8 Luku.
Ruhtinatar Veran vilu — Virran viemä
Sergei Dumont silmäili tuskissaan neuvottomana seuralaistaan. „Mitä on meidän tehtävä?” kysyi hän ontolla äänellä. „Luonnollisesti on kaksintaisteluun vaatimus heti seuraava. Minun täytyy jo tänä aamuna lähettää sana ruhtinas Juresieffille. Ellen kaadu kaksintaistelussa — voinee hän hankkia keisarilta luvan meidän avioliittoomme — sillä perustuksella, että häväistysjutut eivät muuten olisi vältettävissä. Kenraali Radovitsch pelkää ruhtinas Jurieffin vaikutusta. Minä voisin hänelle kertoa koko jutun Pierren salaperäisestä kuolemasta — ja hän kenties voisi säikäyttää koko joukkokuntaa. Minä voisin antaa Arkadius Radovitschille muutaman pienen maatilan Puolassa rauhoittaakseni häntä ja siten karkoittaakseni hänet ikipäiviksi Khersonista.”
Hän näet uskoi varmasti Arkadiuksen salaisesti seuranneen veljensä tytärtä ja siten huomanneen heidän yhtymisensä.
„Armollinen herra,” vastasi neuvokas Xenia. „Antakaa minun huomenna matkustaa Bratskojeen papin kotiin. Minä olen tekevinäni muutamia ostoksia hyvään hintaan linnaa varten ja alan säännöllisesti joka aamu käydä siellä. Pappi nukkuu aina aamuin juotuaan edellisenä iltana dominoa pelatessaan jonkun tilkan, paitsi sunnuntai- ja juhlapäivinä. Minä tunnen sen rakkaan tytön rakkauden. Hän on oleva ensimmäinen vastaanottamassa vanhempiaan. Jos hän matkustaa huvilaan eli kaupunkiin on papin vaimo tuova hänet minun luokseni — asunnossaan. Te voitte antaa minulle arvokkaan lahjan papin vaimoa varten ja minä voin kursailematta sanoa saapuvani pappilaan tilatakseni koruompeluksia kylämme tytöille — jos nimittäin joku alkaisi epäillä minun käyntini johdosta. Älkää ryhtykömihinkään puuhiin — odottakaa vain huoneissanne eli kesäpaviljongissa siksi kunnes palaan takaisin. Silloin saatte tietää, mitä on tapahtunut. Te voitte sitten iskeä, puolustaa itseänne eli odottaa auttaaksenne Magdaa. Minä jo näen, kuinka se tapahtuu. Te viette hänet pois, mutta ensin pitää hänen kadota!”
„Kuinka se voi käydä päinsä?” änkytti linnan herra.
„Oi, jättäkää se asia meidän naisten huoleksi! Nainen keksii aina jonkun keinon päästäkseen rakastajansa luo jos hän niin tahtoo. Me naiset olemme kaikki yhtäläisiä! Myöskin talonpoikaistytön rinnassa sykkii sydän!” Hän laski hienon valkoisen kätensä Sergein otsalle ja lausui: „Nukkukaa! Minä tulen teidän luoksenne myöhemmin aamuyöstä. Vielä kerran muutama sana,” lisäsi hän alas luoduin katsein. „Te olette tuoneet minut tänne ja vasten tahtoani tehneet minusta hienon naisen. Minun täytyy olla silkkiin puettuna — teidän talossanne. Antakaa ihmisten ajatella minusta mitä hyvänsä. Se on oleva Magdan pelastus. Ja jos minä myöhään illalla hunnutettuna ja hienoissa vaatteissa kävelen puistossa teidän kanssanne uskovat urkkijatkin, että te välitätte ainoastaan minusta. Se on pelastava Magdan.”
Kun hän kääntyi poispäin, silmäili Sergei ihmetellen häntä. Jos mielii sanoa totuuden oli ylellinen ja mukava elämä hänen uudessa kodissaan ihmeellisellä tavalla kehittänyt hänen naisellista suloaan ja vartalonsa hekumallista uhkeutta, joka oli herättänyt Sergein huomiota, kun hän näki hänet puettuna mustalaiseksi, pukuun, joka houkuttelevin viittauksin paljastaa kaikki näkyviin eikä piiloita mitään.
„Hän kelpaisi suurien sankarienkin äidiksi,” jupisi Sergei mennessään yksityiseen asehuoneeseensa valitsemaan itselleen suosimiaan aseita. „Nyt alkaa taistelu hengestä ja elämästä, julkisesti eli salaisesti, ja kaikki riippuu tuosta juoppolallista. Hän otti esiin kaksipiippuisen pistoolin ja tarkasti sen liipasinta; „yksi ainoa laukaus vapauttaisi minut tästä painajaisesta ja kostaisi Pierren kuoleman. Vaan se ei saa tapahtua,” huokasi hän ja laski aseen käsistään — „ei ainakaan vielä. Minä en voi turmella hänen elämäänsä. Juresieffista täytyy tulla minun turvani, vaan ensin on minun saatava selville, mitä hätämerkki ilmoitti.” Rauhattomin askelin kulki hän edestakaisin lattialla kunnes päivä alkoi hämärtää.
Kun hän silmäili virran toiselle puolelle näki hän, että kumpikin punainen valo hohti vielä Magdan ikkunoissa.
„Pässinpää!” lausui hän, „minunhan pitää vastata.” Hän pisti revolverin taskuunsa ja riensi joutuin eteiseen. Kymmenen minuuttia myöhemmin punainen valo valaisi kesäpaviljongin etupuolta.
„Jumalan kiitos! Hän yksin voi nähdä minun vastamerkkini,” lausui hän hiljakseen kun hän huomasi, että ikkunat pimenivät niin pian kuin se tyttö, jota hän rakasti, oli huomannut hänen vastausmerkkinsä.
Sitten sammutti hän varovasti kaikki valot ja asettui vähäisen kesäpaviljongin ovelle yön tuulien vilvoittaissa hänen kuumaa otsaansa ja satakielen helkyttäissä säveliään metsässä, joka upeili kesäisessä vehreydessä.
He olivat järjestäneet suunnitelman menettelylleen. Heidän tulevan onnensa perustuksena oli se, että Magda kieltäytyi jyrkästi lähtemästä Kieviin ja hänen lupauksensa salaisella paolla tai katoamisella välttää joutumasta hovineidiksi.
„Kunhan ne vaan saadaan uskomaan että sinä olet kuollut, voin minä seurata sinua ja minun vaimokseni tultua voit sinä asettua vastarintaan niitä vastaan, vaan sinä et saa ottaa askeltakaan Pietariin lähtöä varten. Keisari ja keisarinna voivat nauraa rakkauden hullutuksille, vaan eivät koskaan antaa anteeksi julkista tottelemattomuutta tai pakoon menoa.
Hänen jutellessaan Xenian kanssa oli näkymättömissä ollut vakooja, joka oli hiivinyt esiin rannalla kasvavasta pensaikosta, väikkinyt heidän kintereillään.
Rajusti tykyttävin sydämin oli paroonitar Magda yhtä joutuin kuin Camilla rientänyt kotiinsa. Jokainen askel tuntui helpotukselta, jokainen puu, jonka ohi hän onnellisesti sivuutti, vakuutti, etta hän oli turvassa.
„Jumala olkoon kiitetty!” huudahti hän. „Hän on varmaan päissään — ja — minä olen turvassa!”
Hän oli ilman mitään seikkailuja päässyt puutarhan ohi ja hiivi hiljaa pimeään kasvihuoneistoon, jonka ikkunoita ei oltu lukittu.
Hänen sydämensä riemuitsi, sillä hän oli keksinyt varman keinon tavatakseen Xeniaa papin asunnossa, jonka kynnyksen yli ei kukaan moukka rohennut astua ilman lupaa saamatta.
Hänen huulensa vetäytyivät nyt hymyyn, sillä hän ajatteli, ettei Arkadius siellä voisi silmällä pitää häntä, sillä papin vaimo oli suuresti vihoissaan sen takia, että tämä harhateille joutunut aatelismies ahdisteli kylän turvattomia tyttöjä puolisonsa lammasten joukossa.
Kun hän nyt sipsutteli rappuja ylös kulki hän setänsä oven ohi. Kaikkialla vallitsi pimeys. Kevytjalkainen tyttö seisattui hetkiseksi ovelle. „Minä olen hyvässä turvassa!” lausui hän vakuutettuna. „Hän nukkuu!” Sitten riensi hän rappuja ylös omaan huoneeseensa.
Ai! Kun hän ojensi kätensä tarttuakseen lukkoon tunsi hän jaloissaan pitkollaan loikovan ihmisolennon. Hän kiirehti huoneeseen, sytytti joutuin kynttilän ja näki samassa edessään Arkadius Radovitschin, jonka posket hehkuivat punaisina. Ilkkuvin piirtein lausui hän hyvin pilkallisesti: „Viimeinkin pääsin minä sinun vehkeittesi perille, sillä sinä olet neljä tuntia ollut rakastajasi seurassa. Sellainen yöjuoksijanaikkonen. Kauniita vehkeitä hovineidille. Minä olen ollut viekkaampi sinua, sillä minä olen yöstä saakka vahtinut täällä sinua takaisin palaavaksi. Ja nyt — nyt saat sinä tekemistä paroonitar Lilin kanssa.”
Syvään hengittäen viittasi loukattu tyttö ovelle. „Jos te ette heti poistu tästä huoneesta, niin otan minä vaunut sekä heti ajan kenraali Radovitschin huvilaan eli Bratskojeen. Älkää ikinä uskaltako puhutella enää minua!”
