Kolmas kirja.
Palkinto maksetaan.
11 luku.
Khaminavatkan valkoinen rouva.
Sillä aikaa kuin kamaripalvelija ja Turko seurasivat santarmikenraalia tälle aiottuihin vierashuoneisiin veti levoton ruhtinas Juresieff parooni Sergein hänen työhuoneisiinsa.
„Meidän on toimittava joutuin, Sergei,” lausui hän. „Niin kuin näet, on Arkadius päässyt käsistämme.” Hänen sydämeensä koski nähdessään nuoren miehen laihtuneet kasvot.
„Mitä te ehdotatte?” kysyi Sergei teeskentelemättömästi, kun kaunis Anna Ivanovna toi sisään aamukahvia.
„Minä jätän kaikki santarmikenraalin huoleksi. Minä tahdon seistä hänen takanaan, vaan annan hänen toimia ja sitten laitan kaikki sen selväksi, mikä koskee kenraalin ja paroonin osaa. Minä ehdotan, että muuan upseeri sotilaineen lähetetään virran toiselle puolelle ja majoitetaan parooni Aleksanterin kotiin ja että tämä upseeri on vastuunalainen kaikesta, mitä tapahtuu. Joku toinen upseeri miehineen jätetään suojelukseksi tänne. Ne voivat asua puistossa. Minä pyydän, että santarmikenraali heti lähettää erään upseerin vangitsemaan tuomarin, sen pässinpään, ja toimittaa Nikon Zukoffin tänne. Sitten on santarmikenraali jo tänään iltapäivällä, toimeen paneva julkisen kuulustelun. Minä neuvoisin sinua kutsumaan tänne taloudenhoitajan ja kehoittamaan häntä antamaan kenraalille lyhyen kertomuksen häpeällisestä tunkeutumisesta hoviimme ja sinun yksityisiin oloihisi. Sinä saat hyvityksen täydellä mitalla! Minä pyydän sinua ainoastaan, että et vaadi kenraali Radovitschiä tai paroonia kaksintaisteluun minun tietämättäni, santarmikenraali Ratzo ja minä tulemme viran puolesta kääntymään niiden puoleen.”
Sergei kumarsi myöntymyksen merkiksi ja kertoi sitten ruhtinas Juresieffille rouva Olga Cherikoffin käynnistä.
„Hyvä! Hän on todellinen nainen ja sinä sekä minä että Ratzo tulemme huomenna käymään vastavierailulla hänen luonaan.”
Sergei meni ulos linnan pihalle ja pyysi neljää upseeria, jotka johtivat sotilaita, hänen vierainaan saapumaan linnaan, jonka jälestä hän kutsutti Bursakoffin luokseen.
„Sinun pitää kenraali Ratzolle ja ruhtinas Juresieffille lyhyesti kertoa, mitä täällä poikessa ollessani tapahtui,” lausui hän. „Anna apulaisesi toimeksi pitää huolta sotamiesten ruokkimisesta. Me olemme, Jumalan kiitos, ystävien käsissä!”
Kun Khaminavatkan isäntä vei upseerit suureen kirjastohuoneeseen, oli kenraali Ratzo jo tullut alas ja ruokasalissa oli pöytä katettu kahdelletoista hengelle.
Poliisi- eli santarmikenraali, pyöreäpäinen ja noin neljänkymmenen vuoden vanha mies, oli hyvin harvapuheinen tattarilainen ja näköjään hyvin epämiellyttävä.
„Suvaitsetteko te, herra ruhtinas, istuutua aterioimaan ja samoin te, upseerit,” lausui kenraali Ratzo, „sillä meidän täytyy heti käydä toimiin käsiksi. Juresitff on minulle, herra parooni, ilmoittanut teidän ja hänen toiveensa tässä suhteessa. Minä tahdon niille ryöväreille antaa sellaisen rangaistuksen, että se tuntuu.... Orenburgiin!” jatkoi hän kääntyen lähinnä olevan luutnantin puoleen. „Antakaa osaston sotamiehiä ratsastaa virran toiselle puolelle ja minun nimessäni miehittää parooni Aleksanterin hovin. Asettakaa vahteja pitkin virran rantaa ja lähettäkää kylänvanhin luokseni. Minä ratsatan sinne iltapäivällä ja annan teille kirjallisen käskyn, kun olen tarkastanut paikkaa.”
Vieraat olivat tuskin ehtineet istuutua aterioimaan kun torvella annettiin lähtömerkki ja kenraali Ratzo hymyili katkerasti sotamiesosaston ratsastaissa kahlauspaikalle. „Minun sotapoikani eivät turhia vitkastele” jupisi hän. „Minä lähetän kotiinsa toiset kaksi sotamiesosastoa ja jätän neljännen osaston tänne teidän turvaksenne. Te kapteeni Milanoff jäätte tänne parooni Dumontin käytettäväksi joukkoinanne, kunnes teidät vapautetaan siitä toimesta.”
„Te jäätte minun vieraakseni,” selitti Sergei hymyillen. Kapteeni kumarsi ja kymmenen minuuttia myöhemmin läksi hän joukkonsa etunenässä taloudenhoitajan apulaisen opastamana tutustumaan sen suurenmoisen maakartanon alueeseen, jonka turvallisuudelta hänen nyt oli vastattava.
„Täksi päiväksi jätän minä teidät ja ruhtinas Juresieffin rauhaan,” lausui kenraali Ratzo nuorelle ylimykselle. „Käskekää taloudenhoitajan saapua minun luokseni. Minä tarvitsen nyt ainoastaan hänen, emännöitsijän ja luutnantti Zukoffin todistuksia. Huomenna menen minä virran toiselle puolelle ja majoitun Radovitschin huvilaan Bratskojessa, sillä tuo rakas, vanha Olga Cherikoff on kertova minulle asiat juurta jaksain. Me olimme kerran pikiintyneet toisiimme,” huokasi hän.
Sillä aikaa kuin ruhtinas Juresieff järjesti kapineitaan Sergein työhuoneessa, vei Sergei Dumont kalpean Xenian kenraalin päävahtiin, kirjastohuoneeseen.
„Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa uskolliselle Xenialle, herra kenraali!” lausui Khaminavatkan omistaja. „Kaksi kertaa on hänen henkensä täällä ollut vaarassa — sitten kun hän astui minun palvelukseeni. Hän on ennen ollut minun emännöitsijini. Tästä lähtien kuuluu hän minun perheeseni!”
Xenian polvet oikein tutisivat, kun kenraali sanoi: „Istuutukaa, rouva!”
„Minä olen ainoastaan orjana syntynyt, herra kenraali,” änkytti hän.
„Sinä olet pannut henkesi alttiiksi minun tähteni,” selitti Sergei ja vei hänet tuolille istumaan. „Sinun rakkautesi on sinut uudestaan synnyttänyt. Täällä — et sinä tarvitse mitään erityisempää arvoaatetta.” Sergei läksi huoneesta ja meni Anna Ivanovnan pakeille, jolle hän ilmoitti, että hän korotettiin emännöitsijän arvoon ja asemaan saaden kaikki emännöitsijälle kuuluvat oikeudet ja velvollisuudet hoitaakseen.
„Sinä olet koko linnan emäntä siksi kunnes minä määrään toisin. Xenia on emäntänä ainoastaan linnan kolmannessa kerroksessa. Sinne ei saa kukaan mennä ilman hänen lupaansa. Minä itse tahdon siellä käyttää muutamia huoneita omaan lukuuni. Tästä puoleen ei meidän tarvitse peljätä mitään murhayrityksiä.”
Chuchinka-vainajsn sisarentytär käänsi kasvonsa syrjään lausuttuaan muutamia sanoja kiitokseksi, jolloin kirkkaat kyyneleet loistivat hänen silmistään. „Niin suuresti rakastaa han häntä,” ajatteli Anna Ivanovna. „Sen on kesä aikaan saanut. Armollinen herra kaipaa rakkautta!”
Myöskin vanha puutarhuri uskoi, että linnan isäntä oli menettänyt järkensä kun hän oli käskenyt, että joka aamu oli kauneimmat ruusut poimittava puutarhasta ja vietävät Xenian huoneisiin.
Kolmannen kerroksen aidakekäytävästä muodostui pian suunnaton kukkahuone, missä tavattiin kaikellaisia kalliita kasveja ja ennen pitkää voi muuan alempana olevan kerroksen palvelija, joka sattumalta oli viivähtänyt vähän myöhäisempään, kauhistuneena hiiviä takaisin ja kuiskata muille palvelijoille, että hän oli nähnyt erään hoikkavartaloisen, aaveentapaisen valkopuisen olennon — Khaminavatkan valkoisen rouvan — väikkivän kauniiden kasvien kätkössä.
Sergei Dumont oli vieraittensa seurasta kadonnut hetkiseksi saadakseen rintaansa vastaan painaa rakastettuaan, joka nyt värisi ihastuksesta kun Sergein käsi kosketti hänen paratiisimaiseen vankilaansa johtavaan sala-oveen.
Takaisin palattuaan kertoi ruhtinas Juresieff, mihin ponteviin toimiin kenraali Ratzo oli ryhtynyt. „Hän on lähettänyt taloudenhoitajasi viiden miehen keralla maantasalle hajoittamaan tuon kummulla sijaitsevan rosvojen pesän — kapakan ja kievarin. Antonin uusi vaimo lähetetään takaisin Radovitschin maatilalle, jossa taloudenhoitaja tulee häntä tarkoin pitämään silmällä. Tätä nykyä koettaa Ratzo houkutella Moschkaa ja uskollisen Xeniasi entistä miestä tunnustamaan. Tahdotko nähdä niitä?”
Vanha ruhtinas tuli levottomaksi nähdessään Sergein yhtäkkiä kalpenevan.
„Kuinka niille on käyvä?” kysyi hän.
„Moschka lähetetään kait viideksi vuodeksi ja Anton kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan. Kenraalilla on todistuksia siitä, että ne ovat osallisia moneen parooni Arkadiuksen konnantyöhön. Antonin murhahankkeet ratkaisevat hänen kohtalonsa. Hän nähtävasti koetti pois viedä ja kuristaa kuoliaaksi entisen vaimonsa. Hän aikoi murhata hänet ja heittää hänen ruumiinsa virtaan. Vaan sinun ei tarvitse tulevaisuudessa peljätä tällaisia vehkeitä. Ratzo on muuttanut postiaseman erääsen niityllä sijaitsevaan taloon. Marikan veli tulee sen hoitajaksi saaden palkakseen tuhat ruplaa vuodessa ja voiton kestikievarin pidosta. Sinä voit tehdä hänet muista riippumattomaksi ja sitten hänen sekä taloudenhoitajasi avulla nipistää kiinni konnamainen Arkadius.”
„Kuulkaa minua, ruhtinas,” tarttui Sergei puheeseen. „Minä olen ilmoittanut teille totuuden, vaan en kumminkaan vielä kaikkea.” Tuntia myöhemmin tiesi Gregori Juresieff, minkä salaperäisen murhan uhriksi Pierre Dumont oli joutunut.
Kyynelsilmin taipui ruhtinas hetkeksi mietteisiinsä ja katkaisi sitten äänettömyyden. Minä tahdon ikipäiviksi lopettaa tämän sukuvainon. Nyt on meillä kenraali ja parooni Radovitsch kokonaan käsissämme! Mutta oikeat syylliset ovat paroonitar Lili, Milovitsch ja niiden kurja välikappale — tuo juopotteleva ja kunniaton Arkadius. Minä annan salaisen käskyn, että Anton Antonivitschiä kuulustellaan sitten kuin hän on saapunut Uraalin tuolle puolen. Kun hänelle luvataan lyhentää rangaistusaikaa kymmenellä vuodella, on se aukaiseva hänen suunsa — ja kun vaan saamme postiaseman hoitajan todistamaan, voimme Radovitscheille määrätä minkälaiset ehdot hyvänsä, sillä postiaseman hoitajan todistus leimaa Arkadiuksen varsinaiseksi murhaajaksi ... Anna minun yksin pitää kaikesta tästä huolta. Minä tahdon puhutella sitä roistoa ennen kuin häntä lähdetään viemään Siperiaan. Minä käsken Ratzon pitämään hänet vangittuna Bobrinetzissa takaisin paluuseeni asti. ... Neljätoista päivää popsittuasn vettä ja leipää lauhtuu kyllä hänen luontonsa niin että hän taipuu tuumiin. Vaan erään pyynnön teen minä sinulle — ettet kirjoita riviäkään ruhtinatar Vera Orbeleffille. Minä näet tahdon saada selville, missä määrin hän on sekaantunut näihin vehkeisiin. Minä tiedän, että hän tahtoi päästä naimisiin Pierre raukan kanssa voidakseen esiintyä hallitsijattarena tässä aron paratiisissa. Nyt pyydystää hän kenraali Andreita paulaansa siltä varalta, että hän joutuu sotaministerin epäsuosioon.”
