7 Luku.
Vaaran punainen valo.
Sergei Dumont luki hehkuvin poskin sen kirjeen, jonka edestä Xenia oli pannut henkensä altiiksi, ja vaipui tulevaisuuden unelmiin kunnes väsynyt nainen, joka vielä seisoi hänen edessään, ujosti ojensi hänelle paviljongin avaimen ja sen kallisarvoisen sormuksen, joka juhlallisesti vahvistaa kirkossa tehdyt lupaukset.
„Se on totta, herra,” kuiskasi Xenia hiljaisella äänellä. „Ihmisten ei pidä nähdä minun tulevan teidän huoneistanne puolen yön aikaan!” Hänen mieleensä näet muistui, että kateelliset katseet voisivat väärin selittää hänen käyntinsä linnan isännän luona tähän aikaan vuorokautta.
„Istu Xenia,” vastasi hänen isäntänsä vakavasti. „Minä menen kesäpaviljonkiin nukkumaan. Sinä voit jäädä tänne ja poistua täältä huomissa aamuna ennen päivän valkenemista. Sinullahan on koko talon avaimet. Sano minulle, mitä sinä tekisit Arkadiuksen vakoilemisen suhteen?”
Xenia vastasi täysin levollisesti: „Chuchinkan hautajaiset on ylihuomenna. Sinä päivänä ette te voi mitään tehdä. Vaan lähettäkää huomenna Bursakoff vaanimaan tätä roikaletta. Bursakoff ottakoon mukaansa joukon vantteroita miehiä ja koiria. Antakaa niiden etsiä kaikki pensaikot ja istutusmaat. Kaikki kuljeksijat on koottava yhteen ja pantava telkien taakse. Sitten lähetätte noutamaan poliisipäällikön tänne, vaan ensin kuulustelette näiltä kuljeksijoilta, mitä niillä on kerrottavana. Antakaa minun sitten nähdä niitä. Sitten voi poliisipäällikkö tutkia niitä. Kaikki lurjukset ja konnat ovat käyneet postiasemalla. Minä tunnen koko Bratskojen väestön. Jos minä huomaan että ne lurjukset valhettelevat, niin saa Bursakoff antaa niille kelpo selkäsaunan ja sitten karkoitatte te ne joka sorkan linnanalueelta. Ne eivät tule ikinä palaamaan takaisin. Vaan te ette saa mainita Arkadius Radovitschin nimeäkään. Bursakoff voi käskeä tusinan kasakoita kiertelemään istutusmaiden alueella. Niiden on vangittava jokainen, joka yrittää hiiviä tiehensä. Eilen olisitte voinut vangita tuon Arkadius lurjuksen, vaan huomenna ei hän enää ole tavattavissa.” Hänen äänensä soi oudolta ja kostonhimoiselta. Hänen mieleensä muistui ammottava haava, joka nyt alkoi turvota.
„Miksikä?” kysyi Sergei kärsimättömästi.
„Sen vuoksi, että hän oli niin hävyttömän väkivaltainen minua kohtaan,” vastasi Xenia tuimin katsein, „jonka vuoksi hän ei uskalla näyttäytyä linnan edustalla ennen kuin parooni ja paroonitar saapuvat. Hän koetti väkivallalla raiskata minua ja minun täytyi taistella henkeni uhalla.”
Urhoollinen nainen ei koskaan kertonut isännälleen siitä verivirrasta, joka tulvi hänen kummalliselle mustalaispuvulleen käden sisäpuolella olevasta syvästä haavasta, mikä lamautti haureliaan roiston voiman.
„Jos minä olisin pistänyt hänet samalla kertaa kokonaan hengettömäksi,” ajatteli hän itsekseen, „olisin minä ikipäiviksi vapauttanut neiti Magda raukan vaarallisimmasta vihamiehestään — vaan silloin olisivat kaikki ihmiset pitäneet minun isäntääni syyllisenä hänen kuolemaansa ja Pierren murhan kostajana. Mutta hän ei ole ikinään saava siitä tietää mitään eikä tuo pieni kyyhkynenkään virran toisella puolella.” Ja tämä päätös sai hänen huulensa lukkoon.
„Sinä olet oikeassa, Xenia! Jää sinä tänne. Minä hiivin ulos linnasta ja herätän Bursakoffin. Minä annan hänelle määräyksiä ja päivän koittaissa piiritämme me istutusmaat. Päivällisaikaan on puistoalue tarkoin etsitty ja ne lurjukset, jotka eivät joudu käsiimme, eivät voi paeta kasakoita. Se tuuma on erinomainen.”
„Armollinen herra,” lausui Xenia uudelleen ujosti astuen askeleen lähemmäksi ja laskien kätensä isäntänsä käsivarrelle. „On eräs toinenkin, joka kaipaa suojelusta. Bursakoff odottaa vain kylvön ja kyntötöitten loppumista mennäkseen naimisiin niityllä sijaitsevissa taloissa asuvan kauniin Marikan kanssa. Meillä on nyt ainoastaan vihollisia postiasemalla — ja — Radovitschit ovat hyvin anteliaita niityn talonpojille. Antakaa Bursakoffin heti mennä naimisiin Marikan kanssa ja silloin on teillä uskollisia vahteja niityllä. Bursakoffin vaimo saa luotettavia tietoja sukulaisiltaan niityllä, jos joitakin juonia punotaan teitä vastaan.”
Sergei Dumont lisääntyneellä kummastuksella silmäili talonpoikaisvaimoa. „Sinusta olisi tullut kenraali, Xenia, jos sinä olisit ollut mies!” lausui hän. „Minä tahdon jouduttaa häitä ja Nikolain on hankittava niitylle luotettava mies hoitamaan Novokrainkaan mennessä käytettäviä kyytihevosia. Hän kyllä aina saa jonkun pojan sanantuojaksi ja sillä tavoin voimme suojella itseämme parhaiten.”
Puolta tuntia myöhemmin takaisin palasi kiihkeästi rakastava ylimys. Hänen rauhaton sydämensä oli nyt tyynempi, sillä hän tiesi nyt, että „Aamutähteä” oli varoitettu lähestymästä virran rantaa eli näyttämästä rakkauden valoa, ettei vaaniva Arkadius alkaisi epäillä mitään. Yksinäinen tyttö oli saanut tiedon odottamattomasta kotiin tulosta lemmittynsä lähettämässä kirjeessä, joka onnellisesti oli saapunut perille, nyt oli Magda turvattu kaikilta vaaroilta.
Mutta hänen varmuuden tuntonsa alkoi horjua, kun hän muisti, että Magdan vanhemmat pian palaisivat takaisin, seurassaan niin välttämättömäksi tullut Milovitsch.
Kaikki tämä sekä Arkadiuksen saapuvilla olo katkaiseisi häneltä kaiken mahdollisuuden olemasta kirjeenvaihdossa sen naisen kanssa, jonka hän oli vannonut tekevänsä puolisokseen — niin pian kuin joku mahdollisuus siihen ilmestyisi, mikä ei tuottanut kokonaista turmiota hänen perheelleen eli verenvuodatusta, jota raukkamainen Arkadius toivoi.
„Kerro nyt minulle, Xenia, siellä käynnistäsi,” huudahti kaipauksen hivuttama rakaataja uskotulleen. „Minä olen puhunut asian selväksi taloudenhoitajan kanssa. Hän viettää häitään ensi viikolla ja on lähettävä kolme reipasta poikaa vakoilemaan kummankin Radovitschin hommia. Toinen pojista voi milloin hyvänsä puolessa tunnissa ratsastaa Bratskojesta tänne ja postin noutaminen sekä vieminen on meillä hyvänä näennäisenä syynä samoin kuin sinä emännöitsijänä voit käydä siellä ostoksilla joka päivä ja siten pitää vihollisiamme silmällä.
Yhä kasvavalla mielihyvällä kuunteli Sergei Xenian kertomusta, miten hän oli hankkinut itselleen pääsyn linnan pihaan ja paroonin suureen linnaan ja kuinka linnanväki oli tullut koolle sekä viimein Magda neitikin.
Tansseillaan ja lauluillaan oli kirjeen viejä pian saanut kaikki hupaisalle tuulelle ja hänelle oli ollut hyvin helppoa vetää puoleensa yksinäisen tytön huomiota.
Nopeasti käsitettyään että valepukuisella mustalaisnaisella oli hänelle asiaa, oli Magda vienyt hänet huoneeseensa muka povauttaakseen itselleen — ja niin pian kuin lemmenkirjeen kuljettaja oli siellä, oli hän toimittanut asiansa.
Sergei kuunteli pää kallellaan, kun Xenia juurta jaksain kertoi, minkälainen se vinnikamari oli vanhan linnan ylikerrassa, jonne nuori paroonitar aina pakeni vanhempiensa riidellessä ja Arkadiuksen toimeenpannessa yöllisiä juominkejaan.
