12 Luku.
Hämähäkki, joka kutoi verkkoaan
Aatelismarsalkan välityksellä olivat molemmat peljästyneet veljekset veriviholliselleen lähettäneet yhteisen kirjeen, jossa he nöyrin sanoin pyysivät anteeksi, että heidän onneton veljensä Arkadius oli tehnyt itsensä syylliseksi sellaisiin vehkeisiin.
Kylmäsanaisessa kirjeessä oli Khaminavatkan herra lausunut kummastuksensa mainitun ikävän tapahtuman takia sekä toivomuksensa, että vastaisuudessa naapuritilan hoitajana olisi Preobrasshenskin kaartin luutnantti Ivan Radovitsch, „jota urhoollisempaa ja lupaavampaa upseeria ei löytynyt keisarillisen majesteetin palveluksessa.”
Tyytyen näihin selityksiin luopui Sergei Dumont kaksintaisteluun vaatimuksistaan molempiin veljeksiin nähden, sillä hän oli hyvin ovelasti osannut kiertää jokaisen suoranaisen vastauksen veljesten anteeksipyyntöihin. Ruhtinas Juresieff sai toimekseen vastauksenkin perille toimittamisen.
„Vanhat tunteet elävät vielä,” ajatteli Juresieff, „molemmin puolin. Ainoa keino on aikaan saada täydellinen yksinäisyys siellä ja nimittää sitä rauhaksi. Kenties nuori Ivan ja Vasili Federoff ajan oloon hautaavat vanhan sukuvihan. Ellei Sergei mene naimisiin, tulee Vasilista hänen perillisensä.”
Keskusteltuaan kauvemman aikaa sairaudestaan toipuneen rouva Federoffin kansaa sai hän suureksi ilokseen tietää, että kumpikin kaksintaistelija oli nykyisin varsin ystävällisissä väleissä.
Hienotunteisesti vältti Juresieff koko sitä arkaluontoista kysymystä, mikä koski talonpoikaisnaieen korottamista linnan herran suosikiksi, sillä „mamseli Xenia” oli nyt Khersonissa juorujen aiheena. Khersonin, Kharkovin ja Elisabetgradin — vieläpä Kievin ja Odessan kauppiaat ihmettelivät Sergei Dumontin rahantuhlausta tämän talonpoikaiskaunottaren takia.
„Oi, minä pyydän teitä, rakas ruhtinas, että te vapautatte Sergein tämän turmiollisen naisen kahleista,” nyyhkytti rouva Barbe. „Hän ei ota laisinkaan huomioon minun kirjeitäni ja varoituksiani.”
Vanha ruhtinas huomautti kuivasti: „Armollinen rouva! Minä pelkään, että tämä on hyvin arkaluontoinen juttu. Minä panen toivoni siihen, että hän itsestään havahtuu järkiinsä sekä saa kyllänsä hänestä, sillä minä en ole koskaan kuullut, että nuhdesaarnat, varsinkin etäisemmältä taholta, voivat ehkäistä parin lumoavan silmän hurmausta eli syleileväin valkeisten käsivarsien ja viehättävän vartalon vetovoimaa. Ettekö tiedä, että tällaiset nousukkaat aina itse menettävät vaikutusvoimansa. Arvokas äänettömyys vaikuttaa paljon tehoisammin ja teidän äänetön vastalauseenne on teidän ainoa aseenne.”
Jonkunmoiaella iloisuudella ehdotti hyväsydäminen ruhtinas kunnioitusta herättäville vanhalle rouvalle, että hänen olisi kokoon kutsuttava maakunnan nuoret ylimystyttäret. „Aivan varmaan on joku näistä rikkaista perijättäristä ja kukoistavista kaunottarista kietova hänet pauloihinsa. Koettakaa huvittaa häntä, vaan älkää vastustako hänen aikeitaan.”
„Oi,” lausui rouva Barbe nyyhkyttäen. „Hän varmaan kieltäytyisi lähtemästä Khaminavatkasta. Ja — kun minä ehdotin, että hän tulisi minun luokseni vierailemaan keksi hän kaikellaisia verukkeita päästäkseen minun kutsuani noudattamasta. Hän on lahjoittanut rakkaalle pojalleni uhkean maatilan Puolassa, kerrassaan koko Volnvnian helmen, ja minä en uskalla suorastaan suututtaa häntä ... Hän selittää, ettei hän tahdo matkustaa kotoa elonkorjuunaikana. Hän on käskenyt Vasilia matkustamaan Puolaan tutustuakseen saamaansa maatilaan eikä ole tietävinäänkään siitä, että kaikki sukulaiset tähän vuoden aikaan tavallisesti aina kokoontuivat muina vuosina Khaminavatkan linnaan toisiaan tapaamaan.”
„Siitä huomaatte,” selitti ruhtinas Juresieff, „että hänen sydämensä vielä kuuluu teille joka tapauksessa. Hän ei ole unhoittava teidän poikaanne ja sen mukaan kuin minä tunnen ihmissydämen muuttelevaisuuden lait, on hän jo ennen ensi kesää saanut kyllänsä tästä kuhertamisesta.”
Vaan niinkuin Raakeli, joka suree lapsiaan, ei vanha rouva tahtonut ottaa korviinsakaan tällaisia lohdutuksia. Sen sijaan otti hän pakonsa aina luotettavan pyhäinkuvan turviin ja rukoili, että Sergei Dumontin silmät aukenisivat pian ja että se nainen, joka oli häpeän tuottanut hänen maineelleen, karkoitettaisiin heti Khaminavntkasta!
Ruhtinas Juresieff palasi takaisin Bobrinetziin, missä hän sai vastaanottaa useita ruhtinatar Vera Orbeleffin lähettämiä kirjeitä. Hovikaunotar ilmoitti mielellään haluavansa esiintyä pelastavana enkelinä aatelismarsalkan ja rouva Cherikoffin välityksellä, vaan kun ruhtinas tiesi hänen olleen jommoisissakin väleissä viekkaan kenraali Andrei Radovitschin kanssa ilmoitti hän ruhtinattarelle jotenkin kylmästi, että hän oli Pietariin jo lähettänyt virallisen kertomuksen asiasta eikä siis tahtonut sekaantua koko juttuun sen enempää.
Kunnianhimoinen hovikaunotar kerrassaan raivostui saadessaan tyynen, kylmän vastauksen. Häntä suututti.niinikään suuresti Sergei Dumontin kylmänkohtelias kirje, jossa tämäkin kieltäytyi juttuun enää sekaantumasta.
„Kuten te,” armollinen ruhtinatar, „viimeksi täällä käydessänne huomautitte,” kirjoitti Sergei Dumont, „olen minä keksinyt keinoja yksinäisyyden tunteen karkoittamiseksi. Mitä vastaisiin suhteisiini vihamiesteni kanssa tulee, en minä ole jäävä toimettomaksi, jos niin vaaditaan. Minä olen nyt vapaa teille ja ruhtinas Juresieffille antamista lupauksistani. Se Radovitsch-sukuun kuuluva mies, joka tunkeutuu minua alueelleni, on kuoleman oma, sillä tästä puoleen aion minä kohdella niitä tavallisten roistojen tavoin, jos ne edelleen hautovat povessaan petollisia tuumia. Ivanin suhteen kumminkin olen tekevä poikkeuksen, sillä hän on rehellinen, kunnon sotilas.”