Kun Bratskojen nuori poliisipäällikkö sotamiehineen saapui linnaan kutsuttiin taloudenhoitaja seikkaperäisesti kuulusteltavaksi Sergei Dumontia häpäisevää kotitarkastuksen johdosta. Kenraali Ratzo oli jo pöytäkirjaan merkinnyt Xenian todistuksen ja Sergei oli vienyt hänet kesäpaviljonkiin, kun ruhtinas Juresieff oli ilmoittanut haluavansa olla kuulustelussa saapuvilla.
„Sinä olet pelastanut hänen henkensä, minun henkeni ja meidän molempien onnen. Nyt täytyy sinun saada tietää, että ainoastaan sinä voit olla suojelusenkelinämme, kunnes olen saanut tsaarin anteeksi-annon sekä oikeuden tunnustaa hänet julkisesti puolisokseni. Me laitamme nyt niin, että Radovitschien täytyy polvillaan pyytää anteeksi Arkadiuksen toimeenpanemaa häväistystä, vaan meidät hukka perisi, jos Magdan täällä olo tulisi ilmi. Myöskin tsaari katsoisi asiaa kokonaan toiselta kannalta. ... Sinä tiedät, mitä linnan palvelijat ja talonpojat uskovat sinusta?”
Xenia painoi päänsä alas ja hänen kasvoilleen sekä valkealle kaulalleen nousi hehkuva puna. „Kyllä ... kyllä,” änkytti hän tuskin kuuluvasti. „Ne uskovat, etta minä olen ainoastaen teidän leikkikalunne — ajanhupinne vuoden ajaksi — teidän ...”
Sergei nyökäytti päätään vakavan näköisenä. „Se on totta,” lausui hän. „Vaan kuule minua! Minä olen antanut käskyn, että kaikki mitä parasta on koko maakunnasta, on Elisagetgradista tuotava tänne. Rakkaan lemmittyni täällä olon salaamista varten täytyy sinun kumminkin luopua kaikesta työstä! Meidän täytyy olla hyvin varuillamme! Ei kukaan saa millään ehdolla lähestyä kolmatta kerrosta tai mennä linnan katolle.”
„Minä olen muuttava asumaan toisiin huoneisiin sekä otan käytettäväkseni koko sinun huoneitasi vastapäätä olevan käytävän. ... Voidakseni yöllä mennä puistoon ja ajella kuutamolla ympäri tiluksia eli katolla hengittää raikasta ilmaa ja vaimoni kanssa hiiviä ulos siksi, kunnes voin murtaa hänen vankilansa muurit täytyy sinun elää työtönnä, kantaa komeita vaatteita ylläsi ja olla kaikin tavoin koristeltu, päivin kuljeskella minun kanssani ja palata tänne ilta-päiväksi. Minä luonnollisesti olen ainoa, jolla on oikeus päästä vapaasti sinun huoneisiisi.”
„Mutta mitä tästä kaikesta viimein tulee?” jupisi Xenia. „Minä tahdon tehdä niin kuin te toivotte niin kauvan kuin voin ujostelematta ja tarvitsematta hävetä katsoa paroonitar Magdan silmiin.”
„Kuule, Xenia,” lausui parooni Sergei hymyillen. „Koko linnan alueen väestö otaksuu sinun asemaasi sen mukaan kuin kukin sen käsittää. Se merkitsee vähän. Sinun pitää toimittaa vaimolleni myssy, huntu ja kappa, jotka ovat aivan yhtäläiset kuin sinulla — kävellessämme yhdessä linnan alueella. Yöllä pitää sinun vartioida sitä ainoaa käytävää, mikä johtaa kattopylväikölle. Siellä me luonnollisesti voimme olla rauhassa. Minä annan miesten tuoda piaanon sinun huoneisiisi. Sinä voit laulaa siellä ollessasi. Kun minun vaimoni soittaa ja laulaa, luulevat palvelijat, että me yhdessä kulutamme aikaamme sillä tavoin ... Mitä taas retkeilyihin puistossa tulee, niin pukujen yhdennäköisyys poistaa kaikki epäluulot ... luullaan, että me yhdessä kävelemme siellä ja käymme kesäpaviljongissa. Minä tahdon ajella sinun kanssasi kaikkialla linnan tiluksilla, kunnes kaikki tuntevat sinun pukusi. Meitä on aina seuraava pistoolin kantaman päässä pari kasakkaa suojellakseen meitä. Sillä tavoin menetellen luulevat ihmiset, että sinä olet minun seuralaiseni eikä paroonitar Magda. Vaan muutoin saat sinä elää omassa vapaudessasi ja tyytyä virallisesti esiintymään hienona rouvana. Sinä toimit vaimoni seuralaisena ja kun isa Adrian saapuu tänne Kharkovista kolmen kuukauden kuluttua, voit sinä keventää tuntoasi, sillä hän vastaan ottaa sinun synnintunnustuksesi. Hän on saava tietää kaikki eikä ole ilmoittava mitään. Ainoastaan sillä tavoin voi Magda kestää vankeuttaan.”
„Minun henkeni on teidän ja hänen omaisuuttaan,” lausui kiitollinen nainen teeskentelemättömästi. „Olettehan pitäneet sellaista huolta minun lapsistani kuin ne olisivat prinssejä. Ne ovat vielä kerran siunaava teitä!”
