9 Luku.
Verivihollisen jalan jälki — Keksitty.
Se äkillinen myrsky, joka raivosi samana yönäkuin Magda Radovitsch katosi, tyyntyi päivän valjetessa ja kirjava aro jälleen hymyili siintävän taivaan rauhallisesti vaeltaville pilville. Luonnon voimien temmellyksestä ei ollut muita näkyviä merkkejä jälellä kuin vaahtoinen, keltainen vesi Mertvovodissa, joka virtasi mutaiseen Bug-jokeen.
Kahdensadan viidenkymmenen peninkulman alalle kertyneen sadeveden pois juoksutti „kuoleman vesi”, joka kesäsydännä muodosti ainoastaan sarjan virran uomassa olevia vesilätäköitä viidenkymmenen peninkulman matkalla Bugista lukien ylöspäin.
Vaan kun useampiin satoihin nouseva joukko talonpoikia mainittuna aamuna etsi kadonnutta virran rannoilta Radovitschin linnasta Vosnescenkiin saakka, nähtiin „kuoleman veden” kohonneen Radovitschin linnan edustalla oleville niityille ja noin jalkaa syvä keltainen vesivirta tulvi heidän lakealle alueelleen.
Yö oli ollut kamala ja palvelusväki ei tiennyt muuta kuin, että hänen ylhäisyytensä Sergein oli virta yllättänyt puistossa ja pakottanut hänet viettämään yönsä kesäpaviljongissa.
Aamurusko jo punasi puiston ruusut kun Sergei Dumont, jonka silmissä paloi outo tuli, etsi Xenian käsiinsä, joka nyt
emännöi mielensä mukaan linnassa.
„Nyt on se aika,” kuiskasi hän, „että sinä luovutat taloustoimet Anna Ivanovnalle, mitä keittiöön, ruoansäilytyssuojiin ja muihin tehtäviin tulee. Sinun velvollisuuteesi sen sijaan kuuluu ottaa vieraat vastaan, pitää silmällä järjestystä kirjastohuoneessa, saleissa, minun huoneissani ja yleensä ylimmässä kerroksessa. Jos sinä seuraat minua, niin on minulla sinulle muutamia käskyjä annettavana.”
Muissa linnan kerroksissa työskentelevät palvelijat menivät kummiinsa, kun he näkivät parikymmentä rotevaa miestä siirtävän Xenian kaluja itäiseen linnankylkirakennukseen yläkerrassa, missä suuri mahonkipuinen ovi piiloitti salahuoneisiin vievän oven.
Mielessään panivat nämä nurisevat työmiehat ankaran vastalauseensa sitä menettelyä vastaan, että tämä talonpoikainen nainen yhteiskunnallisessa arvossa kiipesi niin korkealle. Vaan vähäpuheisen isäntänsä kuullen eivät he uskaltaneet julki lausua ilkeitä arvelujaan siitä, mikä oli antanut aihetta tämän halpasyntyisen naisen korottamiseen näin korkeaan asemaan.
Koko aamupäivä kului Xenian huonekalujen ja koristuksien muuttamisessa Xenian uusiin huoneisiin ja muuttajat kuiskuttivat toisilleen: „Tulleekohan hänestä nyt Khaminavatkan rouva.” Mutta kun muutto oli suoritettu ja miehille annettu pullo viinaa kuolivat tällaiset muistutukset itsestään.
Kun Sergei Dumont sitten oli sulkenut viehättävän emännöitsijänsä ovet riensi hän Xenian sivulle: „Sinä tiedät, mitä sinun on tehtävä,” lausui hän käheällä äänellä. „Antaa ihmisten ajatella mitä hyvänsä. Siitä on pelastuksemme riippuva!” Säkenöivin silmin kuiskasi Xenia isäntänsä korvaan joitakuita sanoja ja vavisten sekä kalpeana kuuli hän hänen hiljaa lausuvan: „Ensi yönä — ensi yönä! Siihen saakka täytyy meidän luottaa Jumalan apuun ja minun oikeaan käteeni. Sitten Xenia,” lisäsi hän hymyillen, „en minä pelkää mitään, sillä minä luotan sinuun kuolemaan saakka. Jos joku saapuu linnaan, niin lähetä minulle sana kesäpaviljonkiin äläkä hiisku mitään muille.”
Mennessään rappuja alas kääntyi hän ja huusi: „Lähetä minun eineeni kesäpaviljonkiin ja muista, että nämä huoneet muodostavat sinun linnoituksesi. Minä olen muuttava testamenttini niin pian kuin minä tulen Bratskojeen.”
Kun hänen isäntänsä oli kadonnut sulki Xenia ovensa ja meni alas antamaan muutamia käskyjä. Anna Ivanovnalle, joka oli astunut palvelukseen hänen apulaisenaan talouden hoidossa alakerrassa, jonka jälestä hän takaisin palasi äänettömään rakkauden ja pelon työhön.
Kun hän päivällisen aikaan saapui tuoden isäntänsä eineen kesäpaviljonkiin näki hän oven olevan seljällään ja pienen hohtokivilippaan tyhjänä, vaan eräällä penkillä köynnöskasvien verhooman kellarinoven läheisyydessä istui Sergei Dumont tuijottaen Mertvovodin veteen, joka oli alenemassa, sillä tulva katosi nopeaaan hiekkaperäisen maan kätköön.
Xenian tummat silmät ilmaisivat levotonta hellyyttä, kun hän kumartui isäntänsä puoleen ja lausui: „Poliisipäällikkö ja kylän pappi ovat täällä sekä tahtovat puhutella teitä. Tuhat toinen toistaan erilaista huhua on liikkeellä. Virran molemmilla rannoilla vilisee ihmisiä ja taloudenhoitaja on saapunut pellolta tiedustamaan, mitä teillä olisi sanomista.”
„Mitä on tapahtunut?” kysyi Sergei koneellisesti, vaan heidän katseen kohtasivat toisensa ja vaipuivat sitten maahan merkillisen äänettöminä, kun Xenia loi katseensa luolan suljettuun oveen päin, jota nyt ei näkynyt juuri laisinkaan ihmeellisen pian kasvaneiden pensaiden suojasta.
„Jää sinä tänne. Odota siksi kunnes minä palaan takaisin äläkä hievahda täältä!” kuiskasi Sergei ja antoi hänelle avaimen. „Jos jotain tapahtuisi,” jatkoi hän käheällä äänellä ja heidän katseensa, jotka kohtasivat toisiaan, puhuivat ikuista uskollisuutta.
Vakavin askelin meni nuori ylimys linnan pihalle, missä kylän papin vaatimattomat ajoneuvot olivat linnan portin edustalla. Olkapäille ulottuvain keltaisten kiharain verhoama papin otsa ilmaisi syvää surua ja pitäen rukouskirjaa kädessään rukoili peljästyksen valtaama pappi tuon tuostakin itsekseen hiljaisella äänellä.
Ajopelien vieressä huomattiin Bratskojen poliisipäällikkö vähäisine vartaloineen. Luutnantti Nikon Zukoff oli nuori, ripeä sotilas, joka tanakkana istui ratsunsa seljässä. Hänen takanaan nähtiin kahdeksan kasakkaa, joitten pistimien kärjet välkkyivät auringon hohteessa.
Linnan portille tultuaan pyysi Khaminavatkan herra vieraitaan saapumaan huoneeseen. Nuori sotilas hyppäsi sotilaan tervehdyksen tehtyään ratsunsa selästä ja saapui kirjastohuoneeseen. Sergei Dumont antoi palvelijoille kädellään merkin, että vieraille tuotaisiin tavanmukaista tarjottavaa.
Peljästynyt pappi koetti turhaan saada huuliaan liikkumaan. Hänen pienet, pyöreät silmänsä kiiluivat niin viekkaan näköisinä odottaissaan mihin toimiin poliisipäällikkö ryhtyisi.
„Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne ja armollinen herra,” alotti poliisipäällikkö rohkeasti puheensa. „Minun on ratsastettava viisikymmentä virstaa ennen puolta yötä. Kauhea onnettomuus on tapahtunut. Nuori kaunis paroonitar Magda Radovitsch eilissä iltana lähti kotoaan vähää ennen myrskyn alkamista kävelläkseen puutarhassa. Hän ei ole palannut takaisin. Hänen pieni venheensä, joka oli kiinnitettynä suureen kalalammikkoon kivikkolouhujen läheisyydessä, on löydetty ylösalasin ajelehtimassa virran pyörteissä viisitoistavirstaa teidän linnanne alapuolella. Samoin on löydetty hänen huntunsa ja hänen kevyt kesakappansa rannalta, sekä airot noin viisi virstaa täältä. Se on kamalaa — kerrassaan kamalaa! Kenraali Radovitsch ja parooni ovat paroonittaren luona, joka on kuolemaisillaan
surusta. Kaupunginlääkäri ja rouva Cherikoff ovat niinikään hänen luonaan. Luutnantti Radovitsch johtaa niitä viittäsataa talonpoikaa, jotka ovat etsimässä „kuoleman veden” eteläiseltä rannalta. Kuriiri on lähetetty översti Milovitschin luo Vosnescenkiin pyytämään, että hän komentaisi koko rykmenttinsä miehistön Bugin rannoille ja antaisi virtapatrullin naarata ruumista. Sana oli lähetetty myöskin Arkadius Radovitschille Kieviin ja aatelismarsalkka, ruhtinas Juresieffille, jonka piti tulla kenraali Radovitschin vieraaksi Bratskojeen, missä ruhtinatar Vera hoiti emännyyttä.
Teräväkatseinen nuori sotilas tutki Sergei Dumontin kasvoja. „Millä voin palvella teitä, luutnantti?” kysyi Sergei vakavasti. „Vaikka minä en ole missään tuttavuussuhteissa eteläisten naapuriani kanssa, voitte te minulta odottaa kaikkea sitä apua, mitä minä voin teille antaa tällaisessa ikävässä asiassa.”