Kun sadottain työmiehiä hilpein mielin hääri viljan korjuuhommissa alkoivat rakastavat aviopuolisot Khaminavatkan linnassa vähän kerrassaan unhottaa entisen, ankaran varovaisuutensa. Tottumus ja lisääntyvä varmuuden tunne, minkä aikaan sai monilukuinen vartijaväki linnan tiluksilla, vaikutti sen, että ne eivät enään niin paljon välittäneet alustalaistensa uteliaisuudesta, joka ei sekään ollut enää yhtä suuri kuin ennen. Ja siihen oli syynä se, että ne olivat jo tottuneet näkemään niin outoja tapahtumia, että mikään ei herättänyt enää kummastusta.
Ainoastaan varova Xenia huomautti Sergeitä ja hänen morsiantaan, etteivät he eläneet lumotussa paratiisissa. Uusimmat kirjat, viimeksi ilmestyneet musiikkikappaleet — ja kaikki hankittiin mitä vaan Sergein mielestä voi palkita Magdan vapauden menettämistä.
Hänen puolisonsa oli avomielisesti kertonut hänelle kaikki — yksinpä mustaihoisen överst Milovitschin kaatumisen. „Minä voin käsittää, että isäni on pian takaisin voittava omaisuutensa kenraalin avulla,” lausui Magda, „ja silloin voi äitini toteuttaa unelmansa sekä viettää talven Pietarissa ja Nicessä ... Sitten kun, Sergei, kaikki pilvet, jotka nyt pimittävät elämäämme, ovat karkoitetut,” jatkoi hän hellästi, „ovat isäni ja veljeni oleva ensimmäiset, jotka anteeksi antavat — ja silloin on kenraali, joka aina on rakastanut minua, helposti lepyttävä äitini!”
„Oi, lemmittyni,” jupisi Sergei, kun hän kumartui Magdan puoleen ja suuteli hänen pieniä käsiään, joiden sormissa välkkyi joukko sormuksia, „minä voisin helposti heti saada Juresieffin välityksellä sinun sukulaisesi lepytetyiksi. Ne tulevat olemaan liiankin mielissään, että tästä vanhasta sukuvainosta tulee kerran loppu, vaan meidän täytyy peljätä keisarin ja keisarinnan kostoa, joka tuottaisi perikadon meille ja kalliille ystävällemme isä Adrianille. Odota, odota —lemmittyni — ensi vuoteen saakka. Sinun nimityksesi hovineidiksi, juttu onnistumattomasta linnaan tunkeutumisesta ja koko jupakka sanalla sanoen on silloin joutunut kerrassaan unhotuksiin. Miten helppo eikö silloin ole viedä sinut Itävallan rajan yli. Kun sitten sepitämme sellaisen jutun, että ympäri kiertelevät mustalaiset ottivat sinut kiinni arolla yksin kävellessäsi ja veivät ulkomaille, jossa minä sattumalta tapasin sinut mustalaisten vankina ja suurilla lunnailla lunastin sinut vapaaksi näiltä kuljeksivilta maan kiertäjiltä — niin kaikki tällaiset jutut aikaan saavat sen, että voin julkisesti pyytää sinua vaimokseni. Ruhtinas Juresieff, jolle salaisesti ilmoitamme asian oikean laidan, voi sitten tsaarilta hankkia minulle luvan mennäkseni julkiseen avioliittoon sinun kanssasi ... Tällä tavoin voin minä säilyttää arvoni, etuoikeuteni armeijassa ja maatilani. Tällä tavoin myöskin isä Adrian turvataan vaarallisista jälkiseurauksista, sillä kaikki mitä hän tietää, tietää hän minun ja sinun ripityksesi kautta. Hän tulee piakkoin vieraaksemme ja ripin tehtyämme voimme uskoa koko salaisuutemme hänelle. Sinun on muistettava, etta ilman sinun kastetodistustasi ja muita laillisia menoja en voi antaa sinulle säätyarvoani enkä tehdä sinua lailliseksi perijäkseni. Siihen vaaditaan ehdottomasti tsaarin myöntymys ja avioliittomme laillinen vahvistaminen. Vaan minun vaimoni olet sinä siihen saakka, kunnes kuolema eroittaa meidät toisistamme!”
Kaikkiin näihin loistaviin tulevaisuuden tuumiin Magda antoi myönnytyksensä säteilevin silmin silmäillen sulhoansa. Hänestä tuli jälleen huoleton salahuoneitten asukas, joka omassa persoonassaan usein näytteli Khaminavatkan valkoisen rouvan osaa.
Turhaan palautti väsymätön Xenia hänen mieleensä sitä vaarallista sattumaa, joka ainoastaan oli pelastanut hänet puistossa ollessaan sinä yönä, jolloin Anton sinne hiivi murha-aikeissa. Luottaen puolisonsa saapuvilla olon tuottamaan turvallisuuteen esiintyi Magda Xenian tunnetussa puvussa ja uskalsipa usein pujahtaa puistoonkin kävelyretkille.
Rauhattomuudessaan kääntyi Xenia Sergei Dumontin puoleen ja ilmoitti hänelle, mikä levottomuus jäyti hänen poveaan. „Te molemmat, armollinen herra, olette rakkaudessanne aivan sokeat!” lausui hän. „Varokaa itseänne odottamattomilta sattumuksilta! Perkele ei nuku koskaan. Joku kateellinen talonpoika, joka luulee puolisoanne minuksi, voi karata hänen kimppuunsa ja rääkätä häntä — ja se saisi teidän sydämenne murtumaan surusta. Joku rohkea kylän metsästäjä, joka luottaa hopeakuulan voimaan, voi piiloutua puistoon ja ampua hänet luullen häntä kummitukseksi ... Jos jotain tulisi ilmi, niin saatettaisiin se heti Radovitschien tietoon, jotka susien tavoin heti hyökkäisivät teidän kimppuunne. Kenraali on kylmäverinen ja armoton kuin hyeena, — sitten on siellä vielä ruhtinatar Orbeleff — hän rakasti teitä! Ei! Älkää kieltäkö sitä. Sama lämmin ja levoton naissydän sykkii silkkileningin ja pitsien peitossa kuin talonpoikaistytönkin povessa. Minä näin miten hänen kasvonsa olivat ivallisen katkerat, kun hän sanoi teille jäähyväiset. Se kaunis nainen toivoi saavansa hallita täällä mielensä mukaan. Nyt luulee hän, että minä olen hänen tiellään. Ja minä — olenhan minä sama entinen orjanainen — vaikka te olettekin antaneet minulle komeat vaatteet ... Vaan muuan seikka on aateloinut minut” ... huudahti hän hehkuvin poskin ... „teidän armollinen puolisonne on kutsunut minua sisarekseen! Se tapahtui silloin kun hän nojasi päätään minun rintaani vastaan synkässä hautaholvissa — missä teidän veljenne lepää ... Muistakaa kumminkin, että Lili Radovitsch on tavaton nainen. Hän oli översti Milovitschin rakastajatar ja hän tietää, kuka hänen lemmittynsä lähetti kuolemaan ja hänet itsensä maan pakoon sekä teki hänen kodistaan poliisikasarmin! ... Hän vihaa teitä kuolemaansa saakka. Hän on tiikeri, jolta on ryöstetty puolisonsa. Parooni Aleksanteri ja kenraali ilmiantaisivat ilolla teidät virastoille, jos saataisiin selville, että te olette piiloittaneet keisarinnan hovineidin. Ja silloin — täytyisi kenraali Ratzon ja ruhtinas Juresieffin esiintyä todistajina teitä vastaan. Parooni! Te tiedätte, miten ankaria meidän lakimme ovat! Jumalan tähden valvokaa vaimonne turvallisuutta, sillä jos kaikki tulee ilmi, perii meidät paha ja minua odottaa vankeus tai maanpakolaisuus Siperiassa.”
