10 Luku.
Xenian sotajuoni — Vainajien luona
Kokoon kyyristäytyneenä kuin hyppäämään valmis tiikeri odotti Xenia kesäpaviljongin ovipatsaiden takana kunnes hänen tarkat silmänsä olivat tähystelleet kuuvalon valaiseman puiston joka haaralle.
Kädessään oli hänellä se terävä veitsi, joka kerran oli piirtänyt syvän haavan Arkadius Radovitschin raukkamaiseen käteen.
Hiljaisuus vallitsi kaikkialla, uneksiva hiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan satakielen hurmaavat säveleet. Pitkillä puistokäytävillä ei liikkunut ainoatakaan elävää olentoa ja jättiläissuuret puut heittivät tummat varjonsa hiekoitetuille käytäville. Eivät mitkään vihollisen askeleet kuuluneet käytäviltä ja säikähtynyt nainen päästi viimein helpotuksen huokauksen. Hän oli vielä korvissaan kuulevinaan kamalan hätähuudon.
„Jumalani! Se oli minun syyni!” jupisi hän. „Minun täytyy joutuin saattaa hänet takaisin piilopaikkaansa.”
Mielettömällä kiihkolla huusi hän piiloutuvaa Aamutähteä ja hyökkäsi pimeään huoneeseen niin pian kuin hän sai voimakkaasti työnnetyksi oven auki.
„Rientäkää paroonitar! Rakas rouvani! Oma lemmikkini!” kuiskasi hän. „Takaisin teidän rakkaaseen pesäänne; kun kerran olette siellä, ei mikään vaara koko maailmassa uhkaa teitä. Ei, älkää nyt sanoko sanaakaan! Odottakaa!” Näin lausuen veti hän päättäväisesti puoleksi pyörtyneen kaunottaren luokseen.
He kiiruhtivat pimeimpien pensaikkojen kautta ja olivat jo lähellä linnaa, kun Xenia yhtäkkiä tyrkkäsi Magdan tiheään pensaikkoon ja rohkeasti vetäytyi avoimelle paikalle.
Hänen edessään seisoi Bursakoff tukeva kepakko kädessään ja hänen vieressään näkyi yövartija sekä aseilla varustettu kasakka.
„Tuolta alhaalta kuului kamala parahdus,” lausui Bursakoff hätäisesti. „Olitteko te se? MitÄ on tapahtunut?”
Pikaisella neuvokkaisuudella pelasti Xenia poissaolevan isäntänsä sydämen salaisuuden ilmitulemasta. „Joku kuljeksiva ilkiö ahdisti minua puiston alapäässä. Hän koetti laahata minua virran rantaa kohti. Hänellä varmaan oli tovereita muassaan, sillä hän juoksi kahlauspaikkaan päin Radovitschien alueelle. Etsikää koko metsä kauttaaltaan. Lähettäkää kasakkanne noutamaan useampia miehiä avuksenne! Isäntä unhotti jättää ilman vartioita tuon vaarallisen virran rannan. Minä en tahdo enää mennä niin loitolle ennenkuin rajamme ovat paremmin vartioidut. Meidän pitää saada ne lurjukset kiinni.”
„Kaikki tämä on tuon Arkadius-konnan työtä,” nurisi Bursakoff. „Kenties hän ja teidän miehenne koettivat väkivallalla viedä teidät pois? Näittekömiehen kasvoja?”
„En,” vastasi Xenia rohkeasti ja läähättäen peljästyksestä. „Hän koetti estää minua näkemästä nakkaamalla silmilleni saalin tukeuttaakseen sillä minut ja sitten laahatakseen minua muassaan, vaan kuultuaan huutoni läksi hän käpälämäkeen. Kiiruhtakaa nyt. Minä menen nyt kotiin. Tulkaa minun luokseni kun olette määränneet miehiä vahdin pitoon virran rannalle.”
Kasakka oli jo rientänyt tallirakennukseen herättämään tovereitaan, jotka nukkuivat hevostensa läheisyydessä, ja pelkäämätön taloudenhoitaja kiiruhti yövartijan kanssa alas virran rannalle. Rohkea nainen oli odottanut niiden poistumista.
Kun molemmat miehet olivat kadonneet näkyvistä, veti Xenia nopeasti Khaminavatkan rouvan kätköstään esiin. „Kiiruhtakaa, seuratkaa minua! Kulkekaa minun varjossani,” läähätti hän ja kun viisi minuuttia oli ehtinyt kulua, oli „kuoleman veden” hunnutettu kaunotar jälleen luopääsemättömässä turvapaikassaan. Xenia oli sulkenut kaikki ovet ja sammuttanut kaikki valot. Kumpikin nainen kuuli kummastuneitten kasakkain aseitten kolinaa kun päällikkönsä heitä tarkasti linnan pihalla ja vei etsimään yöllä liikkuneita ilkimyksiä.
Xenia kumartui säikähdyksettä voimattoman emäntänsä yli ja koetti kaikin tavoin vaalia häntä.
„Eihän se vaan ollut Arkadius?” tiedusteli Xenia rauhatonna.
„Ei,” vastasi Aamutähti. „Se oli minulle tuntematon mies ... joku tavallinen talonpoika.”
Lohduttavilla sanoilla koetti Xenia tyynnyttää epätoivon valtaamaa morsianta. „Jättäkää, armollinen, rakas paroonitar kaikki minun toimekseni! Teidän pitää saada tänne kasvihuoneen kaikki kasvit ... teidän tulee saada kaikki, mitä rakkaus voi teille lahjoittaa. Isäntä on Elisabetgradista tuova kaikkea, mitä tässä maailmassa on saatavissa elämän sulostuttamiseksi. Ja niin pian kuin lumi peittää maan, on hän kahdessa päivässä ehtivä rajalle. Kerran Sveitsiin päästyänne, ette tarvitse pelätä hallituksen urkkijoita, ja hän on kyllä Itaaliassa löytävä jonkun syrjäisen seudun, jossa te voitte perustaa itsellenne sievän kodin. Nyt menen minä taloudenhoitajan puheille. Minä otan koko tapahtuman niskoilleni. Te ette saa lausua sanaakaan kävelystämme puutarhassa. Kaikkien pitää luulla, että se olin minä, joka siellä kiljasin. Hyvä Jumala, miten suuri vaara oli tarjona!”
Kun Xenia oli sulkenut oven sekä lukinnut oviaukkoa peittävän kaapin lukitsi hän myöskin omain huoneittensa ovet ja meni alakertaan, jossa säikähtäneet palvelustytöt olivat koolla.
„Sytyttäkää kynttilä palamaan alakerran joka huoneessa!” käski Xenia tyynen näköisenä. „Taloudenhoitaja tulee pian takaisin. Ryövärijoukkue on piiloutunut puistoon!”
Aivan levollisena käski hän vielä, että teekeittiö laitettaisiin reilaan ja virvokkeita tuotaisiin esiin pian takaisin palaavaa Bursakoffia varten, jonka tehtyä hän heitti saalin hartioilleen ja riensi linnan pihan poikki rauhoittamaan Marikaa.
Valoa jo paistoi taloudenhoitajan asunnosta ja innokkaat palvelijat olivat kokoontuneet auttamaan kasakoita ryövärien etsimisessä.
„Ne olivat tavallisia kulkevia varkaita, jotka koettivat ryövätä minua puistossa,” selitti Xenia. „Sinun miehesi on palaava takaisin tunnin kuluttua. Hänellä ei ole mitään hätää, sillä hänellä on muassaan parikymmentä miestä.” Ja molemmat naiset osanottavaisuudesta syleilivät toisiaan.
Kun taloudenhoitaja viimeinkin palasi takaisin väsyneenä turhasta etsimisestä vaipui hän istumaan tuolille pöydän ääreen, jolle Xenia oli auliisti varustanut kaikellaisia virvokkeita.