Jokaisen vähäpätöisimmänkin esineen mainitseminen ravitsi hänen isoovaa sieluaan kuin manna ja viimein huokasi hän:
„Kaikki on turhaa! Meillä ei ole enää mitään keinoa kirjeenvaihtomme jatkamiseksi. Ei mitään valoa ole enää hohtava ikkunoista ja meidän täytyy ainoastaan odottaa — surun sortamina — kunnes viimein voimme toimia tarvitsematta peljätä että hän joutuu perikatoon tai suljetaan luostariin eli heitetään jonkun toisen miehen käsiin. Sillä kenraali Radovitsch heti vaatisi sellaista ja joku raaka, rikas bojaari tulisi hänen hirmuhaltijakseen — ja — silloin tämä maailma näyttäisi minusta autiolta ja kolkolta!”
„Ei niin, armollinen herra,” virkkoi Xenia rauhoittavasti. „Huomissa iltana minä menen virran yli kedoille, missä kaikki
heidän talonpoikansa ovat työssä. Minä pukeudun työläisnaiseksi! Linnan yhdellä sivulla on ovi, joka aukeaa puutarhoihin päin, ja siellä voin minä tavata paroonitar Magdan sekä vastaan ottaa häneltä kirjeen ja jättää hänelle teidän kirjeenne. Ei kenenkään päähän pistä estää talonpoikaisnaista eteenpäin menemästä ja minä olen sekaantuva heidän väkensä joukkoon. Siellä on nyt työssä kolme sataa miestä ja naista, ne työskentelevät pitkin Mertvovodin rantoja. Te olette saava tietoja. Luottakaa minuun ja ellemme voi tavata toisiamme joka päivä, olemme keksivä jonkun piilopaikan, jonne paroonitar Magda voi jättää kirjeen. Jos ne saisivat ilmi, kuka minä olen, niin ei Arkadiuskaan uskaltaisi koskea minuun. Pääasia on, että BursakofF pitää huolta siitä, ettei minun julma mieheni hiivi tänne. Sillä jos hän tapaisi minut yksinäni autiolla arolla, hän varmaan surmaisi minut. Hän tietää varsin hyvin, ettei mikään tie vie parooni Aleksanterin maatilan ohi, jonka vuoksi hänen ei tarvitse peljätä tiellä kulkijoita ja jos hän murhaisi minut sekä hautaisi ruumiini arolle, tulisi Arkadius suojelemaan häntä. Vaan Arkadius Radovitsch itse ei ole tekevä minulle mitään. Minä pelkään ainoastaan mieheni kostoa, sillä se konna käytti minun poloisen ruumiillista suloani houkutuskeinona viekoitellakseen vieraita varkaanpesäänsä postiasemalla.”
„Minä olen suojeleva sinua, Xenia, vaikka henkeni uhalla, jos niin vaaditaan,” vastasi Sergei kiihkeästi. „Minä olen jo antanut määräyksiä palvelijoille! Sinä voit mennä nyt! Eteisissä ei ole ketään palvelijoista. Mutta — sano minulle. Sinä tunnet kaikki olot täällä arolla — sinä tunnet paroonitar Radovitschin ja kaikki, mikä koskee hänen sukuaan. Mitä on minun tehtävä?”
He seisoivat ovella, josta Xenia oli kurkistanut ulos nähdäkseen, oliko eteisessä ketään.
„Toimittakaa hänet pois sieltä — iäksi!” kuiskasi hän punoittavin poskin. „Hän rakastaa teitä rajattomasti. Ne murtavat pian hänen sydämmensä. Tuokaa hän sieltä tänne! Ettekö te ole Khaminavatkan isäntä?”
Näin sanottuaan riensi hän kiireesti pimeän eteisen läpi ja jätti Sergein ilosta värähtelemään onnellisissa unelmissa valoisasta tulevaisuudesta, jolloin Aamutähti turvallisesti lepäsi hänen käsivarsillaan. Oliko tämä orjuudessa syntynyt talonpoikaisvaimo rohkeampi kuin hänen isäntänsä?
„Oi Jumalani! Se on mahdotonta, mahdotonta!” huokaili hän kun hän jälleen alkoi kävellä edestakaisin avarassa huoneessaan. „Kohtalo on väkevämpi kuin meidän rakkautemme — me olemme sen rautakovissa kahleissa!” Hän näki tähtien verkalleen vaipuvan länteen ennen kuin hän laskeutui levolle säilyttäen Magda Radovitschin kirjettä lähinnä sydäntään.
Yön kuluessa ei hän ollut keksinyt mitään uutta keinoa ja turhaan pyysi Sergei Dumont vastahakoista vierastaan jäämään Mertvovodiin. Eineen jälestä olivat he viime kertaa keskustelleet vakavasti ja vilkasluontoinen rykmentin lääkäri kieltäytyi hyödyttömästi jäämästä vieraaksi taloon.
„Minä huomaan, että te olette kerrassaan seitsemän syllän vedellä koko elämän kutsumuksenne suhteen,” nauroi vanha lääkäri. „Te ette ole mikään käytännöllinen maanviljelijä niin kuin Pierre raukka — Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen. Te olette sotaratsu, joka on valjastettu auran eteen. Jos te olisitte menneet naimisiin — jos teillä olisi täällä vertaisia ja ystäviä — tai ainakin riittävän lähellä voidaksenne seurustella niiden kanssa — se olisi toinen asia! Vaan nyt sanon minä teille, ja samaa sanon Juriesieffille, että ellette jätä koko kartanoa verrattoman taloudenhoitajanne hoidettavaksi, Bursakoffin huostaan, ja palaa takaisin johonkin paikkaan, jossa te voitte elää taipumuksienne mukaista elämää — niin olette kuoleman oma ennen pitkää eli — menetätte järkenne. Lähtekää matkoille kuudeksi kuukaudeksi eli — takaisin palatkaa rykmenttiinne — se on minun lääkärimääräykseni. Ainoastaan yksi keino auttaa teitä — menkää naimisiin — ottakaa säätynne ja arvonne mukainen puoliso — älkää vaipuko sen kuoleman helmaan, joka johtuu sairaloisen, surumielisen, yksinäisen miehen elämästä. Te olette kyllin rikas voidaksenne asua Pietarissa, Moskovassa tai Wienissä.”
Sergei pudisti päätään ja useiden turhien pyyntöjen jälestä käski hän tuoda hevosensa esiin ja ratsain seurasi muutamia peninkulmia tyytymätöntä rykmentia lääkäriä, joka ainoastaan pitkän estelemisen jälestä suostui vastaan ottamaan astian madeira-viiniä, kelpo matkaeväät ja pari rullaa kultarahoja. Siihen saakka kunnes he erosivat teki lääkäri Sergeille vakavia ehdotuksia.
Viimein tähtäsi Jaroslav viimeisen laukauksensa: „Minä kehoitan ruhtinasta ja armollista Barbe rouvaa pitämään huolta teistä! Olen puhunut ajatukseni. Te olette pian saava sanomia niiltä.”
Kun Sergei palasi takaisin linnan kartanolle tuli Bursakoff häntä vastaan. „Minä olen jo, armollinen herra, sulkenut viisi kuljeksijaa kivimakasiiniin,” ilmoitti hän. „Ne olivat leiriytyneet metsään ja kaikki vannovat olevansa pyhiinvaeltajia ja hurskaita oikeauskoisia, jotka ovat matkalla Kieviin. Vaan ne ovat kamalannäköisiä ja kaikki ovat varustetut veitsillä ja muilla aseilla. Tämä näyttää arveluttavalta.”
Puolta tuntia myöhemmin vastaanotti Sergei joutuisan Xenian selon teon, sillä tämä oli linnan muun väen muassa käynyt katsomassa näitä epäiltäviä miehiä. „Kaksi niistä,” lausui hän, „on pari pahinta Bratskojen konnaa — toinen näistä kahdesta oli usein sen kuolleen miehen seurassa, jonka koirat repivät kuoliaaksi; toisia en tunne niin tarkkaan, vaan kyllä minä olen ne nähnyt ennen. Ne eivät ole rehellisiä pyhiinvaeltajia.”
Kymmenen minuuttia myöhemmin ratsasti muuan poika täyttä nelistä noutamaan poliisipäällikköä.
Aurinko oli melkein mailleen menossa kun joukko kasakoita saattoi kiinni saadut kulkurit eteenpäin, jonkun kuuden virstan päähän arolle. Niiden selässä säilösteli vielä ne neljäkymmentä kepin iskua, jotka ne olivat saaneet. „Kuulkaa miehet!” huudahti taloudenhoitaja. „Poliisipäällikkö on antanut meille luvan koirillamme karkoittaa teidät alueeltamme. Jos joku teistä näyttää naamansa täällä, on hän saava tuntea, että meidän koirillamme on terävät hampaat.”
Kauhistuneet konnat riensivät tiehensä pelon valtaamina ja taloudenhoitaja voi pian kertoa, että hän oli asettanut vahteja kiertelemään yötä ja päivää linnan tiluksilla. Poliisipäällikkö selitti aikovansa toimittaa vartijoita viikon ajaksi Mertvovodin rannalle.