„Ei mitään apua — ei mitään,” vastasi poliisipäällikkö hämillään, „me toivomme ainoastaan, että te sallitte meidän tulla teidän alueellenne ja etsiä kadonnutta virran rannoilta. Voitte käsittää, että perhe koettaa saada kadonneen käsiinsä, vaikkapa kuolleenakin.”
Khaminavatkan herra paukutti käsiään. „Lähetä taloudenhoitaja tänne,” lausui hän tyynesti Anna Ivanovnalle. „Minä annan heti käskyn, että kaikkien, jotka etsivät ruumista, tulee esteettömästi päästä minun alueelleni. Teillä on oikeus, samoin isä livanilla, tsaarin nimessä mielenne mukaan liikkua minun alueellani. Minä tahdon myöskin kaikin tavoin olla aatelismarsalkalle, ruhtinas Juresieffille avullisena ruumiin etsimisessä. Koko Radovitsch-perhe on niinikään tervetullut. Minä pyydän teitä asettamaan alustalaiseni luutnantti Radovitschin käytettäväksi”, selitti Sergei ja lisäsi: „Ainoastaan översti Milovitschiltä ja Arkadius Radovitschiltä kiellän pääsyn alueelleni. Sillä edellinen,” huomautti hän leppymättömän vihan säihkyessä hänen silmistään, „on konna ja Arkadius on ympäri kuljeksiva roisto sekä kunnoton raukka. Jos hän joskus laskee jalkansa minun maalleni annan minä alustalaisteni suomia häntä kuin pahankurista koiraa. Hän tietää, mistä syystä. Ja nyt,” lausui hänen ylhäisyytensä lopuksi hiukan ivallisesti, „te varmaan tiedätte, että kivilouhujen läheisyydessä sijaitseva kalalammikko on minun alueeni lounaisessa kulmassa. On siis päivän selvää, ettei mikään — ei venhe eikä onnettoman nuoren neidin ruumis — ole voinut ajelehtaa vasta virtaan pitkin minun alueeni rajaa kymmenen peninkulmaa ylöspäin. Viime yön myrsky olisi kumoon paiskannut kokonaisen fregattilaivankin „kuoleman veden” hyrskyissä. Katsokaa vain, miten se nytkin vielä kuohuu!” Hän vei poliisimestarin ikkunan ääreen. „Teidän on etsittävä häntä paljon kauvempaa alempana. Vaan tehkää niin kuin tahdotte. Minä otan osaa suruun ja kaikki minun väkeni on auttava teitä, jos niin tarvitaan.”
„Teidän ylhäisyytenne,” virkkoi nuori upseeri epäillen, „ruhtinatar Vera käski minun sanomaan, että paroonitar Magda on viime aikoina ollut hiukan kipeä ja luonnottoman hermostunut. On sen vuoksi hiukan toivoa, että hän kenties on poistunut puutarhasta ja mennyt virran yli, jonka vuoksi hän mahdollisesti on arolta löydettävissä. Me olemme tarkoin etsineet virran toisella puolella olevan alueen ja nyt mielellämme samassa tarkoituksessa tulisimme virran tälle puolelle. Se toivo kyllä voi näyttää epävarmalta, vaan kukapa tietää, mitä ajattelemattoman, nuoren tytön päähän voi pistää.”
Nuori ylimys kääntyi saapuvilla olevien puoleen sittenkun hän ensin oli kuiskaarnalla puhellut taloudenhoitajan kanssa. „Meillä on tänään työssä kaksituhatta työntekijää, miehiä, naisia ja lapsia, siellä täällä koko linnan alueella. Kaikki karja on niinikään ulkona laitumella. Taloudenhoitajani sai tapahtumasta tiedon klo 9 tänä aamuna, jolloin hän heti lähetti kaksikymmentä kasakkaa etsimään kadonnutta linnan alueen ristiin rastiin. Vaan ei merkkiäkään kadonneesta lapsiraukasta ole nähty. Ei kukaan ole nähnyt häntä minun alueellani!” lausui hän vakavasti. „Meidän kylissämme ei kukaan tiedä mitään. Minä olisin teille kiitollinen, herra luutnantti, jos te antaisitte kasakkainne heti samota puistoissani kadonneen etsimiseksi. Antakaa niiden jäädä tänne ja tarkastaa koko tilan alue. Minä itse näytän teille kaikki paikat linnassa.” Hän nousi kohteliaasti ylös.
„Tämä viimeksi mainittu, teidän ylhäisyytenne, on kokonaan tarpeetonta; teidän sananne on minun lakini!” lausui poliisipäällikkö kumartaen. „Minä kiitän teitä, että sallitte meidän etsiä kadonnutta istutusmailta ja olen sitten ratsastava Bratskojeen antaakseni, kuten te aivan oikein huomautatte, etsijäväen tarkastaa virran molemmat rannat kivilouhuista Vosnescenkiin saakka. Varmaankin olemme sieltä löytävä hänen ruumiinsa. Vaan viimeisen vähäisen toivomme panemme teidän istutusmaihinne. Houreissaan on hän voinut vaeltaa sinne jos hänen venheensä on sattunut ohimennessään koskettamaan teidän alueenne puoleista rantaa, sillä näyttää siltä kuin lapsi raukka edellisenä iltana olisi joutunut aivan päästä pyörälle. Ja — mikä sydäntä kalvava suru! Erityinen kuriiri oli juuri vastikään tuonut tiedon siitä, että hän oli nimitetty keisarinnan hovineidiksi. „Ruhtinas Juresieff lähetti siitä heti tiedon ruhtinatar Veralle.”
Tällä välin oli kylän pappi hyväkseen käyttänyt talon viini- ja sikarivaroja sekä jutellut arveluitaan Bursakoftille. „Onko teillä mitään sanottavaa, isä Iivani?” kysyi Sergei levollisesti. „Minä luonnollisesti lähetän surkuttelusanomani ruhtinas Juresieffille ja pyydän, että hän sen vie esiin suruun vaipuneelle perheelle.”
Pappi koetti rykiä. Ei kukaan Radovitsch-suvun jäsen piitannut hänestä mitään. Ainoastaan tämä kadonnut tyttö oli ollut hänen rippilapsensa ja Khaminavatkasta oli hän saanut pääasiallisimman toimeentulonsa, sillä nuo villit serbialaiset aatelismiehet olivat jumalattomia, jonka vuoksi kirkko niitä vihasi. Lempeä Magda ainoastaan oli uskonut syntinsä ja surunsa hänen korvaansa, jonka sulki pyhänrippituolin lahjomaton äänettömyys. Isä Iivani ei ollut milläänkään sen johdosta, että Xenia niin usein kävi hänen kotonaan sillä talonpoikaistyttöjen koruompelusten osto selitti täydellisesti syyn tähän lisääntyneeseen tuttavallisuuteen.
Oikealla venäläisen ahneudella oli papin uskollinen vaimo piiloittanut Xenialta saamansa runsaat lunnaat, sillä vaikeat ajat varmaan oli tulossa ja hän ei peljännyt laisinkaan kirkon vihaa. Xenia oli käärmeen kavaluudellaan siinä määrin kiinnittänyt tämän taipuvan vaimon huomion puoleensa, että Sergei ja Magda — hänen vähääkään sitä aavistamatta — olivat voineet tavata toisiaan niissä pappilan suurissa huoneissa, jotka sijaitsivat pappilan pääkäytävän puolella sillä aikaa kuin nämä molemmat talonpoikaista sukua olevat naiset tuttavallisesti juttelivat keittiössä.
Kaikista kirjeistä ja viesteistä ei yksinkertaisella papin rouvalla ollut muuta vihiä kuin että Xenia oli salaisessa kirjevaihdossa jonkun henkilön kanssa.
Tämänkin helposti selitti emännöitsijän omituinen suhde kostonhimoiseen, mahtavaan ylimykseen.
Isä Iivanin epäluulot haihtuivat heti Sergei Dumontin esiintyessä niin avomielisesti.
„Tämä on kauhea tapaus,” soperteli pappi. „Minun luonnollisesti täytyy lukea sielumessuja — vaan minä en tiedä mitään. Herran käsi lepää raskaana päällämme,” lausui hän ja kostutti huuliaan viimeisellä viinilasilla.
„Muistakaa, herra luutnantti,” selitti linnan isäntä, „etta taloudenhoitajani on majoittava sotamiehenne ja pitävä niistä huolta. Jättäkää kaikki se hänen huolekseen ja menkäämme nyt puistoon ja istutusmaille. Ennen kuin isä Iivani matkustaa täältä, ilmoitan minä teille, että jos Milovitsch ja Arkadius Radovitsch haluavat tulla minun alueelleni, voivat he sen tehdä — jos te seuraatte niitä — tai joku teidän santarmeistanne, vaan ainoastaan sillä ehdolla, sillä te edustatte tsaarin voimaa ja kunniaa.”
Isä Iivani ajoi tiehensä saatuaan, kuten tavallista,mukaansa lahjaksi nassakan viiniä ia joukon sikaria. Hän oli unhoittanut kaiken muun paitsi talon vierasvaraisuuden ennen Bratskojeen saapumistaan, missä kauniin Aamutähden katoamisen takia kaikki olivat kuin päästä pyörällä.
Huolettomalla kohteliaisuudella vei Sergei Dumont poliisipäällikön alas puutarhaan sitten kun kasakat olivat jakautuneet eri ryhmiin etsiäkseen kadonnutta puiston kaukaisemmista osista ja istutusmailta viidensadan tynnyrin alan alueelta.
Ensiksi tarkastettiin kesäpaviljonki ja sitten vei Sergei Dumont vieraansa levollisen näköisenä luolan oven ohi, missä Xenia istui vielä. Hänen sydämensä lakkasi hetkeksi kauhusta sykkimästä nähdessään etsijäin liikkeet. Se oli vaarallinen hetki.
Tuntia myöhemmin ajoi nuori upseeri täyttä laukkaa aron poikki Bratskojeta kohti jättäen sotilaansa jatkamaan kadonneen etsimistä.