„Kertokaa nyt minulle koko tapauksen meno!” sanoi hän ... „Me emme löytäneet mitään muuta kuin tämän tuolta virran läheisyydestä.” Hän näytti lujaa vyötä ja suurta puukkoa, jommoista paikkakunnan talonpojat käyttivät. „Minä olen asettanut sinne kymmenmiehisen vahtiketjun, joitten pitää yhtyä joka viides minuutti ja kertoa toisilleen, jos jotain epäiltävää ovat huomanneet. Ja huomissa aamuna panen minä toimeen perinpohjaisen tarkistuksen. Tämä oli vaarallisten konnain toimeenpanema vehke. Minun tekisi mieleni lähettää kuriiri viemään tapahtumasta tietoa parooni Sergeille.”
Hyvin ovelasti teki Xenia selkoa siitä, millä tavoin häntä ahdistettiin. „Minä olen kiinni talouden toimissa päivillä, että tunsin voivani pahoin ja sen vuoksi tahdoin mennä ulos raittiiseen ilmaan hetkiseksi. Olin kappaleen matkaa kesäpaviljongin takana kun se ryökäle karkasi kimppuuni. Hän koetti sitoa käteni — niin — aivan tällä vyöllä, vaan kun minä riuhtasin itseni irti ja kiljasin, niin peljästyi hän.”
„Oletteko aivan varma siitä,että hän ei ollut Arkadius eikä miehenne?” kysyi Bursakoff.
„Hän tarttui minuun kiinni takaapäin,” lausui Xenia hiukan epävarmalla äänellä, „ja minä säikähdin niin hirveästi. En tiedä.”
Nikolai Bursakoff maisteli teetä ja vaikeni hetkisen. „Minä jätin muutamia miehiä tulisoihtujen valossa tarkastamaan kahlauspaikan seutua. Kaislat ja mutainen ranta on heitä estänyt liian joutuin pääsemästä pakoon, elleivät ne ole juosseet virran rantaa ylöspäin. Niiden konnain on täytynyt olla virran toiselta puolelta. Se on oikeastaan se sama, kuka teidän kimppuunne hyökkäsi, mutta kaikissa tapauksissa piilee Arkadius tämän ilveen takana ja teidän ilkeä miehennekin voi siihen olla osallinen. Jos minulla olisi valta täällä, niin lähettäisin minä noutamaan isäntää kotiin, vaan se asia on teidän vallassanne,” selitti taloudenhoitaja luoden tyytymättömyyttä ilmaisevan katseen levolliseen naiseen, joka katseli häntä.
„Olkaamme ystäviä, Nikolai Bursakoff,” lausui Xenia avosydämisesti. „Minä teen ainoastaan niin kuin isäntämme käskee samoin kuin tekin. Älkää moittiko minua! Minä olen jo puhunut vaimonne kanssa ja sanonut, että ryöväriä oli puistossa. Se selittää kaiken ... Onhan nyt juuri sellainen aika, jolloin sellaiset konnat ovat liikkeessä. Jääköön asian laita ainoastaan meidän tietoomme. Odottakaa siksi, kunnes armollinen herra palaa kotiin — ellei uutta hyökkäystä tapahdu. Minä tulen teidän luoksenne, yöllä tai päivällä, jos huomaan jotain epäiltävää — ja silloin te saatte menetellä sen mukaan kuin luulette edullisinta olevan isännällemme. Minä luotan ainoastaan teidän rehellisyytenne ja hyvään ymmärrykseenne.” Kauniin naisen imartelevat sanat saivat Bursakoffin heti hyvälle tuulelle. „Älkää tämän tapahtuman takia kumminkaan lähettäkö poliisipäällikköä tänne,” jatkoi Xenia. „Odottakaa, kunnes, parooni Sergei palaa kotiin. Antakaa hänen ryhtyä toimenpiteisiin näiden salamurhaajien kurittamiseksi.”
„Te olette oikeassa,” lausui taloudenhoitaja. „Minä suostun kaikkeen, vaan te ette saa tästä puoleen enää mennä öillä ulos, ellei teillä ole pari miestä suojananne. Sillä minä olen vastuunalainen teistä isännän edessä; — te olette hänen silmäteränsä!”
„Nikolai!” huudahti suuttunut nainen ja hyppäsi ylös punan kohotessa hänen poskipäilleen. Mutta hän malttoi mielensä, ojensi kätensä ja lausui ainoastaan: „Te ette tiedä, mitä te sanotte. Minä lupaan totella teitä — vaan älkää koskaan parooni Sergein kuullen viittailko, että minä olen hänen rakastajattarensa, sillä muutoin täytyy teidän ja vaimonne hankkia itsellenne toinen koti ... Minä en suinkaan ole mikään hemmoiteltu ilolintu — ja vastaisuudessa olette saava tietää kaikki.”
Hämilleen joutunut taloudenhoitaja poistui, vaan palasi heti takaisin tuoden muassaan erään esineen, jonka muuan kasakka oli löytänyt. Se oli nahkasta tehty, luja suukapula, varustettu pumpulitukolla ja nauhoilla.
„Niillä on ilmeisesti ollut murha eli ryöväys aikeissa,” lausui Bursakoff verkalleen, jonka kasvot olivat tuhkanharmaat. „Mieheni löysivät tämän ja samalla huomasivat veneen köölin sekä kolmen neljän miehen jäljet virran rannalla. On aivan välttämätöntä, että te ja minä säilytämme tämän kamalan salaisuuden. Minä käsken varmuuden vuoksi vielä yhden vahtimiehen lisäksi kiertelemään linnaa ja erään toisen yövahdin määrään minä olemaan öiseen aikaan linnan alakerrassa. Ennen kuin nisu on ensi kevännä kypsynyt on täällä vuotanut verta, luulen minä. Mutta nyt on vahteja linnan alueen joka rajalla. Se oli onneton laiminlyönti, ettei asetettu vartioita virran rannalle!”
Kun he erosivat yön ajaksi tähysteli Arkadius Radovitsch lymypaikastaan virran toisella puolella suurehkoa linnaa, jossa valot loistivat, sekä tulisoihtuja, jotka liikkuivat pitkin rantaa metsän reunassa.
„Senkin hutilus! — Tästä puoleen täytyy minun toimia yksinäni,” nurisi hän, kun hän palasi huoneeseensa ja joi itsensä päihinsä. „Nyt se on puolta vaikeampaa, sillä ne alkavat peljätä pahinta!”
Kaukana siitä naisesta, jonka hän pyhillä siteillä oli kiinnittänyt itseensä, valvoi Sergei Dumont kuun valossa tänä yönä rakkaan sisarensa vuoteen ääressä. Henkeään pidättäen katseli hän sisarensa elon lampun heikkoa tuiketta ja kuunteli, miten hän houratessaan kaipasi rakasta poikaansa Vasilia, joka nyt oli matkalla äitinsä luo Pietarista.
Vaan puolenyön äänettömässä hiljaisuudessa, samalla hetkellä, jolloin Anton Antonovitseh hiljaa hiivi Khaminavatkan varjokkailla käytävillä murha-ajatukset mielessä, hypähti Sergei äkkiä ylös, sillä hänen povessaan kajahti kuin hätähuuto, hän oli kuulevinaan sen naisen huutavan apua, johon hän oli liittynyt rakkauden hellillä siteillä.
Synkkä aavistus valtasi hänet kun hän koetti vapautua mielikuvituksensa kahleista. Jälleen palasi hän todellisuuteen kun hänen povessaan heräai ajatus:
„Virta on ilman vartioita, sellainen roskajoukko aivan läheisyydessä!”
Hän hiivi ulos sairashuoneesta ja herätti joutuin erään kasakkansa, jonka hän heti lähetti matkalle.
