiivimään rakastetusta eroamisen takia, niin tunsi hän kumminkin samalla rajatonta iloa. Hän oli kätkenyt sydämeensä Magdan lupauksen, että Magda hopeahohtoisten tähtien taivaalla jälleen vilkkuessa olisi saapuva hänen luokseen.

Hän mietti vielä, miten hän saisi luotettavan naisen uskotukseen, kun hän pohjoisesta päin ajoi linnan pihalle kenenkään aavistamatta, että hän oli ollut virran rannalla ajelemassa.

Saavuttuaan huoneeseensa ja pantuaan aseensa syrjemmälle lausui hän vakavasti: „Jumala olkoon kiitetty, etten minä tavannut sitä konnaa eli jotakin hänen palkkaamaansa salamurhaajaa,” sillä ei koskaan ennen ollut veri hänen suonissaan virrannut niin kuumana, jommoisessa mielentilassa ihmiset armotta surmaavat vastustajansa ja tuntevat suurempaa nautintoa pitäessään kiinni vihollisensa kurkusta kuin istuessaan rakastetun naisen sylissä.

Kuullessaan askelia hyppäsi hän ylös, jolloin koko lauma peljästyneitä palvelijoita hyökkäsi huoneeseen.

Etumaisinna olivat Turko ja itkua pusertava Anna Ivanovna.

„Vanha Chuchinka raukka! Emännöitsijä!” änkytti kamaripalvelija, joka isäntänsä saapuvilla ollessa ensiksi tointui hämmästyksistään. „Hän kaatui kuolijaana pöydän ääreen ja me olemme vuottaneet, armollinen herra, teidän kotiintuloanne saadaksemme menettelyohjeita.”

Nopealla päättäväisyydellä lausui Sergei Dumont: „Käskekää tallimestari tänne!” Taloudenhoitaja ja Xenia, jotka olivat Bratskojessa, muistuivat ensiksi hänen mieleensä.

„Minun täytyy saada Bursakoff tänne,” ajatteli Sergei, „ja Xenia on ainoa ymmärtäväinen nainen koko talosta. Minä voin tarvita häntä.”

Kun hän oli käskenyt tallimestarin lähettämään heti sananviejän Bratskojeen josta Bursakoftin oli oitis palattava kotiin sekä tuotava Xenia ja kylän pappi muassaan, kääntyi hän itkevän Anna Ivanovnan puoleen. „Seuratkaa minua hänen luokseen!” kehoitti hän osaaottavasti.

Vaan vanhan emännöitsijän veljentytär polvistui isäntänsä edessä ja lausui nyyhkyttäen: „Tässä on avaimet, armollinen herra. Ei kukaan ole koskenut niihin. Kuka nyt on jakava palvelijoille käskyjä?”

„Huomiseen saakka, Anna Ivanovna, saat sinä hoitaa emännöitsijän tehtäviä. Sitten saat surukuukauden ajan olla vapaana. Ota avaimet!”

Raskaalla mielellä meni Khaminavatkan isäntä alas silmäilemään viimeistä kertaa vanhan hoitajansa ystävällisiä kasvonpiirteitä, joihin nyt oli kuolema leimansa lyönyt. Viimeinen side, joka yhdisti hänet poikavuosiensa muistoihin, oli nyt katkennut.

Kynttilä paloi vielä hänen työhuoneessaan kun Bursakoff ajoi linnan pihalle ja riensi ilmoittamaan, että kylän pappi saapuisi seuraavana päivänä aamuhämärässä.

„Entä Xenia?” kysyi Sergei.

„Hän on täällä ja odottaa teidän käskyjänne.”

Teekeittiön ääressä juttelivat nämä molemmat miehet sitten talouden vastaisesta järjestämisestä.

Sergei Dumont meni kummiinsa kun Bursakoff loi katseensa häneen ja selitti: „Minä tiedän ainoastaan yhden ainoan henkilön, joka toi ottaa huostaansa emännöitsijän toimen — vaan veljentyttärellä tietysti on omat vaatimuksensa päästä emännöitsijä-vainajan jälkeläiseksi. Jos armollinen herra suvaitsee ottaa varteen minun neuvojani, niin antakaa Anna Ivanovnan pitää huolta palvelusväen taloudesta ja ruoanlaitosta, vaan uskokaa koko linnan sekä palvelusväen silmälläpito Xenian huoleksi. Minä olen tuntenut hänet pienestä tytöstä saakka. Hän on kultaa arvokkaampi ja uskollinen kuolemaan saakka. Hän uhraisi kernaasti henkensäkin teidän edestänne, kun te olette vapauttaneet hänet siitä kurjuudesta, jota hän sai kärsiä postiasemalla, ja nyt on niin palannut entisiin voimiinsa, hänen nuoruutensa ja entinen sulonsakin näkyy alkavan uudelleen kukoistaa.”