Sergei Dumont oli kalman kalpea kun vaimo parka, joka hänen tähtensä joka päivä sai kuulla herjausta ia pilkkasanoja, vaipui polvilleen ja valitti: „Oi Jumala! Täällä on Arkadius. Hämähäkki, joka kutoo verkkoaan. Jos te tietäisitte hänen kavalat metkunsa ja miten ovelasti hän viekoitteli muutamilla ruplilla Anton raukan kätyrikseen! Hän hengittää valhetta ja murha-aikeet seuraavat häntä uskollisina kumppaleina. Se on hän, joka en kostava! Hän on saapuva takaisin mennäkseen paroonitar Lilin luo ja tämä antaa hänelle rahaa sekä auttaa häntä. Pitäkää varanne, sillä jos isku kohtaa teitä on koko maailma teitä vastaan. Peljätkää mahtavaa tsaaria! Te tiedätte, että hänen vihansa on saattava perikatoon teidät, rouva Barben ja nuoren parooni Vasilin.”
Hänen äänensä kuoli nyyhkytyksiin kun hän rukoillen varoitti Khaminavatkan nuorta isäntää, jonka sydän lakkasi tykyttämästä ajatellessaan mitä seurauksia odottamattomasta asiain ilmisaannista voisi olla.
Nostaessaan Xenian ylös ja lohduttaessaan häntä kaikuivat hänen korvissaan uudelleen Xenian sanat: „Arkadius on kuin hämähäkki, joka kutoo verkkoaan, ja hän on takaisin palaava!” Tämän yksinkertaisen, teeskentelemättömän naisen ajatuksen juoksu oli vastaan väittämätön. Kotoaan karkoitettu Lili ja pakoretkillä harhaileva Arkadius olivat kuin kaksi saalista etsivää sutta ja ainoastaan pieni kipinä voi ilmaan räjäyttää hänen ruusuiset onnelansa suojelusmuurit. „Minä lähetän miehen noutamaan isä Adriania tänne,” ajatteli hän, „saadakseni häneltä hyviä neuvoja.”
Sergei tuli jälleen hyvin varovaiseksi ja meni ulos ainoastaan yksin jättäen Xenian vartioimaan salattua rakkautensa onnelaa.
Sillä aikaa kuin nuoren aviomiehen povea jäyti epämääräinen pelko ja epävarmuus odotti Arkadius Radovitsch eräässä hirsimajassa kaukana Petrosavodskissa Onegan kylmien rantain partaalla kuihtuneena ja kalpein poskin kummankin veljensä saapumista, joita hän ankarilla uhkauksilla oli kutsunut tai vaatinut salaiseen neuvotteluun.
Hänen rahansa olivat melkein lopussa — hänen vaatteensa olivat repaleina ja hän oli ollut tuhansissa vaaroissa sitten kun hän pakeni peljästyneen rouva Cherikoffin luota. Vanha Moschka raukka, tuo samainen lumppujen kerääjä, varas ja varastetun tavaran kätkijä, halveksittu juutalainen, oli ollut siksi jalomielinen, että oli hankkinut hänelle passin, joka kuului eräälle kuolleelle kauppiaalle, ja sillä aikaa kuin hän itse oli matkalla vankina Siperiaan Antonin seurassa oli Arkadius, joka Cordovassa möi hevosensa, salaisia teitä matkustanut Podolian kautta Dniepprjoelle, jota virtaa pitkin hän rihkamakauppiaan rasvaiseen pukuun puettuna ja luottaen tähän valepukuun oli lähtenyt matkalle Kieviin.
Piiloiltuaan sikäläisten alemman luokan rihkamankaupustelijain parissa sikäläisessä n.s. narinkassa pujahti hän Volocziskissa yli rajan ja matkusti Itävallan ja Unkarin kautta Danzigiin. Sieltä ei hänelle ollut vaikea saapua Viipuriin Suomen maassa sekä jatkaa matkaansa Ladogajärven yli sekä kanavien kautta siihen pieneen likaiseen kaupunkiin, jonka kautta kaikki kauppaliike kulkee Arkankeliin Vienan meren rannalla.
Toivottomassa, kurjassa tilassaan oli hän päättänyt kiskoa kummaltakin veljeltään niin paljon rahaa, että hän jotenkin hupaisesti voi siellä viettää pitkän talven kunnes hän matkustaisi paroonitar Lilin luo ja liittäisi oman kostonhimonsa sekä paroonittaren leppymättömän vihan ponteviin toimenpiteisiin.
Jokainen poliisimies oli hänelle kauhistukseksi. Hän tiesi tunnossaan pettäneensä Antonin ja Moschkan, jotka hänen tähtensä olivat pakotetut loppuikänsä nääntymään vangin kahleissa. Vaan jos Anton availi suunsa odottaisi häntäkin maanpakolaisuus Siperiassa, jos hän käsiin saataisiin. Ja niin pian kuin hänen rahansa olisivat lopussa, ahdistaisi nälkä ja puute jälleen häntä. Tuskan ja kiukun tunteet myrskysivät hänen rauhattomassa povessaan ja turhaan koetti hän omantunnon tuskiaan vaimentaa väkijuomilla kunnes hän viimeinkin vähitellen päätti vetää molemmat veljensä samaan perikatoon tai pakottaa niitä mukautumaan hänen vaatimuksiinsa.
„Siellä on paroonitar Lili — paholaisen oma tytär — ja — Ivan — joka saa periä maatilan ... Minä vihaan niitä molempia miehiä, jotka niin kylmäverisesti jättivät minut nälkää näkemään eli poliisin takaa ajettavaksi — tai päättääkseni päiväni itsemurhalla eli vaivaistalossa.”
Hän nautti jo vahingonilosta muistaessaan, miten paljon hän tällaisessa kurjassa tilassaankin voi vaikuttaa veljiensä kohtaloihin, jopa kerrassaan syöstä ne onnettomuuteen, jotka nyt hovissa oloaikaansa käyttivät rikastuakseen. Hän päätti pakottaa niitä suorittamaan hänelle runsaan korvauksen kärsimyksistään.
Vähäisessä järven rannalla sijaitsevassa kahvilassa, joka voi ylpeillä siitä, että siinä oli erityinen huone kaikellaisten konnantöiden suunnittelua varten käytettävissä, odotti Arkadius Radovitsch kurjassa puvussa molemman veljensä saapumista, jotka vaatimattomissa tamineissa riensivät sinne Pietarista tapaamaan tätä epätoivon partaalle joutunutta konnaa, joka jo niin kauvan oli tuottanut häpeää suvulleen. Sekä pelon valtaama kenraali että pelkurimainen parooni Aleksanteri käsittivät varsin hyvin, miten välttämätöntä oli mukautua Arkadiuksen viittauksiin. Se kirje, jonka hän oli kirjoittanut niille, peitettyine uhkauksineen ilmasi selvään, kuinka turvattomia he olivat hänen suhteensa.
Niillä viidelläkymmenellä ruplalla, jotka hänellä vielä oli jälellä, oli hän palkannut erityisen kirjeenviejän lähettäen sen parooni Aleksanterin luo, jonka Arkadius jo hyvällä syyllä katsoi olevan luonnostaan taipuisamman ja heikomman.