„On varsin hauskaa, kun saan vastaan ottaa ruhtinas Juresieffin ja ruhtinatar Veran vieraakseni,” lausui Sergei Dumont heidän erotessaan. „Jos minä vielä voin olla joksikin avuksi, niin olen käytettävissänne. Minä olen käskevä, että vahteja asetetaan kahta vertaa lukuisammin sekä lähetän taloudenhoitajani ruhtinas Juresieffin luo asiassa todistajana kuulusteltavaksi. Jos jotain keksitään eli saadaan kadonneesta jotain tietoja, tulen siitä heti ilmoittamaan teille, herra luutnantti,” lausui Sergei viimesanoiksi heidän erotessaan.
„Kuoleman vesi” on kirottu, armollinen herra,” vastasi nuori upseeri suruiseati. „Ensiksikin hänen ylhäisyytensä Pierren salaperäinen kuolema — hän oli minun ystäväni ja suojelijani poikavuosina — ja nyt tuon rakastettavan nuoren tytön katoaminen kaiken muun lisäksi! Täällä ei koskaan ole rauha vallitseva ennen kuin tuo kirottu Arkadius Radovitsch jättää Khersonin ikipäiviksi! Hän on kerrassaan perkele — ja ainoastaan vihaa, surua ja kurjuutta seuraa hänen kintereillään. Ei yksikään niistä miehistä, joita mainitsitte, ole häpäisevä minua seurustelullaan.”
Hän ratsasti tiehensä jättäen Sergei Dumontin yksin.
Notkeasti kuin leopartti riensi Sergei Dumont takaisin Xenian sivulle! „Mene nyt — lopeta työsi yksin! Minä olen odottava sinua täällä!”
Vapiseva nainen tarttui hänen käsiinsä. „Milloinka?” kuiskasi hän.
„Tuo minun päivälliseni kesäpaviljonkiin. Tässä on avain!” Vetäen Xeniaa lähemmä luokseen jatkoi hän: „Minä tulen sinua vastaan puutarhan puoleisille rapuille puolen yön seuduilla. Sinun pitää jättää minulle huoneittesi avaimet. Kun me olemme tulleet alas kesäpaviljonkiin pane päällyskappasi pöydälle. Minä palaan sitten takaisin sinun huoneisiisi, vaan en yksinäni — ja linnan väen keskuudessa mahdollisesti löytyvät urkkijat luulevat, että sinä olet minun seurassani. Antaa niiden niin uskoa. Se on meidän ainoa pelastuksemme. Sitten voit sinä sulkea kesäpaviljongin ja hiiviä huoneisiisi kello kolmen aikaan palvelusväen sisäänkäytävän kautta. Ovi on oleva auki. Minä olen siellä tapaamassa sinua. Kaikki on silloin oleva valmiina.”
Pelkäämätön nainen palasi verkalleen takaisin linnaan sillä aikaa kuin Sergei Dumont katosi pensaikkojen kätköön, avasi luolan ja silmänräpäyksessä pujanti luolaan. Vähitellen verhosi pimeys linnan puiston ja „kuoleman veden” rannat.
Viikkoa mvönemmin kuului Bratskojen väkeä täynnä olevasta kirkosta suruisia sielumessuja. Pelon valtaan joutuneessa kylässä nähtiin taajoja ihmisjoukkoja talojen edustoilla juttelemassa Aamutähden salaperäisestä kuolemasta.
Oli mahdotonta saada selville, oliko vesi kuljettanut ruumiin mereen vai haudannut sen Bug-virran liejuun. Mertvovodin uoman toisella puolella sijaitsevassa linnassa loistivat valot sen onnettoman kodin joka ikkunasta, jonka Magda oli jättänyt veljensä kiroamana ja välttyäkseen joutumasta karkoitetuksi hoviin tai johonkin luostariin.
Hänen vanhempansa olivat sortuneet kerrassaan epätoivoon sen taloudellisen perikadon takia, joka oli välttämätön seuraus Magdan katoamisesta, sillä kenraali Radovitsch ahdisti heitä raaoilla nuhteillaan ja syytöksillään. „Minä olen nyt köyhä kuin rotta ja te olette keppikerjäläisiä. Pitäkää huolta toimeentulostanne!” nurisi hän, kun hän lähti onnettomasta kodista. „Minä otan poikanne mukaani! Ainoa toivomme hänen suhteensa on se, että heti palaa takaisin rykmenttiinsä. Minä lähetän kirjeen ruhtinas Juresieffille ja ruhtinatar Vera on kirjoittava keisarinnan juhlamenojen ohjaajalle ja yksityissihteerille. Muuta neuvoa ei ole kuin takitilaan ilmoittaa, miten asian laita on.”
Surun sortama veli rukoili tuskallisesti sisarensa sielun rauhan puolesta Magda Radovitschin autioissa huoneissa. Hänen miehevät, kauniit kasvonsa ilmaisivat syvää surua lausuessaan viimeiset jäähyväiset sisarensa muistolle, sisarensa, joka ennen katoamistaan oli ollut niin hurmaava, onnellinen ja lempeä. Hänen kiukkunsa oli tyyntynyt ja nyt käsitti hän olleensa tiedoton välikappale perikadon partaalla häilyvien, kunnianhimoisten vanhempainsa aikeille.
Omantunnon tuskien ahdistamana seurasi hän setäänsä Bratskojeen suljettuaan sisarensa huoneet ja varustettuaan niiden ovet omalla sinetillään.
Kenraalin huvilassa Bratskojessa toimeenpantiin neuvoittelu, kun kenraalin vieraiksi saapuivat ruhtinas Juresieff ja sureva ruhtinatar Vera Orbeleff.
Kaikki, jotka olivat olleet kadonnutta etsimässä, olivat nyt palanneet takaisin. Myöskin översti Milovitsch, joka etsimiseen oli osaa ottanut suurimmalla innolla, oli sotilailleen antanut käskyn palata takaisin kasarmiinsa. „Kuoleman veden” viehättävä „Aamutähti” oli muuttunut suloiseksi, katoavaksi muistoksi.
Muutamassa sisähuoneessa takertautui eräs tomuinen ja väsynyt matkustaja kiinni Ivan Radovitschiin, joka nyt keräsi kokoon matkakapineitaan lähteäkseen tuhannen virstaa pitkälle taipaleelle sekä viemään tietoa, että keisarinnan antama nimitys oli saapunut liian myöhään.
Arkadius Radovitsch raivosi kuin susi. Hän veti nuoren upseerin sivulle ja kuiskasi hänen korvaansa alentavia syytöksiä, jotka saivat veljen suuttumaan silmittömästi. „Sinä juoppolallu ja pässin pää!” karjasi nuori upseeri, „ne eivät ole tavanneet toisiaan kertaakaan eläissään. Sen tiedät itsekin hyvin. Sisareni vei salaisuutensa hautaansa!”
„Ne ovat voineet olla salaisessa kirjevaihdossa,” väitti Arkadius julkeasti. „Hänen kauniilla rakastajattarellaan, Xenialla, on rakastaja tällä puolen virtaa, hän on nähty kulkeneen kahlauspaikan yli. Sitä paitsi toimitin minä erään pojan nuuskimaan kaikkia Sergei Dumoutin toimia. Se oli viekas veitikka. Hän on nähnyt Dumontin ja Xenian kuljeksivan huviksesn puistossa, vaan nyt on poika kokonaan kadonnut. Tunnen erään toisen miehen, jonka Sergei Dumont on vanginnut ia kenties murhannut. Xenian mies on sama henkilö, joka hoiti postiasemaa. Sergei ryösti hänen kauniin vaimonsa ja nyt on vaimo Sergein haaremissa Khaminavatkassa. Minä olen käynyt kaikissa Bratskojen majataloissa, joissa nuoria miehiä asustaa, vaan kukaan ei ole nähnyt vilahdukseltakaan mainittua pojan veitikkaa sen koommin. Sergei on kaapannut hänet kynsiinsä ja toimittanut hänet toiseen maailmaan. Ja minä voin ilmoittaa sinulle, että minä seurasin salaisesti Magdaa hänen öillisillä retkillään. Miksikä olisi mahdotonta, että Sergei Dumont on tavalla tai toisella osallisena tähän salaperäiseen katoamiseen?”
„Tuki suusi ja mene tiehesi! Sinä olet semmoinen juoppotolvana!” karjasi veli ja ajoi Arkadiuksen ulos huoneesta. „Mene Milovitschin luo noukkimaan niitä muruja, jotka hänen pöydältään tipahtavat.” Sinä iltana seisoi tämä nuori upseeri alla päin ystävällisen, vanhan ruhtinas Juresieffin edessä huvilan uhkeassa salissa.
„lvan, poikani!” lausui vanha soturi säälien, „sinä menet tilalta hyvin suruisena. Minua on käsketty toimeen panemaan erityinen tutkinto tämän ikävän tapahtuman johdosta. Luota minuun ja kerro minulle asia niin kuin se on. Sinä saat olla vakuutettu minun anteeksi-annostani!”
Tuntia myöhemmin tunsi vanha valtiomies tämän salaisuuden hienoimmatkin säikeet, halpamaiset haukkumiset, mielettömät kiukun purkaukset ja ne sydämettömät herjaukset, joita onneton tyttö oli saanut kuulla. „Minulla on nyt kaikki selvillä,” huokasi ruhtinas.