„Sinä saat vaihtaa uuden hevosen joka kievarissa! Jätä tämä kirje Xenialle ja saavu heti takaisin ilmoittamaan, millä kannalla asiat siellä ovat. Minä teen sinun rikkaaksi vuoden ajaksi, jos sinä kolmen päivän kuluttua tuot vastauksen.” Hän oli kirjoittanut hyvin lyhyesti ja käskenyt, että virran rantaa oli vartioitava yötä ja päivää siksi kuin hän palaisi takaisin.
Kevennetyin mielin loi hän jälleen katseensa rakkaaseen sairaaseen.
Kolme päivää oli kulunut puistossa toimeenpannun onnettoman murhayrityksen jälestä ennen kuin Arkadius Radovitsch voi saada nyt selvällä päällä olevan Antonin rauhallisesti kertomaan, millä tavoin hän oli kohdannut kummituksen Khaminavatkan puistossa.
Khaminavatkan molemmissa kylissä oli tämä kummitusjuttu levinnyt kaikkien talonpoikain tietoon, joten yleensä juteltiin linnan valkoisesta rouvasta, joka öiseen aikaan siellä kummitteli.
Terävällä oveluudella oli Arkadius Radovitsch punninnut huolellisesti jokaista harvinaista tapausta viimeisten kuukausien kuluessa, kateellisen, vaarallisen ja kostonhimoisen luonteensa osasi hän peittää välinpitämättömyyden verholla, vaan öisin ratsasti hän postiasemalle ja sai viimein Xenian entisen miehen yllytetyksi matkustamaan Bratskojeen, missä tuomari ja poliisipäällikkö eivät salanneet ihmettelyään sen johdosta, että aseellinen miesvoima niin tarkoin vartioi yksinäistä linnaa.
Puolihumalaisen Antonin lavertelua seurasi Arkadiuksen terävien kysymysten johdosta nyreä äänettömyys, sillä tämä konna tiesi, että hän ainoastaan yhdellä tavalla voi yllättää arolinnan salaisuuden.
Puhelias kuriiri oli kotiin paluumatkalla jutellut rouva Federoffin vaarallisesta sairaudesta ja taloudenhoitajalle tuotavaksi jätetty kirje todisti, että Khaminavatkan omistajan täytyi viipyä kauvemmin aikaa poissa.
Eroitettuna molempien veljiensä ja nuoren luutnantin Iivanan läheisyydestä sekä saamatta mitään neuvoa paroonitar Lililtä ja kiukkuiselta örersti Milovitschiltä oli Arkadiuksella kumminkin muuan ystävä — kylän tuomari, joka vihasi koko Dumont-sukua ja sen vuoksi, että se oli rakentanut omat kylänsä ja siis ei tahtonut kuulua Bratskojen piiriin, joka muodosti suvulle vihamielisen serbialaisen heimon päätyyssijan.
Hivuttava, tulinen kostonhimo paloi Arkadiuksen povessa — ja kavalalla terävänäköisyydellä kiinnitti hän huomionsa siihen seikkaan, että ne tuhat talonpoikaa ja sotilasta, jotka olivat etsineet nuoren paroonittaren ruumista, eivät olleet sitä löytäneet.
„Äkkiä noussut tulva on voinut viedä hänen venheensä muassaan,” ajatteli hän. „Ne esineet, jotka jälestäpäin löydettiin, on voitu tahalla jättää!” Hän tunsi koko jutun siitä häpeällisestä houkuttelusta, jolla koko hänen sukunsa oli koettanut saada Magdaa suostumaan tuumiinsa, äidin raa’at haukkumiset, veljen raivon ja äkkiä heränneen vastustushalun, jonka valtaamana Magda myrsky-yönä yksinään oli paennut kotoaan. „Tämä Sergei Dumont on rikas — nuori ja kaunis,” lausui hän itsekseen miettiessään Magdan yöllisiä kohtauksia vieraan, tuntemattoman naisen kanssa ja hänen poissaoloaan huoneistaan. Kaikki nämä asianhaarat saivat hänen sellaisiin arveluihin, että Magda mahdollisesti oli Khaminavatkaesa. „Mutta minä voin ainoastaan lain nimessä mennä Khaminavatkan alueelle — ja sen tulee tapahtua odottamatta.”
Päättäväisenä meni hän kenraalin huvilaan ja siellä onnistui hän osaksi uhkauksilla, osaksi rukouksilla saamaan viisisataa ruplaa hyväsydämiseltä rouva Chorikoffilta.
Myöhään yöllä meni hän yksinkertaisen mutta Dumontille kiukkuisen kyläntuomarin puheille Bratskojessa, jonka luo hän myöskin toi Xenian entisen miehen vastahakoisesti.
„Kyllä sinä olet koko raukka!” ivaili Arkadius. „Annat tuon miehen ryöstää vaimosi vartioimaan hänen haaremiaan. Jos sinä halaat saada hänet takaisin, niin ole kerran mies ja kerro, mitä sinä olet nähnyt. Se ei ollut mikään kummitus, jonka sinä näit, vaan elävä ihminen — minun veljeni tytär, jonka tämä sama mies, joka varasti sinun vaimosi, on houkutellut luokseen ja sitten piiloittanut linnaansa. Vaan nyt on hän rangaistava. — Odota — kunnes me olemme saaneet ne molemmat satimeen.”
Anton, jota harmitti tällainen pilkanteko ja jolle Arkadius tukki viinaa ylenmäärin, teki nyt ilmiannon, jonka Arkadius vakuutti todeksi, vaan pyysi samalla, ettei hänen tarvitseisi esiintyä Khaminavatkassa asuvan vihollisensa silmäin edessä.
„Mikä raukka sinä olet!” kiljasi Arkadius. „Minä menen sinne poliisipäällikön ja hänen kahdeksan santarminsa seurassa. Sinä voit jäädä tänne tuomarin luo!”
Arkadius Radovitsch antoi osan viidestä sadasta ruplasta raakamaiselle tuomarille, talonpojasta herraksi kohonneelle nousukkaalle, joka riemuitsi sydämestään, kun hän voi nöyryyttää ylpeän Sergei Dumontin.
Se oli myöskin Arkadius, joka odottamatta herätti poliisipäällikön tuomarin nimenomaisella käskyllä laittautua valmiiksi lähtemään yön aikaan pidettävään kotitarkastukseen Khaminavatkan linnassa.
Kun nuori luutnantti, Bratskojen poliisipäällikkö, sai kuulla tarkastuksen tarkoituksen, kieltäytyi hän jyrkästi. „Minä en tahdo lähteä sinne niin kuin varas yöllä. Parooni Dumont on antanut luvan julkisesti seurata Arkadiusta eli översti Milovitschiä hänen alueelleen. Minä en ole mikään puolenyön aikaan liikkeellä oleva ryöväri!”
Arkadius käsitti, että Nikon Zuboff aikoi tehdä ilmeisen vastarinnan. „Minä pyydän kuittia siitä, että te olette saanut sinetillä varustetun määräyksen. Minä luonnollisesti olen esiintyvä todistajana ystäväni ilmiannon vahvistamiseksi. Jos te menisitte sinne päivällä, niin luonnollisesti vietäisiin nuori tyttö joutuin piiloon.”
Kavalan tuomarin ääni lopetti äänettömyyden. „Lähtekää täältä kello neljän aikaan, jolloin päivän sarastaissa pääsette Khaininavatkaan. Määrätkää miehenne vartioimaan linnaa. Älkää antako kenenkään poistua sieltä. Sitten voitte tarkastaa joka rotanloukon tässä vanhassa harakan pesässä. Tehkää niin kuin tahdotte, Arkadius. Tässä on minun kirjallinen, sinetillä varustettu määräykseni. Minua oikein ilahuttaa, että voin hiukan nolata tätä ylpeää nousukasta, joka on ryövännyt rakkaan vaimon puolisoltaan — postivirkamieheltä.”