„Minulla on ruhtinatar Vera turvanani,” oli hän kirjoittanut; „sinä tunnet hänen kylmän sydsmettömyytensä; hän on saava tietää koko jutun ja silloin olette te molemmat kokonaan hänen vallassaan ikipaivänne. Minä lähetän kirjeen myöskin Lilille Ulitzaan ja ilmoitan hänelle, että sinä olet uhrannut minut oman nahkasi pelastamiseksi. Omasta puolestani olen minä ilmiantava kaikki vehkeemme, jos minut vangitaan, ja silloin odottaa teitä sama kohtalo. Teillä on jotain menetettävää — minulla ei mitään! Ja nyt pyydän minä teidän suojelustanne ja apua. Sinun täytyy antaa minulle rahaa ja auttaa minua, että pääsen ystäväni luo Arkankeliin, jossa sinä pitkän talven kuluessa voit pitää huolta minusta ja minun tarpeistani ... Siellä olen minä luotettavassa turvassa, sillä kahdeksaan kuukauteen ei sinne kukaan tule Pietarista eikä sinne ole mitään postinkulkua eikä sananlennätinlankaa. Ensi kesänä voin minä matkustaa Euroopan mannermaalle eli Lilin luo Ulizaan. Valitse nyt joko oma perikatosi tai minun äänettömyyteni. Sillä maksaa sinun täytyy ja minä olen teitä kumpaakin kohtaan sellainen kuin te tahdotte.” Kumpikin veli tiesi, miten rautainen hänen tahtonsa oli raivoon jouduttuaan.
Näiden kolmen veljeksen toisiaan kohtaaminen oli hyvin myrskyisä, vaan elämän myrskyissä karaistu kenraali Andreikin peljästyi tämän puoleksi nälistyneen miehen päättäväisyyttä. Röyhkeällä avomielisyydellä kertoi Arkadius, miten hänen tunkeutumisensa Sergei Dumontin palatsiin oli kerrassaan jäänyt ilman tuloksia. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa sekä häpeämättömäin vaatimustensa esittämisen raivosi myrsky ylimmillään vähäisessä huonerähjässä eikä paljoa puuttunut, ettei Kainin murhenäytelmää uusittu.
„Periköön piru teidät jokaisen!” karjui Arkadius „Minä olen valmis kostoon. Minä olen jättänyt kolme kirjettä varmaan talteen, yhden veljenpojalleni Ivanille, toisen paroonitar Lilille ja kolmannen, joka sisaltää täydellisen tunnustuksen sekä syyttää teitä molempia Pierre Dumontin murhasta, sille ainoille henkilölle, johon minä voin luottaa, sille ainoalle naiselle, joka on pysynyt minulle uskollisena, ja hän on jättävä sen virastojen käsiin, ellen minä vuoden kuluessa kirjoita hänelle Arkangelista. Niin pian kuin Juresieff ja Ratzo saavat viimeksi mainitun kirjeen, olette te mennyttä kalua. Te olette tahtoneet tappaa minut ja vetää minua nenästä, sulkea minut mielivikaisten hoitolaitokseen. Tehkää niinkuin parhaaksi näette! Minä uhmaan teitä molempia. Ainoastaan Lilin ja pojan vuoksi annan minä teille viimeisen pelastuskeinon. Luuletteko, etten minä tiedä, miten vaarallisessa asemassa te molemmat olette? Ajatelkaa asemaanne ja menetelkää sen mukaan! Minä tarvitsen vaatteita, rahaa, postihevosia, apua ja luotettavan oppaan matkaani varten. Onko teillä muassanne kymmenen tuhatta ruplaa, minkä summan pyydän teiltä?”
Hilliten raivonsa vastasi Kenraali Andrei. „Me pidämme huolen kaikesta; kun sinä istut matkaa varten ajoneuvoissa, saat sinä viisituhatta ruplaa ja lopun on översti Boris sinulle maksavameidän takuullamme.”
„Hyvä,” lausui Arkadius. „Vielä muuan asia. Minä tarvitsen aseita — minä varmaan joudun toisten veljieni, susien, kanssa tekemisiin,” ivasi hän. „Ja sitten vielä pitää minun vaivata teitä, että te kirjoitatte avoimen suosituskirjeen översti Boris Radovitschille sekä selitätte, että perheelliset seikat pakottavat minua viettämään talven Arkangelissa sekä selitätte, että hän kohtelee minua ystävällisesti ja niin kuin ylhäistä matkustajaa ainakin ... Te voitte hankkia minulle täällä kelpo turkit ja muut tamineet ... Minä odotan teitä ... ja tahdon matkustaa öiseen aikaan täältä. Päästyäni kerran Boris-veikan luo olen minä kuin kuningas. Hän voi hankkia minulle passin toisella nimellä, joka salaa minun ylhäiset sukulaisuussuhteen!”
Yön varjojen peittäessä seutuja matkusti voitolle päässyt Arkadius synkkien metsien halki sillä aikaa kuin hänen molemmat veljensä palasivat takaisin Pietariin. „Jos hän olisi kuollut,” valitti kenraali Andrei nähdessään tahtonsa perille ajaneen konnan lähtevän matkalleen.
„Hän on kumminkin säästänyt meitä,” huomautti tunnollisempi Aleksanteri, „eikä ole lähettänyt noita vaarallisia kirjeitä.”
„Odota vaan hiukkasen! Ensi kesänä on hän jälleen kiusanamme. Minä tunnen hänet,” vastasi kenraali. „Meidän täytyy menetellä niin kuin emme tietäisi häntä olevan tästä puoleen olemassakaan, sillä meidän täytyy muistaa, mitä ruhtinas Juresieff, kenraali Ratzo ja tuo hirtehinen, ruhtinatar Vera voivat aikaan saada. Jos ruhtinatar saa tietää, että me olemme toimittaneet hänet pois näkyvistä, riippuvat kaikki raha-asiamme kerrassaan hänestä. Hän voi rahansaannillemme asettaa kerrassaan tien pystyyn. Ainoa mitä voimme tehdä, on kirjoittaa muistikirjaamme, miten paljon rahaa meiltä kiristetään hevoshankintakontrahtien ylimääräisinä menoina. On parasta että asiat ovat niin kuin ne nykyisin ovat. Jos hän olisi joutunut ruhtinas Juresieffin kynsiin, olisi hän varmaan ilmiantanut meidät. Minä voin salakähmää kirjoittaa översti Borikselle ja pyytää, häntä olemaan varuillaan Arkadiuksen suhteen.”
Sillä aikaa kun nämä kaksi neuvoittelivat veljensä aseman horjuvaksi saamisesta loikoi Arkadius mukavasti patjoilla tarantassissaan kääriytyneenä uhkeihin turkkeihin ja päällystamineihin.