Hänen hyvä sydämensä kielsi häntä pojalle ilmoittamasta, mitä vehkeitä äidillä oli översti Milovitschin kanssa. „Sinä olet kokonaan syytön! Tunnoton kunnianhimo tahtoi pakottaa nuorta, turvatonta tyttöä heittäytymään Venäjän hovin pyörteiden kuiluun. Koeta uskollisella, huolellisella palveluksella sovittaa, mitä kovuudellasi rikoit kuollutta tyttö raukkaa kohtaan. Minulla on toisellaiset ajatukset Vera Orbeleffista, kenraalista ja sinun vanhemmistasi, sillä ne tiesivät minkälaista sieluntaistelua Magda sai kärsiä. Niiden juonet, raa’at haukkumasanat ja vehkeet saattoivat tyttöparan epätoivoon. Jos hän elää on hän jo Venäjän rajan toisella puolella eikä tule koskaan palaamaan takasin; mutta jos hän on kuollut, ovat ne syylliset hänen kuolemaansa. Matkusta nyt poikani, pelkää Jumalaa, kunnioita tsaaria ja jätä kaikki muu minun huolekseni! Minä soisin, että sinä olisit minun poikani. Ne ovat kutsuneet sinut tänne masentamaan sisartasi ja ovat siten väärin käyttäneet sinun kuumaverisyyttäsi!”
Kun nuori sotilas keskusteltuaan hetkisen Arkadius Radovitschin ja viekkaan Veran kanssa, jota keskustelua Vera ei ikinään unhoittanut,oli yksin lähtenyt pitkälle matkalleen Nevan rantoja kohti, muuttui vanhan ruhtinaan harmi raivoksi.
„Näiltä kirotuilta Radovitscheiltä ei saa koskaan kuulla täyttä totuutta. Minä otan Veran mukaani ja ajan Khaminavatkaan. Kenties Sergei Dumont on ilmoittava minulle totuuden. Sitten saavat nämä Radovitschit maistaa minun vihaani! Ne ovat pakottaneet nuoren tyttöraukan joko lähtemään karkuun tai lopettamaan päivänsä. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!”
Tänä yönä kuului keveitä askelia salaisista huoneista, joissa kerran muuan kaunotar aikoinaan oli elänyt ja rakastanut muista ihmisistä erotettuna — ja, nojaten päätään rakastajansa rintaa vastaan, huudahti nyt muuan epätoivon partaalle joutunut nuori nainen: „Nyt olemme, sinä ja minä, Sergei, yhdistetyt toisiimme elämässä ja kuolemassa!”
„Ikuisesti!” kuiskasi rakastaja ja lisäsi: „Minä matkustan viikon kuluttua Kharkoviin, ja sinusta, oma lemmikkini, pitää tulla kirkon siunauksen saanut vaimoni, Khaminavatkan valkoinen rouva.”
Muutamien askelien päässä heistä oli uskollinen Xenia vahdissa kaksoisovien takana pitäen silmällä, ettei mikään saanut häiritä näiden kahden salattua onnea.
Ne neljätoista päivää, jotka olivat kuluneet Magda Radovitschin katoamisesta, olivat tuntuneet tavattoman pitkiltä. Talonpojat lähellä ja kaukana kertoivat kamalia juttuja kauheasta kesäyönmyrskystä, jolloin julmat veden peikot ja vehreisiin lehtiin verhotut merenneidot, jotka kadehtivat nuoren tytön suloa, olivat vieneet hänet Mertvovodin syvyyteen.
Vainioilla työskenneltiin kumminkin jälleen täyttä touhua eikä kukaan siellä enää surrut kadonnutta Magdaa kuin ne molemmat synkkämieliset viholliset — hänen vanhempansa yksinäisessä kodissaan petollisen virran rannalla, joka nyt oli kuivunut vähäiseksi kesäpuroksi. Synkkämielinen alakuloisuus oli seurannut turhan surun rajuja purkauksia.
Arkadius Radovitsch oli ollut kyllin viisas väistyäkseen syrjään uhkaavaa vihan päivää sekä sijoittunut asumaan vähäiselle postiasemalle, missä hänen ylhäisyytensä Pierre raukan murha oli suunniteltu.
Ukkosen isku, oli kohdannut kumpaakin luvattoman yhteyden harjoittajaa Radovitschin linnassa ja salamurhien toimeenpanijaa Arkadius Radovitschiä.
Ruhtinas Juresieff oli maakunnan kuvernööriltä saanut toimekseen laatia pöytäkirjan uuden hovineidin katoamisen johdosta, sillä olihan Magda Radovitsch siitä hetkestä alkaen, jolloin hänet nimitettiin hovineidiksi, keisarinnan suojeluksen alainen.
Ei ketään punastuvaa impeä voitu nimittää avoinna olevaan hovineidin toimeen, ennen kuin virallisesti oli toteen näytetty, että „kuoleman veden” „Aamutähti” oli kuollut.
Sillä aikaa kuin huolestunut ja alakuloinen ruhtinatar Vera ruhtinas Juresieffin salaisten ohjeiden mukaan voitti paroonitar Lilin täydellisen luottamuksen merkitsi Bratskojen poliisipäällikkö ja kaupunginoikeus pöytäkirjaansa sen tunnustuksen, jonka vanha aatelismarsalkka oli pakottanut parooni Aleksanterin tekemään joskin vastahakoisesti ja joka tunnustus painoi häpeän leiman hänen vaakunaansa.
Sillä yksinkertaisimmat talonpojatkin ja kaupunkilaiset pitivät viattoman tytön salaperäistä katoamista Jumalan rangastuksena kevytmielisen äidin syntien takia. Se oli synnin surullinen palkka!
Älykäs vanha ruhtinas kumminkin käsitti tämän perheriidan olevan syvempää merkitystä, kun se oli pakottanut nuoren, turvattoman tytön lentoon temmatun lehden tavoin rientämään myrskyn pyörteisiin. Pelkurimainen Arkadius ja katuva luutnantti olivat hätäpäissään tunnustaneet, että Magdaa kohtaan oli uhattu käyttää raakaa väkivaltaa, ellei hän hyvällä suostuisi lähtemään Pietariin loistavan hovielämän pyörteisiin, missä hän syöstäisiin jonkun niin sanoen virallisen miehen syliin, joka hänen kauneuttaan käyttäisi rikastuakseen.
„Tässä on murhattu aivan viaton henkilö, jupisi Juresieff, „enkä minä voi odottaa Herran sanojen täyttymistä: „Kosto on minun,” — vaan täytyy minun rangaista heidän rikoksensa.”
Kymmenen päivää sen jälestä, jolloin salainen tutkinto oli alkanut, ratsasti muuan kuran vallassa oleva kasakkaluutnantti erään adjutantin seurassa Bratskojen huvilaan.
Mielihyvillään luki ruhtinas Juresieff kahdennentoista armeijaosaston päällikön antaman päiväkäskyn, jossa översti Mikael Milovitsch komennettiin heti lähtemään erääseen ratsuväkirykmenttiin, joka paraikaa oli Kaukaasiassa taistellen sikäläisiä kapinallisia vastaan.
Päiväkäskyyn oli liitetty sotaministerin lähettämä sähkösanoma, jossa översti velvoitettiin silmänräpäyksessä noudattamaan käskyä. Aatelismarsalkka hymyili tyytyväisenä kun hän antoi luutnantille ja adjutantille kirjallisen määräyksen, että päiväkäsky on heti toimitettava lemmen seikkailuissa kuhertavalle, rakastuneelle överstille.
Päiväkäsky oli seuraavaa sisältöä: „Heti täytäntöön pantava. Antakaa kuitti siitä, että olette päiväkäskyn vastaan ottanut ja on siihen merkittävä tunti ja päivä, jolloin päiväkäsky teille jätettiin. Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa on teidän oltava matkalla Kaukaasiaan. Jättäkää rykmentin päällikkyys överstiluutnanttinne käsiin.”
Kun upseerit olivat tunnin ajan nauttineet virvokkeita ja levähtäneet, lähtivät he huimaa vauhtia ratsastamaan Vosnescenkiä kohti, taskussaan asiapaperi, joka ajoi översti Milovitschin kymmeneksi vuodeksi maanpakoon.
Gregori Juresieff kutsui juhlallisella äänellä Aleksanteri Radovitschin luokseen. „Käskekää, että vaununne laitetaan reilaan!” lausui hän. „Minä olen saanut puolivirallisia määräyksiä ulkoasiain ministeriltä, kuvernööriltä ja kahdennentoista armeijaosaston komentavalta kenraalilta, jotka tarjoovat teille viimeisen keinon perheenne kunnian pelastamiseksi. Tässä on kirje ruhtinatar Veralle! Antakaa hänen yksin ilmoittaa asian laita paroonitar Lilille. Tällä välin ryhdytte te toimenpiteisiin viedäksenne vaimonne vuodeksi ulkomaille. Matkustakaa Odessan kautta! Älkää palatko takaisin Kieviin! Tärkeät syyt sen kieltävät, sillä muutoin saatatte kenraalin ja poikanne puille paljaille. Teillä on sukulaisia Ulitzassa Serbiassa. Jättäkää vaimonne niiden luo ja käskekää hänen pitämään suunsa kiinni viimeisten tapahtumain suhteen eikä lavertelemaan, mikä oli todellinen syy hänen tyttärensä katoamiseen tai salaperäiseen kuolemaan. Milovitsch ei tulo takaisin palaamaan Venäjälle kymmeneen vuoteen — kenties ei koskaan — jos sirkassien puukot ovat yhtä terävät kuin minun Kaukaasiassa ollessani. Sulkekaa linnanne ja jättäkää tilanne kenraalin hoidettaviksi. Minä olen oleva teille ja hänelle apuna — jos te tottelette minua. Matkustakaa Pietariin kenraali Radovitschin muassa, jolle minä jätän keisarinnan yksityissihteerille aiotun pöytäkirjan. Mitä Arkadiukseen tulee, niin antakaa hänen asua taloudenhoitajanne luona vaan mitä suurimmassa hiljaisuudessa ... Minä en tiedä, minne hän on paennut, vaan teidän täytyy varoittaa häntä saapumasta Kharkoviin tai lähtemästä Kieviin, Khersoniin, Elisabetgradiin ja Odessaan. Minulle on jätetty enemmän kuin viisikymmentä valitusta hänen konnamaisten tekojensa takia. Häntä on syytetty epärehellisyydestä, väkivallasta, petoksesta, naisten raiskaamisesta ja muista rikoksista. Hänen täytyy olla poissa näkyvistä sekä pysyä siivolla, käsitättehän. Jos hän vielä käyttäytyy konnamaisesti saa hän lähteä vangittuna maanpakoon Irkutskiin. Parasta aikaa on sinne muuan pahantekijäjoukko lähtemäisillään. Vaan tämä riittää jo hänestä. Minä olen antanut poliisipäällikölle monettelyohjeita ... Ja nyt, onneton ystäväni, voitte käsittää, että minä olen koettanut pelastaa teidät, kenraalin ja poikaparkanne perikadosta. Matkustakaa heti. Jos te tarvitsette rahaa saatte te etukäteen jonkun summan joko minulta tai kenraalilta ... Olkaa hyvä ja lähettäkää ruhtinatar Vera takaisin minun luokseni vaunun muassa, sillä minä en tahdo kirjoittaa nimeäni tutkintopöytäkirjan alle ennen kuin te olette matkalla ulkomaille. Teidän on sitten palattava suorastaan Pietariin ja minä sekä Andrei pidämme huolta siitä, että sotaministeri antaa teille hankintakontrahdin täydessä reilassa. Se on ainakin pelastava teidät joutumasta maantielle ... Vaan kun te palaatte takaisin on teidän jäätävä kenraalin vieraaksi hänen huvilaansa. Minä haluan, että voin kertoa mitään leppymätöntä sukuvihaa ei enää vallitsevan „kuoleman veden” rannoilla. Olen kuullut sellaisia huhuja, jotka pakottavat minua uskomaan, että jalo Pierre Dumont on kuollut väkivaltaisesti. Jumala auttakoon teitä ja koko teidän sukuanne, jos Sergoi Dumont saa tietää, miten asianlaita oikeastaan on.” Parooni Aleksanterin kasvot olivat kalpeat kuin lumi kun hän poistui tiehensä noudattaakseen saamiaan viittauksia tai paremmin virallisia käskyjä.