„Odota vaan — odota!” jupisi Arkadius mennessään rappuja alas. Nuoren tytön kasvonpiirteet ilmaisivat sellaista jäykkyyttä ja tylyyttä että tämä paatunut konnakin värisi.
„Minä en saa mennä liian kauvas,” höpisi hän itsekseen, „sillä me tarvitsemme häntä ensi talvena Pietarissa. Sitten menköön hän vaikka hiiden pisaan tai minne haluaa.”
Hän aikoi ensin häivyttää palvelijat valveille, vaan sitten muistui hänen mieleensä, miten vähän Venäjän talonpoikainen kansa sekaantuu säätyhenkilöjen keskinäisiin suhteisiin.
Mutta kun hän hoiperteli rappuja alas siihen paikkaan, johon hän „välipalaksi” oli pienelle pöydälle toimittanut viinaa, näki hän erään pojan olevan ikkunan alla ulkona ja heittelevän pieniä kiven mujuja ikkunalautaa kohti.
Hetkisen kuluttua oli Arkadius hänen sivullaan. Se oli sama orpopoika ja kerjulainen, joka väärin käytti Sergei Dumontin jalomielisyyttä.
„Puhu!” karjui Arkadius ja veti häntä erääseen loukkoon, jossa he olivat uteliailta suojassa.
„Ne vartioivat minua tarkoin,” selitti poika, „vaan minä olen kumminkin siitä huolimatta joka yö ollut puutarhassa. Ja parooni Sergei menee kesäpaviljonkiin. Hän viipyy puoleen yöhön puistossa sen kauniin naisen kanssa, joka nyt on uutena emännöitsijänä — ne nimittävät häntä Xeniaksi. Ne piiloittautuivat kumpikin metsään pariksi tunniksi viime yönä ja sitten yhdessä menivät kesäpaviljonkiin. Minä olen usein öillä nähnyt ne yhdessä.”
„Onko hän pian matkustava pois?” kysyi Arkadius kiroten.
Pelästynyt poika vastasi. „Ei! Kaikki tekevät työtä kuin hullut — ulkona vainiolla, puistossa ja puutarhoissa — ja — hän on joutilas ainoastaan öisin.Taloudonhoitana tässä muutama päivä takaperin meni naimisiin erään niityllä asuneen tytön kanssa ja huomenna on siellä suuret kemut.”
Arkadius ojensi pojalle kymmenen ruplan setelin. „Joudu tiehesi! Vartioi häntä niin kuin sutta! Ja tule sitten tänne takaisin niin pian kun voit. Jos minä matkustan pois täytyy sinun jäädä sinne ja minun pitää saada tietää mitä on tapahtunut, kuin minä tulen takaisin.” Poika kiiruhti tiehensä juoppolallin tyrkättyä häntä voimakkaasti selkään.
„Vai niin,” jupisi hän. „Sergei kurtiseeraa kaunista Xenia naikkosta! Hyvää syöden ja juoden voi hän kyllä auttavasti näytellä emännän osaa Khaminavatkassa — naiset muutoin ovat kaikki toisensa kaltaisia.”
Jonkunmoisilla pettymyksen tunteilla hoippuroi Arkadius alas rappuja sittenkun hän oli tyhjentänyt viinapullon. „Mitä lemmon hankkeita hänellä lienee mielessä?” murisi hän. „Se on kenties joku hullu upseeri lähimmässä rykmentissä, johon hän on niin pikiintynyt. Minä tunnen erään miehen, joka ratsasti sata virstaa henkensä kaupalla saadakseen tunnin ajan kuhertaa lemmittynsä kanssa, vaan Lili tekee näistä vehkeistä lopun. Ensin Kieviin — sitten Pietariin — ja kun ruhtinatar Vera saapuu, on hän laittava tiuvun tämän uuden kissan kaulaan.”
Ennen kun hän heitiäysi vuoteelleen nukkumaan oli hän tehnyt sen lujan päätöksen ratsastaa huomenna kohtaamaan tytön äitiä, jonka sydän oli kivikova.
Hänen huoneensa yläpuolella oli Magda Radovitsch polvillaan pyhäin kuvain edessä ennemmin päättänyt kuolla kuin antaa kohtalon temmata itsensä Sergei Dumontin käsistä. „Hänen puolisonsa eli ei kenenkään — auttakoon minua Jumala ja kasaanilainen Jumalan äidin kuva,” vannoi hän suudellen ristiä.
Onnen harvinaisen potkaisun kautta sai Magda Radovitsch olla rauhassa seuraavana päivänpaisteisena aamuna, sillä päivän valjetessa oli Arkadius lähtenyt hurjasti ajaa karauttamaan lounaiseen suuntaan aron poikki kohdatakseen kotiin palaavia sukulaisiaan.
Päivemmällä pukeutui nuori paroonitar ja ajoi Bratskojeen, jossa hän piiloittautui pari tuntia ennen kuin översti Milovitsch ajoi suuren englantilaisen raudikkonsa kenraalin huvilan edustalle.
Paroonitar Lilin silmissä loisti kiilto, joka oli niin kylmä kuin teräs, kun hän huomasi, että hänen vaununsa odotti häntä ja että hänen tyttärensä oli ostoksilla pienessä kaupungissa.
Kun einettä katettiin veti kostonhimoinen Arkadius kälynsä kukkivan puutarhan erääseen loukkoon ja uskoi hänelle epäluulonsa sekä havaintonsa.
„Olet menetellyt oikein, Arkadius” kuiskasi hän. „Kyllä minä siltä linnulta lyhennän siivet. Hän matkustaa Kievistä Bobrinetziin ja sieltä ruhtinattaren kanssa tänne ja sitten Pietariin. Minä tiedän ettähän on rauhaton pieni tihulainen ja että hän on kokonaan vieraantunut minusta niiden kahdentoista vuoden kuluessa, jotka hän on viettänyt Katariinaopistossa. Minä kumminkin pidän hänet suitsissa, vaan mitä niihin juttuihin tulee, ettti hänellä olisi joitakin rakkaussuhteita, niin olet sinä juonut jonkun lasin liikaa, siinä kaikki tyyni. Minä tunnen tyttäreni!” huudahti hän ylpeästi.
„Kuule minua armollinen rouva,” mutisi Arkadius. „Minä olen loukannut käteni. Tahdon matkustaa Kieviin ennen sinun lähtöäsi. Jo ohi mennen sanoen, koeta jollakin tavoin verhota sinun ja översti Milovitschin välisiä suhteita — tyttö aavistaa ne puolittain.”
„Se ei liikuta häntä!” lausui paroonitar Lili näpäyttäen sormiaan. „Minä hankin sinulle viisi sataa ruplaa kenraali Andreilta. Mene Kieviin, jossa tapaat meidät, vaan koeta pysyä selvänä äläkä toimeen pane rettelöitä. Milovitsch ja minä pidämme sinusta huolta Kievissä. Me viivymme siellä pari kuukautta — ja minä pääsen erilleni tytöstä, kun lähetän hänet neljäksi viikoksi ruhtinas Juresieffin luo. Ruhtinatar Vera on vartioiva häntä kuin kissa. Minun mielestäni on parempi, että sinä et ole silloin saapuvilla kuin minä otan tytön tutkittavakseni. Hänen itsepäisyytensä on kukistettava tai muutoin koko talven puuhat ovat turhaa vaivaa. Kenraalin pitää toimittaa niin, että Milovitsch määrätään ylimääräiseen palvelukseen sotahallitukseen. Minä luonnollisesti matkustan myös Pietariin — sinä ja Aleksanteri voitte jäädä tänne pitämään huolta hevosten hankinnasta.”
Hän jätti Arkadiuksen yksin merkitsevästi huiskauttaen hameensa helmoja ja Arkadius mutisi itsekseen: „Sinulla on kaunis ohjelma — hornan musta henki. Minut jätetään oman onneni nojaan kuin halpa kätyri. Älä koskaan usko minun siihen tyytyvän — minä vaadin osani saaliista.”
Eine oli jo puoleksi syöty, kun neiti Magda äänettömästi hiivi huoneeseen. Kalpea tyttö tervehti lämpimästi isäänsä ja kenraali Andreita, vaan ei ollut huomaavinaankaan översti Milovitschia, joka tekeytyi ylenmäärin kohteliaaksi ja loi Arkadiukseen murhaavan katseen.
Äidilleen ojensi hän tavan vuoksi kylmästi poskensa suudeltavaksi ja sanaa sanomatta sitten istuutui pöytään. Hänen sydämensä sykki rajusti ilosta, sillä Xenia oli jo puolivälissä Khaminavatkaan saattamaan perille niitä tietoja, joita hänen nuori, rakkautta uhkuva sydämensä oli uskonut Xenian vietäväksi odottavalle Sergeille.
Magda hymyili nähdessään aseilla hyvin varustetun kasakan seuraavan emännöitsijän vaunua, sillä Arkadiuksen salakavalat metkut olivat olleet niin ilmeiset.
Maantiellä olevat talonpojat avossa suin töllistelivät Xeniaa — köyhän kievaritalon hoitajan entistä vaimoa, joka nyt kuhisi silkissä ja ajoi vaunussa.
Hänen ylhäisyytensä Sergei Dumont oli käskenyt, että Xenialla piti olla muassaan luotettava suojelija. „Sen murhanhimoisen koiran päähän voisi pälkähtää hyökätä Xenian kimppuun. Jos ne nostavat sormenkaan häntä ahdistaakseen lähetän minä tusinan kasakoita,” jupisi hän uhkaavasti.