Kun Sergei Dumont seuraavana aamuna oli vastaanottanut papin istui hän kauvan Xenian kanssa kahden kesken ja kuunteli, mitä tämä kertoi urkimisistaan Bratskojessa.

Sitten kun Xenia oli lopettanut kertomuksensa ilmoitti hänen isäntänsä, mikä uusi toimi hänelle oli uskottu talouden hoidossa. Puna nousi Xenian kasvoille ja hän värisi sanattomasta ylpeydestä. Seisoessaan isäntänsä edessä tarttui hän isäntänsä käteen ja suuteli sitä. „Minun henkenikin kuuluu teille, armollinen herra,” huudahti hän. „Minä en ole koskaan pettävä teitä niin kauvan kuin elän!” Hänen poistuttuaan keskustelemaan uuden työtoverinsa kanssa nousi nuori rakastaja äkkiä ylös.

„Hän on se nainen, jota minä tarvitsen,” huudahti hän, pelkäämätön nainen meidän omasta kylästämme. Minä olen löytänyt uskotun henkilön — sellaisen, on kyllin rohkeutta mennä „kuoleman veden” toiselle puolelle minun sananviejänäni! Ja — jos Magda jonkun aikaa tarvitsee minun suojelustani, niin on hän sellainen nainen, että hän ennemmin luopuisi hengestään, kuin jättäisi Magdan avuttomaksi. Elämän surut ovat tehneet hänet pelkäämättömäksi ja luotettavaksi.”

Ennenkuin vanha emännöitsijä haudattiin tarkasti taloudenhoitaja linnan taloutta ja asetti molemmat naiset emännöitsijän toimiinsa. Nuorempi nainen sai asunnokseen Chuchinkan sievän pirtin siinä rivissä linnan talousrakennuksia, joka sijaitsi suuren linnanpihan kaakkoispuolella, jota vastoin kaunis Xenia muutti linnassa olevaan emännöitsijän huoneustoon.

Kiitollinen vaimo ryhtyi äänetönnä ja lujin kourin uusiin tehtäviinsä ja hän tunsi povessaan ääretöntä kiitollisuutta linnan nuorta isäntää kohtaan, joka oli pelastanut hänet sydämettömän ja juopon miehensä hirmuvallasta. Ilottoman elämänsä kuluessa postiasemalla oli hän ollut pakotettu luottamaan ainoastaan itseensä, josta johtui, että hänen esiintymisensä ilmaisi oman arvonsa tuntemista.

Khaminavatkassa hääräsivät kaikki yleistä kunnioitusta nauttineen Chuchinka-vainajan hautajaisvalmistuksissa. Anna Ivanovna, joka oli vanhan emännöitsijän veljentytär ja perillinen, tavan mukaan vapautettiin kaikista tehtävistä ensimmäisen tai surukuukauden kuluessa.

Vanhan emännöitsijän pirtissä tungeskelivat linnan surevat naiset hautajaispuuhissa, vaan vihannoivilla kedoilla miesväki ja kaikki käytettävät vetojuhdat, hääräsivät kyntötöissä.

Suuret lammas-, karja- ja hevoslaumat vietiin joka päivä laitumelle, joten aro kajahteli miesten ja paimenpoikain huudoista.

Sergei Dumont kiitti Jumalaa sen johdosta, että hänen naapurinsa ja vihamiehensä laiminlöi maanviljelyksensä sekä karjanhoitonsa, sillä ainoastaan muutamia kasakoita näkyi arolla vartioimassa parooni Radovitschin hevosparvia, jotka aikoinaan olivat joutuva tsaarin rakuunain käytettäviksi. Melkein kaikki vainiot olivat kesantona kasvaen vapaasti heinää.