Aina puoleen yöhön saakka sai kenraalikin ja keisarin adjutantti kuunnella niitä varoituksia, joita hänelle antoi se ainoa mies koko Ukrainessa, jota hän pelkäsi.
Ruhtinas Juresieff käveli yksinään kesäisen yön kuutamon valossa kun ruhtinatar Vera ajoi vaunulla pihaan.
Tyytyväisenä kuunteli hän ruhtinattaren selontekoa. „Ne matkustavat huomenna,” selitti ruhtinatar. „Mutta se on liian kova isku Lilille. Ajatelkaa, että hän luultavasti ei enää ikinään saa nähdä Milovitschiä!”
„Se on parasta!” lausui ruhtinas. „Muuta eivät he semmoisella menettelyllään voineet odottaakaan.”
„Hän uhkasi lopettaa päivänsä ja raivosi kuin mieletön kokonaisen tunnin ajan!” selitti ruhtinatar.
„Se on saman tekevä,” murahti aatelismarsalkka kylmästi. „Jos hän lopettaa päivänsä eli karkaa Ulitzasta mennäkseen rakastajansa luo Kaukaasiaan, niin on minulla vapaat kädet. Silloin toimitan Arkadiuksen heti Siperiaan ja asema niin ollen muodostuu selvemmäksi ... Perheen muut kolme miespuolista jäsentä kyllä pitävät huolta toisistaan! ... Nyt, hyvä ruhtinatar, on minulla vielä kolme päivää jälellä tämän sekavan vyyhdin selvittämiseksi. Lähtekäämme huomenna Sergei Dumontin luo, sitten matkustamme Bobrinetziin, josta kenraali voi teidän seurassanne jatkaa matkaa Pietariin .... Minä neuvoisin teitä viettämään lopun kesää Suomessa, sillä koko Khersonin väestön silmät on tähdätty tätä huvilaa ja „kuoleman veden” tuolla puolen sijaitsevaa linnaa kohti. Asian laita on niin, että hän on esiintynyt tyttärensä suhteen luonnottoman tylysti ja kohdellut häntä raa’asti. Minä olen vakuutettu, että sen salaperäisen onnettomuuden tapauksen takana, joka vei Pierre raukan ennenaikaiseen hautaan, piilevät paroonitar Lili, Arkadius ja översti Milovitsch tai tavalla eli toisella ovat siihen syylliset.
Vanha ruhtinas oudosteli suuresti kuullessaan Vera Orbeleffin nyyhyttäen nousevan rappuja ylös.
„Naiset ovat arvoituksia ja aina pysyvät sellaisina!” ajatteli ruhtinas „Kenties tämä perhonen rakasti vakavaa Pierreä — kenpä tietää. Kaikissa tapauksisa saa Lili nyt kokea, että se, joka on rikkonut, saa myöskin kärsiä rangaistuksen teostaan. Ja Vera parka on saanut kokea, että rakkaus kostaa itsensä ja että tähän suloiseen tunteeseen liittyy paljon surua ja kärsimyksiä.”
Näiden molempien erotessa toisistaan tähtien tuikkaessa öisellä taivaalla lähetti Sergei Dumond hiljaisuuteen vaipuneesta linnastaan salaisen sananviejän Kharkoviin. „Sinun on matkustettava Krinkovin kautta ja tarkoin vältettävä, ettet sanallakaan ilmaise muille matkasi tarkoitusta. Kharkovissa pitää sinun viipyä siksi kunnes isä Adrian palaa takaisin. Hän on antava sinulle vastauksen ja sitten on sinun matkustettava Ekatrinoslaviin ja Bobrinetziin. Tässä on sinulle sata ruplaa vaivoistasi ja toiset sata ruplaa saat onnellisesti palattuasi takaisin. Ompele kirje nuttusi vuorin alle äläkä puhu halaistua sanaa. Sinun tulee olla perillä neljän päivän kuluttua ja kun palaat takaisin niin järjestä matkasi niin, että tänne saavut yön aikana. Vielä kerran, älä hiisku halaistua sanaa syrjäisille tästä matkastasi.”
Nuori sananviejä ajoi tiehensä täyttä laukkaa tulisella ukrainelaisella ratsullaan, joka vainusi aron ilmaa ja läksi nuolena kiitämään aroa kohti.
„Vielä kymmenen pitkää päivää,” huokaili Sergei, kävellessään puiston varjokkaimmissa osissa, „kymmenen päivää ja sitten on Jumalan siunaus pyhittävä rakkauden liittomme.” Hän hiivi vähäiseen kesämajaan, missä puunhakkaajat innokkaasti puuhailivat kaatakseen muutamia suuria puita liian tiheän puiston harventamiseksi.
Tiheä pensaikko peitti luolan suun kokonaan näkymästä, josta oli muodostunut hänen aarrekammionsa siitä lähtien, jolloin eräs nainen tykyttävin rinnoin, suloisine katseineen odotti häntä siellä ystävällisessä hämäryydessä nojatakseen päätään hänen rintaansa vasten. „Ei kellään ole pienintäkään aavistusta,” ajatteli Sergei, „ja kenties minäkin kerran tarvitsen tätä turvapaikkaa”.
Sillä hänen onnensa ihanimpina hetkinäkin näytti tulevaisuus hänen silmissään synkältä ja toivottomalta. „Tsaari ei anna koskaan anteeksi keisarinnan arvon loukkausta. Meillä on turvanamme ainoastaan Jumalan armo, omat rakastavat sydämmemme ja Xenian uskollisuus.”
Hänen halunsa paloi saada tavata isänsä ystävä isä Adriania — entistä paashikoulun oppilasta, joka aikoinaan oli ollut urhea nuorukainen loistavilla tulevaisuuden toiveilla ja joka aikaiseen oli sanonut jäähyväiset hovin vallattomalle elämälle sekä valinnut toimialakseen papin hiljaisen aseman. Hän on auttava minua — sekä sitä kunniaa, joka uskotaan hänen käsiinsä rippituolin vaitiolon pyhällä luottamuksella.”
Ajatuksissaan seurasi hän sananviejää matkallaan aron halki, jonka tehtävänä oli salaisesti kehottaa pappia saapumaan linnaan.
Levottomuus ja tuska ahdisti lakkaamatta Sergeitä. Hän ei uskaltanut ilmaista salaisuuttaan uskolliselle taloudenhoitajalleen. Sillä nyt piili noissa salaisissa huoneissa hänen lemmittynsä, joka oli kokonaan uskonut tulevaisuutensa ja maineensa hänen käsiinsä.
Sergei käsitti, että salaisuuden ilmi tuleminen oli auttamattomasti turmeleva hänen asemansa hovissa. Häntä kohtaisi epäsuosio eikä hänen suuret ansionsa, jotka urhoollinen sotapalvelus oli hänelle hankkinut, voisi pelastaa häntä perikadosta.
Ja Magda, kadonnut „Aamutähti” niinikään oli loukannut korkeinta tahtoa rientäessään ennemmin rakastajansa syliin, kuningattareksi Khaminavatkan salaisiin huoneisiin kuin ollakseei hovineitinä.
Nuori aatelisylimys huokasi. „Minun pitäisi uskaltaa ilmaista salaisuuteni Nikolaille, vaan hän on äskettäin saanut nuoren, rakastettavan vaimon kotiinsa. Hänen sydämmensä, joka on onnea kukkuroillaan, ei voisi säilyttää salaisuutta. Tämä kunniallinen Simson Khersonista nukkuissaan ilmoittaisi salaisuutensa kauniille Delilalle — ja mitä nainen tietää, sen tietää koko maailma ... „Ei”, huokaili hän, „minun täytyy olla varuillani ja joka päivä antaa Nikolaille käskyjä. Minun täytyy keksiä joku sopiva keino pitääkseni silmällä linnaa, huvilaa ja poliisipäällikköä!” Lakkaamatta juolahti hänen mieleensä sananparsi: „Mitä kaikkein vähin joku odottaa, se tavallisesti tapahtuu.”