„Minä tarvitsen nuoren Ivanin kättä iskeäkseni Sergei Dumontin sydämmeen! Hän on nuori ja helposti taivutettavissa! Hän on kuin vaha ruhtinatar Veran käsissä. Hän uhkaa Dumontia sen vuoksi, että Sergei on kuolettavasti loukannut häntä ennemmin heittäytyessään tuon aistillisen talonpoikaisnaisen Xenian syliin kuin taipuakseen hänen ihailijakseen. Hän ei koskaan saa anteeksi antaa sitä kylmää halveksumista ja ylenkatsetta joka tuli hänen osakseen käydessään Khaminavatkassa tarjoamassa Sergei Dumontille sydäntään ja rakkauttaan. Hänen kanssaan voin minä ryhtyä yhteistoimintaan. Hän on riemastuva tietäessään että hän saa Andrein ja Aleksanterin suitsiinsa. Minä lupaan hänelle kaikki. Vaan Ivanin on hän kiihoittava raivoon. Hän on kertova, miten hänen vihollisensa — ja minun viholliseni on kukistanut hänen äitinsä sekä karkoittanut hänet maan pakoon sekä piiloittanut Iivanin sisaren haaremiinsa huvitteluaan varten. Se naula tulee vetämään! Jos Ivan saadaan vakuutetuksi siitä, että hänen sisarensa on piiloutunut linnaan, on hän kaukaasialaisen kotkan tavoin hyökkäävä sinne. Hän veti henkeä syvään voiton toivossa. Jos Vera vaan nyt mielistelisi hiukan poikaa. Ensi kesänä ylennetään Ivan kapteeniksi ja saa virkalomaa. Hän voi silloin palata takaisin vanhaan kotiinsa. Vera voi tätä kaunista nuorta miestä taluttaa silkkiohjaksissa. Jos Magda todellakin on linnassa voivat ne löytää hänet ja silloin Sergei Dumont on auttamattomasi hukassa. Hän joutuu epäsuosioon ja hänen maatilansa joutuvat kruunun omaisuudeksi. Ellei Magda ole Khaminavatkassa voi hän kumminkin kiihoittaa Ivania murhaamaan Dumontin ja silloin me molemmat olemme kostetut kaksinkertaisesti. Vera on ilolla näyttävä tälle ranskalaiselle roistolle, että venäläisen naisen sydän ei voi koskaan anteeksi antaa halveksittua rakkautta. Se on onnistuva mainiosti!” Hän hieroi tyytyväisenä käsiään. „Ja Vera — hän on kyllä minua auttava, että kenenkään tietämättä voin hiiviä täältä takaisin tieheni. Aina tahdon olla saapuvilla pitämässä huolta siitä, että kaikki käy hyvin, sillä minä tahdon polkea sen roiston ruumiin jalkaini alle.” Näiden päätöksiensä johdosta tyhjensi hän kulkkuunsa tuon tuostakin lasillisen viinaa kunnes hän nukkui ihmetellessään oliko Anton Antonovitsch tahallaan pettänyt hänet. „Minä olin tyhmä, kun en mennyt hänen muassaan sinä yönä. Jos se todellakin oli Magda olisin minä kantanut hänet virran rannalla olevaan veneeseen vaikka koko helvetin väki olisi ahdistanut minua.” Hän oli tuhansia kertoja kuulustellut Antonia, vaan aina oli tämä väittänyt nähneensä „kuoleman veden” Aamutähden kasvot. „Kuolleet eivät palaa takaisin,” ajatteli Arkadius. „Minä kuulin huudahduksen. Se oli elävän naisen ääni. Miten tyhmä olinkaan, kun päästin sellainen tilaisuuden livahtamaan käsistäni, sillä Sergei olisi etsinyt häntä virran toiselta puolen, jolloin me helposti olisimme voineet toimittaa hänet toiseen maailmaan omalla alueellamme — jolloin meillä laki olisi ollut puolellamme ... Minne hittoon hän on voinut piiloittaa Magdan? No, se päivä on vielä tuleva, jolloin minä saan kaikki selville, sillä minä tahdon yllyttää helposti tuumiin taipuvaa Veraa toimimaan. Minä voin saada myöskin Andrein ja Aleksanterin yhtymään näihin hankkeisiin. Odottakaahan, odottakaahan siksi, kunnes ruusut jälleen kukkivat!”
Selvittyään humalasta käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja lähetti Pergubasta hyvin myrkyllisen kirjeen Veralle, joka oli hänelle suuressa kiitollisuuden velassa sen takia, että hän ei ollut kertonut halaistua sanaa Olga Cherikoffille Veran rakkaussuhteista kenraali Andreihin — samalla tavoin kuin hän oli pitänyt molemmat viekkaat rakastavat, paroonitar Lilin ja översti Milovitschin, ohjaksissaan.
„Pieni armollinen ruhtinattareni on heti ryntäävä asiaan käsiksi, sillä hänellä on kaksi rakastajaa,” ajatteli hän julmasti. „Hän tietää, että jos avaan suuni hänen vanhalle narrilleen, sotaministerille, joutuisi hän, tuo pikku ruhtinatar, aaltojen ajeltavaksi. Tämä vanha virkamies käsittäisi, että hän on ainoastaan leikkikalu ja välikappale Andrein ja Aleksanterin rikastamista varten. Se nauraa parhaiten, joka nauraa viimeksi.”
Sillä aikaa kuin Magda ja hänen puolisonsa riemuitsivat, että se ainoa vihollinen, jota heidän piti peljätä, oli kadonnut teille tietämättömille ja että isä Adrian oli siunannut kesän sadon, seurasi Xenia mitä suurimmalla valppaudella asiain menoa. Unissaankin tämä valpas, uskollinen nainen höpisi: „Hän on tuleva takaisin! Hän on tuleva takaisin! Minun on jonakin päivänä uhrattava henkeni pelastaakseni paroonittaren. Minä olen siihen valmis!” lausui levoton vartija ja oli kahta kertaa varovampi.
Viljan leikkuuajan kuluessa ajoi onnellinen Sergei Dumont ulos vainioille sen jalon miehen seurassa, joka oli kuullut hänen tunnustuksensa ja tiesi, että koko heidän olemassa olonsa oli nyt hänestä riippuva. „Meidän täytyy odottaa, rakas Sergei,” huomautti isä Adrian lempeästi, „kunnes tilaisuus ja tsaarin myöntymys aikaan saavat sen, että sinä voit julkisesti tunnustaa rakastettusi vaimoksesi ja asettaa hänet linnan hallitsijattaren arvoon ... Se tuntuu kovalta, hyvin kovalta, että kun tahtoo tehdä oikein oli pakotettu alkamaan vääryydellä, vaan minä en voi muuta ja teidän sydämmenne tulisivat murtumaan, jos salaisuutenne tulisi ilmi ennen aikojaan ... Jumalan tähden varokaa tarkoin enkeliänne ja hänen onneaan ... Hän on helmi, kukka ja vasta kuorestaan puhjennut ruusu.”
Se viikko, jonka helläluontoinen Adrian oli ollut linnassa vieraana, oli kulunut hyvin nopsaan ja hän oli siunannut Khaminavatkan viljansadon. Elokuun aurinko paistoi kuumana taivaan laella ja yön viileys ainoastaan vaimensi polttavaa kuumuutta.
Häpeävän ja nöyrän näköisenä olivat talonpojat nähneet Xenian osaa ottavan runsaan sadon siunaustoimitukseen ja istuen herransa ja isäntänsä sivulla oli hän luonut katseensa vapautettuihin orjiin, jotka isäntänsä ja hänen hengellisen vieraansa saapuvilla ollessa lauloivat elonleikkuulaulujaan illan viileässä katveessa.
Alustalaisten tunteet Xeniaa kohtaan olivat hiukan muuttuneet ja Anna Ivanovna, jota vielä salainen kateus vaivasi, tiesi, että Xenia oli ollut ripillä sekä nauttinut Herran ehtoollista, kun isä Adrian oli avannut rukoushuoneen ovet tarjotakseen linnan asukkaille henkistä lohdutusta.
„Miten voisi nainen, joka kuuluisalta papilta — aatelissäätyyn kuuluvalta Herran palvelijalta — oli saanut syntinsä anteeksi elää niin syntisesti ja häväistä Jumalan käskyjä?”
Taikauskoiset, pelkuriluontoiset Venäjän talonpojat eivät uskaltaneet vastata tähän tärkeään kysymykseen ja ivapuheet kuolivat heidän huuliltaan.
Olipa joukossa niitäkin, jotka kuiskivat, että parooni Sergei eräänä yönä, jolloin juhlallisesti sielunmessut toimeen pantiin Pierre-vainajan puolesta, oli kädestä taluttanut hopeavaatteesta tehdyllä hunnulla varustettua ja uhkeisiin pukuihin puettua Xeniaa komeaan rukouskappeliin, jossa kylän pappi kuoripoikineen avusti kuuluisaa hengellistä miestä jumalanpalveluksen suorituksessa.