Perheen keskuudessa Bratskojessa sijaitsevassa huvilassa vallitsi kiusallinen,painostava mieliala. Synkkämielinen ja väsynyt parooni Aleksanteri oli liiankin myöntyväinen tyttärensä ehdotukseen, että he matkustaisivat kotiin ja antaisivat muiden saapua myöhemmin illalla.
Salamoita välähteli paroonitar Lilin silmissä kun hän näki,miten tyynesti hänen tyttärensä pelasi häneltä kortit käsistä.
„Se pieni hirtehinen aavistaa jotain! Hänen kyntensä ovat leikattavat — ja se on tapahtuva — sen vakuutan!”
Kotimatkalla alakuloinen parooni Aleksanteri, joka oli mielissään kuin oli päässyt vieraitten hälinästä ia melusta, jutteli lempilapsensa kanssa. Ylevämielisen tytön sydäntä viilteli nähdessään isänsä kuihtuneet posket, harvoiksi käyneet hiukset, ryppyisen otsan ja väsyneet, kiillottomat silmät, isänsä, jonka elämän aamu oli ollut lupaavampi kuin monen muun Khersonin aatelisylimyksen.
Hän nojautui isäänsä vastaan ja lausui: „lsä, lähdetään arolta ikipäiviksi — sinun sydämesi on surusta pakahtuva täällä.”
„Lapseni,” virkkoi murheiden murtama mies, „minä olen avuttomasti Andrein käsissä — minulla on velkoja ja olen kokonaan riippuva niistä hevosen hankintatilauksista, jotka hän on toimittanut minulle voidakseni elää. Minne me muutoin läksisimme. Sinä luonnolliseti menet hoviin — äitisi kanssa.” — Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti kuin lapsi.
Nuori tyttö lohdutti ja rohkaisi isäänsä hellästi, vaan kätki sydämeensä tiedon siitä häpeällisestä kurjuuden tilasta, johon hänen vanhempansa olivat joutuneet niiden kahdentoista vuoden kuluessa, jotka hän oli ollut kotoa poissa, sekä ajatteli näitä Raamatun merkillisiä sanoja: „Se valtakunta, joka nousee kapinaan, on hukkuva.”
Hän oli liian iloinen turvautuakseen omiin huoneisiinsa odottaissaan lähestyvää tilintekoa äitinsä kanssa — ensimmäistä voimain näytettä — jonka hän uskoi välttämättömästi tapahtuvan. Hän ikävöi pääsevänsä Sergein seurassa kauvas pois, kauvas Venäjältä, jonnekin tuntemattomaan maailmanosaan, jossa hänestä ja Sergeistä talven tuimat tuuletkin olisivat tervetulleita, sillä ne hänen sydämeensä toisivat lepoa ja rauhaa ja uuteen eloon puhaltaisivat hänen lempensä.
Viime kuukausina oli hän jättänyt ajattelemattomat tyttövuotensa ja voimakas vakava naisellisuus rohkaisi häntä kohtaamaan niitä pilviä, joita kertyi „kuoleman veden” partaalla sijaitsevan yksinäisen linnan taivaalle.
Rohkaistaakseen ja ilahuttaakseen rakastettuaan antoi hän Xenian kanssa tehdyn sopimuksen mukaan valkoisen valon hohtaa ikkunoistaan ja sanomattomaksi riemukseen näki hän kirkkaan valkoisen valon, joka vastasi hänen tervehdykseensä, säteilevän kesäpaviljongista ja ilmaisevan hänelle, että hänen lemmittynsä oli siellä niissä nyt hänen mielestään niin pyhissä huoneissa ja — kuolemaan asti uskollisena — ajatteli häntä.
Vakavin askelin ja varmoin ryhdin vastasi Magda seuraavana aamuna äitinsä käskyyn saapua äitinsä puheille sitten kun kenraali, parooni, översti Milovitsch ja Arkadius olivat lähteneet jänisjahtiin. Hän tiesi nyt, että hänen huimapäinen setänsä heti oli matkustava Kieviin ja hän oli valmis antautumaan taisteluun tuntematta pienintäkään pelkoa povessaan.
Pukeutumishuoneessaan istui paroonitar Lili selkäkenossa puettuna itämaiseen aamunuttuun ja paperossi hampaissa. Hän nojautui pehmoisiin tyynyihin vuodattaessaan vihansa maljan tytön yli, joka vavisten ja kalpeana seisoi hänen edessään.
Puolen tuntia kuunteli Magda äitinsä katkeria nuhteita odottaen yhteen puserretuin huulin, milloin nuhdesaarnasta tulisi loppu.
Samppanja, jota paroonitar oli nauttinut edellisenä iltana, oli jättänyt jälkeensä merkkejä paroonittaren kiihtyneisiin hermoihin.
Kun hän hengästyneenä viimeinkin oli lopettanut nuhdesaarnansa kysyi hän tuikeasti: „Mitä sinulla on sanottavaa?” Tuleva hovineiti silmäili levollisesti äitiään ja lausui:
„Ei mitään! Sen tahdon sanoa, että Arkadius on juoppolalli ja valhettelija. Te olette kertonut minulle, mitä hän on teille sanonut. Minusta on alentavaa vastata sellaisiin syytöksiin. Mutta minä olen pyytävä isääni ja setääni suojelemaan minua — sillä te olette tänään rakentanut muurin meidän sydäntemme välille. Minä en ole enää teidän tyttärenne. Te olette kuolettanut minun rakkauteni!”
Kun hän kääntyi lähteäkseen huoneesta tarttui paroonitar Lili tytön käsivarsiin ja veti hänet pois ovelta.
„Sinun pitää matkustaa Kieviin — laita vaatteesi ja itsesi heti reilaan! Sinun on matkustettava Bobrinetziin kiittämään ruhtinas Juresieffia siitä, että olet nimitetty hovineidiksi. Ruhtinatar Vera on pitävä sinua silmällä siksi kunnes matkustat Pietariin. Varo, ellet tottele käskyäni!”
„Minä en tahdo matkustaa Kieviin,” ärähti Magda päättäväisesti ja riuhtaisihe irti äitinsä käsistä. „Minä olen vapaasukuinen. Minulla on oma passini. Minä vetoan Juresieffiin ja keisarinnaan, joka suojelee opiston tyttöjä. Minä en ole saanut mitään virallista tietoa siitä, että minut on nimitetty hovineidiksi, jonka vuoksi minun ei tarvitse matkustaa Bobrinetziin lausumaan kiitokseni siitä, mitä en ole saanut. Minä tunnen teidän hankkeenne, te aiotte minut myydä enimmän maksavalle. Olenhan kuullut, mitä Arkadius päissään on jutellut. Minun pitäisi olla sellainen arvoton esine teidän käsissänne, jonka kenraali lyö pöytään rahaa saadakseen.”
Raivostuneena karjasi hänen äitinsä: „Se ei ole totta! Sinulla on täällä joku rakastaja, — vaan sinun pitää matkustaa, vaikka minun sitten olisi väkisten laahattava sinut vaunuun.”
Nyt valtasi Magda Radovitscbin hämmästyttävä kylmyyden tunne. Hän loi nuhtelevista silmistään musertavan katseen äitiinsä ja lausui: „Ennemmin heittäydyn minä „kuoleman veteen,” kuin otan askeltakaan Kieviä kohti. Tahdotteko, että kysyn kenraali Radovitschiltä, kenen rakastaja tuo murhanhimoinen villipeto Milovitsch on? Täytyykö minun sanoa teille, minkä tähden te matkustatte Kieviin? Pitääkö minun puolittain murheiden murtamalle isälleni kertoa, mitä joka talonpoika tietää — että översti Milovitsch koettaa häväistä hänen taloaan?”
Kun Lili jälleen nosti silmänsä ylös oli hänen tyttärensä poissa ja hänen askeleeusa rapuilla kuuluivat niin kamalilta ja ontoilta.
Puolittain ääneensä kiroten silmäsi voitettu nainen peiliin. Hänen kasvonsa näyttivät kamalilta ja keltaisilta lahjomattomassa, totta puhuvassa kuvastimessa.
Hän heittäytyi sohvalleen ja niin kuin naarastiikeri, jolta saalis on päässyt karkuun, odotti hän, että se vielä kerran joutuisi hänen kynsiinsä.
Iloinen metsästysseurue palasi kotiin. Salissa syötiin ja juotiin, vaan ei kukaan muu saanut astua Magdan huoneen kynnyksen yli kuin hänen kamarineitinsä.
Arkadius Radovitsch lähti kaikessa hiljaisuudessa kuin varas yöllä matkalle Kieviin käännellen hyppysissään saamiaan setelejä, viittä sataa ruplaa. Hän oli jutellut kauvemman aikaa Milovitschin kanssa, jonka otsa synkistyi kun mainittiin Sergei Dumontin nimeä. „Odota, kunnes ensi kertaa tapaamme toisemme! Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa on hän saarroksissa. Hän on kuoleman oma!”
Milovitsch oli kiukkuisella päällä, sillä hänen rakastajattarensa raivosi kuin haavoitettu naarasleijona. Kaikki hänen käskynsä, hänen kolkuttamisensa ovella, hänen nahjusmaisen puolisonsa väliintulo eivät olleet voineet avata ovea siihen huoneeseen, jossa uskollinen tyttö jatkoi vastarintaansa sen naissn suhteen, joka viimeinkin oli heittänyt naamarin kasvoiltaan.
Kolme tuntia kestäneen myrskyisen neuvoittelun jälestä löi kenraali Andrei nyrkkiä pöytään niin että seinät kajahtelivat.
Eversti Milovitsch oli takaisin palannut huvilaan odottamaan kuuluisaa Kieviin pyhiinvaeltajaa — ja onneton perhe oli nyt yksin kauniin kapinannostajan kanssa.