Hän oli jo huomannut,miten Xenian kohottaminen emännöitsijän toimeen oli herättänyt kateutta toisissa palvelijoissa, sillä useat niistä, jotka kymmeniä vuosia olivat palvelleet linnassa, olivat nyt hänen käskynsä alaisia. Sergei myöskin huomasi, miten vastahakoisesti kaunis Anna Ivanovna alistui tottelemaan entisen postiasemanhoitaajan vaimon määräyksiä, vaikka hän saikin asua isävainaansa avarassa pirtissä sekä omanaan pitää melkoisen joukon hopearuplia, jotka olivat säästyneet hänen isänsä eläissä.
Myöskin aina nöyrä taloudenhoitaja oli näyttänyt olevan kummissaan kun hänen isäntänsä oli hänen käskenyt täyttämään pienimpiäkin Xenian viittauksia aivan kuin hänen käskyjään eikä tiedustelemaan miksi niin oli tehtävä.
Siellä oli myöskin kaunis Marika, joka kaikesta sydämmestään vihasi tätä naista, likaisen postiasemanhoitajan entistä vaimoa, joka oli korotettu korkeammalle häntäkin, joka oli kunniallisten talonpoikainlapsi niityllä sijaitsevista taloista.
Linnan kallisarvoiset kokoelmat ja muut koristukset oli viety Xenian uhkeihin huoneisiin, missä ylhäisten kreivittäreinkin olisi sopinut asua. Nurisevilla palvelijoilla oli ainoastaan yksi ainoa selitys tähän oudolta näyttävään muutokseen ja se selitys ei ollut omiaan kohottamaan Xenian arvoa ihmisten silmissä.
Sillä tämän onnellisen ja terveen naisen ruumiillinen sulo pilkisti täydessä uhkeudessaan näkyviin hänen kallisarvoisten pukineittensa kätköstä ja mitä yöllisiin kävelyretkiin isännän seurassa, isännän koko aikansa uhraamiseen ja muihin seikkoihin tuli, niin mitään muuta selitystä ei ollut löydettävissä kuin se, millä löi häpeän leiman Xenian otsalle.
Sehän oli aivan luonnollista, sillä Xenian hallussa olivat kaikki linnan avaimet ja hän hallitsi Khaminavatkassa kuin olisi ollut linnan oikea emäntä. Hän oli tarkastanut kaikki arkut ja tavaralaatikot hankkiakseen tarpeita salaiselle Khaminavatkan valkoiselle rouvalle. Ei kukaan tiennyt, että kallisarvoiset koristukset ja hopeaesineet, joita Xenia keräsi huoneisiinsa, oli aiottu sille henkilölle, jota Xenia palveli polvillaan, ja että hänen suljetut, uhkeat huoneensa eivät säilyttäneet jonkunmoista haaremin kaunotarta, vaan linnan isännän kihlatun morsiamen. Tällä tavoin panetteluhalu riisuu aseet viattomuudelta.
Peljäten Sergei Dumontin vakavaa käskyä eli kieltoa ei kukaan palvelija uskaltanut astua Xenian huoneiden kynnyksien yli eli lausua julki ihmettelyään sen johdosta, että linnan isäntä niin usein tuntikausia viipyi Xenian huoneissa. Khaminavatkan sisäholvit olivat näet niin muodostetut, että oli mahdoton salata niitä vierailuja, joita tuo palvelusväen silmissä niin toisiinsa pikiintynyt pariskunta teki toistensa luona.
Siellä oli kylien tyttöjä, jotka aikoinaan olivat saaneet kantaa kalliita silkkipukuja ja koristuksia jajHoiden kauneissa silmissä hehkui vihan tuli entistä postiasemanhoitajan vaimoa vastaan. Vaan Xenia sai vakavalla, hiljaisella käytöksellään kaiken niskoittelun kukistumaan.
Hänen ylhäisyytensä Sergei Dumontille kävi kumminkin hänen omituinen, kiero asemansa päivän selväksi keskustellessaan koko pitkän kesäpäivän ruhtinas Juresieffin kanssa sillä aikaa kuin taloudenhoitaja ajeli ruhtinattaren kanssa linnan tiluksilla sekä ympärillä olevissa kylissä.
Kumpikin mies oli tarkastanut tätä onnetonta asemaa omalta kannaltaan ja Sergei Dumont hengitti vapaammin kun aatelismarsalkka kehoitti häntä lähettämään petollisen pojan Elisabetgradin sotilaspäällikölle otettavaksi kymmeneksi vuodeksi rummunlyöjäksi erääseen Siperiaan lähetettävään pataljoonaan, jonka piti juuri kohdakkoin lähteä matkaan Nischni-Novgorodista.
„Minä olen antava käskyn, ettei hän saa puhua kenenkään kanssa ja että häntä tarkoin vartioidaan Nischni-Novgorodissa.” Vanha ruhtinas huokasi: „Sinä et ole koskaan kuuleva sanaakaan hänestä” — ja sitten kertoi hän, miten hän oli kiskonut torahampaat irti Arkadius Radovitschin suusta. „Hän on tosin täta nykyä voimaton, vaan kaikissa tapauksissa varo itseäsi häneltä!
Sergei tunsi vanhan sotilaan katseen tarkastelevan häntä kun hän kysyi hänen mielipidettään onnettomuuden tapauksen johdosta.
„Minä en tiedä mitään, hyvä ruhtinas,” lausui hän. „Niin kuin tiedätte, en minä ole koskaan muulloin nähnyt kaunista nuorta paroonitarta kuin ollessani kerran teidän seurassanne ja silloin oli hän hunnutettuna. Minä olen uusi tulokas tällä paikkakunnalla ja olen jo menettänyt kaikki mielikuvitakseni. Minä huomaan, että rikokset, häväistysjutut ja intohimot rehoittavat yhtä suuressa määrässä arollakin kuin pääkaupungissa. Minä olen kyllästynyt elämään — suuresti kyllästynyt. Minä olen eroitettu vertaisistani, tuomittu maanpakolaisuuteen omassa maassani. Ellei suru veljeni kuoleman johdosta pitäisi minua kahleissaan, lähtisin matkoille, vaan minä tahdon viettää vielä yhden vuoden täällä perehtyäkseni tähän kutsumukseeni ja toisen vuoden aion viettää toisilla maatiloillani, — sitten käyköön niin kuin Jumala ja tsaari tahtovat.”
„Sinä kieltäydyit saapumasta minun vieraakseni,” muistutti vanha ruhtinas epäröiden.
„Minä odotan muuatta rakasta ystävää, erästä pappia, joka tulee toimittamaan sielunmessuja hautakappelissamme veliparkani sielunrauhan puolesta. Nyt sitä paitsi on kiireisin työaika; — vuoden sadossa on enemmän kuin puoli miljoonaa ruplaa pelissä. Karja on erotettava ja lajiteltava ja sen tuotteet rahaksi toimitettava — ja minä olen murheen murtama sydänjuuriini saakka. Minä poikkean luoksenne matkustaissani sisareni kotiin — elonleikkuun jälestä.” Hänen otsansa synkistyi ja kauvan kestävä äänettömyys seurasi.
Kun uhkea eine tarjottiin, jota varten Xenia oli esille ottanut linnan kallisarvoisimman pöytäkaluston silmäili ruhtinatar Vera epäilevin katsein kaunista naista, joka ylpeännöyränä seisoi hänen tuolinsa takana.
Puhelias ruhtinatar, joka voi verrattomasti arvostella ihmisluonteen kaikkia ilmauksia, laski leikkiä armottomasti vähäpuheisen talonisännän kanssa.
Tämä terävä-älyinen paratiisilintu oli näet heti huomannut, etta talonisännän ja emännöitsijän välillä oli suhteita, jotka olivat lähempää laatua kuin tavallisesti vallitsee palvelijan ja isännäa välillä.
Sergei Dumont oli mestari kaikellaisissa sanan sutkauksissa ja puheen käänteissä — hän ei ollut vielä kokonaan unhoittanut palvelustaan talvipalatsissa ja hän huomasi heti miten suurella jännityksellä vanha aatelismarsalkka seurasi hänen pienampiäkin kasvojensa eleitä, kun Vera Orbeleff koetti häntä houkutella tuhansiin eri pyydyksiin viittaillen Magda Radovitschin salaperäiseen katoamiseen.
Salaisella kauhistuksella näki hän ruhtinattaren säteilevät silmät tarkastavan Xenian kasvoja, kun tämä rohkea nainen äänettä palveli ylhäistä aatelisneitiä.
Ja kestäessään levollisesti neljän tutkivan silmän kiirastulta huomasi Sergei mielihyvällä sen naisen tyynen, vakavan esiintymisen, jota ruhtinatar Vera ei voinut saada salaisuuttaan ilmoittamaan.
Kun he nousivat pöydän äärestä kääntyi Vera Orbeleff Sergein puoleen nauraen ja lausuen ivallisesti : „Te ette varmaankaan ole täällä mikään erakko. Teitähän palvellaan kuin mitäkin turkkilaista pashaa enkä voi kuin onnitella teitä!”
Katkeralla hymyllä vastasi Sergei: „Armollinen ruhtinatar — sen, joka ei voi syödä nisuleipää, on tyytyminen mustaan leipäänkin. Suvaitkaa olla säälittelemättä minun kohtaloani!”
Sergein esiintyminen tänä iltana oli tyyntä ja varmaa kun herkullinen päivällinen oli syöty ja loistava hovikaunotar purevalla ivalla otti puheeksi kauniin emännöitsijän ja huomautti, että hänen sijaansa nyt oli tullut Hebeä muistuttava Anna Ivanovna vieraita palvelemaan.
„Ruhtinattareni,” tokasi Sergei vakavasti, „minun palvelijani pitävät isäntäänsä ainoana suojelijanaan.”
Kun linnan isäntä viimein saattoi silmittömästi suuttuneen kaunottaren vaunuunsa käsitti hän, että hän oli saanut Vera Orbeleffista ikuisen vihollisen, sillä Vera nojasi vaunussaan itseään eteenpäin ja kuiskasi: „Nyt käsitän minä, miksikä kieltäydyitte tulemasta ruhtinas Jurasieffin vieraaksi Bobrinetziin. Minä alan todellakin uskoa, että te olette todellakin mieltynyt tähän paimenelämään.”