Chuchinkan hautajaisten edellisenä iltana neuvotteli Sergei Dumont kauvemman aikaa taloudenhoitajansa kanssa. „Bursakoff,” lausui hän verkalleen. „Sinun täytyy heti mennä naimisiin, niin pian kuin hautajaiset on ohi sekä järjestää sitten pohjoinen vahdinpitomme niityllä uudelle kannalle. Sinä kenties tarvitset nauttia kuherruskuukauttasi. Anna Ivanovnalla on neljänkymmenen päivän suru. Toimi niin, että huomissa päivänä voit sijoittaa meidän miehiämme Bratskojeen. Anna miesten vartioida koko linnan aluetta ja kerro minulle joka päivä, jos jotain tapahtuu. Kyllä minä sitten muusta huolen pidän, sillä nyt en aio kärsiä mitään vehkeitä Radovitschien puolelta. Pidä postiaseman tapahtumia silmällä! Se on kaikkein tärkeintä ... Anna sitten sellainen määräys, että kaikkein linnassa olevain tulee ehdottomasti totella Xeniaa, sillä minun täytyy luottaa häneen sillä aikaa kun vietät kuherruskuukauttasi ja Anna Ivanovna suree sukulaisensa kuolemaa. Jätä kynnön, istutustöiden ja kylvön silmällä pitäminen apulaisesi toimeksi ja käske hänen joka päivä antamaan minulle tietoja asiain menosta. Mitä häihisi tulee niin vietä ne kaikessa hiljaisuudessa. Korvaukseksi siitä, etten minä voi olla häissäsi saapuvilla, ota nämä tuhat ruplaa ja nyt saat sillä kuukauden virkalomaa. Minä en tahdo, että Arkadius Radovitsch saa tietää mitään niistä toimenpiteistä, joihin me olemme ryhtyneet puolustaaksemme itseämme hänen vehkeiltään. Vaan kaksinkertaisella valppaudella anna miesten silmällä pitää tätä vaarallista viltiöpäätä. Jos vielä kerran tapahtuu, että hän lähettää meidän kimppuumme palkattuja kätyrejä, matkustan minä heti aatelismarsalkan luo Bobrineziin. Ruhtinas Jurosieff on sitten puhuva kenraali Radovitschin, paroonin ja tuon kunniattoman heittiön kanssa. Minä olen paljastava asioita, jotka ovat vaikuttavat sen, että ne eroitetaan aatelisklubista ja tuo petomainen Milovitsch karkoitetaan armeijasta. Jos ne sitten koettavat aikaan saada kaksintaistelua niin olen minä jo edeltäpäin riistänyt niiltä kaiken heidän arvonsa sekä voin siis kieltäytyä taisteluvaatimusta vastaan ottamasta. Sitten on aron entiset ajat takaisin palaava — me olemme ase kädessä suojeleva rajojamme kaikilta paitsi tsaarilta. Ja voi niitä, voi niitä, jos ne polkevat yhden ruohon korrenkaan meidän alueellamme! Minä olen iskevä voimakkaalla kädellä ja — Jumala armahtakoon niitä, jos ne pakottavat minua menemään niin pitkälle!”
Onnellinen taloudenhoitaja poistui ilosta itkien lähettääkseen yön hiljaisuudessa sanan kauniille Marikalle, että he olivat saaneet lahjaksi tuhat ruplaa, mikä rahasumma teki heidät rikkaammiksi kuin olivat uskaltaneet uneksiakaan.
„Kylän pappi on saapuva niityllä oleviin taloihin huomenna hautajaisten toimitettua. Minä voin sitten samana iltana viedä vaimoni kotiini ja järjestää kaikki reilaan sillä aikaa kuin sukulaisemme viettävät häitämme. Armollisen herran ei tarvitse peljätä mitään, meitä on kolme kertaa niin paljon kuin Radovitschin väkeä ja teidän miehenne tulevat viimeiseen hengenvetoonsa taistelemaan teidän puolestanne. Te olette paremmassa turvassa kuin tsaari itse.”
Puolenyön aikaan hiivi Xenia maalaisnaisen puvussa kiihkeästi edottavan isäntänsä huoneeseen.
Hän repäsi kuumeentapaisesti auki sen kirjeen, jonka Xenia ojensi hänelle, ja samassa huudahti epätoivoisesti:
„Jumalani! Ne palaavat takaisin kahden päivän kuluttua ja koko perhe tulee paroonitar Lilin ja översti Milovitschin vaatimuksesta sitten matkustamaan Kieviin. Ne viipyvät poissa kaksi kuukautta ja jos neiti Magda nimitetään hovineidiksi kuljetetaan häntä sukulaisten tuttavien luona syyskuuhun asti. Sitten on hovi nielevä hänet! Hän uhrataan kenraali Radovitschin kunniahimoisten aikeitten toteuttamiseksi. Luonnollisesti on hänen äitinsä seuraava muassa osaa ottaakseen kaikkiin huvituksiin ja juhliin Nevan rannalla.”
Sergei vaikeni silmänräpäyksen silmäillen Xeniaa. „Sano minulle,” jatkoi hän sitten, „miten Arkadius Radovitsch on saanut niin arveluttavan haavan? Paroonitar kirjoittaa, että hänellä on kauhea haava kädessään ja että hän — jos perhe matkustaa — on jätettävä kotiin hoitamaan haavaansa ... Hänen kanssaan on käytävä salaista sotaa. Jumala armahtakoon häntä, jos hän vehkeilee minua vastaan sen jälestä kun ne ovat laahanneet Magdan muassaan!” Hän muisti ruhtinatar Veralle antamansa lupauksen ja hänen päänsä painui alas. „Oi, ei ole ketään, joka voisia auttaa minua paitsi ruhtinas Juresieffia — ja mitäpä hänkään voisi tehdä?” jupisi hän itsekseen.
Xenia riensi isäntänsä sivulle. „Älkää lannistako mieltänne! Rohkeutta! Minä luulen, että se juopunut horjahti kumoon kun hän eräänä yönä ajoi minua takaa ja silloin haavoitti itsensä. Vaan minä voin ilmoittaa teille pienen salaisuuden. Kirje oli jo valmis ja me olemme laaksokäytävässä löytäneet sopivan kätköpaikan, se sijaitsee kallion ontelossa. Minä voin kiiviä sinne ja noutaa kirjeet sekä jättää sinne teidän kirjeenne. Armollinen neiti oli koko päivän etsinyt tällaista piilopaikkaa ja saanut aikaan uuden suunnitelman miettimiseen. Hän ei tahdo riidellä valppaan äitinsä kanssa, vaan lähtöpäivän edellisenä päivänä on hänelle sattuva pieni tapaturma, hän on nyrjähyttävä kätensä tai jalkansa. Te tiedätte sangen hyvin,” laverteli tämä tarkkanäköinen nainen, „että paroonitar Lili matkustaa Kieviin saadakseen olla översti Milovitschin läheisyydessä. Se on muuan niiden häpeällisiä päähänpistoja! Jokainen talonpoika Mertvovodin varrella tietää heidän vehkeensä, joista ainoastaan parooni Aleksanterilla ei näy olevan mitään aavistusta ... Ja sitten käskettiin minua jättämään teille tämä rakkauden ja uskollisuuden merkiksi sekä lausumaan teille sellaiset terveiset, että neiti Magda ei tule matkustamaan Kieviin, vaan — Jumalan tähden — olkaa varovainen. Sillä Arkadius Radovitsch on pian saava tietää, että te olette vanginneet hänen urkkijansa, eikä ole lopettava vehkeilyjänsä teitä vastaan. Te ette saa ajatellakaan tapahtumista. ennen kuin hän ei ole vastuksina. Paroonitar Magda pelkää hänen ilkeyttään. Hän käski minun sanomaan teille, että hän laittaa punaisen valon loistamaan ikkunaansa, jos joku äkillinen vaara uhkaa häntä. Vaan ei mitään merkkitulia muutoin ole näytettävä, ei mitään — teidän on ainoastaan kesäpaviljongin ikkunaan asetetulla punaisella valolla ilmoitettava, että te olette huomanneet merkin. Mitä minuun tulee, voin minä tavata hänet huomissa iltana oli ylihuomenna, sillä sitten on tuo tiikerikissa, paroonitar Lili, tuleva kotiin. Minä menen sinne eri aikoina niin ettei minun käyntini herätä mitään epäluuloja ja ettei minun askeleitani ravata vakoilemaan. Muistakaa tehdä niinkuin hän pyytää. Hänen sydämensä on murtua. Hän näet pelkää, että hän pakotetaan lähtemään hoviin ja että vihamiehenne viekoittelevat teidät ansaan. Arkadius ja översti Milovitsch orat kaikkien turvattomain ja heikkojen vitsauksena koko Bugin varrella. Ja översti on katsova sormien läpi tai peittävä Arkadiuksen rikoksia!”
Sergei Dumont hyppäsi ylös ja alkoi kiireisin askelin kulkea huoneessa edestakaisin kuin rannaton tiikeri. „Anna minun miettiä! Minun täytyy miettiä. Se on liian kauheaa. Jumala olkoon kiitetty! Jos hän matkustaa pois täältä, suoriudun minä väleen Arkadiuksesta ja Milovitschista. Niitä on kohtaava kostoni kuin salaman isku.”