Rakuuna oli hyvin tyytymätön kun hänen täytyi väistyä taistelukentältä, sillä Arkadius oli ilmoittanut hänelle nuoren paroonittaren asettuneen ilmikapinaan.
„Hän voi tehdä mitä tahansa,” napisi Arkadius, „ja Lili voi pakottaa häntä menemään liian kauvas.”
„Minä annan näiden molempain naisten taistella yksin,” selitti Milovitsch onnettomuutta ennustavalla hymyllä. „Minä tahdon pitää ainoastaan toisen niistä. Minun mielestäni olisi parempi, ettei nuorin matkustaisi Kieviin, sillä talutusnuorassa kuljetettava lammas on hyvin ikävä seuratoveri kaksi kuukautta kestävällä huvimatkalla.
Hän rauhoitti tuntoaan antamalla auliisti lainaksi sievoisen summan ahneelle Arkadiukselle ja ajoi tiehensä huvien pyörteeseen Bratskojen huvilaan.
Kolme Radovitsch perheen vanhinta jäsentä istui yksin suuressa ruokasalissa, joka sijaitsi lehmuksien ja niinipuiden katveessa rappeutuneen linnan eräällä sivulla. Viimeisenä keinona oli kenraali Andrei kutsuttu säikähtyneen paroonitar Lilin luo. Magdan isä vaikeni kuin muuri ja näytti onnettomuutta ennustavalta.
„Tässä ei, ystäväni, auta muukuin yksi keino” lausui maailmaa kokenut kenraali tyynesti. „Antakaa minun ottaa Magda huvilaan ja jättää hänet teidän poissa ollessanne Olga Cherikoffin huostaan. Se vanha kunnon rouva rakastaa Magdaa — ja Magda on hyvissä käsissä kunnes olemme lopettaneet vierailumme Kievissä. Se ei hyödytä mitään koettaa pakottaa Magdaa nöyrtymään — ja olisi mieletöntä mennä niin pitkälle että hän tekisi julki kapinan. Te molemmat olette minulle velkaa,” lisäsi tämä varakas mies merkitsevästi ja karisti tuhan paperossistaan mielihyvällä katsellen timanteista ja jalokivistä välkkyviä käsiään. „Sinä tarvitset, Aleksanteri, hevostilauksia — sinä Lili tahdot päästä talveksi Pietariin ja minä haluan saada rahani takaisin — vaan ainoana keinona siihen on saada Magda suostumaan hovineidiksi! Me kaikki tarvitsemme Jurisieffin suosiota osaksi hankintakontrahtia varten osaksi Dumontin vaikutusvallan vastustamiseksi. Vanha Barbe Federoff on viekas kuin kettu, nuori majuri Sergei ei ole mikään pallopää ja aatelismarsalkka on antanut selviä viittauksia, että meidän on vanhat vihat unhotettava. Ainoastaan yhdellä ehdolla otan minä Magdan lepyttämisen vaivakseni — ja se on, etta minä heti saan viedä hänet muassani huvilaani rauboittaakseni häntä ja taivuttaakseni häntä suosiolla matkustamaan Pietariin. Sinä,Lili,olet turvautunutpakkokeinoihin ja kokonaan ampunut harhaan. Anna minun koettaa, niitä ystävällinen menettely saa aikaan. Tyttö on meidän valttimme Pietarissa ... Sotaministeri on Vera Orbeleffin orja. — Suuriruhtinas on huomaava Magdan ja silloin olemme onnen poikia! Vaan jos sinä saatat Msgdan pois suunniltaan, silloin olemme hukassa! ... Kuulkaa, mitä sanon! Tuon hylkiön Arkadiuksen pitää antaa Magdan olla alallaan. Ja sinun Lili, on myöskin pysyttävä erillään koko jutusta. Minä en tahdo edelleen suorittaa talouskustannuksianne, ellette tottele minua. Minne teidän mielestänne tytön olisi mentävä? Autioille aroilleko?”
Hän nousi ylös ja jätti molemmat aviopuolisot tuijottamaan toisiinsa. Uhkaava köyhyys pakotti heidät mukautumaan nänen käskyihinsä.
Vielä kerran hyväili ja mielisteli Lili Radovitsch suuttunutta puolisotaan, kunnes oli hänet saanut leppymään odottaissaan kenraali Radovitschin välitysyrityksen päättymistä.
Noin puolen tuntia kuului vakavaa keskustelua huoneesta, jolla aikaa paroonitar Lili hartaasti kuunteli eteisessä.
Rikoksellisen äidin poskilla hehkui puna kun kenraali yht’äkkiä saapui eteiseen tavaten hänet urkkimatoimessaan.
Kenraalin sotilaalliset kasvojen piirteet muuttuivat ankaran näköisiksi seuratessaan kälyään pitkin eteistä. Hän veti paroonittaren erääseen tyhjään vierashuoneeseen antoi siellä Milovitschin rakastajattarelle kelpo ripityksen.
Sytytettyään paperossin lausui hän terävästi: „Lili, sinä et todellakaan voi sen pahemmin häväistä itseäsi kuin sinä jo olet tehnyt! Ei — ei sanaakaan! Ellei se olisi se joku toinen! ... Tahdotko sinä, että luettelen kaikki rakastelijasi? Minulle onnistui saada Magda suostumaan siihen, että minä otan koko jupakan selvittämisen huolekseni. Magda on matkustava minun seurassani Bratskojeen ja jäävä sinne siksi kunnes te matkustatte Kieviin. Hän pyytää saada vapaasti palata tänne takaisin rouva Cherikoffin seurassa, johonka minä voin luottaa. Hän vaatii ehdottomasti, ettei hänen tarvitse nähdä eikä Milovitschiä ja hän on odottava, kunnes minä saavun takaisin runtinatar Veran kanssa — ja sitten miettivä kysymystä ruhtinas Juresieffin luona vierailemisesta. Ainoastaan sillä tavoin olen voinut taivuttaa häntä siihen, ettei hän julkisesti kieltäydy vastaanottamasta hovineidiksi nimitystä. Vaan hoida nyt omia asioitasi ja anna tytön olla rauhassa, sillä hän vakuuttaa Jumalan kautta turvautuvansa ruhtinas Juresieffiin ja viimein pyytävänsä turvaa keisarinnalta, jos häntä yhä loukataan. Ja sinulla sekä Arkadiuksella ei ole ollut mitään kunniantuntoa, kun olette voineet väittää, että hänellä on joitakin luvattomia lemmensuhteita. Mikä halpamaisuus.
Nöyryytetty nainen hiivi tiehensä peittääkseen häpeäänsä ja tänä iltana jutteli Magda Radovitsch nyyhkyttäen huolensa vanhalle Olga Cherikoffille.
Vanha leskirouva, jonka mies, muuan upseeri, oli kaatunut kaksintaistelussa, painoi lempeästi tytön pakottavaa päätä rintaansa vastaan ja kysymättä häneltä mitään lohdutti tätä eksynyttä lammasta, joka oli joutunut hänen turviinsa.
Kenraali Andrei Radovitsch polttaa löyhkytti lukemattoman joukon paperosseja kukkivien niinipuiden siimeksessä ja tähysteli tähtiä.
„Se on ankaraa, rajua elämää tämä aromaan elämä — ne eivät enää saa raa'asti kohdella tyttöparkaa! — Minä olen kukistava Lilin,” — lausui hän nakaten paperossin suustaan ja kannuksella varustetulla kengänkannallaan kuopien hiekkaa, jolla hänen yksinäinen asuntonsa sijaitsi.
Se yhteiskunnallisen kurjuuden kuilu, johon perhe, jonka siteet olivat katkenneet, oli vajonnut, esiintyi näkyviin kaikessa viheliäisyydessään: „Hän, tuo tyttö,on ainoa säädyllinen ihminen koko meidän suvussamme — tyttö parka — ja minä todella kunnioittaisin Aleksanteria, jos hän ampuisi kuoliaaksi tuon Milovitsch-konnan. Mitä Arkadiukseen tulee tahdon minä tästä puoleen pitää hänet aisoissa. Vaan tytön pitää saada olla rauhassa!”
Viikkoa myöhemmin esiintyi paroonitar Lili Radovitsch loistavimpana tähtenä Kievin iloisimmissa piireissä.
Vaikka hänen ympärillään kuhisivat kahdentoista armeijaosaston muhkeimmat upseerit tunsi tämä hekumallinen nainen kumminkin kalvavaa levottomuutta povessaan, isku, jonka hänen oma tyttärensä oli tähdännyt, oli tunkeutunut syvälle.
Kun perhe ohimennessään poikkesi kenraalin huvilaan, jossa kenraalin piti yhtyä toisiin, ei Magda millään ehdolla tahtonut nähdä äitiään. „Hän tietää syyn! Kysykää häneltä!” oli harmistunut tyttö selittänyt kummastuneelle sedälleen.
Rauha ei vallinnutkaan siinä perheessä ja seurueessa, joka nyt joksikin ajaksi asettui Venäjän Jerusalemiin, vaikka Hôtel de Noblessä asuvat tyhjäntoimittajat tunkeilivat paroonitar Radovitschin loosiin teaatterissa ja innokkaat kavalieerit seurasivat häntä huviretkille pitkin Dnieperin rantoja.
Kenraali Radovitsch oli kiiruhtanut Moskovaan sitten kun hän oli sähköittänyt ruhtinatar Veralle, että hän saapuisi sinne tapaamaan häntä.
Jörömäinen parooni Aleksanteri oli pian toiviomatkalla kaikkiin historiallisiin kirkkoihin uudistaakseen vanhoja ystävyyden liittojaan korkeimpien pappien ja kahdennentoista armeijaosaston upseerien kanssa.