„Magdalla on tilaisuus ainakin tällä viikolla saapua minun luokseni muiden poissa ollessa,” ajatteli kiihkeä rakastaja, „vaan kuukauden kuluttua kuhisee Mertvovodin rannoilla rakastavia pareja — kuljeksivia pyhiinvaeltajia, työnhaussa olevia työntekijöitä ja kulkureja, sillä kaikki pyrkivät tämän virran viileille rannoille, joka on ainoa sadan neliövirstan alalla, Jumalani! Mitä voin minä tehdä? En voi enää elää ilman häntä.”

Hän oli antanut käskyn, että hänen vanhalle uskolliselle palvelijalleen oli toimitettava niin juhlalliset peijaiset kuin maaseutuoloissa vaan on mahdollista. Kolme päivää oli emännöitsijän ruumis yleisön nähtävänä mitä arvokkaimmassa kuolinpuvussa ja asetettuna katafalkille avoinna olevassa pirtissä, josta näiden kolmen vuorokauden kuluessa kuului lakkaamatta virren veisuuta ja sielumessuja.

Koko seudun väestö oli jo kokoontunut viimeisiä jäähyväisiä ottamaan emännöitsijävainajalta ja ohikulkevat, jopa kerjäläiset ja matkustajat saapuivat tuomaan oikeauskoiselle sielulle viimeiset tervehdyksensä ja saamaan jotain suuhunsa tai taskuunsa jonkun lahjan.

Sergei Dumont oli suuresti rauhaton, kun hän sai nähdä ystävälliset Radovitschin alueen talonpojat joukoittain rientävän virran yli, joka nämä toisiaan vihaavat suvut erotti toisistaan, osaa ottamaan hautajaisjuhlallisuuksiin. Hän oli jo kylän papille antanut tavanmukaisen sataruplasen jumalanpalveluksen toimittamisesta ja saman rahamäärän siitä, että pappi neljänkymmenen päivän kuluessa lukisi sielumessuja vainajan puolesta. Kultaiselle tielle oli siis asianomaisessa järjestyksessä perustus laskettu.

Vaan hän joutui kerrassaan epätoivoon muistaessaan, ettei kolmeen päivään ollut ajattelemistakaan saada tavata sitä pelkäämätöntä tyttöä, jonka kuva oli valloittanut hänen sydämensä. Hän kutsui Nikolai Bursakoffin luokseen.

„Minä olen sairas,” lausui hän. „On mahdotonta noutaa rouva Federoff eli Vasili tänne — matka on liian pitkä — jonka vuoksi sinun, uskollinen taloudenhoitajani, täytyy edustaa minua hautajaisissa. Minä luotan muun ja jätän sinulle vallan menetellä niin kuin parhaaksi näet.” Taloudenhoitaja poistui ylpeänä siitä, että hän oli saava esiintyä isäntänsä edustajana. Niin suurta kunniaa ei hän ollut osannut uneksiakaan.

Sergei meni huoneeseensa ja sulkeutui sinne. Iltapäivän aurinko valaisi „kuoleman veden” toisella rannalla sijaitsevan linnan tuuheine puistoineen ja tuntien povessaan hivuttavaa kaipausta tarkasteli hän kaukoputkensa avulla ikkunoita, joista hänen rakastettunsa piti illempana antaman hänelle jonkun merkin.

Hän väänteli ruumistaan levotonna. „Jumalani!” Minun täytyy raivata itselleni tie hänen luokseen. Kolmen neljän vuorokauden kuluttua ovat hänen sukulaisensa palaava kotiin. Ne tuovat muassaan tuon irstailevan Milovitschin ja mielettömän Arkadiuksen, molemmat ovat haljeta kiukusta, kun eivät saaneet minua virittämäänsä paulaan takertumaan. Minun toimiani pidetään tarkoin silmällä ja jos Magda ottaa askeleenkaan tavatakseen minua syöksyy hän varmaan perikatoon. Mitä voin minä tehdä?” Hän joutui epätoivon partaalle.

Hänen miettiessään satoja eri keinoja, jotka kaikki näyttivät yhtä turhilta, kuuli hän askelia eteisestä ja Xenian ääni herätti hänet mietteistään.

„Avatkaa, armollinen herra — joutuin!” Hän riensi ovelle ja huomasi Xenian kasvojen ilmaisevan suurinta levottomuutta.

„Mitä on tapahtunut?” ja muutamin sanoin sai hän samassa tietää, että eräs hänen salaisia urkkijoitaan oli saapunut Bratskojesta.