„Ei niin, armollinen herra!” huudahti nainen, jonka suonissa virtasi aron lasten kuuma veri. „Se olisi juuri oikea menetystapa menettääksenne hänet iäksi. Kuunnelkaa venäläisen naisen neuvoa! On olemassa yksi ainoa keino. Hän kuuluu nyt teille sen rakkauden lain voimalla, jota me aron lapset tottelemme. Olkaa järkevä! Odottakaa! Sillä muutoin odottaa häntä nunnaluostari eli joku muukalainen, jonka kanssa hänet pakotettaan menemään naimisiin, ja se riistäisi häneltä järjen. Odottakaa viimeiseen silmänräpäykseen saakka! Pelastakaa sitten hän salaisesti niiden kynsistä! Miksikä ette voisi piiloittaa häntä tänne? Minä suojeleisin häntä enemmän kuin omaa henkeäni. Ei kukaan olisi löytävä häntä täältä. Sellainen kosto olisi bojaarin arvoinen — ja sitä paitsi varsin suloinen kosto. Odottakaa ja älkääkä antautuko mihinkään kiistaan näiden kurjain konnien kanssa! Jos te viette hänet ulkomaille, tulevat ne seuraamaan teitä — tsaari uskoisi kenraalin juttuja. Vaan luottakaa minuun! Olkaa varovainen kuin Ukrainen susi — ja minä olen auttava teitä kun hetki on tullut. Minä kuulun teille sieluni ja ruumiini puolesta.”
„Xenia parka! Sinä puhut turhia!” virkkoi Sergei synkästi. „Mene nyt! Minä kiitän sinua tuhansin kerroin! Huomenna on hautajaiset — sinun pitää siksi ajaksi jäädä tänne linnaan. Se on suljettu kaikille muille. Onhan sinulla kaikki avaimet. Bursakoff on ilmoittava sinulle minun määräykseni. Hän on menevä naimisiin hautajaisten jälkeisenä päivinä ja sinä yksin saat hoitaa taloutta siksi kunnes hän ja Anna Ivanovna, jälleen astuvat toimiinsa. Minä laitan sinulle kirjeen valmiiksi huomisaamuksi niin että sitten voit tavata häntä minun puolestani. Kun hänen äitinsä palaa takaisin ei ole mitään toivoa siitä, että saisimme tavata toisiamme — ja ken tietää mitä lurjuksen töitä Arkadiuksella on tekeillä ... Sinä sanot, että minun pitäisi viedä hänet pois — vaan minne minä voisin hänet piiloittaa? Se on mieletön tuuma — ja — miten minä voisin mennä naimisiin hänen kanssaan? On ainoastaan yksi keino ja se on, että tsaari antaa siihen suostumuksensa, mikä samalla merkitsee samaa kuin käsky! Ei kukaan muu kuin Juresieff voi antaa siihen lupaa — ja jos ruhtinas ilmoittaisi jotain, naitettaisiin hän heti jollekin tsaarin suosikille, ennen kuin minä voisin ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Ei siis ole mitään toivoa. Hänen perikatonsa tirkistelee minua kohti, jos minä otan yhdenkään askeleen. Mene nyt ja muista, ettei yhdenkään ainoan ihmisen pidä huomenna päästä linnaan. Bursakoff on pitävä huolta siitä, että kaikki hautajaismenot suoritetaan ystävätärvainajan tuvassa.”
Xenia poistui sitten kun hän oli heittänyt tarkoittavan silmäyksen onnettomaan isäntäänsä.
Kun Sergei Dumont oli yksinään, muistui hänen mieleensä äkkiä salaiset huoneet suuren linnan itäisellä sivulla. „Onkohan joku vanha murhenäytelmä uudistumaisillaan?” ajatteli hän, kun hän meni levolle, sillä Xenian rohkea ehdotus takaisin palasi lakkaamatta hänen mieleensä. „Ei mitään toivoa! Ei mitään toivoa!” huokaili hän. Dumontin viaton veri on meidän välillämme! Synkkä, rikoksellinen salaisuus pakottaa sen konnan epätoivon partaalle — ja rikoksellinen ei anna koskaan anteeksi.”
Hänen mieleensä muistui ruhtinatar Veralle antamansa vala. „Minä en ole tähtäävä ensimäistä iskua, vaan jos ne rikkovat rauhan, lyön minä niin että luissa tuntuu.”
Hänen poveaan ahdisti epätoivo, kun hän ajatteli puhtaan, urhoollisen tytön helliä kasvonpiirteitä, joita ympäröi se turmeltunut ja sydämmetön piiri, joka ainoastaan tahtoi myydä hänet enin tarjoovalle sitten kun se oli pakottanut häntä, näyttäytymään hovin häikäisevässä loistossa Nevan rannalla — turvatonna karitsana joutuakseen turhuuden ja himojen uhriksi.
Vanhat kertomukset suuriruhtinaista ja niiden kaksimielisistä tarjouksista takaisin palasivat hänen mieleensä ja kiusasivat häntä ja rohkeat päättävät sanat kansan kuumaverisen naisen huulilta tulisen viinin tavoin panivat veren hänen suonissaan kiihkeämpään kiertokulkuun.
„Jos ne menettelevät petollisesti — silloin — silloin — ” Hän vaipui levottomaan uneen ja oli unissaan kuljeksivinaan autioissa huoneissa sekä hiipivinään pitkät ajat tyhjänä olleeseen salaiseen huoneustoon löytääkseen sen kynnyksellä kauniin lemmittynsä, joka avosylin ja loistavin katsein odotti häntä!
Aurinko paistoi kirkkaasti Mertvovodin varrella sijaitseville aaltomaisille kukkuloille, pienet valkoiset pilven hattarat roikkuivat tummansinisellä taivaalla ja lakea aro upeili vehreässä vihannuudessaan kun vanhan Chuchinkan pitkä ruumissaatto tilusten avarain istutusmaiden kautta kiemurteli länteenpäin Bratskojeta kohti.
Parikymmentä reipasta kasakkaa kierteli lakkaamatta linnan alueella, jota paitsi tusina valppaita vartijoita piti silmällä puistoon ja linnaan johtavia teitä.
Avara linna näytti yksinäiseltä ja autiolta; ei mitään liikettä huomattu sen ikkunoissa ja kaikki portit olivat kiinni suljetut. Linnassa komensi Xenia palvelijoita, jotka häärivät hautajaiskemujen valmistuksissa ja vartioivat suurehkoa rakennusta, sillä vanhan tavan mukainen vieraanvaraisuus oli houkutellut sinne suuret laumat kerjäläisiä ja kulkureja. Kemuihin odotettiin hautajaisvieraiden palaavan ennen auringon laskua.
Tätä juhlapäivää ja Jumalan rauhaa olivat myöskin Radovitschien alueen talonpojat hyväkseen käyttäneet ja kauan pidätetyn uteliaisuuden kiihoittamina suurissa joukoin julkisesti virranneet virran kahlauspaikan yli Khaminavatkan oikeauskoisten kanssa surrakseen vanhan, arvossa pidetyn emännöitsijän kuolemaa, sillä emännöitsijän maine oli levinnyt Khersonin arojen äärimmäisiin kyliin saakka.
Itsensä suojelemisen vietti oli kehoittanut Sergei Dumontin sulkemaan koko linnan aitauksen ja jättämään ainoastaan muutamia vankkoja miehiä vartijoiksi talliin ja maihin ulkohuonerakennuksiin. Hän ei tahtonut, että kukaan Radovitschien alustalaisista saisi nähdä Xeniaa voidakseen sitten tuntea sen ainoan, jolle hän oli uskonut elämänsä salaisuuden.
Hän itse ei sekaantunut kirjavaan väkijoukkoon, vaan käytti tilaisuutta kirjoittaakseen uskoa ja rakkautta hehkuvan kirjeen, jonka Xenian illan tultua piti viedä „kuoleman veden” toiselle puolelle.
Hän tunsi itsensä epäröiväksi, sillä Radovitschien kotiin palattua jokainen salainen tiedonanto voi olla liian vaarallinen. Ja — sitä paitsi täytyi hänen suojella suloisen lemmittynsä kunniaa!
Hänen verensä kiehui tulikuumana kulkiessaan edestakaisin huoneessaan ja miettien itsekseen, uskaltaisiko hän seurata Xeniaa tämän vaarallisella retkellä. „Ellei Arkadius olisisi kotona voisi Xenia seurata Magdaa metsäniemeen, minä pujahtaisin virran yli ja jos joku sattuisi odottamatta tulemaan, niin tapaisi hän Magdan ainoastaan talonpoikaisnaisen seurassa.” Hänen sydämmensa kaipasi saada jälleen tavata Magdaa ja kumminkin tiesi hän liiankin hyvin Arkadiuksen pian saavan tietää, että hänen urkkijansa oli vangittu sekä rangaistu.