Arkadius oli antautunut irstailujen pyörteisiin siinä määrässä, ettei häneltä riittänyt aikaa mihinkään muuhun ja Lili Radovitschin sekä hänen rakastelijansa välillä oli tapahtunut mitä ankarin yhteentörmäys.
Kolme päivää heidän Kieviin saapumisensa perästä oli Mikael Milovitsch hänen kanssaan ajellut tuuheassa Bibikovskyn puutarhassa. „Joko sinä eli tuo juopotteleva apina Arkadius olette saattaneet minut perikadon partaalle,” toraili rakuunaöversti, kun he olivat suojassa uteliailta. „Minä en tiedä, kuka se on, joka ei ole voinut pitää kitaansa kiinni. Vaan minä veisaan siitä viisi. Eilissä iltana sain minä käskyn saapua yksityiseen keskusteluun ruhtinas Juresieffin luo Hôtel de Noblessiin. Hän oli saapnnut sinne päiväksi tuntemattomaksi pukeutuneena. Hän oli puhutellut kenraali Andreita ja uhannut tyhjäksi tehdä sinun tyttösi hovineidiksi nimittämisen sekä lähettää Arkadiuksen raakana sotamiehenä Kaukaasiaan... Hän tunsi koko vehkeen, joka viritettiin tuota narria, Dumontia varten Vosnescenkissä. Ainoastaan sinulla, Arkadiuksella ja minulla oli siitä vihiä. „Kuka oli pettänyt toiset.” Kookasvartaloinen rakuuna oli hyvin epäkohtelias.
Vaikka hän itse oli suuressa määrässä osallisena uusien hevosten hankkimisessa hänen rykmenttiään varten sen miehen välityksellä, jota hän yksissä neuvoin tämän miehen kanssa petti, ja vaikka hän itse samoin kuin kenraali ja parooni siten saisi pistää taskuunsa jonkun satatuhatta ruplaa, harmittivat häntä ruhtinas Juresieffin syytökset kumminkin suuresti.
Vanha aatelismarsalkka oli kuullut rumia juttuja edeltäjänsä, hänen ylhäisyytensä Pierre Dumontin salaperäisestä kuolemasta ja juonista, joita punottiin Sergein turmioksi. Ei kellään muulla ollut hyötyä raivata Sergei Dumont tieltään kuin Radovitsch-suvulla eikä ruhtinas pitkän keskustelun kuluessa säästänyt kenraali Radovitschiäkään, kunnes översti Milovitsch vuorostaan kutsuttiin ruutinaan puheille.
„Minä en epäile teitä, Andrei,” lausui julmistunut vanha ruhtinas entiselle asetoverilleen. „Mutta Arkadius Radovitschilta voi odottaa mitä tahansa. Aleksanteri on joutava nahjus ja hänen vaimonsa juonikas, kostonhimoinen olento. Se on hän, joka on vuosikausia vireillä pitänyt tätä sukuvihaa, sen tiedän varsin hyvin. Ja yksinkertaisesti siitä syystä, ettei Pierre Dumont antanut hänen henttunaan hallita Khaminavatkassa. Nyt, kenraali, on minua nimenomaan käsketty tekemään loppu näistä rettelöistä. Jos kiista syntyy, antakaa oikeuden ratkaista asiat, jos tiluksista on kysymys, vaan kääntykää muutoin minun puoleeni. Muutoin, sen vannon pyhästi, lähetän minä Arkadiuksen Kaukaasiaan ja hänen nimensä pyyhitään pois aateliskalenterista. Minä olen silmällä pitävä Milovitschia ja pelko on pidättävä hänen kätensä erillään pistoolin liipasimesta. Pieninkin häväistysjuttu, johon paroonitar Lili antaa aihetta, on ehkäisevä
hänen tyttärensä hovineidiksi pääsemisen eikä parooni Aleksanterille ikinä uskota hevosten hankintaa toimitettavaksi. Nyt, herrani, on teillä perheemme kohtalo käsissänne. Minä annan Sergei Dumontille luvan, että hän saa ampua jokaisen, joka tunkeutuu hänen alueelleen sekä häiritsee hänen rauhaansa. Nyt olette saaneet varoituksen ja muistakaa, että minulle on keisarin omasta kansliasta annettu käsky tästä sukuvainosta. Älkää kysykö minulta, mistä minä olen saanut tietoja aiotusta uudesta murhayrityksestä — tai miten minä olen saanut tietää, että Pierre Dumont sai henkensä menettää sen takia, että hän vaalissa pääsi voitolle, Tsaari tekee teidät vastuunalaiseksi siitä, että tämä kiista viimein saa lopun. Koettakaa sen vuoksi toimia niin, että rauhaa Mertvovodin rannalla ei mitenkään häiritä… Katsokaa tätä kirjettä! jos siihen annetaan totuuden mukainen vastaus on se riistävä keisarilliset kotkan kuvat teidän olkapäiltänne. Te ette olisi keisarillinen adjutantti sen kauvempaa kuin siihen asti, jolloin minun kirjeeni saapuisi perille.Lähettäkää nyt minun puheilleni se lemmen seikkailuissa kuherteleva överti — ja vielä viimeinen sana teille: paroonitar Lilin on vaihdettava rakastelijaa tai palattava takaisin arolla olevaan linnaan. Siellä voi hän pettää ainoastaan miestään, joka ei näy huomaavan mitään.
Tuhkan harmain kasvoin oli Andrei Radovitsch poistunut rehellisen aatelisylimyksen luota, joka Vosnescenkissä oli saanut selville kummankin konnan laatiman juonen jonka tarkoitus oli viekoitella Sergei Dumont kaksintaisteluun, jolloin hän saisi käytettäväkseen ampuma-aseen, josta kuujat oli edeltäpäin poisrettu.
Arkadiuksen raa’at uhkaukset olivat levinneet miehestä mieheen ja Milovitsch niinikään oli jo entuudesta tunnettu tämmöisistä konnan töistä.
Ei kukaan saanut koskaan tietää, miten ritarillista Gregorius Juresieffiä kirveli kun hän halveksivasti jutteli översti Milovitschin kanssa. „Minä olen pitävä teitä silmällä,” lausui vanha sotaurho ankarasti. „Jos te hiukankaan rupeatte metkuilemaan entisen tapanne, on armeijaosaston päällikkö kokoonkutsuva kunnniaoikeuden. Minä olen esiintyvä todistajana. Paljaaksi ajelluin päin vie tienne sitten Siperiaan — ja siellä saatte niittää hedelmän töistänne niiden miesten käsistä, joita te olette rääkännyt. Ne eivät varmaan ole närkkäitä osoittamaan sääliä.
Värisevä konna melkein lyhmistyi kokoon suuttuneen aatelismarsalkan edessä. „Älkää enää kerskailko tovereillenne, miten te häpäisette parooni Aleksanterin kotia. Olkaa varuillanne! Hyväluontoisinkin aviomies voi viimein saada kyllänsä ja näyttää teille, mistä tie menee Siperiaan. Paroonitar valitkoon itselleen nuoremman, rikkaamman, kauniimman ja ennen kaikkia vähemmän suutaan soittavan rakastelijan. Menkää tiehenne ja muistakaa, että minä olen antanut poliisitarkastajalle käskyn pitää teitä ja teidän toimianne silmällä. Jos te vaaditte gentlemannin hyvitystä, olen minä kunnioittava teitä sillä nimellä kaksikymmentäneljä tuntia tai siksi kunnes matkustan. Te tiedätte, miten te olette sen hankkiva!”
Ja niin tapahtui, että Lili Radovitsch rakastelijaltaan sai yhtä runsaassa määrin ja samalla mitalla takaisin kuin hän oli antanut uppiniskaiselle tyttärelleen, sillä Milovitsch kiemurteli kuin mato ruhtinas Juresieffin jalkain juuressa.
Paroonitar, joka siitä huolimatta tiesi pitävänsä rakastelijansa suitsissaan, lähetti hänet oitis lepytettynä etsimään Arkadiusta ja antamaan hänelle kelpo ripityksen, josta tämä juopporenttu säikähtyi pahanpäiväisesti.
Vaan Lili Radovitschin täytyi ensi kertaa elämässään nöyrtyä, kun kenraali Andrei Radovitsch ennen pois lähtöään
nuhteli häntä. „Sinä olet perikatosi partaalla,” lausui kenraali. „Koko perhe on joutuva perikatoon ja häpeän alaiseksi. Kirjoita Olga Cherikoffille ja menettele niin, että hän saa tyttösi leppymään. Magda on sinun jätettävä rauhaan. Minä matkustan nyt, Moskovaan noutamaan sitä ainoaa naista, joka voi rakentaa sillan tämän pohjattoman kuilun yli. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että kerran hoviin saavuttuaan Magdan hilpeys, eloon herännyt kunnianhimo ja mieltymys huveihin, joita hän ensi kertaa saa nauttia, ovat avaava hänen sydämensä. Jätä hänet omiin hoteisiinsa — vyörymään virran muassa. Vaan jos vielä tällainen näytelmä tapahtuu, olet sinä ikipäiviksi hukassa. Minä vien sitten Vera Orbeleffln takaisin ja jätän Magdan Bratskojeen, jonne Mikael Milovitsch ei saa jalkaansa astua niin kauvan kuin Magda on siellä. Arkadius saa valita joko vankeuden tai nälkäkuoleman eli tyytyä niihin armopaloihin, mitkä minä hänelle suon. Vielä viimeinen sana: Jos sinä tahdottomasti tahdot näytellä Katariina II:n osaa, niin koeta kumminkin menetellä hiukan varovammin ja odota, kunnes tulet kotiin. Siellä ei ole kuin ne kaksi harmaata varista edistäjinä, sillä meidän talonpoikamme ovat kaikki sokeita ja tyhmiä pässinpäitä. Jos Magda pyytää minulta suojelusta, on hän ikipäiviksi jättävä kotinsa.” Nöyryytetty nainen ei voinut erehtyä, kenraali oli tuumiin taipumaton.