„Arkadius Radovitsch on yksinään saapunut Bratskojeen puolen yön aikaan. Hän ei ole mennyt kotiinsa eikä kenraalin huvilaankaan, vaan sen sijaan on hän käynyt kaikissa kaupungin laittomuuden pesissä ja sitten lähtenyt kaupungista muassaan neljä vaarallisinta konnaa sekä niiden kanssa saapunut meidän alueellemme. Hän piilee palkattuine kätyreineen jossain pensaikossa täällä. Mitä on tehtävä? Te ette saa mennä yksinänne ulos. Älkää menkö illoin puistoon.”

Nuori rakastaja silmäili naisen läähättävää povea ja hehkuvia poskia.

„Oliko miehesi niiden joukossa?” kysyi Sergei huolestuneena.

„Ei. Hän on vielä postiasemalla. Ei ainoatakaan päivää kulu, ettei niityllä asuva Marika lähettäisi minulle tietoja hänen hommistaan. Hän on siellä vielä uuden vaimonsa kanssa ja sikahumalassa joka päivä. Teidän täytyy lähettää nuuskijoita istutusmaille ja karkoittaa nämä konnat alueeltanne. Antakaa miestenne mennä alas virran rannalle ja sieltä sitten eri teitä hiiviä notkojen ja pensaikkojen kautta takaisin. Täällä on tekeillä joku konnan työ taasen.” Vaimon posket olivat tuhkanharmaat.

„Ei vielä —ei vielä, Xenia,” lausui hänen isäntänsä. Sitten ikäänkuin jonkun äkillisen päähänpiston valtaamana tarttui hän vaimon käteen. „Tahdotko tehdä minulle erään palveluksen, Xenia — palveluksen, josta ei kukaan kuolevainen saa tietää hiiskaustakaan?” kysyi hän mielenliikutuksesta värähtelevällä äänellä.

„Minä olen aron lapsi — teidän omaisuutenne,” vastasi Xenia ylpeästi ja otti poveltaan kasteessa saamansa ristin, suudellen sitä. „Tämän ristin kautta,” jatkoi hän, „vannon kuolemaani saakka kuuluvani teille.” Hänen silmissään paloi outo tuli.

Sergei Dumont taivutti ylpeää päätään alas. „Tunnetko sinä paroonitar Magdan?” kuiskasi hän ikäänkuin hänen olisi ollut hyvin vaikea lausua tätä rakasta nimeä.

Kuumaverinen nainen käsitti heti hänen sydämensä salaisuuden. Hän katsoi häntä suoraan silmiin. „Arkadius Radovitsch on usein hänen kanssaan viivähtänyt hetkisen meidän postiasemallamme. Se kaunis Aamutähti tuntee minut jo lapsuudesta saakka.”

„Minun täytyy saada muuan kirje hänen omiin käsiinsä ennen auringon laskua,” sanoi laihtunut rakastaja aivan kuin olisi puhunut itsekseen. „Eikä kenenkään ihmisen pitäisi saada siitä tietää paitsi sinua. Voitko ottaa sen tehdäksesi?” Koko hänen elämänsä onni riippui vaimon vastauksesta.

„Mitä ei venäläinen nainen voisi tehdä rakastavain puolesta ja niiden hyväksi, joita hän rakastaa ja Jumala on määrännyt toistensa omaksi?” sanoi Xenia kyynelsilmin.

„Vaan kaikki siellä — tuntevat sinun,” huomautti Sergei vetäen ikkunaverhon syrjään. „Arkadius rääkkäisi sinua — kenties vangitseisi sinut jättääkseen sinut sitten raakamaisen miehesi käsiin.”

Xenia hymyili uhoitellen. „Onko kirjeenne valmis?” kysäisi hän.

„Se on valmis puolen tunnin kuluttua,” vastasi hänen isäntänsä ja hänen rintansa tykytti uuden toivon valtaamana.

„Antakaa minulle kesäpaviljongin avain,” kehoitti Xenia päättäväisesti. „Tulkaa sinne puolen tunnin kuluttua. Minä olen silloin valmis lähtemään ja tunnin kuluttua on kirje hänen käsissään. Minä tunnen virran joka mutkan, heidän linnansa joka loukon — lapsena oli minulla tapana leikkiä siellä.”

„Minä uskon sieluni, koko elämäni, sydämeni ja kunniani sinun uskollisiin käsiisi,” lausui Sergei juhlallisesti. „Ota tämä sormus ja näytä se hänelle — ja — tuo se sitten takaisin.”