Ei kukaan orjana syntynyt nainen siihen päivään saakka ollut saanut polvistua Dumont-suvun perhealttarin ääressä ja se oli kerrassaan lyönyt panettelijain suun lukkoon ikipäiviksi. Bursakoffkin käski hämmästyneen vaimonsa lopettamaan utelemisensa. „Se on Jumalan tahto,” selitti hän. „Parooni tietää itse paremmin mitä hän tekee. Meidän velvollisuutemme on vaieta ja totella hänen käskyjään.”
Vieraana oloaikansa viimeisenä iltana rauhoitti isä Adrian nuorta aviomiestä, joka hätäili jumaloidun vainionsa maineen takia.
„Minä olen tallettanut kaikki sinun laillista avioliittoasi koskevat asiakirjat ja vihkimätodistuksen suljetussa kirjekuoressa arkimandriitin luona siltä varalta, että minä sattuisin kuolemaan, ja paroonitar Magdalla on niinikään vihkimätodistuksesta jäljennös. Hän on nyt sinun laillinen vaimosi paitsi mitä tulee hänen perintöönsä ja arvo-oikeuksiinsa. Sinä voit hänen tulevaisuuttaan turvata siten, että testamenttaat hänelle tyttönimellään jonkun maatilasi keski-Venäjällä. Jos sinun avioliittosi jollain tavalla katsottaisiin laittomaksi ja niin hän ei voisi periä sinua, ei kumminkaan kukaan voisi riistää häneltä testamenttaamaasi maatilaa. Vaan muutoin täytyy sinun tänä talvena noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Niin pian kuin kevät tulee voit sinä helposti pujahtaa paroonittaren kanssa rajan yli, jonne on ainoastaan parin päivän matka, Älä ilmaise salaisuuttasi kellekkään, ei sisarellesikaan eikä Vasilille. Niillä kenties on omat tuumansa sinun omaisuuteesi nähden. Lähetä sitten sana Juresieffille ja pyydä, että hän saapuisi esim. Lembergiin sinua tapaamaan. Siellä voit ilmoittaa hänelle, mitä haluat. Vaan kerro sillä tavalla, että Magda puoleksi tiedottomassa tilassa meni arolla, jossa kuljeksivat mustalaiset ottivat hänet seuraansa ja veivät Galiziaan. Sinä, joka olet matkustava venäläinen, kuulet muka täällä kerrottavan hänestä, käyt hänen puheillaan ja te molemmat rakastutte toisiinne ja sitten täytyy sinun vedota ruhtinaan jalomieliseen sydämmeen. Sano hänelle, että tämä avioliitto on ikipäiviksi tekevä lopun sukuvainosta. Tunnusta rohkeasti, että sinä jo ulkomaalla olet mennyt naimisiin hänen kanssaan. Sitten kun ruhtinas on hankkinut tsaarin anteeksi-annon ja vahvistuksen avioliittoosi voit sinä matkustaa Dresdeniin eli Wieniin ja siellä näön vuoksi antaa vihkiä itsesi uudelleen sikäläisessä venäläisessä kirkossa ja Venäjän lähettilään virastossa laitattaa paperisi reilaan. Sillä tavoin on kaikki menneisyys kätketty haudan helmaan ja sinun vaimosi on oleva se rauhan kyyhkynen, joka asettuu kummankin vanhan, toisiaan vainoavan suvun välille. Minä tiedän, että ruhtinas Juresieffilla on kyllin keinoja käsissään voidakseen pakottaa molemmat Radovitsch-veljekset suostumaan teidän avioliittoonne. Paroonitar Lili ei uskalla sekaantua tähän juttuun. Sitten kun avioliittosi olet saanut laillisesti tunnustetuksi matkusta ulkomaille pariksi kolmeksi vuodeksi. Sinä olet rikas, nuori ja parhaissa voimissasi. Viimein tyyntyvät mielet ja kun sinä jälleen palaat synnyinmaahasi olet sinä huomaava asiain kääntyneen eduksesi ja kun Radovitschitkin palaavat järkiinsä ovat he päinvastoin mielissään, että Magda joutui naimisiin niin rikkaan ja mahtavan miehen kanssa kuin sinä olet. Vasilista ja nuoresta Ivanista paneutuu hyvät ystävät, josta on kiittäminen Magdaa, joka on sovittavana siteenä molempien sukujen välillä. Ainoastaan yksi onnettomuus vaanii kintereillänne ja se on asian liian aikaiseen julkisuuteen tuleminen, joka tekisi sinusta rikoksellisen naisen ryöstäjän. Ole sen vuoksi hyvin varovainen. Sinä olet nykyisin liian varomaton ja se on vaarallista. Kuinka sinä uskalsit viedä vaimosi Xenian vaatteissa messuihin rukouskappeliin? Vähäinen sattuma olisi ikipäiviksi voinut sinut syöstä perikatoon. Silloin kaikki kääntäisivät sinulle selkänsä ja jättäisivät sinut oman onnensa nojaan.”
„Miksi en ennemmin saisi heti matkustaa Venäjältä ulkomaille?” kysyi Sergei synkästi.
„Ja menettaä maatilasi sekä arvosi ja riistää rouva Barbelta sekä Vasililta heidän yhteiskunnalliset ja lailliset oikeutensa,” huomautti pappi vakavasti. „Ei, aika yksin voi lieventää koko tämän vaarallisen jutun seuraukset. Sinun keksimiäsi uskotteluja ei hyväksyttäisi. Terävänäköinen kenraali, tuo ampiainen, ruhtinatar Vera, paroonitar Lili ja kaikki pitäisivät suurta melua siitä, että sinä olet ryövännyt Magdan ja viekoitellut hänet. Ensi vuonna sitä vastoin on asema sinulle edullinen, vaan nyt sinun tilasi on arveluttava, jonka vuoksi ole varovainen ja pidä silmäsi aina auki. Minä luonnollisesti mielelläni autan Juresieffia sinun pelastamiseksesi, vaan miten meidän on menettävä? Tsaarin raskas käsi tulisi kumminkin musertamaan meidät. Vaan ensi vuonna on asia varmaan kokonaan unhotettu.”
Siinä uhkeassa salissa, joka nyt oli toimittavinaan Sergein musiikkihuoneen virkaa, missä uskollinen Xenia vietti päivänsä vartioiden Khaminavatkan kahleissa olevan linnan rouvan onnea, puhui isä Adrian Magdalle toivon ja lohdutuksen sanoja jäähyväisiksi.
„Muistakaa, rakas lapseni,” lausui hän miehevästi, „että jos pienimmässäkin määrässä aletaan epäillä teidän olevan täällä eli jos joku muutos huomataan välttämättömäksi, olen minä pitävä huolta siitä että te saatte luotettavan turvapaikan, kun vaan Sergei voi teidät tuoda Kharkoviin. Meidän uskonnollisiin laitoksiimme ei kukaan voi tunkeutua ja minä voin piiloittaa teidät siksi, kunnes hän voi teidät salaisesti kuljettaa Kaukaasiaan tai Konstantinopoliin. Vaan jos te edelleenkin noudatatte suurinta varovaisuutta, voitte te ensi vuonna olla onnellinen ja Sergein laillinen puoliso. Mutta varokaa Arkadiuksen vehkeitä! Hän on käärme, joka on saanut nahkaansa ainoastaan vähäisen naarmun. Jos hän olisi ajettu maan pakoon Irkutskiin viideksi vuodeksi, voisin minä matkustaa Pietariin, puhua Venäjän metropoliitan kanssa ja kolmen viikon kuluttua palata takaisin muassani kaikki ne asiapaperit, jotka tarvitaan teidän uuden säätynne toteen näyttämiseksi. Vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen suunsa on suljettu, uskallan minä sen tehdä. Teillä on pitkä talvi edessänne. Teidän täytyy koettaa hankkia itsellenne terveellistä työskentelyä.”