„Ei!” huudahti nuori rakastaja. „Se olisi liian raukkamaisesti tehty! Rangaistus kohtaisi häntä yksinään!” Ja sittenkin tuo Kievin matka eroittaisi heidät useiksi kuukausiksi toisistaan! Jos Aamutähti viekkaudella äitinsä rakkausseikkailujen takia pidetään toistaiseksi siellä ja sitte äkkipikaa lähetetään talveksi Pietariin, täytyisi hänen kumminkin vetää kenraali Radovitschia ja Magdan nuorta veljeä — kenties vielä hänen äitiään — nenästä voidakseen jollain tavoin tavata Magdaa.
„Ruhtinatar Vera”, ajatteli hän. „Hän auttaa meitä!” Hän huokasi, sillä hän tiesi sangen hyvin, että tämä muotiperhonen nyt oli salakavalan, vanhan kenraali Andrei Radovitschin vallassa. „Yksi ainoa sana, muuan myrkyllinen nuoli kenraalin puolelta, ja sotaministeri, ruhtinattaren „ystävä” hylkäisi hänet. Veralla ei ole huilua, jonka mukaan hän voisi niitä tanssittaa — ja keisarin adjutantti on mahtava herra.”
Xenian rohkea esitys sukeltautui jälleen hänen mieleensä. „Se on kerrassaan mieletön tuuma”, jupisi hän. „Jos hänen kasvonsa nähtäisiin vilahdukseltakaan täällä päivän valossa, voitaisiin heti turvautua lakiin — samoin kuin Serbian ylimysten verikostoon. Hänen elämänsä muodostuisi sitten yhtäläiseksi kolkoksi vankeudeksi kuin rautanaamion elävältä hautaaminen. Minä en laillisella tiellä voisi mitään vaikuttaa hänen hyväkseen. Jos minä kuolisin — jätettäisiin
hän aivan turvattomaksi.” Hän muisti oman sukunsa leppymättömän vihan perintövihollistaan kohtaan.
Kaikki oli pimeää ja toivotonta! Pitkän aamun kuluessa kävi hän vähintäin kaksitoista kertaa kesäpaviljongin katolla tutkimassa vihaa uhkuvan naapurinsa aluetta kaukoputken avulla.
Oliko se harhanako — eli näkikö hän todellakin valkoisen leningin häämöittävän kukkivain puiden seassa.
Intohimoisten tunteittensa kuohuessa huudahti hän: „Jumalani, minun pitää saada hänet omakseni, vaikka kuolema avaisi kitansa nielläkseen meidät!” Xenian mielistelevä ehdotus palasi hänen mieleensä! Kiihkeästi tykyttävin sydämmin uneksi hän siitä, kun se nainen, jonka rohkeat sanat olivat herättäneet valtaavan myrskyn hänen povessaan, hiljaa saapui kesäpaviljonkiin.
„Armollinsn herra! Minä olen laittanut teidän eineenne valmiiksi. Minä itse tahdon tarjoilla teille, täällä on kuriiri, joka on tuonut kirjeitä.
Nuori ylimys kulki verkalleen viettävää polkua pitkin, joka linnaan, ja hajamielisenä selaili kirjeitä lukuisain herkkujen pöydälle jäädessä aivan koskemattomiksi ja Xenian silmäillessä häntä osanottavasti.
Uhrautuva talonpoikaisvaimo kääntyi poispäin huoaten. „Hän menettää vielä järkensä”, ajatteli Xenia, „ellei Aamutähti ole hänen elämäänsä sulostuttamassa ... Ainoastaan nainen voi tuntea naisen. Minä olen kertova hänelle, kuinka hän kärsii. Tästä kurjuudesta täytyy tulla loppu. Mutta Arkadius.” Hän vapisi puhuessaan itsekseen: „Jospa hän olisi kuollut ... jos minä olisin iskenyt hänet kuolijaaksi!”
Halveksuvalla hymyllä pani Sergei Dumont syrjään erään varoituskirjeen ruhtinas Juresieffilta, joka nykyisin oli Elisabetgradissa paluumatkalla rykmentin tansiaisista. „Minä olen pistäytyvä sisaresi luona. Sinä et saa olla yksin autiolla arolla. Sekä Arkadius että översti Milovitsch ovat kaikkien kuullen valittaneet sinun käytökselläsi suuresti loukanneen heitä. Sinä tiedät, minkä vuoksi Milovitsch esiintyy paroonitar Radovitschin kesynä karhuna. Varo itseäsi heidän väijytyksistään! Jumalan tähden koeta ympärillesi koota ystäviä eli matkusta pois arolta. Täällä on kavaloita vehkeitä hommassa. Sinun täytyy tulla minun luokseni niin pian kuin suinkin. Minä olen edesvastuussa siitä, että tästä sukuvainosta tulee loppu ja minä sekä ruhtinatar Vera olemme tehneet erään suunnitelman. Sinä saat pian tietoja häneltä.” Suruisesti hymyillen laski hän kirjeen sivulle. „Se ei ole miksikään hyödyksi ... kaikki on turhaa vaivaa,” jupisi hän.
Sergein sisaren ja nuoren iloisen Vasilin kirjeet eivät olleet mistään merkityksestä, vaan kun hän luki ruhtinatar Veran kirjeen, vetäysi hänen otsansa ryppyyn. Ruhtinatar näet kirjoitti tähän tapaan: „Minä olen matkustava Khersoniin kuukauden päiviksi ennen kuin kenraali Radavitsch on kutsunut minua luokseen Bratskojeen osaa ottamaan hauskaan seuraelämään hänen kotonaan. Nuori Iivana on myöskin saapuva sinne muutamien hauskojen rykmentin upseerien kanssa. Minä olen saanut kutsun saapua myöskin ruhtinas Juresieffin luo Bobrinetziin ja olen tehnyt oman suunnitelmani erään ikävän seikan ehkäisemiseksi.
Magda Radovitsch on otettu hovineitien nimiluetteloon ehdokkaaksi ja on hän luonnollisesti saapuva hoviin. Sellaista kunniaa ei saa koskaan kieltäytyä vastaanottamasta, sillä kuka uskaltaisi loukata korkeinta tahtoa.
Kenraali tahtoo kaikin tavoin saavuttaa ruhtinas Juresieffin suosiota hänen avullaan voidakseen hankkia tavaranhankintatilauksia Magdan isälle ja minä olen saanut hänen suostumaan siihen, että Magda tulee pariksi viikoksi ruhtinas Juresieffin luo vierailemaan minun siellä ollessani. Jos siis te, minun majurini, kaikessa hiljaisuudessa toukokuun viimeisellä viikolla pistäydytte Ekaterisnoslaviin, niin saatte te siellä kirjeen minulta. Te voitte ottaa postihevosia ja siten saapua Bobrinetziin.
Magda on oleva siellä ainoastaan minun silmälläpitoni alaisena, paroonitar Lili, parooni ja Arkadius ovat matkustavat Kieviin, missä översti Milovitsch tulee viipymään pari kuukautta virkatoimien takia. Minne Lili matkustaa, sinne seuraa myöskin Arkadius hänen kintereillään, sillä te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se on hän, joka on jommoisenakin verhona paroonittaren ja tuon mustaihoisen överstin keskinäisille vehkeille.
Minä haluan ikipäiviksi eroittaa rakkaan Magda-neidin kodistaan, sillä sellainen äiti ja setä sekä muut kujeet muodostavat kokonaisen helvetin. Hovikin kaikkine vaaroineen on edullisempi turvapaikka tälle nuorelle tytölle kuin hänen kotinsa. Hän ei tiedä vielä mitään siitä, että hän tulee toimitettavaksi hovineidiksi, vaan minä soisin että te tapasitte häntä ennen syksyä. Hovissa tulevat teidän sisarenne poika ja hänen veljensä joka päivä kohtaamaan toisensa. Hänen välityksellään voitte te aikaan saada pysyvän rauhan ja olette huomaava, että hän on kerrassaan enkeli.
Minä olen lakkaamatta työskennellyt tämän tuuman toteuttamiseksi. Voitte käsittää, ettei ruhtinas Juresieff eikä hänen puolisonsa tule sanallakaan hiiskumaan teidän vierailustanne. Se oli minun ensimmäinen päähänpistoni. Ja sen vuoksi saatte te tavata minun lemmittyäni — vaan Jumalan tähden älkää millään ehdolla koettako tavata häntä Mertvovodissa. Siitä olisi verenvuodatus ja kyyneleitä seurauksena, sillä, niinkuin tiedätte, on se keisarinna, joka määrää hovineitien kohtalon ja toimittaa ne miehelään.
Minä lähetän tämän kirjeen sisarellenne, silla minä tiedän, että rouva Federoff lähettää teidän kirjeenne teille erityisellä kuriirilla. Minä olen kirjoittanut niin aikaiseen, sillä te ette voi saapua Bratskojeen tavataksenne minua vieraillessani kenraali Andrein huvilassa, vaikka minä jonakin päivänä yksin voisin ajaa uhkeaan palatsiinne arolla. Se säilyttää jaloimman miehen muiston.”
Kun Sergei Dumont laski käsistään tämän onnettomuutta ennustavan kirjeen, näki hän, että Magda Radovitsch ikipäiviksi oli riistetty häneltä. „Isäntä raukkani!” huudahti Xenia kiiruhtaen hänen sivulleen.