Pelkäämätön nainen suuteli sormusta kunnioittavasti ja piiloitti sitten sen povelleen. „Nyt menen minä,” lausui hän. „Antakaa minun rientää, sillä Arkadius ei uskalla näyttäytyä niin kauvan kuin aurinko on taivaalla. Hän on kavala kettu.”

Kymmenen minuuttia myöhemmin näki Sergei Dumont kirjettä kirjoittaissaan Xenian nopeasti hiipivän puutarhaan viepää tietä vähäinen käärö kainalossa.

Kun hän puoli tuntia myöhemmin lähestyi kesäpaviljongin ovea oli se suljetta sisäpuolelta.

Puutarhassa työskenteli koko joukko poikia ja tyttöjä sekä naisia ja naurua kuului joka taholta.

Hän kolkutti hiljaa ovelle vaan peräytyi samassa takaisin, kun hänen eteensä ilmestyi rohkea, vaatelias ja loistaviin väreihin puettu mustalaisnainen. Kimalteleva hiusten koristus, solilla somistettu paita, loistavilla väreillä kaunistetut liivit, tamburiini ja pari tulista silmää sekä kaikki muu todistivat, että nainen kuului vaeltavaan mustalaissukuun.

Kun nainen pvörähti hänen sivulleen ja rohkeasti paljasti kauniin vartalonsa sulon, ei hän ollut tuntea Bratskojen entistä kaunotarta.

Xenia otti pöydältä veitsen ja pisti sen povelleen. „Antakaa minulle kirje, herra, minun täytyy kiirehtiä,” huudahti hän ottaen tamburiinin käteensä.

Hän hyräili muuatta vanhaa, unhoittunutta mustalaislaulua nuoren aatelisylimyksen täytyi ihmetellä hänen vartalonsa suloa ja notkeita liikkeitään.

„Minä piiloittaudun paviljongin taakse kunnes te annatte minulle avaimen!” lausui Xenia. „Takaisin palattuani pukeudun minä täällä omiin vaateisiini tulen heti teidän huoneeseenne. Luottakaa minuun!”

Hän kätki nopeaan tuon tärkeän kirjeen povelleen ja pujahti ovesta ulos. Kun Sergei Dumont seurasi häntä tuuheassa pensaikossa ja antoi hänelle avaimen kumartui hän ja suuteli hänen käsiään.

Puiden oksat jakaantuivat hiljaa ja esiin hiivivän pantterin tavoin katosi valepukuinen mustalaistyttö näkyvistä.

Linnan isäntä meni verkalleen huoneeseensa, mutta hänen sydämensä seurasi kirjeenviejää. „Hän meni kallion ohi yhtä äänettömästi kuin varjo,” ajatteli hän. „Hän on tarkkanäköinen kuin ilves, vaan monta vaaraa uhkaa häntä. Jos ne keksisivät hänen aikeensa, on hän kuoleman oma.” Sergei Dumont tiesi hyvin, että äänetön aro kätki helmassaan monta kauheaa salaisuutta. Voi niinkin tapahtua, ettei hän enää ikinään saisi nähdä Xeniaa. Hänen ruumiinsa voisi maata missä kuopassa hyvänsä.

Pitkä iltapäivä kului ja viimeinkin herätti tohtori Boris Jaroslav, Juresieffin henkilääkäri, oli saapunut linnaan, hänen haaveiluistaan.

Hiukan hämillään antautui Sergei Dumont eläkettä nauttivan vanhan sotilaalääkärin tutkittavaksi. Jaroslav puisti päätään epäillen kun hän koetti nuoren aatelisylimyksen valtimoa.

„Minkä vuoksi te olette kiusanneet itseänne täällä?” kysyi lääkäri. „Teidän täytyy matkustaa pois arolta. Te joko olette
hankkineet ruumiiseenne vanhan tataarilaishorkan tai jonkun salaa hiipivän kuumeen. Te ette saa lojua täällä raakain talonpoikain ja puolivillien tataarien parissa.” Minä kehoitan teitä kuudeksi kuukaudeksi matkustamaan ulkomaille. Uusi pelko valtasi rakastavan aatelisylimyksenpoven. Hän oli kietoutunut omaan paulaansa.