Hiljaa ja äänettömänäsekä miettien nykyistä, kummallista asemaansa kulki Xenia parooni Sergein sivulla takaisin linnaa kohti. Hän oli Sergein saapuvilla ollessa iäksi jättänyt Anna lvanovnalle kaikki linnan avaimet, paitsi niitä, jotka kuuluivat linnan kolmanteen kerrokseen. Myöskin kesäpaviljongin sekä katolle vievän käytävän avaimet oli hän pitänyt hallussaan ja nyt hän levollisena sekä hymyilevin kasvoin kuunteli niitä kaksimielisiä huomautuksia, joita kadehtivat linnan palvelijat hänen selkänsä takana irvistellen juttelivat toisilleen. Viittailtiinpa hänen kuultensakin,minkä vuoksi hän oli korotettu niin mahtavaan asemaan linnan muihin palvelijoihin verraten.
Ne olivat uhkeat päivälliset, joille luutnantti Zukoff ankaran kenraali Ratzon kehotuksesta kutsuttiin ikäänkuin anteeksiannon ja sovinnonmerkiksi. Vanha poliisikenraali oli kerrassaan hyvällä tuulella, sillä hänelle oli saapunut tieto siitä, että Bratskojen kyläntuomari nyt poliisivankilan telkien takana mietti tämän elämän kirjavia kohtaloja.
Ruhtinas Juresieff ja parooni Dumont seuraisivat kenraalia, kun tämä ratsasti virran toiselle puolelle, vaan iltahämärässä erosivat he hänestä onnettoman kahlaamopaikan läheisyydessä, missä Arkadiuksen konnan työ jäi keskieräiseksi.
„Minä tahdon viettää yöni tuolla,” sanoi hän jäähyväisiksi, „vaan olen huomenna Bratskojessa. Vahtisotamiehille on käsketty, että niiden tulee totalla teidän pienintäkin viittaustanne, parooni Dumont, ja minä valtuutan teitä käyttämään aseitanne tarpeen tullessa puolustaaksenne itseänne ... Huomissa iltana saatte te minun raporttini, sillä minun täytyy palata takaisin Khersoniin. Juresieff on aatelismarsalkkana jättävä kertomuksena suorastaan keisarin kabinettiin sekä tekevät Radovitsch-veljekset nöyriksi.”
Ratsastaissaan iltahämärässä takaisin linnaan virkkoi ruhtinas Juresieff ystävällisesti: „Sergei, poikani, kun kaikista, näiltä rettelöistä on onnellisesti selvitty, täytyy sinun naida — sitten voit onnellisena elää täällä arolla. Tämä on kerrassaan suuremmoinen maalaislinna, kuningaskunnan arvoinen!”
Sergein kasvot kirkastuivat. „Minä lupaan niin tehdä, hyvä ruhtinas. Minä aion elää ja kuolla täällä vaimoni kanssa, vaan ensin täytyy minun tehdä matka ulkomaille, jossa tulen viipymään pari kolme vuotta ennen kuin minun unelmieni hallitsijatar on esiintyvä.”
Avaran linnan pihalla leimusivat ilotulet ja satoja iloisia talonpoikia oli kerääntynyt sinne riemua pitämään. Sergei, ruhtinas ja upseerit kuuntelivat surunvoittoisia ukrainilaisia säveliä sekä katselivat tanssia. Linnan isäntä oli käskenyt tuoda suuhun pantavaa sotamiehiä ja talonpoikia varten. Koko linnan alueen väestö tiesi nyt, että rakastettu isäntä oli suoriutunut näistä ikävistä tapahtumista voittajana ja että tsaari oli nostanut voimakkaan kätensä ylös kukistaaksensa linnan isännän vihamiehet.
Sergei vei luutnantti Zukoffin hiukan sivulle, kun tämä nuori poliisipäällikkö tarkasti sotilaitaan palatakseen kuun valossa takaisin Bratskojeen.
„Olkaa niin hyvä ja kertokaa papin rouvalle, että minä huomenna iltapäivällä erään tärkeän asian vuoksi lähetän Xenian hänen luokseen. Ja muistakaa, Nikon Nikonovitsch, että teillä on aina paikka valmiina minun ruokapöytäni ääressä!”
Hänen ylhäisyytensä Sergei oli paljon iloisemmalla tuulella kun hän seuraavana aamuna uhkeilla ajoneuvoillaan ruhtinas Juresieffin seurassa komeasti ajoi Bratskojeen.
Kun heillä oli vartijajoukkona tusina sotilaita antoi se tälle vierailulle erityisemmän merkityksen, jonka takia puoli Bratskojen väestöä heti ilmestyi kaduille, sillä nuolen nopeudella oli se sanoma levinnyt kaikkien tietoon, että Khaminavatkan herra oli näistä ikävistä rettelöistä suoriutunut voittajana.
Poliisiasemalle oli kokoontunut laumoittain ihmisiä kun vahdit laahasivat Anton Antonovitschin ja vanhan Moschkan, jotka molemmat olivat kahleilla varustetut, vankivaunuun lähtien niitä viemään Bobrinetziin kuten syyllisiksi toteennäytettyjä pahantekijöitä ainakin. Kenraali Ratzo piti poliisitutkintoa ja kaikki tämän pienen kaupungin virkamiehet oli asetettu sen huoneen oven edustalle, mikä johti, huoneeseen jossa Bratskojen tuomari nyt vuorostaan istui syytettyjen penkillä. Koko kaupunki jo tiesi, että hän oli virasta erotettu ja että hän vietäisiin Elisabetgradiin tutkittavaksi ja rangaistavaksi.
Huvilan portilla Bratskojessa seisoi rouva Olga Cherikoff rajusti sykkivin sydämin ja odotti isäntänsä katkerimman vihamiehen tuloa. Vaan kun ruhtinas Juresieff sydämellisin kohteliaasti esitteli hänelle Khaminavatkan kauniin omistajan, leppyi överstin leski heti. Sergei Dumont kuunteli kylmällä kohteliaisuudella rouva Cherikoffin anteeksipyyntöjä.