Ei mikään muu kuin kirjallinen käsky voinut pakottaa nuorta luutnanttia lähtemään poliisiasemalle ja antamaan sotamiehille määräystä, että niiden täytyi laittautua valmiiksi erästä retkeä varten.
Hämmästynyt korpraali hieroi silmiään, kun upseeri poistui pukeutuakseen ja aseilla varustautuakseen sillä aikaa kuin hän odotti Arkadiusta, joka nyt hankkiutui yölliseen hyökkäykseen linnan kimppuun.
Valoa loisti tuomarin huoneesta ja poliisiasema niinikään oli valaistu kun sotamiehet astuivat ulos kiväärineen, vaan ei kukaan pimeässä huomannut muuatta liukasliikkeistä poikaa, joka oli piiloutunut tallipihan erääseen loukkoon ja kuuli, miten korpraali kiroili tätä mieletöntä yritystä.
„Odottakaahan — odottakaahan!” rnurisi hän. „Jahka parooni Sergei saapuu kotiin, on verta vuotava tämän häväistyksen takia. Lähteä yöllä tarkastamaan hänen kotiaan niin kuin se olisi joku varkaan pesä!”
Verkkaiseen liikkuvat sotilaat hyppäsivät käskylle kuuliaisina ratsujensa selkään ja asettuivat tuomarin asunnon edustalle, jossa Arkadius kuunteli lahjotun virkamiehen viimeisiä määräyksiä.
Piilossa oleva poika oli odottanut siksi, kunnes hän kuuli erään sotamiehistä äänekkäästi sanovan: „Me saavumme perille päivän sarastaissa. Siellä kenties syntyy ottelu, sillä linnassa on urhoollisia kasakoita. Ottakaa sen vuoksi riittävästi luoteja ja ruutia mukaan!”
Liukkaasti kuin käärme livahti uskollinen poika näkyvistä ja ajatteli ainoastaan rakastettua isäntäänsä, kun hän joutuin hyppäsi satuloidun hevosensa selkään sekä läksi täyttä laukkaa kiitämään arolle ja suoraan linnaa kohti.
Neljännestä vaille tunnin ratsastettuaan saapui hän palvelusväen käytettävästä portista, joka oli aina auki, linnaan pysähtyen Xenian oven eteen. Kovalla kolkutuksella herätti hän mitään pahaa aavistamattoman linnan emännöitsijän valveille.
Xenia veti pojan heti pimeään huoneeseensa ja kauhusta jähmettynein sydämin kuunteli, mitä sillä oli kerrottavana. „Teillä on ainoastaan tunti aikaa ryhtyäksenne varotoimiin,” selitti peljästynyt poika. „Papin vaimo herätti minut, kun hän kuuli, että sotamiehet oli käsketty aseihin. Hän on pari päivää pitänyt silmällä Arkadiusta ja teidän miestänne Anton Antonovitschiä. Ne ovat neuvoitelleet tuomarin kanssa ja Arkadius itse saapuu tänne poliisipäällikön ja kaikkien hänen sotamiestensä kanssa. Hänellä on sellainen määräys tuomarilta, että joka huone linnassa on tarkastettava.”
Pojan hampaat kalisivat pelosta ja hän oli myöskin vilusta jähmetyksissä.
„Joudu alas ja herätä taloudenhoitaja valveille,” kuiskasi Xenia. „Käske hänen heti tulla eteläiselle portille. Minä odotan häntä pimeässä siellä. Mene talliin ja tuo hevosesi sieltä ulos, vaan älä puhu kellekään mitään. Sinun täytyy salaisesti ratsastaa täältä pois, kun sotamiehet tulevat, sekä odottaa siksi kunnes ne palaavat takaisin. Armollinen herra on tekevä sinusta rikkaan elinajaksesi. Sano Bursakoffille, että meidän henkemme riippuu hänen joutuisuudestaan. Minä tarvitsen ainoastaan häntä!”
Kun poika pujahti tiehensä oli Xenian ensimmäisenä ajatuksena toimittaa Magda Dumont luotettavaan piiloon. „Luolaanko? Ei! Se on puunrunkojen saartama — ja sieltä ei voi päästä mihinkään. Minun täytyy piilottautua Magdan kanssa — kenties hullu mieheni myöskin saapuu tänne!”
Hän vaipui polvilleen ja rukoili neuvoa taivaasta. Sitten ryntäsi hän ikkunan ääreen.
Puisto levisi niin rauhallisena ja uneksivana tuolla alhaalla ja ainoastaan kahdeksankulmainen hautakappeli notkon toisella puolen häämöitti näkyviin aamuhämärän heikosssa kajastuksessa. „Pelastettu!” huudahti hän. Jumalan oma huone — rukous- ja hautakappeli!
Vapisevin käsin aukaisi hän alaoven ja riensi herättämään kauniin, nuoren vaimon valveille levollisesta unestaan. „Joutuin ylös, henkenne uhalla, lemmikkini! Linna tutkitaan kohta perin pohjin. Arkadius on täällä tunnin kuluttua. Vaan minä pelastan teidät. Jumala on ilmoittanut minulle pelastuskeinon. Odottakaa minua täällä ja olkaa valmis, kunnes palaan takaisin.”
Hän pikemmin lensi kuin juoksi rappuja alas, jolla aikaa turvaton Magda polvillaan rukoili apua turvattomiin Jumalalta. Hänen kalpeat huulensa sammalsivat: „Auta, auta minua, Jumala! Sergei! Puolisoni, pelasta minut!”
Varteva mies jo odotti suuren salin ovella ja Xenia tarttui lujasti taloudenhoitajan käsivarteen. „Arkadius, minun mieheni — ja poliisipäällikkö saapuvat sotamiesten kanssa vangitsemaan minua — ja pitämään kotitarkastusta koko linnassa muka etsiäkseen paroonitar Magdaa. Joutukaa nyt! Älköön kukaan saako nähdä minua! Älkää ilmoittako niille mitään muuta kuin että minä olen poissa. Ne varmaan uskovat, että minä olen mennyt parooni Sergein muassa Elisabetgradiin! Juokse kappeliin! Nosta sen alla olevaan hautaholviin johtavan aukon suulta marmorikivi ylös. Sinne voin minä mennä piiloon. Alhaalla holvissa rakkaiden vainajain luona olen minä turvassa. Minä piiloitan itseni notkoon siksi kunnes te olette valmis. Jättäkää ovi auki samoin kuin hautaholvin kivi koholle. Tulkaa sitten sinne ja sulkekaa molemmat. Pitäkää avaimet omassa taskussanne. Minä otan jonkun palvelustytöistä mukaani!”
Bursakoff pani kätensä nyrkkiin. „Me tulemme taistelemaan!”
„Jumalan tähden, ei!” pyysi Xenia. „Muistakaa, että minulla on valta käskeä täällä. Ne tulevat tsaarin nimessä lain määräyksestä toimeenpanemaan kotitarkastusta. Tyyntykää, totelkaa ja kuljettakaa niitä joka paikkaan. Näyttäkää poliisipäällikölle kaikki paikat. Vaan älkää puhutelko Arkadiusta eli minun miestäni! Menkää nyt! Parooni on kostava meidän puoleltamme. Teidän täytyy lähettää heti kuriiri hänen luokseen pyytämään häntä palaamaan takaisin.”
Bursakoff oli kahden vaiheella. „Tämä on pyhyyden häpäisemistä!” mutisi tämä taikauskoinen mies, „ja puistossa kummittelee tuo kuollut nainen! Ei kukaan tahdo öiseen aikaan kulkea sen läpi — minun kasakkanikin tahtovat ainoastaan parittain olla siellä vahdissa, vaan ei kukaan yksinään. „Kuoleman vesi” on kirottu.”