Päivät kuluivat verkalleen Kievissä, jolla aikaa kenraali Radovitsch yötä ja päivää riensi eteenpäin sillä yhdeksän sadan viidenkymmenen virstan taipaleella mikä oli Kievin ja Moskovan välillä. Hän ei ollut sukulaisilleen ilmaissut, mikä pelko jäyti hänen poveaan. Jos Juresieff sanoisi sanaakaan joutuisi hän keisarin epäsuosioon.
„Vera, Vera!” huokaili hän, „minun ainoa toivoni ja turvani! Ellei hän teeskentelevällä, mairittelevalla ystävyydellään saa Magdaa taipumaan tuumiin, on minun urani hovissa katkaistu.”
Ruusupensaiden keskellä, mitkä kukkivat kenraalin huvilan puutarhassa Bratskojessa, kuljeksi Magda uskollisena lemmitylleen ja hänen viehättävillä poskillaan he- loittivat lemmen ruusut kaikessa loistossaan.
Luottaen setänsä suojelukseen ja rohkaistuna vanhan lesken ystävällisyydestä elätti hän rinnassaan uutta toivoa ja uskoi, että kaikki hankkeet, joidon tarkoitus, oli pakottaa häntä matkustamaan hoviin, oli toistaiseksi jätetty sikseen.
Nauttien vapauttaan, jota ei häiritty alituisella vakoilemisella, oli hän kiiruhtanut papin kotiin Bratskojessa niin pian kuin hänen sukulaisensa olivat matkustaneet Kieviin.
Xenia jo odotti häntä siellä ja seuraavina päivinä sai hän viettää monta onnellista, unohtumatonta hetkeä.
Hänen tulinen rakastajansa sai milloin mitäkin asian tapaista papin virkatoimissa ollessa pistäytyäkseen papin tuvassa ja aina sattui niin, että Xenia silloin keskusteli papin rouvan kanssa ompelutöistä ja muista käsityötilauksista, joten Sergei ja Magda pitkät ajat saivat jutella tulevaisuuden tuumistaan. Kuukausi sen jälestä, jolloin Magdan kiusahengat olivat pois matkustaneet, sai hän kirjeen, joka pani veren hänen suonissaan kiertelemään tavallista nopeammin.
Kenraali Andrei ja ruhtinatar Vera Orbeleff näet olivat matkalla Moskovasta Bratskojeen ja viekas, vanha setä pyysi veljentytärtään laittautumaan valmiiksi matkustaakseen hovikaunottaren seurassa ruhtinas Juresieffin luo joksikin ajaksi.
Magda havahtui onnellista unelmistaan pelottavaan todellisuuteen.
Lemmen hurmaava kuukausi oli kasissä ja joka puhkeava kukka huokui aron romantillisuutta. Lämpimästi rakastava tyttö oli hyväkseen käyttänyt kaikkia rakastavan naisen keksimiä keinoja väistääkseen hyväluontoisen vanhan vartijansa valvontaa. Kauniina kesä-iltana oli hän usein ajanut autioon kotiinsa ja kun hän pelkäsi, että kostonhimoinen Arkadius oli käskenyt urkkijainsa vaanimaan hänen askeleitaan, sousi hän kaikessa hiljaisuudessa „kuoleman veden” yli omalla pienellä venheellään, joka sijaitsi virran yhteydessä olevan järven rannalla.
Ollen aina yksin oli hän hiivinyt Khaminavatkaan puutarhan tuuheain pensaikkojen läpi kenenkään huomaamatta kesäpaviljonkiin ja viettänyt siellä monta onnellista hetkeä miettien, miten he voisivat mennä avioliittoon ennen kuin Magdan onneton hovineidiksi nimittäminen oli auttamattomana esteenä.
Synkät pilvet näinäkin onnellisina hetkinä pimensivät heidän tulevaisuutensa taivasta. Heitä uhkasi perikato, Sergein omaisuuden takavarikkoon ottaminen, arvon menettäminen tai entisen sukuvihan ilmituleen leimahtaminen katsoivatpa he asiaa miltä kannalta tahansa.
„Sergei, Sergei!” huudahti Magda. „Sinun täytyy keksiä joku keino. Sillä hoviin matkustaminen merkitsee samaa kuin ero ikipäiviksi — ja äitini kodissa on minun mahdoton enää viihtyä. Jos minä kieltäydyn suostumasta nimitykseen kadotan kenraalin ystävyyden ja ellet sinä usko salaisuuttamme ei kukaan muu voi lepyttää keisaria. Me olemme saaneet tuomiomme — ainoastaan yksi keino pelastaa meidät — pako tai — minun katoamiseni.”
Näiden onnellisten päivien kuluessa, jolloin he saisivat olla urkkijoilta rauhassa, miettivät Magda ja Xenia kauvan suunnitelmaa Magdan katoamiseksi näyttämöltä ja siten, että Sergei julkisesti voisi väittää, ettei hän tiedä mitään, minne Aamutähti on hävinnyt. He tapasivat toisensa kylän papin kotona, jossa Xenia kävi kolme kertaa viikossa.
Myöhään eräänä iltana kuleksi Sergei Xenian kanssa puiston pimeimmissä osissa tavatakseen jälleen rakastettuaan. Juteltuaan kauvemman aikaa uskollisen tytön kanssa, joka oli joutunut kerrassaan epätoivoon saatuaan tiedon siitä, että kenraali oli saapuva tuon kuuluisan hovikaunottaren kanssa, erosi Sergei lemmitystään synkkämielisenä Xenia läksi saattamaan Magdaa loitompana olevalle virran rannalle palaten sieltä toista tietä takaisin.
Hänen sydämensä oli pakahtua kuullessaan epätoivoisena lausuvan: „Tämä on viimeinen yö — nyt täytyy meidän luottaa ainoastaan Jumalaan. Huomenna ne tulevat — eikä kukaan voi viedä ruhtinatar Veraa harhaan. Hän huomaa heti, millä kannalla asiat on.”
Kumpikin rakastava huomasi, että Magdan asema tässä taistelussa oli melkoisesti muuttunut. Hän ei voinut esiintuoda järjellistä syytä olla suostumatta niin loistavaan tarjoukseen, vaikka sen tarkoitus olikin Magdan sukulaisille hankkia aineellisia etuja.
„Sano ajatuksesi, Xenia,” kehoitti Sergei. „Minun täytyy luottaa ainoastaan sinuun — sillä ainoastaan sinä voit enää tavata häntä. Minnekä kekseliäisyytesi nyt on joutunut?”
„Minun ehdotukseeni on viimeinkin turvauduttuva,” selitti Xenia. Toimittakaa rakastettunne johonkin piilopaikkaan. Jumalan tähden kuunnelkaa esitystäni ennen kuin olette menettäneet hänet iäksi. Minä tiedän, miten kovia venäläisten sydämet ovat.”
Hänen nyyhkytyksensä sekaantuivat Sergein huokauksiin kun hän tavattuaan lemmittynsä viimeisen kerran asteli verkalleen linnaa kohti.
Taloudenhoitajan kello oli jo lyönyt kaksitoista kun onneton rakastaja meni linnan katolle nähdäkseen merkkivaloa, joka ilmoittaisi, että hänen uskalias lemmittynsä oli onnellisesti päässyt kotiinsa ja odotti huomenna vieraitten saapumista.
Annettuaan sovitun vastausmerkin meni hän käytävän poikki ja saapui yläkerrassa oleviin salaisiin huoneisiin.
„Jos ne ottavat hänet minulta, olen surmaava itseni,” vannoi hän silmäillessään seinää, jolta hän oli painanut sen viehättävän naisen kuihtuneen kuvan, joka tiesi kertoa linnan aikaisempia vaiheita ja jonka henki tänä yönä tuntui ikäänkuin saapuvilla olevan näissä autioissa huoneissa.
Kynttilä putosi hänen kädestään, kun muuan naisolento hiivi hänen sivulleen. „Tulkaa! Tulkaa!” huudahti Xenia ja silmäili tässä salaisessa piilopaikassa kummastellen ympärilleen. „Minä seurasin teitä tänne kynttilän valon avulla. Olen saanut ilmi vaarallisen petturin — ja meidän hankkeemme lienee jo niiden konnien tietona.”
Sergei Dumont veti peljästyneen naisen kädestä ulos oviaukosta, sulki salaoven ja painoi kaapinoven kiinni. „Henkesi uhalla älä kerro kellekään, että tiedät tällaisia salahuoneita täällä löytyvän! Ei kukaan muu kuin minä ja sinä tiedä näiden olemassaoloa.” Nainen kumarsi päätään ja teki pyhän valan. „No niin! Sano, mitä olet nähnyt?” kysyi hän, kun he jälleen olivat yksinäisessä, autiossa vierashuoneessa.