Ruhtinas Juresieff koetti rauhoittaa kunnon rouvaa selittäen, ettei Arkadiuksen ikävät kujeet tuottaisi mitään onnettomuutta Radovitsch-suvulle, vaan hänen ylhäisyytensä Sergei Dumont pysyi edelleen kylmänä ja jäykkänä, vaikka tosin kohteliaana sekä kieltäytyi nauttimasta esille tuotuja virvokkeita.
Lopuksi sanoi rouva Cherikoff: „Minä tunsin heidän veljenne ja pidin paljon hänestä. Kun hän valittiin aatelismarsalkaksi toivoin minä tämän onnettoman kauvan kestäneen sukuvihan viimeinkin vaimenevan. Mutta — ei! Nyt, on hän kuollut! Ja rakas Magda, „kuoleman veden” Aamutähti ... Minä uneksin, herra, parooni saavani nähdä teidät hevoskaartin överstinä, veljenne aatelismarsalkkana ja Magdan teidän jalon sisarenne pojan vaimona!” Sergei kalpeni vaan hillitsi itsensä, kun kunnon eukko jatkoi laverteluaan. „Sillä kun kenraali Andrei on tsaarin adjutantti, Ivan Preobashchenskin kaartin upseeri parooni maahovin omistaja, niin olisivat, nämä molemmat Khersonin aatelissuvut säilyttäneet määräämisvallan käsissään koko Ukrainen oloihin nähden aivan kuin Krimin niemellä ja Taurian maakunnassa. Vaan oi! Niin ei saanut käydä — me kylvämme vihaa ja niitämme kyyneliä sekä onnettomuutta!”
Liikutettu Sergei sanoi syvään kumartaen jäähyväiset, jota vastoin ruhtinas Juresieff jäi huvilaan. „Minä odotan teitä, ruhtinas, papin talossa,” lausui Sergei ja pyysi, että hän saisi rouva Cherikoffille lähettää korillisen kukkia ja hedelmiä Khaminavatkan kasvihuoneista.
Kului kokonainen tunti ennen kuin vanha valtiomies oli saanut nyyhkyttävän rouvan tyyntymään. „Te voitte nyt huomata, miten hävytön tämä loukkaus oli,” selitti Juresieff synkästi. „Sergei on valtuuttanut minut vaatimaan niin hyvin kenraalin kuin parooni Aleksanterin kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta, ellei häneltä tätä häväistystä pyydetä anteeksi. Missä parooni Aleksanteri on nykyisin?”
„Hän jätti paroonitar Lilin Ulitzaan ja on nyt matkalla Pietariin yhtyäkseen siellä kenraalin kanssa. Tahdotteko, että niiden on matkustettava tänne?” kysyi kunniallinen leski.
„Jumalan tähden ei,” huudahti ruhtinas.
„Minä olen kirjoittanut niille kaikille ja lähettänyt taloudenhoitajamme tiedustamaan, mitä heillä on käskettävää,” huokaili rouva Cherikoff. „Minun asemani on kauhea. Mitä tästä on seuraava?”
„Teitä ei tulla millään tavoin vaivaamaan,” lausui ruhtinas. „Linnaan kyllä sijoitetaan sotaväkeä eikä kellään ole lupaa asua täällä, paitsi veljeksillä, siksi kunnes tämä häväistys on sovitettu. Kenraali Ratzo tulee vaatimaan kenraalille ja paroonille edesvastausta. Kertokaa minulle jotain Arkadiuksesta! Oletteko tavannut häntä?”
Rouva parka etsi turvaa kyynelissä. „Minä annoin hänelle rahaa kun hän niitä kärtti minulta. Hän on puolihullu. Nyt on hän kadonnut täältä vaan en tiedä minne!” Ruhtinas huomasi tämän helläsydämmisen naisen säälistä tahtovan johdattaa häntä harhaan Arkadiuksen olopaikan suhteen. „Tiedättekö, että molemmat veljet aikovat pyytää, että Arkadius suljettaisiin johonkin houruinhoitolaitokseen. Ne tulevat valalla vakuuttamaan, ettei heillä ole mitään osaa tässä häpeällisessä vehkeessä. Jos Jumala vaan olisi suonut, että paroonitar Lili makaisi Bug-virran pohjalla olisi kaikki pian oikealla tolalla. Sillä hän on kerrassaan itse piru ja mitä kevytmielisin irstaisija,” nyyhkytti vanha rouva. „Hän on saattanut koko perheen taloudellisen perikadon partaalle. Jumalalle olkoon kiitos, ettei Magdan tarvitse tästä häpeästä tietää mitään! Vaan luvatkaa,” jatkoi hän heittäytyen polvilleen, „ettette salli niiden välillä kaksintaistelua tapahtua.”
„Ei koskaan,” vakuutti ruhtinas Juresieff. „Se on poliisiasia ja vaatii tsaarin raskaan käden asiaan sekaantumista, vaan ei riistä keltään kunniaa ja hyvää nimeä. Olga” lausui vanha sotilas, „kirjoittakaa niille, että elleivät ne pyydä anteeksi ja lupaa vastaisuudessa olla niin siivoja kuin lampaat, niin hävitän minä heidän nimensä kuulumattomiin koko maasta. Ne karkoitetaan Venäjältä, paroonitar Lilin nimi leimataan häpeällä niin kuin niin on ansainnutkin ... Vaan ei sanaakaan kaikesta tästä Vera Orbeleffille — minä epäilen, että se liukas käärme on ollut mukana tätä rettelöä aikaan saamassa. Hän koetti kietoa Pierren ja Sergein paulaansa ja Lili on vehkeillyt päästääkseen Milovitschin vaimoksi rikoksellisella tavalla. Mutta tämä ilveilynäytäntö on nyt lopussa ja käskekää sen vuoksi heitä laskemaan esiripun alas … Luvatkaa kunniasanalla minulle että te vanhan asetoverin leskenä heti varoitatte Sergei Dumonttia jokaisesta uhkaavasta vaarasta sekä ilmoitatte siitä myöskin minulle ja poliisipäällikölle.”
„Minä vannon Vapahtajan ristin kautta!” huudahti hurskas nainen ja suuteli kultaista ristinkuvaa, jonka hän oli saanut ristiäismuistoksi.