Viehättävä nainen loi lempeät silmänsä osaa ottavaan pappiin ja lausui ujosti: „Sergei ia minä tulemme harjoittelemaan italiankielen opinnoita — tulevaa matkaamme — oikeaa häämatkaamme varten.”
Kyyneleet virtasivat nuoren linnanrouvan silmistä kun hän salahuoneittensa ikkunoista näki jalon puolisonsa ratsastavan saattaakseen puhdassydämmistä aatelissukuista pappia, joka oli luopunut tämän maailman loistosta kantaakseen nöyryyden ristiä.
Kun Sergei jätti matkustavin vieraansa auringon ruskeaksi polttamalle arolle koetti pappi, joka tunsi syvintä osanottavaisuutta näiden nuorten suhteen, jotka olivat koko elämänsä, tulevaisuutensa vieläpä vapautensa panneet alttiiksi, vielä kerran teroittaa Sergeille, että hänen oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta, sillä jos hänen salaisuutensa perille päästäisiin ennen aikojaan saisi se koko Khersonissa mielet kuohuksiin.
Xenian kiihkeät pyynnöt ja isä Adrianin varoitukset olivat tehneet syvän vaikutuksen Sergei Dumontiin. „Meidän täytyy, lemmittyni, odottaa kunnes sotamiehet ovat poistuneet,” selitti hän Magdalle. „Kun ensimäinen lumi kattaa maan silloin lähtevät he tiehensä — ainoastaan virran toisella puolella olevat vahdit jäävät jälelle ja silloin voimme pujahtaa arolle ja toimeenpanna rekiretkiämme joko yöllä tai päivällä, sillä sinä voit kokonaan verhota itseni turkkeihin kuin sulttaanitar. Silloin saamme olla rauhassa ja levossa kunnes kevät saapuu ja vapauttaa meidät.”
Hän toivoi, että jokainen päivä loi uuden verhon menneisyyden tapahtumien yli ja niin todella olikin asian laita, sillä „kuoleman veden” pohjan viimeinen tarkastaminen ei ollut päivän valoon tuonut vähäisintä jälkeäkään kadonneesta tytöstä, jonka kaikki ihmiset uskoivat hukkuneen. Toimelias nuori poliisipäällikkö oli turhaan antanut suorittaa naarauksia myöskin Bugin kanavassa aina Vosnescenkiin saakka. Viimeisessä Pietariin lähettämässään kertomuksessa oli huolissaan oleva ruhtinas Juresieff vakuuttanut, että onneton Aamutähti oli jäljettömiin kadonnut. Ihmisetkin olivat hänet jo kokonaan unhottaneet.
Sillä aikaa kuin koko maaseutu alkoi valmistautua vastaan ottamaan talvea ja hääri syksyn tehtävissä hautoi muuan levotoin sielu povessaan koko tätä salaperäistä tapahtumaa koettaen keksiä sille jotain järjellistä selitystä.
Kasvavalla vastenmielisyydellä olivat kenraali Andrei ja parooni Aleksanteri päättäneet olla paroonitar Lilille ilmoittamatta, minne Arkadius oli viimein paennut.
Muistaessaan että heidän oma turvallisuutensa oli vaarassa eivät he aikoneet ruhtinatar Verallekaan siitä mitään kertoa, kun hekin tiesivät, miten kiukuissaan ruhtinatar oli aatelismarsalkalle ja Sergei Dumontille, jotka häntä olivat niin kylmästi kohdelleet.
Mitä vastenmieliseen vieraaseen, Arkadiukseen, tulee, olivat veljekset kirjoittaneet översti Boris Radovitschille sekä pyytäneet, että hän ei päästäisi tätä vaarallista pakolaista Arkangelin rajain piiristä.
„Jos hän saa luvan lähteä matkoille niin kuljeksii hän ympäri Saksanmaata eli pujahtaa takaisin Khersoniin saattaen perikatoon koko sukunsa.”
Tämän valheellisen kirjeen ollessa matkalla Arkangeliin istui ruhtinatar Vera kukkien tuoksussa asunnossaan Nevajoen rannalla englantilaislaiturin läheisyydessä ja tutki kirjettä, jonka hän oli saanut rouva Olga Cherikoffilta Bratskojessa.
Kunnon rouva oli hänelle, tälle loistavalle juonien punojalle hovissa, kertonut avomielisesti kaikki nuolensa. Ei pieninkään sivuseikka tapausten kulussa saapunut ruhtinatar Veran tietoon, ellei sitä olisi monin kerroin suurenneltu ja varustettu kaikellaisilla otaksumisilla ja arveluilla.
„Te,” kallis Vera, „voitte vaikuttaa kenraaliin,” kirjoitti leskirouva. „Minä olen täällä hänen maatilansa hoitajana ja toivon saavani täällä sulkea silmäni ikuiseen uneen. ... Se vanha sukuviha olisi sammunut jo kauvan sitten, ellei Liliä ja Milovitschiä olisi ollut olemassa, Arkadius ei olisi langennut niin syvälle paheisiin ja ellei parooni Aleksanteri niin kauvan olisi näytellyt myöntyväisen aviomiehen kurjaa osaa. Jos tahdotaan Radovitsch-sukua pelastaa perikadosta, ei kumpikaan aviopuoliso saa palata takaisin Martvovodin rannalle ja mitä Arkadiukseen tulee, vietäisiin hän raudoissa maan pakoon, jos hän ilmestyisi tänne. Löytyy ainoasaan yksi, joka voi perheen kunnian pelastaa. Nuori Ivan on luonnollisesti perivä kaikki kenraalin maatilat ja Magdan kuoltua myöskin Mertvovodin varrella olevan sukutilan. Tänä talvena nimitetään hän kapteeniksi. Antakaa hänen tulla tänne ja hoitaa maatilaa. Te myöskin voitte tulla tänne kenraalin saavuttua sekä kehottaa paroonia matkustamaan Ukrainiin Lilin luo. Nuoren Ivanin ympärille voimme me koota koko maa-aateliston sekä lepyttää myöskin Sergei Dumoutin, joka on käynyt minun luonani ja kertonut, miten Ivan on etevä, kelpo sotilas. Minä toivon, että te hienotunteisuudellanne, miellettävällä käytöksellänne ja varovaisuudellanne kaiken tämän aikaan saatte sekä laskette perustuksen pysyvälle rauhalle. Sillä ellei hänen ylhäisyytensä Sergei Dumont mene naimisiin tulee nuoresta Federoffista Khaminavatkan herra, ja kaksintaistelun jälestä on näistä kummastakin nuoresta miehestä paneutunut hyvät ystävät hovissa, jossa ei mikään puoluekiista saa häiritä hevoskaartin ja Preobraschenskin rykmentin hyvää väliä.
Hurmaava hovikaunotar heitti käsistään tämän kirjeen ja rypistynein otsin luki hän epätoivoisen avomielisen kirjeen, jonka hän oli saanut Arkadiukaelta, kiusaajalta, joka tunsi hänet hyvin voidakseen yllyttää hänen kiihkeätä luontoaan uusiin voittoihin ja uusiin ryntäyksiin näiden kahden maahovin kimppuun, joihin hän voisi perustaa tulevaisuutensa.
Arkadiuksen sanat sattuivat hyvin arkaan paikkaan hänen sydämmessänsä, kun ne muistoon palauttivat sen ylenkatseen, jota Sergei Dumont oli osoittanut hänen hurmaavalle ruumiinsa sulolle ennemmin heittäytyessään helposti mukautuvan entisen orjan ja talonpoikaiskaunottaren syliin kuin hänen maitovalkoisien käsivarsiensa syleiltäväksi.