„Minun täytyy tavata häntä — heti — ennen kuin hänen vanhempansa palaavat takasin!” lausui Sergei ja tarttui osaaottavan talonpoikaisnaisen käteen.” Koko meidän elämämme ja tulevaisuutemme riippuu siitä.” Hänen kasvonsa olivat tuhkaharmaat. „Minä tahdon uhmata kuolemaakin vastaan, kunhan hän vaan tulee pelastetuksi. Sano minulle, eikö ole olemmassa mitään keinoa!”
Xenian hehkuvat katseet tarkastelivat tutkivasti hänen kasvojaan.
„On ainoastaan yksi keino,” kuiskasi Xenia. „Nuori paroonitar menee Bratskojeen papin luo ripittämään itseään. Minä voisin sen toimeen saada. Vaan hänellä on niin paljon työtä tänään ja huomenna. Minä tunnen papin vaimon. Hän rakastaa rahaa. Te voisitte antaa hänelle rahalahjan ja sitten huoletta mennä papin kotiin. Ei kukaan saisi tietää sitä. Kipin päätyttyä voisi paroonitar tavata teitä ja sitten poistuisi hän ensiksi papin kodista. Jos Arkadius seuraa muita Kieviin, voitte te olla aivan huoleton. Minä voisin mennä Bratskojeen ja viivyttää pappia kirkossa jonkun puolen tuntia, jolla aikaa te voisitte jutella Magda Radovitschin kanssa. Minä tiedän, mikä sydämetön susi ihmishaamussa tuo ilkeä Arkadius on. Jos hän matkustaa tiehensä, on hän käskenyt urkkijainsa silmällä pitämään Magdaa. Jos hän epäilee jotain, niin ei ole muuta keinoa kuin antaa hänen hävitä elävien joukosta,” selitti Xenia kuumeentapaisella kiireellä. „Tappakaa se konna! Hän koetti ...” Xenia käänsi kasvonsa poispäin salatakseen raivoaan. Aron lapsi ei ollut unhoittanut hänen hävyttömyyttään.
Sergei Dumont kiirehti uskomaan tunteitaan ja pelkoaan paperille — kertoen lemmitylleen rakkaudestaan ja niistä pauloista, joita viritettiin hänen rakastetulleen, kuinka hän aiottiin kylmästi jättää kevytmielisten korkeiden henkilöjen pian katoavan huomaavaisuuden uhriksi sekä viimein toimittaa naimisin jonkun tuumiin taipuvan virkamiehen kanssa.
„Parempi olisi, että Magdani lepäisi haudan povessa,” lausui hän kirjettä kirjoittaissaan ja kiukun kyyneleet tulvivat hänen silmistään paperille. „Kaikissa tapauksissa olen minä näkevä hänet papin kodissa ja ennemmin olen minä vievä hänet vaikkapa kauvas Italiaan kuin salliva hänen kauneuttansa kaupusteltavan enimmän tarjoavalle hovissa sitten kun sen viattomuus on murrettu.”
Hän oli lopettanut pitkän kirjeensä näin yksin jutellessaan, vaan nyt roikkuivat hänen kätensä voimattomina hänen kupeillaan. „Se ei maksa vaivaa, siitä ei ole mitään hyötyä,” valitti hän. „Kaikki onnettomuutta tuottavat pyydykset on viritetty. Ei kukaan hänen sukulaisensa ole vastustava hänen nimitystään hovineidiksi. Se olisi heidän taloudellinen perikatonsa — ja hänen osansa olisi kuihtua jossain naisluostarissa. Ne ovat vartioiva häntä niinkuin sudet odottavat kunnes heikoin karitsa laumasta on kaatuva maahan.”
Epätoivoissaan palasi Xenian rohkea tuuma hänen mieleensä. „Minä en koskaan saisi häntä ulos maasta. Minun omaisuuteni otetaan takavarikkoon heti. Voidakseni auttaa häntä tulee hänen kadota niiden näkyvistä — iäksi!”
Hän läksi suvipaviljongista kun illan varjot vaipuivat alas, kiirehtiäkseen Xeniaa, että hän olisi ensimmäisenä yhtymäpaikalla laaksotiellä sen linnan takana, jossa jalo tyttö silmäili „kuoleman veden” yli virran mutkikasta uomaa.
Puutarhan puistossa puhutteli häntä yht’äkkiä muuan ryysyihin puettu nälistyneeltä näyttävä poikanen, iältään noin neljätoista-vuotias, joka langeten polvilleen pyysi häneltä almua tai työtä nälkäkuolemasta pelastuakseen.
Sergei Dumont pysähtyi hämmästyneenä. „Meidän väellemme riittää kaikille työtä ja ruokaa — miksi et ole mennyt taloudenhoitajan luo?”
Nälistynyt maan kulkija kiersi riepujaan ympärilleen ja lausui. „Minä olen isätön ja äiditön muukalainen Kharkovista ja olen vaeltanut pitkin virran rantaa. Minun täytyy saada ruokaa ja työtä, muuten kuolen. Antakaa minulle työtä täällä puutarhassa — tallissa tahi missä hyvänsä, sillä minä olen nälkään kuolemaisillani.”
Nuoren ylimyksen sydän tuli liikutetuksi. Hautajaissaatto takaisin palasi viimeisistä hautajaistoimituksista haudalla ja vieraat tulvivat vainajan tupaan, missä hautajaishaarikat tyhjennettiin vainajan muistoksi.
„Seuraa minua,” lausui Sergei ystävällisesti, sillä Bursakoff samassa kiiruhti käytävää alas. „Täällä on muuan köyhäraukka, Nikolai,” lausui isäntä. „Anna tämän pojan saada hiukan ruokaa, Nikolai, ja hanki hänelle sitten asunto kylässä; sinä voit sitten lähettää hänet puutarhurin luo ja antaa hänen työskennellä puutarhassa eli puistossa. Hänellä ei ole isää eikä äitiä.” Tylsällä katseella suuteli poika kättä, joka ojensi hänelle viiden ruplan setelin, ja seurasi sitten äänettä Sergeitä ja taloudenhoitajaa, joka ennen häitään viimeisen kerran keskusteli isäntänsä kanssa.
„Koko työvoiman tulee huomenna päivän koittaissa olla ulkona kedolla,” lausui Bursakoff. „Jumalan avulla tulemme me korjaamaan hyvän sadon, sillä me kylvämme liejuun. Ja elukat ovat hyvässä lihassa. Me saamme hyvän vuodentulon.” Hänen ajopelinsä jo odottivat ulkona kartanolla viedäkseen papin ja sulhasen häätaloon.
„Mene sinä vaan nyt,” lausui ystävällinen isäntä sydämellisesti. „Tuo huomenna morsiamesi kotiisi ja muista, että papin on tultava minun puheilleni, sillä häntä odottaa häälahja ja laatikko viiniä. Älä unhota aikeitamme Arkadiuksen harhaan viemiseksi.” Bursakoff poistui tiehensä suuresti mielissään.
Viiden minuutin kuluttua olivat pappi ja onnellinen sulhanen jo kaukana arolla. Bursakoff oli käskenyt muutamia palvelijoita ryhtymään järjestämään hänen asuntoaan kauniin Marikan vastaanottamista varten, jonka oli tuotava onnea rehellisen taloudenhoitajan kotiin.
Tähtien tuikkaessa hiivi tänä iltana sykkivin sydämin Magda Radovitsch Xenian seurasta kun muuan laiha olento äkkiä ilmestyi esiin pensaikosta ja asettui hänen tielleen.
Heikosti parkaisten pysähtyi pelästynyt tyttö, kun hän tunsi avopäin olevan setänsä Arkadiuksen valkoisine siteineen, mikä loisti hänen haavoittuneessa kädessään.
Levoton Xenia oli odottanut puoli tuntia ennen kuin „kuoleman veden” kaunotar kevein askelin hiivi alas laaksoon, sillä Arkadius, jota vaivasi huonosti hoidettu, haava hänen kädessään, oli turvautunut viinaan ja kun hän oli luonnostaan hyvin epäluuloinen salakavala, oli hän koko iltapäivän koettanut seurata veljentyttärensä jokaista liikettä.
Vanha himojensa orja ei ollut antanut tytön teeskennellyn pahoinvoinnin vetää itseään nenästä.
„Hän on terve ja reipas kuin Uraalin hirvi — tämä suulas tytön letukka,” ajatteli hän, varovaisesti pitäessään häntä silmällä päivällispöydässä. „Ainoastaan se, että hän vihaa kovin Milovitschia, esti häntä lähtemästä rykmentin tanssiaisiin. Minun täytyy varoittaa Liliä — sillä hänestä on nyt tullut yhtä viekas kuin äidistäänkin.” Se harvinaista onnea ilmaiseva viehkeys, mikä loisti hänen koko olennossaan, kummastutti häntä. „Mikä tulimmainen on tytölle tullut?” jupisi hän. Yhtäkkiä muuan ajatus pälkähti hänen päähänsä. „Lieneekö hän rakastunut Katariina-opistossa ollessaan?”