Olga Cherikoff silmäili ruhtinaan poistumista ja soitti sitten taloudenhoitajan puheilleen. „Kirjeitä vietävä — joutukaa. Pikaviestin on lähdettävä heti Pietariin Kievin kautta. Ajakoon postikyydillä Kievistä Pietariin!”
Kirjoittaessaan tulisia sanoja vapisi hänen kätensä kun hänen mieleensä muistui viimeinen keskustelunsa Arkadiuksen kanssa. Sillä tämä konna oli uhannut tehdä hänellekin väkivaltaa. „Aleksander ja Andrei ovat minun käsissäni,” oli hän karjunut. „Minulla ei ole mitään, menetettävää — he sitä vastoin voivat menettää kaikki. Piru korjatkoon Milovitschin ja Lilin. Ne molemmat ovat pettäneet minut ja vetäneet minua nenästä!”
„Mitä te tarkoitatte?” oli säikähtänyt rouva lausunut.
„Minä matkustan Pietariin ja pakotan niitä piiloittamaan minut ja suojelemaan minua. Jos minä puhun koko totuuden vangitaan ne ja tuomitaan rangaistukseen ja Ivan saisi maatilat haltuunsa. Minä ilmoitan kaikki Ivanille. Poika on rohkea ja ylpeä. Hän on suojeleva minua — jos minä teen hänestä kummankin maatilan omistajan ja sukunsa päämiehen. Hän halveksii sydämetöntä Liliä!”
„Minne te voitte piiloittaa itsenne?” kysäsi Olga.
„Hahaa! Serkkuni Boris on Arkangelin komentaja,” kehui Arkadius. „Hän on suojeleva minua. Sieltä voin livahtaa Ruotsiin tai Englantiin jossakin laivassa eli oleksin talvella lappalaisten seurassa. Sieltä ei pirukaan minua saisi käsiinsä.”
Hän varusti itsensä aseilla hampaisiin saakka, otti nopeimman hevosen tallista ja taskut täynnä ruplia, joita peljästynyt leski hätäpäissään oli lainannut kauppiailta, pakeni parooni Arkadius Radovitich kuin varas yöllä ja pirullisella konnamaisuudellaan jätti Moschkan sekä Antonin oman onnensa nojaan.
Niin pian kuin hänen ylhäisyytensä Sergei Dumont oli takaisin palanuut Khaminavatkaan lähetti hän heti Xenian arkivaunullaan Bratskojeen papin rouvan luo salaista asiaa varten.
Avoissa suin näki linnan palvelusväki talonpoikaisnaisen lainakoristuksissaan kahta kertaa kauniimpana lähtevän matkalta ikään kuin hän olisi syntynyt ainakin kymmenkunnan maahovin omistajattarena, ja itse taloudenhoitakin näytti ällistyneeltä, vaan oikean filosoofin tavoin jupisi hän itsekseen: „Sokeiden joukossa on silmäpuolikin muita mahtavampi”. Xeniaa kauniimpaa naista ei ole koskaan syntynyt olkikaton alla „kuoleman veden” läheisyydessä. Meidän asiamme ei ole isäntämme elämän arvosteleminen.”
Sinä iltana kajahteli Khaminavatkan salissa alamaisuutta ja uskollisuutta ilmaisevat huudot: „Kauvan eläköön tsaari!”, sillä Sergei Dumont oh antanut toimeen panna uhkeat kemut.
Kenraali Ratzo oli takaisin palannut puolen yönaikaan ja istuessaan pöydän ääressä isännän oikealla puolen hymyili tämä vanha tatari ruhtinas Juresieffille, joka koko iltapäivän oli keskustellut hänen kanssaan Bratskojessa toimitetun kuulustelun johdosta.
Kello neljä seuraavana aamuna piti ankaran kenraalin sotilaineen lähteä matkaan. Kun hän päivän valjetessa otti jäähyväiset ruhtinas Juresieffilta lausui hän: „Minä jätän nyt kaikki teidän käsiinne, ystäväni, vaan varokaa itseänne Capuaan riemuilta! Täällä oleksii Saaban nuori kuningatar, jonka me näimme Bratskojessa — Dumontin helmi arolla — älkää kuljeksiko hänen kanssaan puistossa.”
Tällä tavoin levisi huhu äänettömän Xenian korottamisesta kunnian kukkuloille aina Dnieperin ja Donin rannoille. „Minä en ihmettele ollenkaan, että parooni Sergei on mielistynyt aron oloihin,” jupisi Ratzo, joka myöskin oli kauniimman sukupuolen ihailija. „Hänen silmissään palaa harvinainen tuli — ja sen viehättävämpää vartaloa en minä ole nähnyt.”
Kaksi päivää myöhemmin läksi vanha aatelismarsalkkakin Khaminavatkasta. Pitkinä kesäpäivinä olivat molemmat ystävät välkkyvän järven ja kohisevan virran läheisyydessä sijaitsevassa kesäpaviljongissa tarkastaneet Juresieffin koko raportin sekä hänen molemmilla Radovitsch-veljeksille lähettämänsä kirjeellisen vaatimuksen.
„Niiden on joko julkisesti ja täydellisesti pyydettävä anteeksi sekä kunniasanalla vakuutettava, etteivät he ole tienneet mitään Arkadiuksen vehkeistä ja vielä sitä paitsi jätettävä Arkadius lain käsiin eli on niiden taivuttava kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta. Ellen minä voi surmata niitä molempia, on Vasili toimittava jälelle jääneen toiseen maailmaan,” lausui Sergei synkästi.
Hän lupasi kumminkin odottaa Juresieffin toimenpiteitä ja jätti koko jutun hänen huostaansa. Sydämessään toivoi Sergei innokkaasti, että hän pääsisi rauhaan vanhasta ystävästään, sillä hänen salaisen avioliittonsa kuherruskuukausi oli käsissä.
Hän ei tiennyt mitä hänen piti vastata, kun hopeahapsinen ruhtinas kutsui hänet luokseen sillä aikaa kuin palvelijat odottivat valmiina ruhtinaan matkaan lähtöä.