„Sinä, Lili ja minä,” kirjoitti Arkadius, „voimme työskennellä yhteisesti, ja Ivanilla on kamala kosto suoritettavana, josta hänellä tällä hetkellä ei ole vielä pienintäkään aavistusta.”
„Sen täytyy olla ollaMagdan takia,” ajatteli ruhtinatar. „Mitähän se paholainen tietänee?”
Se äkillinen muutos, joka ruhtinas Juresieffissa, Dumontissa ja kummassakin aatelismiehessä oli tapahtunut hänen suhteensa, todisti, että hänestä ei pidetty mitään lukua ja että hänelle ei oltu annettu tietoja asioista.
„Sinä voit sotaministerin avulla pitää molemmat veljeni kokonaan suitsissasi,” kirjoitti tämä häpeemätön konna. „Nyt aikovat ne virittää minulle sellaisen paulan, että minut pidettäisiin täällä Arkangelissa jonkunmoisessa maan paossa tai vankeudessa — jolla aikaa ne itse koettavat pettää tsaaria ja täyttää taskujaan. Sitten aikovat ne jättää minut ja sinut oman onnemme nojaan! Vaan minä aion olla viekkaampi niitä. Minä tiedän että ne ovat salaisesti pyytäneet Borista pidättämään minua Arkangelissa ensi kevääseen saakka... Jos sinä tahdot auttaa minua, matkustan minä viimeisellä laivalla, joka lähtee tänä talvena Arkangelista, sekä riennän Tanskaan, Ruotsiin ja Norjaan. Minä odotan ainoastaan siksi kunnes saan nostaa ne viisituhatta ruplaa, jonka summan ne ovat luvanneet minulle toimittaa. Minä voin viettää talveni Visbyssä. Sinä voit pistäytyä meren yli ja kevätpuoleen tavata minua Tukholmassa — viikkokauteen ei kukaan sinua kaipaa ja silloin ilmoitan minä sinulle koko näytelmän juonen sivuseikkoja myöten.”
Paatunut suuren maailman nainen pudotti kirjeen käsistään punottavin poskin, sillä nuoren Ivanin pauloihin viekoitteleminen tuntui hänestä kuin viattoman lapsen murhalta.
„Kenties sittenkin,” jupisi hän itsekseen mennen kuvastimen ääreen, jossa hän kauvan tähysti kasvojaan. „Ivan on kahdenkymmenen viiden vuoden vanha — ja minä olen kolmenkymmenen kolmen vuotias — kenties minä sittenkin voin tyydyttää hänen vaativia oikkujaan ja mielitekojaan! ... Minä huomaan kostoni hetken olevan lähestymässä — se on kohtaava kolmea samalla kertaa — Juresieffia,kenraali Andreita, joka on vetänyt minua nenästä, ja tuota raakalaista Dumontia! Minä voin vielä pitää Khersonin aatelin suitsissani. Minä vannon että annan sotaministerin kukistaa molemmat veljekset, elleivät ne taivu tanssimaan minun pillini mukaan.”
Arkadius oli ilmoittanut sen onnettomuutta ennustavan salaisuuden, jossa hänen voimansa piili, näillä uhkaavilla sanoilla: „Kun minä kerran olen riittävällä rahasummalla varustettuna taistelua varten päässyt täältä Arkingelista sekä olen luotettavassa turvassa ulkomaalla — niin pitää sinun suojella minua. Minun ensimmäinen pyyntöni on se, että sinä saat nuoren Ivanin polvistumaan edessäsi, odota sitten, että kostan puolestasi, meidän kostomme on yhteinen. Vastaa pyyntööni heti myöntyväisesti! Minä toimitan sitten niin, että kälyni Lili kutsuu parooui Aleksanterin luokseen ulkomaille ensi kesänä... Minä olen pujahtava, sitten kun olen saanut tavata sinua, takaisin Venäjälle sekä Lilin avulla matkustan Ukraineen. Minä odotan, että sinä kiedot pauloihisi nuoren Ivanin, ja ensi vuonna pidät hallitusohjat käsissäsi Mertvovodin rannalla. Sinä et tarvitse muuta kuin nuorelle opetuslapsellesi opetat, miten hänen on vedettävä vanhaa kenraalia nenästä. Ellet sinä kokonaan ole unhottanut metkujasi ja hurmauskeinojasi, voit sinä pian tehdä Ivanista nöyrän orjan, joka tottelee sinun pienintäkin viittaustasi.
Jo samana iltana lähetti Vera Orbeleff kirjelapun nuorelle kaartinupseerille, joka suurimmalla kiiruulla vei hänet ruhtinattaren pienille illalliskutsuille. Tällaiselta seuraelämän tähdeltä saapunut kutsu oli kuin käsky ja vähääkään aavistamatta ruhtinattaren tarkoitusta antoi kaunis nuorukainen vangita itsensä niillä kultaisilla kahleilla, jotka ruhtinatar oli punonut hohtokivien koristamilla sormillaan.
Kun kuukausi oli kulunut tästä kohtauksesta kuiskasi Vera nuorelle ritarilleen: „Voitko sinä, Ivan, säilyttää jotakin salaisuutta?”
Loistava kaartinupseeri kumartui hänen valkoisten käsiensä yli, joita hän suuteli, ja mutisi: „Saata minut koetukseen — ja sinä huomaat, että olen sinulle uskollinen kuolemaan asti!”
„Sinä toivot pääseväsi kapteeniksi ensi vuonna,” kuiskasi hurmaava viettelijä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. „Jos sinä tottelet minua, jos sinä vannot, ettet salaisuuttani kerro Aleksanterille etkö Andreille, laitan minä niin että sinä olet majuri silloin kuin ruusut jälleen kukkivat „kuoleman veden” partaalla,” vaan meidän täytyy siellä olla kahden kesken tätä nimitystäsi vastaanottamassa... Ministeri on hyvin mustasukkainen kenraali Andreille. Hän ei soisi, että minä vierailisin Bratskojessa, vaan jos sinä järjestät kesävierailua koskevat seikat ja rouva Cherikoff taipuu tuumiimme — niin voin minä siltä rakastuneelta vanhaltapojalta hankkia sinulle majurin valtakirjan.”
Kaukana Arkangelissa mukavassa asuinhuoneessaan nauraa hykersi Arkadius Radovitsch tyytyväisenä tietäessään paperinukkiensa taassivan hänen toiveittensa mukaan.
„Hän on ovela, tuo silkkihöyheninen haukka ja on pyydystänyt saaliinsa. Lili on asettunut minun puolelleni, sillä hän on pitävä minun salaisuuteni suhteen suunsa kiinni — hänen sielunsa janoo kostoa. Minä laitan itseni reilaan päästäkseni lähtemään täältä ja sitten voi Boris soittaa lehdellä. Rahanmaksumääräys on minun taskussani kilisevinä kultana. Me olemme liian kauvan ruikuttaneet lemmenlauluja arolla — nyt on kajahtava koston ja kuolon laulu.”
Sergei Dumont, joka ihmetteli, että hän Pietarista sai niin vähän tietoja ja joka Xenian korottamisen takia oli vieraantunut sukulaisistaan, unhoitti kaikki huolensa katsellessaan Magdan sinisiä silmiä.
Ainoastaan alati väsymätön ja huolellinen Xenia yhtä suurella valppaudella kuin ennenkin odotti asiain kehittymistä, sillä hän aavisti, että Arkadius palaisi takaisin. Ja pian repikin hämähäkki verkkonsa ja pakeni!
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 252-254, 3-4, 6-9 28.12.1900-15.1.1901.