„Palatessani puiston läpi huomasin minä jonkun seuraavan minua. Minä jatkoin kulkuani siksi kunnes tulin eräälle paikalle, missä oli vapaampi näköala, jolloin huomasin, että muuan poikanen hiivi perästäni. Minä hyökkäsin heti sen kimppuun ja hunnullani sidoin hänen kätensä. Hän itkeä nyyhkytti ja rukoili, vaan minä telkesin hänet tuonne jääkellariin alhaalla. Tulkaa, niin saatte nähdä, kuka hän on. Tappakaa hän!” läähätti epätoivoinen nainen. „Ei kukaan ole saava tietää mitään. Hänen valheellinen kielensä voi aikaansaada sen, että menetätte Aamutähden iäksi. Ja minä varoitan teitä, herra, ettette tarvitse nähdä jonakin päivänä Magdan ruumista Mertvovodin aaltojen huuhtelevan merta kohti. Ettekö ole mies. Kuinka voisitte sallia niiden konnien laahaavan lemmittyänne kultakahleilla häpeään kuollakseen tuuma tuumalta. Antakaa minun piiloittaa lemmittynne teitä itseänne varten. Ne eivät ole koskaan löytävä häntä.”
„Hiljaa, sinä houraat,” lausui Sergei laskeutuen rappuja alas mennäkseen katsomaan kiinni saatua urkkijaa. Kun hän pysähtyi nuoren, maassa nelinkontin ryömivän konnan eteen peräytyi hän askeleen taakseen.
„Orpopoika Kharkovista!” jupisi hän ja nyt huomasi hän täydellisesti petoksen kaikessa alastomuudessaan.
Hän veti pistoolin taskustaan ja samassa asetti sen suun nuoren rikollisen korvaan kiinni. „Kuka sinua käski vakoilemaan minun toimiani?” kysyi hän kolkolla äänellä. „Vastaa heti tai minä aivan paikalla ammun sinut kuoliaaksi! Puhu suoraan totuus!”
Nuori vakooja matoi hänen jalkainsa juureen ja änkytti: „Arkadius Radovitsch!”
„Ja sinä olet usein tavannut häntä?”
Pistoolin suu painautui yhä lujemmin pojan ihoa vastaan.
„Ainoastaan yhden ainoan kerran, armollinen herra,” ölisi poika.
„Milloinka?”
„Puolitoista kuukautta sitten, jolloin te rupeatte rakastamaan tuota naista ja öillä kävelemään hänen seurassaan puistossa. Minä menin virran yli ja kerroin hänelle, että te käytte häntä tapaamassa kesäpaviljongissa ja puistossa öisin.
„No entäs tänä iltana?”
„Minä seurasin teitä ja häntä puutarhaan — vaan minä en uskaltanut tulla liian lähelle!”
„Lurjus!” huudahti Sergei ja potkasi poikaa. „Nouse ylös ja seuraa minua!”
Kaikki kolme menivät rappuja ylös Sergei Dumontin uhkeaan huoneeseen, jossa hän tavallisesti jakoi käskyjä palvelijoille. „Mene tallirakennukseen, Xenia. Herätä muuan kasakka ja sano hänelle, että hän heti saapuu tänne nuoran kanssa sitomaan tätä varasta, jonka minä sain kiinni linnassa.
Mielenliikutuksen valtaama nainen kiiruhti heti täyttämään isännän käskyä.
Kymmenen minuutin kuluttua oli nuoren lurjuksen jalat ja kädet sidottu lujilla nahkahihnoilla ja linnan herra huudahti: „Laahatkaa se konna tallirakennukseen ja sulkekaa se sinne yksin telkien taakse — kunnes Bursakoff tulee. Jos hän puhuu jotakin eli yrittää päästä karkuun, antakaa hänelle kuula otsaan.”
Kun Sergei ja Xenia olivat jääneet kahden kesken silmäilivät he toisiaan. „Hän ei tiedä mitään Magdasta,” virkkoi Xenia päättävästi, „sillä muutoin olisi Arkadius tehnyt, mitä olisi voinut. Hän on ainoastaan seurannut minua — siinä uskossa, että te suvaitsette laskea leikkiä minun kanssani. Vaan rangaiskaa nyt sitä käärmettä! Hän on irtolainen kulkuri, jolla ei ole mitään passia, valehteleva mieron kiertäjä ja petturi.”
„Mitä minun on hänelle tehtävä?” kysyi Sergei. „Me emme voi tappaa häntä nyt enää, kun kasakka kerran on nänet nähnyt.”
„Minä olisin tappanut hänet ja kuopannut hänet puutarhaan. Ei kukaan olisi kaivannut sitä koiraa. Nyt on ainoastaan kaksi tapausta valittavana. Hän on joko pidettävä täällä vankina kunnes kaikki vaara on ohi, eli on hän lähetettävä Odessaan laivastoon toimittamista varten. Te voitte pyytää ruhtinas Juresieffia toimittamaan niin, että hän sotajoukon muassa viedään Kaukaasiaan.”
Sergei nosti päänsä ylös. Minä lähetän hänen rummunlyöjäksi armeijaan ja laitan niin, että hän komennetaan Siperiaan. Siellä ei häntä päästetä näkyvistä. Siinä tapauksessa voi ruhtinas Juresieff lähettää hänet jonkun pahantekijäjoukon muassa. Vaan kunnes pahantekijäjoukko on valmis lähtemään voi Bursakoff pitää hänet täällä telkien takana. Minä olen lähettävä kaksi miestä hänen muassaan katsomaan hänen lähtöään niin pian kuin vuotuinen laivalasti pahantekijöitä on Odessassa matkaan valmis.”
Kului puolen tuntia ennen kuin Sergei Dumont oli herättänyt taloudenhoitajan ja saanut urkkijansa varmaan talteen. „Minä vastaan, että hän säilyy täällä,” selitti onnellinen, nuori aviomies, „seppä on kiinnittävä hänen kahleensa leipämakasiinin seinään, jonka läheisyydessä neljä miestä aina ovat vartioimassa, — Ja hän ei ole soittava suutaan — lausui taloudenuoitaja merkitsevästi.
Nyt seurasi rauhaton, uneton viikko, jonka kuluessa Sergei melkein lakkaamatta kuljeksi edestakaisin yksinäisissä huoneissaan, sillä vaikka uskollinen Xenia koetti menetellä niin varovasti ja kekseliäästi, kuin vaan voi, ei hänellä ollut tilaisuutta päästä nuoren paroonittaren puheille, joka nyt oli kuin vankina.
Epätoivon rohkeudella oli Xenia koettanut jokaista keinoa, vaan turhaan.
Koko Bratskoje tiesi nyt,että hurmaava ruhtinatar Vera Orbeleff oli kuin kuningatar kenraali Radovitschin huvilassa, jossa nuori paronitar Magda makasi kipeänä ja kuumeessa houraten heittelihe sinne tänne levottomasti rouva Cherikoffin hääriessä hänen vuoteensa ääressä.
Päivä päivältä tulivat Sergei Dumontin kasvot laihemmiksi, kuihtuneimmiksi. Viljavainiot aaltoilivat kullankeltaisina, vaikkei hän sitä huomannut. Kekomaisia kirjekasoja oli hänen pöydällään odottaen vastuuta, vaan ainoastaan muuan osanoton ilmaus todisti, ettei epätoivoinen rakastaja ollut kokonaan vaipunut välinpitämättömyyden syliin.
Se oli silloin kuin ruhtinas Juresieffin pikalähetti saapui tuomaan erityistä kutsumusta, että hän saapuisi Bobrineziin neljäksitoista päiväksi tavatakseen ruhtinaan kotona ruhtinatar Vera Orbeleffia.
Sergei Dumontin kieltävä vastaus oli puettu ylhäisen aatelisylimyksen jääkylmään konteliaisuuteen ja selitettiin siinä arveluttavan terveydentilan olevan esteenä siihen, ettei hän voinut kutsumusta vastaan ottaa.
Hänen ainoana toimenaan oli katsella virran toisella puolella sijaitsevaa autiota linnaa, sillä paroonitar Lili vallitsi tätä nykyä Kievissä hyvin harkitulla puoluettomuudella.
„Jumalani! Mitä voin minä tehdä?” huudahti Xenia, jonka suonissa paloi ankara levottomuus. Saaden äkillisen päähän piston kiiruhti hän isäntänsä luo. „Vielä on viimeinen toivon kipinä jälellä! Papin rouva voi mennä huvilaan. Ei ruhtinatar eikä kenraalikaan voi epäillä häntä ja rouva Cherikoff pitää hänestä paljon.”
Sergei Dumont puristi vaimon käsiä. „Ota vaunut ja lähde matkalle. Pyydä, että papin vaimo tulee tänne sinun seurassasi sitten kun hän on käynyt Magdan luona. Sinä tiedät, mitä sinun tulee sanoa hänelle. Tuhat ruplaa odottaa häntä täällä, jos hän onnellisesti tuo minulle Magdalta kirjeen.”
Kiihkein katsein näki intohimoinen rakastaja kuskin kiirehtävän hevosia mäkeä ylös ja vasta sitten kun hänen uskollinen taloudenhoitajansa saapui käänsi hän kasvonsa toisaanne.
Bursakoffin silmissä oli harvinainen kiilto kun hän päättävästi lausui:
„Armollinen herra! Minä otan Jumalan todistajaksi siihen, että minun on lähetettävä noutamaan ruhtinas Juresieffin lääkäriä ellette pian parane. Ajatelkaa niitä kahtatuhatta sielua, jotka täällä on, ja kaikkia muita, jotka ovat toisissa maakunnissa ja riippuvat teistä! Horkka on häjy tauti kesällä. Eli täytyy minun tänne kutsua joko rouva Federoff tai luutnantti. Kylän väki on levoton ja — omat palvelijanne ovat neuvottomia. Ajatelkaa, että te olette viimeinen Dumont-sukua!”
Tyynellä äänellä vastasi Sergei Dumont rohkealle palvelijalleen: „Sinä olet syntynyt tämän maahovin alueella, Nikolai. Sinä olet hoitanut tätä veljeni apulaisena. Jos sinä vielä kerran puhut tällä lailla — saat sinä jättää Khaminavatkan ikipäiviksi. Minä en ole kipeä. Muista, mitä olen sanonut.”