Vanha sotasankari, ruhtinas Juresieff hääräsi hetken aikaa loitommalla, joten hän ei ollut Vera Orbeleffin näkyvissä, jonka silmissä nähtiin yön kosteita kyyneleitä. „Tämä on kerrassaan ruhtinaallinen linna,” huokasi hän. „Ja nyt olen minä menettänyt pelin. Jos Magda olisi mielistynyt häneen eli Vasili Federoffiin, olisi minulla ollut jalansijaa, vaan näyttää siltä kuin hän ennemmin ihailee kerjäläiskaunotarta — tuota talonpoikaiskuningatarta.”
Värähtelevin äänin otti ruhtinas Jurasieff jäähyväiset Sergeiltä. „Luota minuun. Varo itseäsi! Arkadius on vielä hengissä. Jos hän tunkeutuu sinun alueellesi niin ammu hänet kuolijaaksi kuin koiraa! Muista, että minun sydämineni ja kotini ovat sinulle avoinna!”
Sekä ruhtinas että ruhtinatar katsoivat rajalla taakseen huiskuttaakseen nenäliinallaan Sergeille vielä viimeiset jäähyväiset. „Kunnon poika,” muranti Jurasieff ihmeissään.
Vaan Vera ainoastaan piiloitti kasvonsa hyvältä hajahtavaan nenäliinaansa. „Hänelle on käyvä niin kuin muillekin maalaismoukille — hän on unhottava kaiken muun jonkun tuumiin taipuvan maalaiskaunottaren sylissä paitsi — yönuttunsa ja piippunsa. Ja minä uskoin, että hän olisi sittenkin hieno aatelisylimys. Viekää minut pois täältä, ruhtinas. Viekää minut kotiinne — taloonne — minä olen heti unhoittava tämän keittiö-idyllin arolla.”
„Te olette liian ankara, Vera,” lausui ruhtinas Juresieff osaa ottavasti, „te unhotatte sen murhenäytelmän, joka tänne toi tämän loistavan upseerin vastoin tahtoaan, hovimiehen ja sotilaan hallitsemaan puolta tusinaa hajallaan olevaa maatilaa. Se on totta, että Sergei ei ole sopiva viettämään yksinäistä maaelämää, vaan hänen osalleen on tullut velvollisuuksiensa täyttäminen, te sitä vastoin vietätte aikanne huvien touhussa.”
Punastuvin poskin lopetti Vera Orbeleff hyökkäyksensä ja ivalliset huomautuksensa. Ruhtinas ei ollut sitä paitsi kuulevinaan ruhtinattaren viittauksia keittiö-idyllin johdosta.
Sergei Dumont ei ollut antanut pettää itseäään ja käsitti täydellisesti, miten suuret vaarat uhkasivat häntä kaikilta tahoilta. Iltansa vietti hän järjestääkseen Bratskojessa olevaa urkkijaansa varten salaisen postinkulun saadakseen siten tietoja Radovitsch-perheestä kuin myös tuomarien ja poliisipäällikön toimenpiteistä.
Hän oli kumminkin iloinen, että kumpikin hänen ylhäinen vieraansa luuli hänen rakastuneen kauniiseen postinhoitajan entiseen vaimoon. „Se on meidän ainoa pelastuksemme,” huokaili hän, „ja Magda tuntee hänen rehellisyytensä.”
Vaan kun ruhtinas Jurasieff pari päivää myöhemmin ruhtinatar Veran kanssa pistäysi ohimatkustaissaan postiasemalle — parooni Aleksanteri oli jo matkustanut seuratakseen seurapiireistä karkoitettua vaimoansa Serbiaan — saivat nämä molemmat kotiin palaavat matkustajat nähdä Arkadius Radovitschin, joka oleili Anton Antonovitschin luona mäellä sijaitsevassa likaisessa tuvassa, missä mustilla ja valkoisilla viiruilla varustetut taulut ilmoittivat, että siellä oli kyytihevosia saatavissa.
„Tuossa on syyllinen kaikkiin niihin harmiin ja murhenäytelmiin, joita viimeisinä kahtenakymmenenä vuonna on tapahtunut Mertvovodin varrella!” jupisi ruhtinas Juresieff. „Minä toivon, että sudet käyvät hänen kimppuunpa koippuroidessaan arolla päissään ja repivät hänet kappaleiksi ettei eheää luun sirua hänestä jää jälelle.”
Arkadius oli nyrkkiä puistaen hiivinyt tiehensä.
„Kirous kohdatkoon teitä kaikkia!” karjui hän heidän jälestään. „Sinä vanha aasi olet lähettänyt Milovitschin maan pakoon ja jättänyt minut ilman rahaa ja suojaa sekä pakottanut minut turvautumaan taloudenhoitajan armopaloihin. Sinä karkoitit Lilinkin maan pakoon. Vaan Jumal’avita, kyllä minä vielä kerran kostan teille kaikille! Hänen viinan sekottamissa aivoissaan syntyi äkkiä pirullinen tuuma. Hän veti mukaansa käsipuolesta epätoivoista postiaseman hoitajaa, jonka koko elämä oli nyt jokapäiväistä taistelua sen halveksittavan laiskurinaisen kanssa, joka oli tullut Xenian seuraajaksi.
„Oletko sinä mies!” karjui hän. „Sinun vaimosi Xenia silkkiin ja pitseihin puettuna lepää Sergei Dumontin sylissä. Kuule! Minä asun taloudenhoitajamme luona. Hän on minun kuuliainen välikappaleeni. Tule meidän luoksemme pariksi viikoksi! Sinä tunnet joka paikan Khaminavatkassa ja sen puistossa. Me voimme piiloittautua virran rannalle. Sinä yllätät hänet eräällä yöllisellä kävelyretkellään, tukit hänen suunsa ja laahaat hänet virran rannalle. Hän pelkää sinua. Minä olen venheellä apunasi. Onnellisesti meidän puolellemme virran yli tultua voit kostaa hänelle ja minä en pyydä mitään muuta kuin että sinä autat minua kostamaan meidän suvullemme tapahtuneen vääryyden.”
Molemmat konnat kädenlyönnillä vahvistivat tämän salakavalan hankkeensa.
Kolkko hiljaisuus vallitsi Bratskojessa ja Badovitschin linnassa virran rannalla, sillä kenraali oli matkustanut Pietariin viemään kertomusta, jonka piti pelastaa suvun kunnia, ja Vera Orbeleff, joka seurasi häntä matkalla, uneksi ajopeleissä uusista valloituksista, joiden piti turvata hänen tulevaisuutensa ennen kuin hänen kauneutensa oli ehtinyt lakastua.
„Jos ministeri hylkää minut, on minulla aina kenraali jälellä,” ajatteli hän luodessaan katseensa matkatoveriinsa. Vaan sydämmensä salaisimmat unelmat oli hän jättänyt — Khaminavatkaan. Se oli hänen elämänsä Vaterloo. Hänen aikeensa oli ajanut kokonaan karille.
Vaan näinä kauneina kesäpäivinä oli Sergei Dumontilla paljon hommaa siitä juhlallisesta surujumalanpalveluksesta suvun hautakappelissa, jonka kuluessa isä Adrian yksin oli kuullut hänen synnintunnustuksensa. Ei kellään muulla ollut tietoa hänen saapuvilla olostaan, sillä Sergei itse oli katetussa vaunussa noutanut vieraansa Novokrainkasta ja saapunut kotiin öiseen aikaan.
Auringon mailleen mennessä oli Arkadius Radovitsch nähnyt postiasemalla nuoren aatelisylimyksen loistavat kasvot.
„Jumala tuomitkoon hänet!” kirosi hän. „Hänen täytyy kuolla! Minun täytyy jollakin tavoin päästä hänen kimppuunsa. Hän näyttää niin onnelliselta!”
Mitään tietämättä Arkadius Radovitschin kirouksista riensi Sergei Dumont arolla sijaitsevaa palatsiaan kohti, missä tänä onnellisena iltana nyöhäänpuolen yön jälestä Khaminavatkan herra vei isä Adrianin Xenian huoneisiin.
Ainoastaan yksi ainoa kynttilä valaisi heikosti sitä suljettua huonetta, jossa muuan viehättävä, valkopukuinen olento seisoi Sergein sivulla Xenian ollessa ainoana laillisena todistajana.
Kuu valoi hopeitaan uinailevalle arolle, puutarhan tuoksu hiivi sisään ikkunaverhojen läpi ja virran kohina kajahti korviin kuin kaukainen kehtolaulu kun isä Adrian lausui ne pyhät sanat, jotka Khaminavatkan herran yhdistivät eroittamattomilla siteillä Elisabeth Aleksandrovnan — hunnulla verhotun morsiamensa kanssa, jonka suloinen ääni soi enkelin kuiskauksena paksujen sirkassilaispitsien takaa.
Kun isä Adrian meni pöydän luo kirjoittamaan nimeään valmiiksi laaditun avioliittotodistuksen alle, kummastui hän kun tuo kaunis olento oli jo poistunut … hän oli kadonnut sillä aikaa kun isä Adrian sulhaselle jätti sen asiapaperin, joka Magda Radovitschin teki Sergein vaimoksi. „Sinun pitää täyttää siihen hänen nimensä, Sergei,” lausui pappi. „Minä menen nyt rukoilemaan, sillä minä olen pannut sekä ajallisen että iankaikkisen onneni alttiiksi sinun tähtesi ja muinaisten aikain muiston vuoksi!” Tällä tavoin tuli piiloitetusta Aamutähdestä aviovaimo.
Sinä yönä muuttuivat Khaminavatkan linnan salahuoneet puhtaimman rakkauden pyhäksi temppeliksi, sillä puolisonsa sylissä unhotti Magda Dumont ne haikeat surut, jotka olivat hänet karkoittaneet kotoaan, jossa hän ennen lapsuutensa päivinä, oli viettänyt niin onnellisia hetkiä.