„Menkää!” komensi Xenia käheällä äänellä ja osoitti päivän sarastuksen ensimmäistä, vienoa valoviirua. „Ne ovat heti täällä! Totelkaa minua — eli minä murhaan itseni teidän silmäinne edessä!” Hänen veitsensä välkähti ilmassa.
„Minä tottelen!” sammalsi Bursakoff ja riensi pois, kun hän kuuli Xenian kuiskaavan: „Paneutukaa nukkumaan — ja antakaa niiden herättää teidät ylös! Olkaa nukkuvinanne! Muistakaa, että te ette tiedä mitään. Kun ne ovat lähteneet linnan alueelta, voitte te tulla rukouskappeliin. Kolkuttakaa kolmasti lattiaan ja avatkaa sitten hautaholvi. Piiloittakaa avaimet. Jos teiltä niitä kysytään, sanokaa, että ne on paroonin hallussa. Minä otan muutaman palvelustytöistä mukaani!”
Kun viisi minuuttia oli kulunut hiipi Xenia ulos palvelusväen sisäänkäytävän kautta; hän oli saanut käsiinsä muutaman huovan sekä ottanut mukaansa vesikarahvin ja pullon viiniä. Hänen takanaan näkyi muuan hyvin verhottu olento ja nämä molemmat naiset olivat yhdistetyin voimin ja tuskasta läähöttäen vetäneet Xenian raskaan sängyn vanhan kaapin eteen, joka peitti salaoven, sekä ympäri huonetta hajoittaneet huonekalut vaarallisen sisäänkäynnin piilottamiseksi.
Otettuaan muutamia askelia, olivat naiset notkon suojassa ennen kuin Bursakoff vielä oli ehtinyt nostaa kiven hautaholvin suulta seisoivat molemmat tuntemattomiksi verhotut naiset hänen takanaan. „Nyt,” kuiskasi Xenia juhlallisesti. „Jumalan nimessä! Pyhät vainajat suojelevat meitä!” Sitten rohkealuontoinen nainen talutti salaista hoidokkiaan vähäisiä marmorirappuja alas.
Kivi putosi kumealla paukahduksella paikoilleen — kuului avaimen kolinaa avaimen lävessä ja sitten paiskattiin kappelin pronssiset kaksoisovet kiinni.
Kauhun valtaama riensi Nikolai Bursakoff takaa-ajetun suden tavoin takaisin kotiinsa, sillä kummun takana voi hän jo kuulla sapelin kalinaa aekä suitsien helinää, kun hevoset pudistivat harjojaan päivän sarastaessa.
Yhdellä harppauksella oli hän ovensa takana, kiskasi yltään kauhtanansa ja saappaansa sekä heittäysi vuoteelle odottamaan vihollista. Kymmenen minuuttia myöhemmin kiiruhti hän säikähtyneen vaimonsa sivulle, kun muuan voimakas käsi jyskytti suljettua uiko ovea miekan lappeella ja samassa ankaralla äänellä joku kuului karjasevan: „Avatkaa tsaarin nimessä!”
„Hyvä Jumala, poliiseja!” vaikeroi Marika. Bursakoff likisti häntä sydäntään vastaan samalla kuiskaten muutamia rauhoittavia sanoja hänen korvaansa. Marika pujahti erääseen sisempään huoneesen kun hänen miehensä kelteisillään meni ovelle.
„Kuka pyrkii sisään?” kysyi hän tarkasti.
„Poliisipäällikkö, joka on saanut määräyksen toimittaa täällä kotitarkastuksen. Avatkaa tai muuten olen pakotettu väkivallalla aukasemaan oven!”
Aamukoiton vienossa valossa näkyi ainoastaan kolmen miehen kasvot — nuoren upseerin, saaliinhimoisen Arkadius Radovitschin ja hänen olkapäittensä takana sen miehen piirteet, jonka vaimo oli piiloittautunut hautaholviin ja jonka sydäntä vastaan Khaminavatkan valkoinen rouva nojasi kaunista päätään.
„Vie minut heti linnaan tai muutoin annan minä murtaa ovet auki,” sanoi upseeri, joka oli päättänyt tehdä Arkadius Radovitschin loukkaavan vehkeen tai päähänpiston niin näpäiseväksi kuin suinkin, sillä hän tiesi varsin hyvin, että se mies, joka nyt oli poissa kuolevan sisarensa sairasvuoteen ääressä, ei tätä hävaistystä olisi jättävä kostamatta.
„Minun pitää saada joku henkilö todistajakseni — isäntäni näet ei ole kotona!” selitti Bursakoff, kun tallikartanon esimies tuli saapuville paljastettu sapeli kädessään. „Pane pois aseesi, Feodor. Tämä on lain nimessä!” huomautti taloudenhoitaja synkästi. „Sen sijaan mene herättämään taloudenhoitajan apulaista. Pyydä häntä rientämään linnan pääkäytävään!” Kun Bursakoff otti muutamia askelia eteenpäin kuiskasi hän hänelle muutamia sanoja, jotka aikaan saivat sen, että linnan luotettavin kuriiri eli pikalähetti Sergei Dumontin nopeimmalla Orbeleff-juoksijalla lähti hurjaa vauhtia Elisabetgradia kohti ennen kuin tarkastuksen toimittajat olivat ehtineet mennä linnan pihan poikki.
„Valaiskaa koko rakennus — kaikki huoneet!” kiljasi Arkadius Radovitsch raa’asti heittäytyen eräälle silkkipäällyksiselle sohvalle. Bursakoff pui nyrkkiä.
„Seis!” komensi luutnantti tylysti ja tähtäsi revolverinsa vimmastunutta taloudenhoitajaa kohti. „Tällä herralla on oikeus tarkastaa linnan joka huone, puiston joka kolkka, kaikki ulkosuojat ja kylät sekä linnan koko alue. Minun täytyy tehdä velvollisuuteni, niin katkeralta kuin se tuntuukin.”
„Hyvä Jumala!” ajatteli pelästynyt Bursakoff. „Nehän voivat viipyä täällä viikkokausia ja hautaholviin piiloutuneet naiset silloin joko kuolevat nälkään tai janoon eli nääntyvät paljaasta pelosta!”
Hän kumminkin rauhoitti peljästyneitä palvelijoita, jotka tulivat alakerrasta, ja antoi käskyn, että huoneet valaistaisiin. Itse otti hän hopeaisen kynttiläjalan ja kumarsi äänettömästi upseerille.
„Minä alistun lain alaiseksi. Poissa olevan isäntäni nimessä annan minä teille vallan jatkaa tarkastustanne.”
Notkeasti kuin kärpät liikkuivat tarkastajat neljän kasakan seuraamana linnan huoneissa nuuskien joka loukon.
Palvelijain sisäänkäytävä suljettiin — ja kaksi kasakkaa tarkasti alakerran, jolla aikaa kolmas seisoi vahdissa rapuilla, mitkä muodostivat ainoan tien yläkerrasta linnan alempiin kerroksiin.
Aurinko oli jo korkealla ennen kuin ison asuinrakennuksen viimeinen loukko oli tarkastettu. Joka huonekalu, jokainen pimeä nurkka ja komero oli tarkoin tutkittu ja olivatpa tarkastajat pistäytyneet linnan katollakin.
Bursakoffin sydän oli pakahtua raivosta nähdessään kaikkea tätä äänetönnä. Jokaiseen kysymykseen vastasi hän ainoastaan: „Minä en tiedä mitään. Minun isäntäni on poissa! Minä asun taloudenhoito-rakennuksessa, jossa minä olen syntynyt, ja tulen ainoastaan herrani käskystä linnaan. Ensimmäistä kerrosta korkeammalla en minä ole koskaan käynyt paitsi silloin kun minulla on ollut asiaa katolle.”