Sergei Dumontin viitatessa sormellaan ovea kohti vetäytyi huolestunut Bursakoff takaisin jättäen hänen yksin muistoineen ja mietteineen.
Illan varjot alkoivat jo levitä kun Xenia astui isäntänsä huoneeseen loistavin silmin. „Papin rouva on tuolla alhaalla. Hän on kertova teille kaikki. Vaan ensin, tässä on kirje!” Xenia seisoi kädet rinnalle ristiin pantuina ja hänen povensa kohosi ja laskeusi ankarasti sillä aikaa kuin Sergei luki hänelle kalliita rivejä, jotka sisälsivät kuoleman tuomion hänen ruumiilleen vaan lohdutusta hänen sydämelleen. Tyttö oli vapisevalla kädellä kirjoittanut seuraavaa:
„Minä olen nyt ainoastaan sukulaisteni vanki. Vera vaatii, että minun on seurattava häntä ruhtinas Juresieffin luo, jonne sinuakin odotetaan. Minä olen sanonut, että tahdon ennemmin kuolla. Ne ovat lähettäneet noutamaan vanhempiani Kievistä ja veli livania Pietarista. Perheneuvoittelu aiotaan pitää niiden saavuttua. Minä olen vannonut, etten vastaanota hovineidiksi nimitystä, ja ne pitävät nimityksen huostassaan siksi, kunnes veljeni saapuu ja ruhtinas Juresieff vaatii minua suostumaan nimitykseen. Surunäytelmän alku on nyt käsissä, sillä minä pyydän saada matkustaa kotiin. Ruhtinatar ei tiedä mitään. Varo itseäsi häneltä! Hän saapuu vieraaksesi odottamatta tai edeltäpäin siltä ilmoittamatta. Mitä minuun tulee, olen minä pian takaisin „kuoleman veden” partaalla. Pyydä Xeniaa, että hän odottaa minua metsikköniemessä. Minä tahdon jälleen nähdä sinut ja sitten kyllä olen keksivä keinon vapautuakseni tästä pulasta. Minä tiedän, ettet koskaan mene naimisiin jonkun muun kuin murheitten murtaman Magdasi kanssa.”
Kyyneleet valuivat virtoina näille rakkaille riveille kun Sergei luki kirjettä.
Kaikki näytti Sergeistä kuin unennäöltä — salaiset neuvoittelut papin teeskentelemättömän vaimon kanssa päättyivät pyhällä valalla ja äänettömyyden lupauksella ja kun papin vaimo matkusti pois kätki hän povelleen vastauksen onnettoman tytön kirjeeseen.
Myöhään yöhön kuunteli Sergei Dumont, miten Xenia polvillaan kaunopuheliaasti puhui sen rakkauden puolesta, joka sykki Magdan sydämessä. „On ainoastaan yksi pelastuskeino tarjona.”
Kiihkeästi kehoitti tämä lämminsydäminen nainen isäntäänsä ryhtymään ratkaiseviin toimiin ja tekemään arvelematta päätöksensä. „Älkää sanoko ei, älkää sanoko, rakas armollinen nerra!” rukoili Xenia.
Yö oli jo kulunut hyvään määrään aamupuolelle, kun Sergei viimeinkin huudahti: „Tapahtukoon niin — vaan ainoastaan viime tingassa!” Sillä hänen kunniantuntonsa taisteli hänen rakkautensa kanssa. Miten voisi hän Magdan ottaa vaimokseen, jos hän salaisesti piiloittaisi Magdan linnaansa.
Xenia hiivi Bratskojen läheisyydessä kuin metsästäjä suden jälillä, kunnes perheen jäsenet erosivat eri tahoille ja kalpea Magda oli viety omaan kotiinsa.
Rypistetyin otsin ja happaman näköisenä lausui kenraali Radovitsch veljensäpoja tervetulleeksi, kun tämä nopean ratsastuksen jälestä saapui Kievistä vaihdettuaan välillä usein ratsua.
Översti Milovitsch oli matkustanut Vosnescenkiin, kuultuaan että nuorta luutnanttia odotettiin saapuvaksi, joten ketään ei ollut saapuvilla, kun hän tapasi vimmoihinsa joutuneen setänsä.
„Mitä hiton sekamelskaa täällä on tapahtunut?” huudahti kookas, nuori grenadieeri, „Arkadius on kertonut minulle kaikki; — antakaa minun vaan puoli tuntia jutella Magdan kanssa ja minä olen saava jälleen asiat oikealle tolalle.”
Ottamatta laisinkaan huomioon hurmaavan ruhtinattaren rukouksia ajoi raivostunut veli täyttä nelistä kotiinsa, jossa Magda, sukulaistensa hoitoon jätettynä, vakavasti odotti tuomiotaan ja käänsi kasvonsa pois siitä äidistä, joka hänet oli tähän maailmaan synnyttänyt.
Huvilan portilla odotti kenraali Andrei ruhtinatar Veraa takaisin palaavaksi Khaminavatkasta „kohteliaisuusvisiitiltä”.
Hurmaava hovikaunotar saapui takaisin vasta puoliyönaikaan ja näytti kyynelten kostuttamat silmänsä ystävälleen ja liittolaisilleen. „Minä ajoin hänen luokseen,” änkytti hän. „Kaikki on hukassa!” Iivanin ja hänen sisarensa välillä on tapahtunut ankara yhteentörmäys. Iivan vaati, että hänen sisarensa ilman vastaväitteittä tottelisi äitinsä tahtoa ja vastaanottaisi hovineidiksi nimityksen. „Sinä olet tehnyt meistä keppikerjäläiset — ja nyt täytyy sinun suostua tai mennä luostariin.” Hän nuhteli Magdaa lukemattomista asioista, joita hän oli kuullut Arkadiukselta — kerrassaan häpeällisiä syytöksiä — ja kun Magda kieltäytyi vastaamasta tai puhelemasta äitinsä kanssa kirosi hän hänet sen vuoksi, että hän oli tuottanut koko suvulle häpeää ja pitänyt luvatonta yhteyttä erään upseerin kanssa. Parooni Aleksanterista ei ole mihinkään — ja Lili on kerrassaan raivopäällä. Matkusta sinne, ystäväni, matkusta jo huomenna — sillä muutoin voi joku onnettomuus tapahtua. Jumala yksin tietää, mitä on tekeillä. Minä matkustan täältä tieheni huomenna ja te saatte keisarinnalle ja keisarille tehdä tiliä tästä häväistyksestä. Magdan sydän on kivikova ja hän matkusti niine hyvineen kotiinsa. Hän on yksinään mennyt arolle kävelemään. Minä menen ruhtinas Juresieffin luo ja matkustan
sitten Moskovaan sekä Suomeen. Jos te haluatte säilyttää arvonne niin ottakaa asiain johto omiin käsiinne. Minä olen tehnyt tehtäväni!”
Aikeissaan häviölle joutunut nainen ei kertonut kummastelevalle kenraalille, miten jääkylmällä kohteliaisuudella Sergei Dumont oli hänet vastaanottanut. Ei hän myöskään ilmoittanut, että hän oli koettanut jokaista Eevankeinoa saadakseen tämän yksinäisen aatelisylimyksen liittymään hänen tuumiinsa ja että hänen ylevä surunsa oli karkoittanut luotaan hurmaavan Nevankaunottarenkin.
Niinä hetkinä, jolloin he kuljeksivat linnan ruhtinaallisessa puistossa, linnan uhkeissa vierashuoneissa tai kukkivien hedelmäpuutarhojen siimekkäillä käytävillä, missä kukatkin kuiskivat lemmen kieltä ja rakkauden riemuja, kärsi Vera Orbeleff ensimmäisen tappionsa ja sai ensi kertaa elämässään kokea jääkylmää kieltäytymistä miehisen henkilön puolelta.
„Minä olisin antanut vaikka oman sydämeni tehdäkseni lopun tästä iän kaiken kestäneestä sukuvainosta,” jupisi viekas nainen, kun hänen vaunuaan vetävät hevoset kahlasivat Mertvovodin ylikulkupaikassa. „Kirous jäytää tätä Khersonin kaunista paratiisia. Sitä vainoaa vanha sukulaisviha — ja nämä levottomat miehet hautovat aivoissaan ainoastaan murhatuumia. Liian myöhään — Liian myöhään!”
Huomattuaan kaikkien ilmalinjojensa menevän pirstaleiksi teki voitettu nainen tänä yönä päätöksensä.
„Juresieff on auttava minua. Minä jätän kenraali Radovitschin luona vierailun sikseen, sillä heidän raaka menetyksensä on tehnyt tytön mielettömäksi ja vanha adjutantti on hukassa.”
Seuraavana päivänä ennen päivällistä oli hän jo kahdenkymmenen viiden virstan päässä matkalla Bobrinetziin, kun muuan läähättävä kuriiri saavutti hänet ja epätoivoissaan pyysi häntä kenraali Radovitschin puolesta palaamaan takaisin.
Yöllä oli raivannut Uraalin vuorilta laskeutunut kauhea myrsky.
Viisi peninkulmaa Bratskojen alapuolella tavattiin nuoren paronittaren pieni venhe ylösalaisin kääntyneenä ajelehtivan tulvivassa virrassa eikä Aamutähden kevyt jalka enää koskaan astunut kynnyksen yli siihen kotiin, jossa hänen peljästyneet sukulaisensa levottomina odottivat häntä.
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 193, 195, 197-201, 203-205, 207 4.-24.10.1900.