„Minä pyydän ja toivon, että saan omistaa ainoastaan sinut, Sergei, ja äärettömän onnemme,” kuiskasi Magda.
Taivaan tuulet lauloivat hääriemua, yön tähdet lähettivät heille siunaavan tuikkeensa ja hellästi valvoen sen naisen vuoteen ääressä, joka oli hänelle kalliimpi hänen omaa henkeään, näki Sergei Dumont tänä yönä Khaininavatkan valkoisen rouvan säteilevän enkelin tavoin ... uinuvan pehmoisilla untuvilla. Magdan pienoinen pää lepäsi hänen valkoisilla käsillään ja hänen silkkipehmoiset suortuvansa peittivät sen poven, jossa uskollinen, lempivä sydän sykki ainoastaan rakastetun tähden.
Kolmantena päivänä isä Adrianin käynnin jälestä saapui erityinen ratsastava kuriiri, joka toi sen tiedon, että Barbe Federoff oli sairastunut.
Sergei Dumont huomasi kauhistuksekseen, miten vaikeaa oli saada tätä kiusallista, arkaluontoista salaisuutta kauvemman aikaa säilyttää muiden tietoon pääsemästä, ja mitä oli seuraava, jos asia ennen aikojaan tulisi julki.
Taloudenhoitaja Bursakoft, joka ei aavistanut mitään, oli jo edeltäpäin lähettänyt hevosia Novokrainkaan, jotta linnan isäntä siellä saisi matkalle lähdettyään vaihtaa uudet hevoset.
Koko linnan väki oli kokoontunut Dumont-suvun hautakappeliin kuulemaan sielunmessua, joka siellä oli toimeen pantu parooni Pierren sielunrauhan puolesta. Ja nyt saapui linnan väelle se ikävä tieto, että heidän rakkaan isäntänsä läheisin sukulainen oli sairastunut.
Kalpein kasvoin laskeutui Sergei Dumont suuria rappuja alas annettuaan Xenialle tarkat määräykset siitä, miten hänen olisi meneteltävä, jos jotain odottamatonta sattuisi tapahtumaan. „Minä uskon kalleimman omaisuuteni, vieläpä henkeäni kalliimman, sinun käsiisi, Xenia. Minä otan suojelusväekseni mukaani joukon kasakoita ja taloudenhoitajan apulaisen, sillä Bursakoffin täytyy jäädä sinun luoksesi. Minä vielä kerran teroitan hänen mieleensä, että hänen tulee totella sinun käskyjäsi ja täyttää sinun pienimmätkin toiveesi. Minä olen lähettänyt sanan salaiselle tiedustelijallemme Bratskojeen ja käskenyt hänen lähettää sinulle tietoja, jos jotain outoa olisi tulossa ... Minä ikäänkuin aavistan, että Arkadius Radovitschilla on joku kuje mielessä. ... Vaan jos jotain tapahtuu, saat sinä sanan olla varvillasi, ja Bursakoff on oman henkensä uhalla puolustava sinua. Vaan älä hänelle ilmoita mitään — ainoastaan viime hädässä — pelastaaksesi Magdan henkeä... Jos jotain tapahtuisi täytyy hänen lähettää jonkun miehen noutamaan minua. Sanantuojan on matkustettava yötä päivää ja niin pian kuin voin olen minä matkustava iällisen sisareni luota. Vasilin on pitänyt matkustaa hänen luotaan Pietariin.”
Sergei oli nyt ylpeä siitä, että hänen salainen avioliittonsa oli saanut kirkollisen siunauksen ja hänen sielunsa puoliso tiesi hyvin, ettei heidän tarvinnut pelätä muuta kuin tsaarin vihaa ja Magdan sukulaisten kostoa.
Isä Adrian, joka oli ylhäistä aatelissukua ja joka oli lukinnut papilliseen poveensa Sergein salaisuuden, oli ehdottanut, että hän koettaisi oikeauskoisen kirkon suurmetropoliitan avulla hankkia keisarinnan anteeksi-annon. Sillä vaikka hän ei vihkiessään tiennyt morsiamen nimeä, niin hän kumminkin helposti käsitti salaisuuden ja hymyili surumielisesti. „Mikä on oikea Jumalan silmissä voi näyttää väärältä ihmisten silmissä!” huokaili hän. „Jos minä vaan voin keisarinnan saada vakuutetuksi siitä, että romantillinen rakkaus on aikaan saanut tämän avioliiton, ennen kuin keisarinnan määräys saapui, niin voi se paljon vaikuttaa armon antamiseen ja silloin jälleen rauha ja rakkaus vallitseisi.”
Heidän ajaissaan aron yli, missä nuokkuva nisu paraikaa varttui puolen tuumaa joka päivä, ihmetteli Sergei Dumont, oliko hän turvannut tiluksensa joka taholta. „Ruhtinas Juresieffin varoituksen jälestä ei Arkadius koskaan uskaltaisi varastautua minun alueelleni. Viholleen jalan ilmestyminen minun alueelleni vaikuttaisi sen, että hän karkoitettaisiin Siperiaan. Kasakat kiertelevät yötä päivää vaanien puistossa ja istutusmailla … ja luottaen näiden varotoimiin unhotti hän kokonaan, että virran rantaa ei ollenkaan vartioittu, vaikka hän itse oli mennyt tämän virran yli anastamaan itselleen suloisimman kukan.
Niiden pelontunteiden vaikutuksesta, jotka hänen povessaan olivat nousseet sisarensa äkillisen sairastumisen johdosta, ei hän ollut Xeniaa kieltänyt hiipimästä ulos puistoon puolipäiväkävelyä varten.
Uskollinen Bursakoff jolla ei ollut pienintä aavistustakaan siitä kallisarvoisesta aarteesta, mikä oli kätketty linnan kulmahuoneeseen, tyytyi ainoastaan siihen, että hän määräsi kahdenkertaiset yövahdit itse linnan ympärille sekä piti silmällä Bratskojessa olevia vartioita.
Vaan molemmat konnat siihen sijaan olivat paljon huolellisemmat.
Kun Sergei Dumontin avoimet vaunut kasakkain seuraamina kierivät postiaseman ohi, hypähti Arkadius Radovitsch riemusta ylös ja huudahti: „Nyt joutuin toimeen, Anton! Anna erään miehen seurata häntä Novokrainkaan. Jos Dumont viipyy poissa viikon ajan — kuten hänen matkavarustuksistaan voi päättää — voimme me pujahtaa virran yli, siepata tuo naikkonen mukaamme ja silloin voit tehdä hänelle mitä tahansa. Minä seuraan sinua, kävi miten kävi.”
„Silloin” nurisi epätoivoinen koira vastaukseksi, „olen minä laittava hänet sen näköiseksi, että hän Sergei Dumontikin mielestä on yhtä kamala kuin paholaisen emo.”
„Silloin olet sekä sinä että minä kostettu,” karjui Arkadius. „Minä tahdon, että niin on tapahtuva ... eikä hän ole koskaan saava tietää, kuka hänet on sellaiseksi silponut. Päästä hänet sitten irti arolla! Hän on tuotava virran yli sidotuin silmin sekä kädet ja jalat köytettyinä!”
Kolmantena yönä tämän jälestä oli rohkea Xenia houkutellut nuorta emäntäänsä vaaralliselle seikkailulle. Molemmat naiset, joilla oli aivan yhtäläiset puvut sekä hunnut silmillä, olivat eri teitä pitkin hiipineet puiston pensaikkoihin kesäpaviljongin takana.
„Minä odotan täällä ja pidän vahtia,” kuiskasi Xenia, „sillä aikaa kuin te hengitätte hiukan Jumalan raitista ilmaa. Jos joku näkee teidät, luulee hän teitä minuksi. Ja jos te huomaatte jonkun, kiiruhtakaa heti takaisia minun luokseni, kesäpaviljongin ovi näet ei ole lukossa. Minä seison sen edessä ja suojelen sitä. Minä kyllä vastaan kaikesta muusta ja te voitte sulkea oven sisäpuolelta.”
Kymmenen minuuttia myöhemmin kuuli Xenia, joka oli pitänyt silmällä tätä köykäisin askelin puistossa väikkivää olentoa, kamalan parkaisun ja peljästyneenä läksi hän juoksemaan huutoa kohti. Vaan samassa kiiti Magda hänen ohitsensa, pujahti kesäpaviljonkiin ja sulki sen oven kiinni.
Virran rannalla taisteli Arkadius Radovitsch säikähdyksestä järkensä menettämäisillään olevan rikoskumppaninsa kanssa, joka hätäpäissään surrasi veneen vesille ja tahtoi kiiruhtaa virran toiselle puolelle.
„Joutuin veneeseen!” kehotti postiaseman hoitaja käheällä äänellä. „Tämä paikka on noiduttu. Minä hiivin vaimoni jälestä. Hänellä oli yhtäläinen puku kuin sinä yönä, jolloin minä viimeksi seurasin hänen jälkiään. Minä kyykistyin pensaan suojaan, sitten hyppäsin ylös ja kiskasin hunnun hänen silmiltään. Kuolleet, kylmät kasvot ... verenimijän kamala parahdus! Minä näin nuoren paroonitar-vainajankasvot! Ja kummitus samassa katosi minun käsistäni!...”
Ei mikään voinut peljästynyttä konnaa saada enää viipymään „kuoleman veden” rannalla, vaan kun Anton seuraavana aamuna väikki tiehensä oli kavala Arkadius jo täydellisesti tyyntynyt.
„Ellei hän päissään nähnyt jotain harhanäkyä,” jupisi hän, ei elämäni ole liian pitkä tällaisen konnantyö kostamiseen.” Armoton sattumus oli pettänyt onnettomat rakastavat.
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 208, 210, 212-216, 219-220, 222-223, 225 25.10.-17.11.1900.