He olivat nyt Xenian uhkeassa huoneessa, jolloin Arkadius Radovitsch katseli ympärilleen ja huomasi, että tässä oli äskettäin asuttu. „Kenenkä huone tämä on?” kysyi hän ylpeän huolettomasti.
„Emännöitsijän,” vastasi Bursakoff tyynesti.
„Lähetä hän tänne,” käski poliisipäällikkö.
Silloin kutsui taloudenhoitaja peljästynyttä Anna Ivanovnaa, jonka oli täytynyt luovuttaa hallituksen ohjakset sille naiselle, jota Anton Antonovitsch etsi vihasta ja kostonhimosta säihkyvin silmin.
„Ovatko nämä sinun huoneitasi?” kysyi Arkadius Radovitsch röyhkeästi. Anna Ivanovna nyökäytti äänettömänä päätään, sillä hän oli huomannut Bursakoffin rukoilevan katseen.
„Kaunis naikkonen — toinen haaremin tähti,” mutisi rappiolle joutunut aatelismies!
„Kuulkaa!” huudahti nuori upseeri tuikeasti. „Toimittakaa etsimisenne mielenne mukaan, vaan minä kehoitan teitä säästämään solvauksianne, sillä hänen ylhäisyydellään Sergei Dumoutilla on hyvä muisti ja pitkät kädet.”
„Missä on Xenia — tuon miehen karannut vaimo?” kysyi Arkadius ja viittasi tihrusilmäiseen postiaseman hoitajaan.
„En minä tiedä,” selitti Anna Ivanovna. „Sen vaan tiedän, että hän on poissa.”
„Isäntäsikö luona?” pilkkasi Arkadius.
„Kysykää, kun hän palaa takaisin,” vastasi nuori nainen ja poistui huoneesta.
Oli melkein puolen päivän aika kun ulkoa kuuluva melu ja äänekäs huuto sai tunkeilevan etsijäjoukon menemään ikkunan ääreen. Ulkona näet oli suuri joukko ihmisiä, jotka huusivat ja melusivat. Kun talonpoikia ei kellon soitolla oltu tänä päivänä kutsuttu tavalliseen aikaan työhön,oli tämä herättänyt suurta kummastelua. Viimein oli päästy tapahtumasta selville,miehet ja naiset olivat varustaneet itsensä aseilla ja saapuivat nyt karkoittamaan rauhan häiritsijät linnasta. Piikkejä, viikatteita ja puukkoja heilutettiin siellä uhkaavasti. Voimakkaat nuoret talonpojat tunkeutuivat ryhmissä eteenpäin ja suljettuun ryhmään kokoontuneina linnan aseelliset kasakat tallirakennuksen luona odottivat merkkiä taloudenhoitajalta hyökätäkseen linnaan tunkeutuneiden kimppuun.
Bursakoff aukaisi toisen kerroksen lasioven ja juoksi balkongille.
„Rauhoittukaa, hyvät ihmiset!” huusi hän. „Armollisen isäntämme tähden menkää kotiinne! Kaikki on hyvin!” Valtavat eläköön-huudot kajahtivat vastaukseksi ja suuttunut väkijoukko alkoi heti hajota.
„Nyt,” sanoi taloudenhoitaja vakavasti, „pyydän minä teitä Vapahtajan tähden lähtemään täältä niin pian kuin suinkin. Minä annan linnan kasakkain seurata teitä tarkastusretkellä puistossa ja kylissä. Vaan jos te vielä viivytte kauvan niin varokaa itseänne, etteivät alustalaisename revi teitä kappaleiksi. Teidän pieni suojelusvoimanne olisi pian lannistettu. Enkö ole täydellisesti noudattanut lain vaatimuksia?”
Otsaansa rypistäen läksi Arkadius vastahakoisesti vihollisensa linnasta ja toisst seurasivat verkalleen hänen viittaustaan. Tämä viekas konna oli mieleensä painanut joka huoneen, joka loukon ja komeron tässä uhkeassa, vanhassa linnassa. „Minun pitänee saapua tänne joku toinen kerta,” ajatteli hän, ja sitten kun he olivat saapuneet linnan pihamaalle veti hän Anton Antonovitschiä kädestä sivummalle. „Linnut ovat lentäneet tiehensä,” kuiskasi hän. „Sinun kaunis vaimosi ja nainen, jota minä etsin, lienee jollain noidan keinolla viety Elisabetgradiin upporikkaan miljoonain omittajan, rouva Federoffin kätköön.”
„Mikä rakennus tuo on?” kysäsi poliisipäällikkö osoittaen sapelillaan.
„Hautakappeli,” vastasi Bursakoff juhlallisesti.
„Ja tuo tuolla?”
„Kesäpaviljonki,” selitti taloudenhoitaja.
„Me silmäämme hiukan kappelin sisustaan,” lausui sotilas hiukan hämillään. „Te voitte mennä alas ja tarkastaa kesäpaviljonkia!” murahti hän nyreästi molemmille seuralaisilleen.
„Tässä on avain!” lausui taloudenhoitaja ja kutsui apulaisensa luokseen. „Saata näitä herroja kaikkialle puistossa,” jatkoi hän levollisesti. „Lähetä niiden mukaan toinen puoli kasakoitamme ja aseta toiset vahtiin linnan sisä- ja ulkopuolelle. Ne eivät saa virkkaa halaistua sanaa eikä paljastaa aseitaan, sitä vastoin pitää niiden olla silmänä ja korvana sekä painaa kaikki muistoonsa!”
Arkadius Radovitschin petomaiset silmät kääntyivät toisaalle kun ne kohtasivat Bursakoffin kiukkuisen katseen.
„Minä jätän tänne muutamia miehiäni, vaan ainoastaan näön vuoksi,” selitti luutnantti, joka heidän silmäillessään ovelta hautakappeliin tarttui Bursakoffin käsivarteen. „Tämä kaikki, Nikolai, on tuomarin vehkeitä,” lausui hän huolestuneena... Minun täytyi hänen antaa menetellä mielensä mukaan, sillä jos minä olisin asettunut poikkiteloin, olisi minut alennettu sotamieheksi ja lähetetty Kaukaasiaan. Älä pelkää, sillä parooni Sergei on pian kostava tämän halpamaisen häväistyksen. Älä puhuttele minua kun palaamme takaisin. Arkadius on hänen verivihollisensa ja tietää sukunsa kaikki salaisuudet!”
Bursakoff pudisti äänetönnä luutnantti Nikon Zukoffin kättä ja puolen tunnin kuluttua ratsastivat pettyneet nuuskijat miehissä takaisia Bratskojeen, jolla aikaa Burjakoff lähetti kasakkinsa entisille vahtipaikoilleen jatkamaan keskeytynyttä vahtipalvelustaan.
Kello oli kolme jälkeen puolenpäivän kun taloudenhoitaja yksinään hiivi hautakappelin luo ja avasi sen oven, sillä hän oli saanut kuulla, että vihollinen oli jo poissa näkyvistä. Hän jyskytti kolmasti kepillään lattiaan ja avasi verkalleen hautaholvin nostaen kiven sen aukolta.
Xenia seisoi pian hänen sivullaan. „Riennä joutuin takaisin ja lähetä kaikki palvelijat Anna Ivanovnan huoneustoon, sillä minun täytyy kenenkään huomaamatta hiiviä täältä takaisin. Kukaan älköön saako tietää, missä minä olen ollut piilossa. Te voitte sitten tulla tänne ja sulkea ovet. Kun kaikki ovat poissa asettukaa portille seisomaan avopäin. Minä arvaan siitä, että voin saapua linnaan.”
Ristinmuotoisesta ikkunasta näki Xenia pian sovitun, kaivatun merkin, jolloin hän laskeutui hautaholviin ja vahvoilla käsivarsillaan kantoi pyörtyneen Magda Dumontin esiin.
„Rouva raukkani, kultanuppuseni!” jupisi hän itsekseen kiiruhtaissaan vesakkoon taakkoineen.