Sillä myöskin täällä saa nuoriso tilaisuutta päästämään lemmen ensi säteet sydämeensä niiden avautuessa nuoruuden ihanimmille tunteille. Vaikka mieshenkilöillä ei ole lupa saapua tähän kouluun, löytyy kumminkin monta avainta, joiden avulla viekas rakkaus nauraa koko lukkosepälle vasten silmiä. Tämä olisi ollut arveluttava isku perheen varallisuusehdoille ja Arkadius värisi raivosta ajatellessaan tällaista sattumaa.
Pahalla tuulella oli hän yksinään vetäytynyt tupakkahuoneeseen. Hänellä ei ollut pelitoveria eikä hän uskaltanut juodakaan enempää. Hän poltti tupakkaa harmitellen sitä kylmää, ylpeää tapaa, jolla veljentyttärensä kohteli häntä, sillä Magda kerrassaan halveksi häntä.
Onnettoman sattuman avulla sattui hän ikkunssta näkemään valkean leningin vilahtavan puiden varjossa ulkona ja kun hän läksi vakoilemaan tytön liikkeitä, sai hän nähdä Magdan kauvan aikaa keskustelevan Xenian kanssa.
Huomasi helposti, että molemmat naiset olivat vaipuneet hyvin innokkaaseen keskusteluun ja Arkadius päätti joutuin ottaa kiinni naisen, joka oli hänen veljentyttärensä seurassa.
Vaan kun ne erosivat eri haaroille katosi nainen hänen kummastuksekseen heidän omaan kyläänsä päin eikä hän muutoin olisi koskaan enää voinut kiinni saada Xeniaa, joka nyt oli täysissä ruumiin voimissa ja joutuisin askelin riensi tiehensä.
Kiroten puhutteli Arkadius veljentytärtään.
„Kylläpä sinulla — nuori naikkonen, on kauniita ilveitä!” torui hän. „Minä saan yhtä ja toista kerrottavaa isällesi, kun hän palaa kotiin. Luikkia illoin tuommoisten mustalaisakkain seurassa, jotka ennustavat käsistä ja myyvät lempijuomia sekä tekevät kaikellaisia taikoja.” Loukkaus oli raaka.
Magda päästi helpotuksen huokauksen, sillä hän huomasi nyt, ettei hänen rakas salaisuutensa vielä ollut ilmi, vaikka hän nyt käsittikin joutuvansa silmälläpidon alaiseksi.
Hypähtäen joutuin sivulle riensi hän Arkadiuksen ohi ja kiiruhti linnaan päin. Hän ei kuitenkaan mennyt huoneeseensa ennen kuin hän oli suoraan katsonut Arkadiusta silmiin ja lausunut äänellä, joka viilsi tämän konnan luihin ja ytimiin:
„Lurjus. Te saatte minun veljelleni vastata tästä loukkauksesta, niin pian kuin hän saapuu tänne!”
Pelästyneenä näin rohkeasta hyökkäyksestä meni Arkadiuksen suu lukkoon.
Pannen kätensä ristiin sykkivälle sydämelleen kiiruhti hän omiin huoneisiinsa itkemään sen kirjeen johdosta, joka ilmoitti sen loistavan tuomion, että hänen oli saavuttava hoviin. „Minä en ole koskaan seuraava niitä Kieviin,” huudahti rakastava tyttö, „enkä koskaan kantava hovineidin nauhaa.”
Hän istui kauvan huoneessaan hänen hajallaan olevien hiustensa valuessa ihmeen ihanille olkapäille. Ajatuksissaan muisteli hän uudelleen,mitä kaikkea Xenia oli kertonut. Hän tunsi itsensä kuin huumautuneeksi niiden odottamattomien paljastusten johdosta, jotka hänelle ilmoittivat,millä kylmäverisyydellä ja tunnottomuudella hänen nuoruuttaan ja suloaan kaupiteltiin kenraali Radovitschin kunniannimoisten tarkoitusten toteuttamiseksi.
Hän vapisi ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Katariina-opistonkin hyvin vartioidussa turvapaikassa oli hän kuullut kertomuksia niiden kauniiden naisten kurjuudesta, jotka murtuneilla sydämillä kaunistivat hovia Nevan rannalla.
„Ei koskaan! Ei koskaan!” huudahti hän, kun hän silmäili ulos ikkunasta ja näki Khaminavatkan suuren linnan, jossa kynttilät loistivat hänen uskollisen rakastajansa ikkunasta.
Se rakkaus, joka oli valloittanut hänen sydämensä, oli äkkiä saattanut hänen sydämensä täyteen kukkaansa. Hän ei peljännyt mitään — ja oikean venäläisen tavoin ei hän salaisuuksiaan uskonut kellekään.
Ruhtinas ja ruhtinatar Juresieffin kutsun takana piilivät Vera Orbeleffin kunnianhimoiset juonet. Vuosikausia kestänyt luottamus oli nyt menetetty.
Loistavan hovipiirin perhosten juoruista, joita ne lavertelivat käydessään, oli hän ohimennen kuullut, miten tsaarin adjutantti, kenraali Andrei Radovitsch koetti kunnian kukkuloille kohottaa ruhtinatar Veraa siten pitääkseen vanhan kevytmielisen sotaministerin suitsissaan.
Rakastavan naisen mustasukkaisuus heräsi hänen povessaan heti eloon. „Hän ei ole saava tietää mitään — ei! Nyt näen minä hänen kavalat aikeensa. Sergei on kaunein, rikkain ja mahtavin aatelismies koko Khersonissa. Minä olen poissa tieltä niin pian kuin olen saapunut hoviin. Kenraali on käyttävä minun isääni välikappaleena rikastuakseen. Kun tavaran hankintakontrahdit on saatu toimeen ja minä olen tieltä raivattu ei Andrei Radovitsch enää tarvitse ruhtinatarta. Ja minut nähtäisiin kernaasti joutuvan naimisiin jonkun suuriruhtinaan adjutantin kanssa, jolloin tie olisi avoinna ruhtinattarelle. Hän saapuisi Sergein luo ja tapaisi tämän epätoivon valtaamana — ja sitten hallitseisi Vera Orbeleff Khaminavatkassa. Minä olen sulkeva huuleni — lukitseva sydämmeni, vaan hoviin eivät ne ikinä laahaa minua.”
Epätoivoinen tyttö ajatteli Tonavan varsilla asuvia sukulaisiaan,muuatta lempeää, vanhaa kummiaan, joka oli Itävallan lähettiläs.
Kokonaisen tunnin istui hän ajatuksiinsa vaipuneena, jolla aikaa kuului eteisestä puolihumalaisen Arkadiuksen karjumista. Hän näet torui pelästyneitä palvelijoita ja komensi niitä tuomaan esiin suuremmat määrät viinaa, mikä aikaan saattoi vielä ankaramman tulehduksen hänen arveluttavassa haavassaan.
Yhtäkkiä hyppäsi hän ylös. „Nyt olen selvillä. Minä en matkusta Kieviin — minun on keksittävä eräs toinen keino. Sergei on antava minulle rahaa. Minä voin varhain matkustaa Vosnescenkiin ja sieltä Nikolareffin kautta höyrylaivalla pistäytyä Odessaan. Talonpoikasnaisen puku suojelee minua. Sergei voi hankkia minulle passin. Kaikki luulevat minun kuolleen. Sillä minä tulen katoamaan — iäksi. Ja sitten voi hän tulla jälestä ja tavata minua. Jos hän matkustaa Wieniin ja minä Konstantinopoliin ei kukaan voi päästä meidän jälillemme. Ja sitten voimme mennä naimisiin ulkomailla. Vaan minun täytyy panna päätökseni toimeen ennen kuin minut nimitetään hovineidiksi, sillä muutoin katoamiseni ja tottelemattomuuteni keisarinnan käskylle tuottaisi hänellekin perikadon.”
Hän halveksui nyt vankilaansa, jossa hän eli Arkadius Radovitschin valvonnan alaisena. Xenian joutuisa kekselisyys oli antanut hänelle avaimen pikaiseen toimintaan.
Hänen rakastajansa ajatteli vielä häntä niiden rakkauden unelmien hurmaamana, hänen kirjeensä aikaan sai, sillä Xenia, ei tiennut mitään Arkadiuksen vakoilemisesta, oli tuonut Magdan kirjeen hänelle juuri silloin kun nuori paroonitar ajoi portista ulos ja raikkaassa aamuilmassa suuntasi kulkunsa Bratskojeta kohti.
Arkadius ei havahtunut humalastaan ennen kuin vasta päivällisen tienoilla.
Kun hän hoiperrellen tuli alas tiedusteli hän veljentytärtään ensiksi. „Paroonitar on ajanut Bratskojeen — kenraalin huvilaan — kohtaamaan paroonia ja armollista rouvaa. Hän palaa kotiin niiden kanssa.” Kiroillen rupesi nenästä vedetty urkkija jatkamaan juopotteluaan.