„Sergei, poikani,” lausui hän ystävällisesti. „Me olemme molemmat suuren maailman miehiä. Vaan kumminkin pyydän minä sinua, että menisit naimisiin. Tuon kunnon naisen kauneus tekee pahentavan vaikutuksen vanhoillisiin ja ahkeriin talonpaikiin ... Minä voin anteeksi antaa nuoruuden hulluudet, vaan taloudenhoitajakin on peloissaan sanonut minulle, että tuo samainen Xenia on noitunut sinut. Mene naimisiin jonkun vertaisesi kanssa sekä asetu Khersonin aateliston etunenään kuten Pierre teki.”
Ruhtinaan suureksi kummastukseksi ei Sergei näyttänyt kärsimättömältä, vaan hymyili ainoastaan sekä lausui: „Rakas ystäväni — Xenia on hyvin kaunis — kerrassaan kaikin puolin korkeammalla kannalla kuin muut hänen säätyisensä ja sen lisäksi uskollinen kunniallinen nainen — vaan minä lupaan teille — kättä sen vakuudeksi — että vuoden kuluttua olen naimisissa. Minä en ole tuottava häpeää sukumme kunniakkaalle nimelle.”
Matkaan lähtiessään ei ruhtinas kumminkaan voinut olla heittämättä silmäystä kauniisen linnaan ja sen uhkeaan puistoon. „Ensimmäinen vertaistensa joukossa,” lausui hän itsekseen. „Ihmiselämän monimutkaisella polulla piilee monta salaisuutta. Kirkassilmäinea talonpoikaistyttö, entinen orjanainen voi tehdä ylhäisen aatelisylimyksen orjakseen aivan yhtä helposti kuin Antonius joutui hurmaavan egyptiläiskaunottaren pauloihin”.
Ainoastaan pelko ahdisti Sergei Dumontin uskollista sydäntä. „Jos isä Adrian kuolisi ennenkuin minä olen saanut tsaarin anteeksi-annon, silloin joutuisi Magdani vaaralliseen asemaan.” Hän odotti myöskin suurella jännityksellä tietoja siitä, minkä vaikutuksen ruhtinas Juresieffin hoviministerille lähettämä kertomus sekä Radovitsch-veljeksille amnetut varoitukset tulisivat aikaan saamaan.
Hiljaisuus villitsi viehättävän keskikesän uinailevassa levossa, puiden oksat puutarhoissaa nuokkuivat hedelmien painolta, puisto upeili koko etelämaisessa loistossaan ja kenraali Ratzon erinomaiset toimenpiteet tekivät ne yölliset retkeilyt täysin turvallisiksi, joita linnan isännän vaimo, niin nuori ja hento kuin lapsi, teki silmittömästi rakastuneen miehensä seurassa puistoon, piiloutuen päiviksi autioihin, salaisiin huoneisiin.
Kaikellaisia loistoesineitä oli saapunut Elisabetgradista ja arolla sijaittavan palatsin ylimmissä kerroksessa vallitsi lakkaamaton riemu ja juhliminen.
Sergein lauluissa pianon ääressä, Xenian lystikkäissä kansakuluiisa ja Magda Dumontin hurmaavissa säveleissä kavastui tämän onnellisen seurueen mieliala. Vaan linnaväen tyytymättömyys nousi kukkuroilleen kun linnan isäntä antoi sellaisen käskyn, että hämärän tultua ei kukaan linnan väestöön kuuluva saanut ottaa askeltakaan puistossa. Ainoastaan Marika ja surumielinen Anna Ivanovna tiesivät, että heidän isäntänsä siellä kuljeksi huvikseen kuun hopeavalossa Xenian sivulla eli vietti, onnellisia hetkiä hänen kanssaan kesäpaviljongissa. Ja kun parooni Sergein päähän pisti, nähtiin hän öillä tähtien taivaalla tuikkiessa ajelevan linnan alueella, jolloin tuo rohkea nainen istui hänen sivullaan ajoneuvoissa. Heitä seurasi soveliaan matkan päässä ainoastaan pari niitä vieraita sotilaita, joita kenraali Ratzo oli jättänyt linnan isännän käytettäväksi.
Viljan korjuun kultaisella viikolla alkoivat kumminkin kaikellaiset taikauskoiset huhut kierrellä väestön keskuudessa. Sillä puistossa, tornilla varustetulla katolla ja kukkien täyttämällä linnan käytämöllä, jonne kukaan ei saanut mennä, nähtin Khaminavatkan valkoinen rouva aaveen tavoin väikkivän eteenpäin.
Sargei Dumont ainoastaan nauroi kun pelästynyt Bursakoff kertoi hänelle mitä kansa jutteli! „Tyhmyyksiä, kunnon Nikolai,” selitti hän hymyillen. „Veljesten loruja — miksi en minä ole koskaan mitään sellaista nähnyt? Minähän olen siellä minä vuorokauden aikana hyvänsä!”
Vaan Bursakoff, joka oli pelkurimaisen ja mustasukkaisen vaimonsa suitsissa ja johon tyytymätön Anna Ivanovna voi paljon vaikuttaa, oli omin silmin nähnyt tuon äänettömän, väikkivän olennon, hänen hopeanvärisen huntunsa, aaltoilevan, valkoisen pukunsa sekä huomannut,että tämä kummitus usein katosi hyvin kiireisesti. „Tämä ei ennusta hyvää!” jupisi hän tehden hartaasti ristin merkin. „Kalman hajua on ilmassa. Kolkko hautakappeli varmaan pian avataan viimeistä Dumontia varten.”
Ainoastaan Xenia nauroi näille jutuille itsekseen kun hän huomasi, miten suuresti aaveita uskova kansa oli peloissaan, vaan hän osaltaan lisäsi näitä huhuja käyttäen yhtäläistä valkoista pukua kuin Magda yöllä liikkuessaan.
Kun kuultiin ovia avattavan ja suljettavan, hiipiviä askelia ja salaperäisiä, outoja ääniä linnan ylimmästä kerroksesta pyysi Bursakoff viimein, että linnan pelästynyt palvelusväki saisi maata eräässä toisessa rakennuksessa, joka oli taloudenhoitajan huoneuston yhteydessä.
„Aivan kernaasti,” vastasi Sergei. „Vaan muutoin tuntuu kaikki tämä minusta varsin kummalliselta, sillä minä asun juuri tuon valkoisen rouvan alueella enkä kumminkaan ole koskaan nähnyt tai kuullut mitään.”