Notkokäytävässä sai hän kalpean nuoren naisen pian palaamaan tuntoihinsa lämpimillä suudelmillaan ja palasi sitten panemaan kappelin oven kiinni.
Oitis oli hän jälleen emäntansä sivulla ja ponnistaen kaikki voimansa onnistui hän pääsemään hunnutetun toverinsa kanssa linnan rappuja ylös. Kaikki palvelusväki oli kiiruhtanut linnan päärakennuksesta ulos kuin ruttoa peläten sillä luultiin, että raakamaiset nuuskijat palaisivat vielä takaisin.
Xenia laahasi sängyn salaoven edestä ja vei avuttoman rouvan jälleen siihen salaiseen huoneeseen, missä rakkaus oli sytyttänyt uuden elämän tämän sydämessä. Hieroen hänen pieniä hienoja käsiään ja lämmittäen häntä lämmintä rintaansa vastaan vannoi Xenia, tämä talonpoikaisvaimo, kauhean valan: „Minä olen kostava rakkaan emäntäni hädän! Ja Arkadius Radovitsch on vielä kerran saava maistaa aron vaimon vihaa!” Hänen silmänsä muistuttivat tiikerin silmiä.
Vasta puolen yön aikaan tointui Magda Dumont täydellisesti tietoihinsa, jolloin hän huomasi lepäävänsä naisen rintaa vastaan, joka häntä oli hoitanut uskollisesti pyhässä hautaholvissa. Nyt vasta kyyneleet huojensivat hänen tuskaansa kun Xenia kuiskasi: „Parooni Sergei on pian saapuva kotiin. Nukkukaa rauhassa, enkelini, minun sydäntäni vastaan. Teidän ei tarvitse sitten enää koskaan erota toisistanne. Nukkukaa, minä uhraan henkeni puolustaakseni teitä vaaroilta!”
Viaton morsian vaipui vahvistavaan uneen, jonka Jumala lahjoittaa virvoitukseksi väsyneille lapsilleen, ja unessaan oli hän näkevinään puolisonsa sivullaan, ja Jumalan enkelit valvoivat hänen puolestaan yön hiljaisten hetkien kuluessa rauhaisasti.
Koko iltapäivän oli Khaminavatka näyttänyt albanialaiselta leiriltä ja Bursakoff sekä hänen alamaisensa olivat hänen apulaisensa ja molempien kylien vanhinten avulla saaneet puuhata miehen tavoin rauhoittaakseen suuttuneita talonpoikia, jotka olivat kiintyneet Dumont-sukuun ja nyt viikatteilla sekä pyssyillä varustettuina tahtoivat kostaa sen häväistyksen, josta kulovalkean nopeudella tieto oli levinnyt koko laajan seudun yli.
Hän oli jättänyt muut tehtävänsä taloudenhoitajan apulaisen huoleksi ja odotti synkännäköisenä päivän valkenemista sekä Xenian käskyjä. „Oi, Jumalani!” huokasi hän, „kunpa isäntä olisi täällä kotona!”
Ulos asetetut vartijat olivat saaneet käskyn karkoittaa jokainen, joka lähestyi linnan aluetta, tiehensä, paitsi virastojen käskyläisiä ja perheen ystäviä. Kasakkain villien koirain tuli hyökätä kaikkien muiden kimppuun.
Vaan Bratskojessa vallitsi sinä yönä mitä kamalin sekasorto. Juorut tiesivät kertoa kaikellaisia kamalia juttuja ja miten linnan puistossa vaikoi rouvan haamu öisin kummitteli sekä kaikellaisa muita huhuja oli liikkeellä.
Enin peloissaan oli kumminkin tuomari ja poliisipäällikkö. Kylän pappi oli käynyt niiden luona ja varoittanut niitä juhlallisesti hävittämästä tätä pientä kauppalaa sen raa’an loukkauksen vastapainoksi, jolla he olivat häväisseet Khersonin arvokkainta aatelismiestä. „Mitkä muut kuin Juresieffit ja Dumontit voivat pystyssä pitää vanhain bojaarien mainetta! Te saatte vielä suorittaa arveluttavan jälkilaskun.”
Tällä tavoin kostonhimoisen tuomarin rohkeus kokonaan lannistui, kun Arkadius Radovitsch ja hänen yhtä arvokas rikostoverinsa Anton Antonovitsch hiivivät ulos kaupungista juutalaisen, rihkamakaupustelijan, tullivarkaan ja urkkijan Moschkan seurassa.
Se oli papin reipas vaimo, joka lähetti erään Khaminavatkan salaisia sananviejiä näiden kolmen jälestä niiden lymypaikkaan sekä käski hänen sitten ratsastaa Khaminavatkaan sekä ilmoittaa Bursakoffille, mitä hän saisi nähdä ja kuulla. Papin rouva pidätti luonaan myöskin sen pojan, joka oli vienyt tiedon poliisin saapumisesta, että poika Sergei Dumontin saavuttua voisi selkoa tehdä tälle kaikesta siitä, mitä tällä aikaa oli tapahtunut.
Kun rouva Olga Cherikoff istuen vaunussaan kutsui tuomarin asunnostaan puheilleen sanoi hän vakavasti: „Minä matkustan huomenna Khaminavatkaan kenraalin puolesta pyytämään anteeksi hullun Arkadiuksen toimeen panemaa häväistystä... Ei parooni Aleksanteri eikä kenraalikaan anna mitään arvoa juopottelevan postiasemanhoitajan houroiluille, joka sama lurjus olisi kuoliaaksi lyönyt vaimonsa, ellei parooni Sergei olisi pelastanut häntä tämän juoppohullun kynsistä ja suonut hänelle turvapaikan Khaminavatkassa... Odottakaa vaan ... te varmaan olette saava kuulla, kuka käski, jahka kenraali palaa kotiin. Te olette pässinpää. Minä tahdon kirjoittaa hänelle ja kertoa asiat peittelemättä — ja, silloin paha teidät perii.”
Pelästynyt virkamies huomasi, ettei hän saisi mitään apua Nikon Zuboffinkaan puolelta. „Te annoitte minulle kirjallisen käskyn, jonka mukaan minun piti totella parooni Arkadius Radovitschiä. Minä varoitin teitä ... nyt saatte itse vastata seurauksista!” ... Kiukkuisin silmäyksin jatkoi nuori poliisipäällikkö tähän tapaan: „Minä käyn hänen ylhäisyytensä Sergei Dumontin puheilla, jahka hän palaa kotiin. „Minä olen kertova asian niin kuin se on myöskin aatelismarsalkalle — ja Khaminavatkan taloudenhoitaja on todistava, miten minä suoritin tehtäväni. Minä toivon, että ensi tehtäväni tästä puoleen tulee olemaan viedä Arkadius ja postiasemanhoitaja Nischni-Novgorodiin, josta ne kyyditään Siperiaan. Mitä teihin tulee, niin teidät nielee Bug-virta! ... Älkää yrittäkö lähteä kaupungista. Minä asetan vartioita asuntonne ympärille. Minä olen jo lähettänyt erityisen sananviejän ilmoittamaan tapahtumista ruhtinas Juresieffille.”
Seuraavana aamuna olivat Khaminavatkan talonpojat miehissä menneet pelloille ja vainioille paljoa aikaisemmin kuin Bursakoff tapasi levottomana Xenian. „Mitä käskyjä minulla on annettavana?” toisti hän. „Minä en voi antaa mitään käskyjä. Kun minua ahdistetaan ja etsitään kuin varasta yöllä, tahdon odottaa siksi, kunnes isäntän palaa kotiin. Minä olen jättänyt Anna Ivanovnan huoleksi pitää silmällä taloutta isännän kotiin saapumiseen saakka. Te voitte tulla huoneeseeni, jos tahdotte keskustella kanssani ... Vaan kun rakas isäntämme voi tulla murhatuksi — kuten hänen veljensä — pitää teidän lähettää tusina aseilla varustettuja kasakoita, jotka seuraavat häntä Novakrainkasta kotiin... Muutoin tulee teidän yötä ja päivää antaa vartioida linnan aluetta.”