Turhaan koetti Sergei Dumont selittää, että hän oli lähettänyt sanantuojan tuomaan lääkäriä ainoastaan Chuchinka-vainajan tautivuoteelle. Mutta lääkäri näytti vakavan näköiseltä. „Teidän aivoissanne tai sydämessänne on jotain epäreilassa,” lausui hän. „Minä olen jäävä tänne joksikin ajaksi tutkiakseni tilaanne.” Sitten veti hän kulmakarvansa ryppyyn ja katsoen Sergeitä suoraan silmiin kysyi hän: „Onko teillä sydämen suruja?”

Sergei puisti suruisesti päätään.

„Te näytätte kymmenen vuotta vanhemmalta kuin rykmentistä erotessanne,” jatkoi lääkäri. „Tämä paikkakunta on talvella oikea Novaja Zembla ja kesällä tulisen kuuma kuin helvetti ja kosteilla syksyn sekä kevään ilmoilla liikkuu täällä horkkatauti yleensä. Se on Jumalan tahto, että täällä asuisi ainoastaan Nogaitataareja. Kuulkaa muuan sana. — Jos te makaatte tuolla puutarhapaviljongissa, minne järven höyryt tunkeutuvat, joudutte te ennen pitkää esi-isäinne seuraan kappelin hautakalmistossa tai menetätte järkenne kuten Arkadius Radovitsch. Minä tapasin hänet iltapäivällä puolivälissä tänne. Hän ratsasti kuin tihulainen olisi ollut hänen kintereillään ja seurassaan oli hänellä pari henkilöä, joitten naamat jo ilmaisivat, että ne olivat mitä vaarallisimpia konnia. Hän tuottaa häpeää koko aatelistolle ja minä aion käydä paroonin ja kenraali Radovitschin luona pyytämässä, että ne karkoittasivat hullun veljensä koko Khersonista.”

„Mille suunnalle ratsasti hän?” kysyi Sergei rauhatonna.

„Aivan kuin varikset lentävät aron yli kiiti hänkin suoraan Mertvovodin lossipaikkaa kohti — nähtävästi aikomuksessa takaisin palata paroonin linnaan. Postiaseman hoitaja kertoi minulle, että hän oli ollut postiasemalla tuntia ennen minun sinne tuloani.”

Sergei Dumontin katse synkistyi. Hän käsitti siinä piilevän salaisen aikeen urkkia kaikkia hänen liikkeitään, jonka vuoksi hän päätti karkoittaa alueeltaan kaikki epäluuloa herättävät kulkurit.

„Bursakoffin on toimeenpantava hälytys ja tarkka etsintä minun alueellani,” jupisi hän itsekseen ja hänen katseensa häilyi linnaa kohti Mertvovodin toisella puolella, missä Xenia nyt oli henkensä kaupalla. „Jumalani, jos ne keksivät, kuka hän oikeastaan on!” huokaili hän rauhatonna.

Uhkea päivällinen oli jo syöty ja tähdet alkoivat jo ilmestyä taivaalle tuikkimaan ennen kuin Sergei Dumont viimeinkin kuuli Xenian askeleita.

Hän oli jollakin tekosyyllä vetäytynyt takaisin huoneisiinsa, missä hän katseli Magda Radovitschin pimeitä ikkunoita virran toisella puolella, kun muuan musta haamu ilmestyi huoneeseen.

„Kaikki on hyvin!” huudahti Xenia värähtelevällä äänellä ja jätti hänelle kirjeen. „Minä menin kesäpaviljonkiin muuttamaan vaatteita. Minä olisin ollut täällä takaisin jo paria tuntia aikaisemmin, ellen virran kahlaamopaikassa olisi tavannut Arkadius Radovitschia. Hän oli tapansa mukaan päissään ja luuli minua kierteleväksi mustalaisnaiseksi. Minä riuhtasin itseni irti hänen kynsistään ja piiloittauduin pensaikkoon kunnes tie jälleen oli vapaa tästä roistosta.”

Xenia oli hyvin kalpea eikä kertonut isännälleen, miten syvän haavan hänen veitsensä oli viiltänyt raakamaisen aatelismiehen käteen. Sillä hän oli saanut taistella kaikin voimin päästäkseen irti väkivallan tekijän kynsistä sekä oli viimein ollut pakotettu turvautumaan veitseensä.



(jatk.)


Tampereen Uutiset n:ot 170-172, 174-175, 177 ja 179 1.-14.9.1900.