Sillä aikaa kuin Sergei nautti onnensa runsaita hedelmiä mietti ruhtinas Juresieff päänsä puhki Bobrinetzissa. Hän oli saanut nyt oli katumapäällä, tekemään täydellisen tunnustuksen. Ovela konna oli näet ainoastaan puolittain tunnustanut rikoksensa kenraali Ratzolle, joka sitten käänsi kiukkunsa kärjen onnetonta juutalaista Moschkaa kohti. Vanhalla aatelismarsalkalla oli nyt kahtalainen velvollisuus täytettävänä.
Kenraali Radovitschiltä ja parooni Aleksanterilta oli hän saanut mitä nöyrimpiä vakuutuksia, ettei heillä ollut mitään tekemista Arkadiuksen vehkeitten kanssa, joita he suuresti pahoittelivat, jonka ohella kumpikin oli hovissa vakuuttanut todeksi ruhtinas Juresieffin raportin Magdan katoamisesta.
Kenraali Radovitsch oli aikaan saanut sen salaisin puolin, että hänen veljensä parooni, joka nyt oli saanut toimekseen hevosten hankkimisen armeijaa varten, sai luvan yksinään palata takaisin Bratskojessa olevaan huvilaan asiainsa hoitamista varten, joista hänen kumminkin piti tehdä tiliä ruhtinas Juresieffille, eikä hänellä ollut oikeutta astua jalkaansa maatilalleen. „Rouva paroonittaren piti vuoden ajan oleskella ulkomailla,” ja ruhtinas Juresieff hymyili katkerasti, kun hän sanomalehdistä sai lukea, että översti Milovitsch oli kaatunut eräässä taistelussa Kaukaasiassa.
„Se on sen lorun loppu,” mutisi hän ja jätti sitten överstin nimen unholan helmaan.
Arkadius Radovitschistä ei ollut merkkiäkään näkyvissä. Hänen molemmat veljensä eivät näyttäneet vähääkään vastustavan sitä tuumaa, että Arkadius suljettaisiin haurujen huoneeseen niin pian kuin hän kiinni saataisiin, ja kiukkuisella halveksimisella lausui ruhtinas Juresieff: „Valhettelijoita! Minulle on nyt koko vehke selvillä. Ne ovat käyttäneet tätä kurjaa konnaa ehdottomana välikappaleenaan ja raukkamaisesti kyllä eivät halunneet tietää mitään yksityisseikoista, vaan olivat riemuissaan kun konnantyö oli tehty.”
Ruhtinas Juresieff ei tahtonut Sergei Dumontille ilmoittaa kaikkea, mitä postiasemanhoitaja oli tunnustanut. Kyynelsilmin ja huokaillen oli Antoa Antonovitsch, joka nyt oli matkalla Siperiaan kärsiäkseen Irkutskin kaivoksissa rangaistustaan, sanonut, että hän vasta sitten oli saanut tietää, mihinkä salajuoneen Pierre Dumontia vastaan oli ryhdytty, kun tämän omat hevoset oli kerrottu olleen hänen kuolemaansa syynä.
„Se oli muuan viheliäinen Arkadiuksen paikkaama konna, joka viritti nuoran tien poikki rotkotiellä. Hän sai palkan siitä, että hän veitsellään tekisi lopun avuttomaan tilaan joutuneesta miehestä, jos hän nimittäin maahan pudotessaan olisi mennyt ainoastaan tainnoksiin. Vaan jos hän kaatuessaan taittaisi niskansa, ei palkatun murhaajan tarvinnut tehdä mitään sen enempää hänelle. Minä sain tämän tietää vasta jälestäpäin Moschka-juutalaiselta, joka tälle konnalle jätti sovitun summan Arkadiuksen puolesta. Minä olin köyhä ja hän hurvitteli rahojaan postiasemalla. Arkadius voi maksaa kätyreilleen palkan ainoastaan niillä rahoilla, joita hän kiristi paroonitar Lililtä ja Milovitschiltä. Sillä kun hän oli tehtävänsä suorittanut hyvin eivät hänen veljensä olleet hänestä tietääkseenkään ja jättivät Arkadiuksen paroonittaren ja överstin armoille. Ne pelkäsivät, että hän humalapäissään laverteleisi liikoja.”
Kun ruhtinas Juresieff kysyi, miksi hän ei ollut ilmi antanut salamurhaajaa, vakuutti Anton valallaan vannoen aikoneensa Xenian avulla ilmoittaa asiasta Bratskojen kylänvanhimmille, jotta tämä vuorostaan saattaisi sen poliisimestarin tietoon.
„Minä olen ainoastaan köyhä talonpoika! Minä pelkäsin Arkadiusta!” ulvoi Anton, „ja parooni Sergei murtautui minun asuntooni. Moschka antoi murhaajalle merkin ja tämän teon tehtyään pakeni arolle eikä ole siitä lähtien näyttäytynyt täällä. Minä luulin, että parooni Sergei oli vanginnut hänet, vaan siltä näyttää, ettei niin ole tapahtunut. Hän on ryöstänyt minulta vaimoni, Xenian. Te tiedätte, mitä hän on tehnyt hänestä! Olisiko minun pitänyt nuolla viholliseni saappaita? Se oli liian myöhäinen aika. Minä pelkäsin vankeutta ja perikatoa!”
Kun ruhtinas ajatuksissaan mietti alusta loppuun tätä epäiltävää tunnustusta päätti hän, ettei hän turhanpäiten härsyttäisi Sergeita.
„Minä kyllä vastaisuudessakin saan luotettavia todistuksia kenraalin ja paroonin rikoksellisuudesta. Tällä välin näiden tietojen nojalla voin minä koko Radovitsch-suvun ja Arkadiuksen pitää suitsissani. Hän kenties saatanee kiinni ja on tunnustava rikoksellisuutensa. Ja sitten teen minä ikipäiviksi lopun tästä sukuvainosta, mikä niin kauvan on vallinnut „kuoleman veden” varrella ... Kun vaan Sergei sitten menisi naimisiin!”
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 236-239, 242, 244, 247, 249, 251 4.-24.12.1900.