Hän silmäili ikkunasta Khaminavatkaa, joka hohti auringonpaisteessa, ja kiukuissaan pui nyrkkiä linnaa kohti. „Jos se saatanan poika Feodor vaan saa työtä siellä puutarhassa, niin kyllä minä heti saan tiedon jokaisesta hänen liikkeestään, ja hän on muistava antaneensa minun miehilleni selkään. Minä vaadin verta, en sen vähempää — ja Milovitsch, joka on hulluuteen saakka pikiintunut Liliin, on oleva minun pyövelini.” Hän nauroi mielihyvillään humalapäissään.
Samaan aikaan kuljeksi Sergei Dumont puutarhassaan ja näki vieraan, nälkää kärsineen pojan muiden alaikäisten työntekijäin kanssa puuhaavan hedelmäpuiden istuttamisessa. „Sinua kohdeltanee kait ystävällisesti, lausui hän ohi kulkiessaan ja jätti Arkadius Radovitschin nuoren urkkijan itsekseen hymähtelemään.
Sergein povessa raivosi tyydyttämättömän kaipauksen myrsky, sillä kun Magda hyvin järkevästi oli päättänyt että hän viime kertaa tapaisi Xenian puolenyön jälestä samassa paikassa, jossa hän ensi kertaa oli puhutellut Sergeitä, oli hän myöskin ehdottomasti kieltänyt rakastajaansa saapumasta tämän uskollisen vaimon muassa. „Jos minun vanhempani palaavat takaisin täytyy minun odottaa kello kolmeen saakka ennen kuin voin hiiviä ulos, sillä silloin vallitsee hiljaisuus linnassa,” kirjoitti Magda, „ja silloin minä olen hänelle ilmoittava, mitä suunnitelmia ne ovat tehneet. Sillä jos ne vievät minut pois, Sergei, täytyy sinun seurata muassa, muutoin tahdon minä kuolla.”
Sergein odottaissa kylän pappia takaisin palaavaksi taloudenhoitajan ja kauniin Marikan seurassa hämmästyi papin vaimo suuresti, kun kaunis nuori paroonitar niin aikaiseen aamulla tuli hänen luokseen.
Rakkauden kavalalla teeskentelemisellä rohkea tyttö sai papin vaimon, joka ei aavistanut mitään kujetta olevan kysymyksessä, taipumaan kuin vahan kaikkiin tuumiinsa.
Hän oli kenraalin huvilassa saanut kuulla, että iloinen seurue viipyisi vielä yhden päivän Vosnescenkissä.
Kenraali oli näet lähettänyt sanan, että eine oli laitettava seuraavana päivänä valmiiksi hänen vierailleen. „Siunattu päivä — kallis päivä!” huudahti Magda riemuissaan kun hän kenraalin huvilasta ajoi papin asuntoon. Hän tiesi sangen hyvin, että Arkadius pian saapuisi Bratskojeen vakoilemaan häntä, jonka vuoksi hän kiiruhti tuumaansa toteuttamaan.
Hän oli kummastuvinaan saadessaan papin vaimolta kuulla, että hänen miehensä oli mennyt niityllä sijaitseviin taloihin vihkimään taloudenhoitajaa ja Marikaa.
„Minä lähetän teille tänne pian vaunut” lausui nuori paroonitar. „Pukeutukaa heti ja ajakaa Khaminavatkaan. Pyytäkää miestänne teidän kanssanne saapumaan meidän linnaamme — hääeineen jälestä. Minä tahdon, että hän menee virran yli kahlaamopaikassa ja saapuu meille aikuiseen iltapäivällä. Minä näet tahdon ryhtyä valmistaviin toimiin ripittääkseni itseäni. Minä olen heti matkustava pois kotoa.”
Kun tuumiin taipuva vaimo vavisten innosta oli valmis nousemaan ajopeleihin, jotka Magdan palvelija oli tuonut, jätti Magda Radovitsch hänelle vähäisen käärön.
„Ensi työksenne on teidän tämä käärö jätettävä Xenialle, linnan uudelle taloudenhoitajalle. Älkää antako kenenkään nähdä sitä. Jättäkää se hänelle itselle. Minä annan teille viisikymmentä ruplaa kun te iltapuoleen tulette minun luokseni. Ajakaa niin joutuin kuin te voitte, niin että joudutte perille, ennen kuin miehenne lähtee pois. Lausukaa minulta terveisiä Xenialle, vaan muutoin älkää tästä puhuko muille mitään, ei miehellennekään.” Ollen kiihkeä ansaitsemaan viisikymmentä ruplaa nyökäytti papin rouva myöntäen päätään ja lähti matkaan.
Kello oli kaksi kun Magda Radovitsch nousi vaunuista „kuoleman veden” varrella sijaitsevan linnan edustalla ja tapasi Arkadius Radovitschin odottamassa avonaisella portilla.
„Minä tahdon hevoset käytettäväkseni!” karjui hän raa’asti kun nuori kaunotar luomatta häneen katsettakaan meni ohi. Niin pian kuin hän oli tullut huoneeseensa otti hän kaukoputken käteensä.
„Voitto!” huudahti hän kiitollisin mielin, sillä virran toisella puolella voi hän huomata papin vaunut, jotka verkalleen lähestyivät kahlauspaikkaa, josta viiteenkymmeneen vuoteen tai siitä aikain, kuin sukuvihaa oli kestänyt Mertvovodin varrella, ei ajopeleillä oltu yli ajettu.
„Nyt on Sergei saanut minun kirjeeni, Jumalan kiitos!” huudahti hän ja hänen silmissään loistivat kiitollisuuden kyyneleet.
Sergei Dumont odotti juuri taloudenhoitajaa ja tämän morsianta, kun Xenia hehkuvin poskin vei hänet suuressa salissa hiukan syrjemmälle. Muutamin sanoin kertoi hän paroonitar Magdan rohkeasta kepposesta.
Hän aukaisi kirjeen tarttui sitten osaa ottavan naisen molempiin käsiin.
„Yöllä kello kahden aikaan pitää sinun olla metsäniemessä. Minä piiloitan itseni virran rannalle — minä varustan itseni aseilla! Älä pelkää mitään! Sillä aikaa kun sinä odotat ja pidät vahtia — voimme me keskustella rauhassa kunnes sinä voit papin rouvan kanssa järjestää asiat paremmalle tolalle. Minä tulen kesäpaviljongin luo kello kahden aikaan ja menen virran yli sinun kanssasi.”
„Ei niin, armollinen herra!” lausui Xenia loistavin silmin. „Teidän on mentävä lammasnavetan luo kello yksi yöllä ja odotettava siellä. Sitten voitte hiiviä virran rannalle ja mennä kahlauspaikan yli. Minä menen linnaan niittyjen poikki ja sitten palaamme yhdessä takaisin, sillä jos joku seuraisi minua, uskoisi hän minusta kaikkea pahaa, vaan ei aavistaisi, että te olette saapuvilla; vaan metsäniemessä kohtaamme toisemme kello kahden aikaan. Minä panen oman henkeni alttiiksi hänen tähtensä. Tulkaa pieneen notkelmaan, niin tapaatte meidät siellä. Jos meidän väkemme sattuisi näkemään teidät ja minut yksissä, ei kukaan voi epäillä armollista neitiä.”
Sergei puristi Xenian kättä tunnustaen siten hänen ehdotuksensa varsin järkeväksi sekä poistui sitten vastaanottamaan morsiusparia, joka samassa ajoi linnan kartanolle.
Kun kylänväki seuraavana yönä kello kahden aikaan vielä vietti taloudenhoitajan häitä, hiivi Sergei Dumont „kuoleman veden” rannalta takaisin linnaan perin onnellisena sen johdosta, että hän oli tunnin ajan saanut keskustella Magda Radovitschin kanssa, joka hänelle oli avannut koko sydämensä.
Metsässä, vihamiehen rannalla, piti Xenia vahtia molemman rakastavan puolesta näiden vannoessa toisilleen ikuista uskollisuutta.
„Sinä olet katoava, lemmittyni!” kuiskasi Sergei viime sanoiksi, „vaan ei ennen kuin viime hädässä. Ensi kerralla tapaamme toisemme papin asunnolla,. sillä sinä et tule matkustamaan Kieviin.” Hän tiesi, että viisikymmentä ruplaa oli lukinnut papin vaimon suun.
Onnellisesti virran yli takaisin päästyään kiiruhti Sergei ja Xenia puiston läpi linnaa kohti. Yht’äkkiä tarttui Xenia hänen käsivarteensa. „Jumalani, armollinen herra! Katsokaa! Katsokaa! Se konna on nähnyt, että armollinen neiti oli meitä tapaamassa!”
„Kaikki on hukassa!” änkytti Sergei Dumont tuskallisesti, sillä tuolla — tumman virran toisella puolella — loisti punainen valo Sergei Dumontin lemmityn ikkunoista. „Kaikki on hukassa!” lausui Sergei Dumont uudelleen. „Minun täytyy heti viedä pois kotoaan!”
„Minä olen auttava teitä!” vakuutti Xenia päättävästi nänen sivullaan.
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 179-181, 183-185, 187-191 14.9.-2.10.1900.