Ikkunastaan oli Xenia nähnyt kasakkajoukon ratsastavan ulos, vaan hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä kun hän näki rouva Cherikoffin vaunujen saapuvan linnan pihalle. Turhaan pyysi Bursakoff, joka oli tullut hänen luokseen, saapumaan alakertaan. „Minä olen orjana syntynyt, halpa talonpoikaisnainen. Minun herrani pitää minua arvossa. ... se riittää minulle,” selitti hän. „Te sitä vastoin olette taloudenhoitaja. Te saatte vastaan ottaa rouva Cherikoffin. Minä pidän huolta siitä, etta hänelle tarjotaan virvokkeita. Toimittakaa hänen hevosilleen jotain purtavaa. Anna Ivanovna on tarjoileva hänelle. Teidän pitää mennä häntä noutamaan. Tuokaa hänet saliin ja antakaa hänen kirjoittaa muutamia rivejä parooni Sergeille. Hän on ylhäissukuinen rouva — esivaltoja — ja minä raukka olen ainoastaan entinen orja. Minä en ole kyllin arvokas häntä vastaan ottamaan, vaan te olette vapaa mies.”
Bursakoff ei voinut saada Xeniaa taipumaan, jonka vuoksi hänen yksin piti mennä vastaanottamaan vanhaa, vierasta rouvaa, joka kyynelsilmin kenraalin, keisarillisen adjutantin puolesta valitti, etta hänen ylhäisyytensä Sergei Dumontin kotia oli häväisty. „Kun hän on saava tietää tästä tapahtumasta, on hän hirveästi kostava vaikeroi vanha rouva, joka aavisti, että Radovitsch-perhe tulisi saamaan surkean lopun.
Kauhun tunteella vastaan otti Sergei Dumont Khaminavatkasta saapuneet tiedot, kun väsynyt kuriiri ratsasti Elisabetgradissa olevan palatsin pihamaalle. Edellisenä iltana oli palatsiin saapunut Vasili Federoff huomaten ilokseen, että hänen rakas äitinsä jälleen oli toipumaan päin.
Nuori upseeri luuli että Sergei Dumont oli menettänyt järkensä kun tämä ainoastaan kuiskasi muutamia sanoja jäähyväisiksi ja miten kaikki linnan palvelijat hääräsivät laittaessaan Sergein matkavaunua kuntoon. „Minä seuraan sinua kuolemaan saakka, eno!” huudabti Vasili.
„Ei askeltakaan!” kuului vastaus. „Minä muserran ne konnat nuuskaksi. Minä tahdon yhdellä iskulla tehdä lopun tästä ikuisesta vainosta. Minä kiellän sinua saapumasta nyt Khaminavatkaan! Minä lähetän sanan viejän ruhtinas Juresieffin luo ja pyydän häntä saapumaan sinne. Tuon hullun suden Arkadiuksen karkoitan minä heti koko Venäjältä tiehensä. Minä olen lahjoittava sinulle erään maahovin — vaan sellaisen, joka on kaukana täältä — Volhyniassa. Niin totta kuin Jumala elää, tahdon minä saada niistä voiton — elää ja kuolla voittajana Khaminavatkassa!”
Hän meni sairaan huoneeseen ja suuteli hellästi kalpean sisarensa kasvoja. Kun hän lähti yöllämatkalle muistuivat hänen mieleensä ne sanat, jotka hänen sisarensa oli lausunut houratessaan: „Sinun pitää, Sergei, viedä kotiisi nuori, kaunis vaimo, joka emäntänä hallitsee kotonasi, tuossa rakkaassa vanhassa linnassa, sillä sinä olet viimeinen Dumont-suvun nimeä kantava aatelismies.” Hän oli niin luvannut tehdä ja vahvistanut lupauksensa suudelmalla ja nyt matkusti hän niin joutuin, kuin hänen hevosensa ehtivät juosta, kauniin morsiamensa luo kotiinsa vannoen: „Hän on hallitseva minun kotonani — sillä ruhtinas Juresieff saa tietää kaikki — ja tsaari on anteeksi antava rakkauden erehdykset itse rakkauden takia!”
Kolmekymmentä tuntia myöhemmin kohtasi hän Novokrainkassa taloudenhoitajansa, joka aseellisen kasakkajoukon muassa odotti häntä siellä.
Lyhyen viivähdyksen kuluessa siellä ja jatkettaissa matkaa eteenpäin virkeillä Orloff-juoksijoilla, sai hän Bursakoffin suusta kuulla kertomuksen kaikista tapahtumista. Hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta kaitselmusta kohtaan, kun hän havaitsi, että Magdan salaisuus vielä ei ollut tullut ilmi. „Xenia, Xenia,” jupisi hän itsekseen, „sinä olet saava kodin meidän sydämissämme — ja olet osaa ottava meidän onneemme, sillä sina olet pelastanut meidät.”
Höyryävät hevoset huhkivat eteenpäin niin joutuin kuin kaviot kerkesivät ja „kuoleman veden” partaalle kohoavat kukkulat jo törähtivät näkyviin kun muuan poikanen saapui heitä vastaan ja teki merkin kädellään. Sergei pysähtyi hetkiseksi ja otti vastaan Xenian kirjeen sekä repäsi sen auki. Hänen kasvonsa lensivät kuolon kalpeiksi. „Bursakoff,” huudahti hän, „ne ovat piilottaneet itsensä” kolmen virstan päässä oleviin lammasnavetoihin. Ota mukaasi toinen puoli miehiä ja vangitse Arkadius, postiasemanhoitaja sekä Moschka — kuolleina tai elävinä!”
Bursakoff hyppäsi ratsun selkään ja seurassaan kuusi kasakkaa ratsasti hän pojan opastaessa huimaa vauhtia arolle.
Säihkyvin silmin näki Sergei Khaminavatkan puiston puiden ja tuulimyllyjen puikahtavan näkyviin taivaan rannalla. Hänellä oli ankara taistelu voidakseen hillitä kuohuvia tunteitaan ja pysyäkseen tyynenä kun hän linnan pihalla nousi vaunustaan. Taloudenhoitajan apulainen saapui heti esiin vastaanottaakseen hänen käskyjään. Mutta niin pian kuin hän oli saapunut huoneisiinsa kiiruhti hän rappuja ylös siihen kerrokseen, missä Xenia asui. Ovi avattiin ja ilosta huudahtaen vei Xenia hänet hänen salaisen hääkammionsa ovelle. „Hän on pelastettu! Hän on hyvässä turvassa ja odottaa teitä!” kuiskasi Xenia. Ilosta sykkivin sydämin riensi Sergei siihen himmeään huoneeseen, missä hänen elämänsä kukka avasi hänelle sydämensä.
Päivän valjetessa seuraavana aamuna ratsasti ruhtinas Juresieff sekä polisipäällikkö ja komppania sotamiehiä linnan pihalle. Heitä seurasi Bursakoff, joka toi muassaan kaksi käsiraudoilla varustettua kiinni saatua roistoa. Parooni Sergei oli kärsimättömästi jo odottanut niitä.
„Nyt kostohankkeisiin!” lausui ruhtinas, kun Sergei puristi hänen kättään. Kiukustunut ruhtinas silmäili kumpaakin roistoa. „Entä Arkadius!” karjasi hän.
„On onnistanut livahtamaan kynsistämme,” selitti Bursakoff.
„Hänen vuoronsa on vielä kerran tuleva!” kuului jääkylmä vastaus.
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 225-229, 231-234 17.-30.11.1900.
