13 Luku.
Valpas kvartetti. — Arkadius ilmestyy uudestaan näyttämölle.
Kaksinkertaisella varovaisuudella ajeli onnellinen morsian ja sulhanen, jotka edelleen salaisesti hankkivat itselleen kaikellaisia huveja, öiseen aikaan arolla eli kuljeksi uhkean puiston tiheissä pensastoissa. Sotilasketju oli kokonaan karkoittanut kaikki syrjäiset puutarhoista ja istutusmailta ja nyt oltiin liian iloisia sen johdosta, ettei kaikkialla kasakkien piikit olleet vastassa.
Mitään väkivaltaa ei tarvittukaan Khaminavatkan kyläväestön pysyttämiseksi loitolla, sillä Khaminavatkan valkoinen rouva sanottiin linnassa ja sen alueella kummittelevan ja tämän kummituksen pelko oli suuri kansan keskuudessa.
Kun linnan avara puisto oli yksinomaan ainoastaan linnan herran käytettävänä eivät muut sinne uskaltaneet jalkaansa pistää, kun huhu kertoo kummituksen kalpeat kasvot pilkistelevän puutarhan tiheiköstä.
Sitä paitsi kaksi suurta verikoiraa aina seurasi Sergein kintereillä näillä kävelyretkillä, joten nekin osaltaan pitivät uteliaita loitompana.
Vakava, nuori parooni, joka oli tahtonut tyhjäksi tehdä kaikki äkkinäiset yllätykset, oli antanut rautakaltereilla varustaa kaikki linnan sisäkäytäväin ja eteisten ovet.
Kun hän jätti Xenialle kunkin oven kaksoisavaimet lausui hän: „Ei kukaan muu kuin sinä ja minä nyt voi päästä ylimpiin linnan kerroksiin! Ainoastaan hyökkäävä sotilasjoukko voi raivata itselleen tien ylimmän kerroksen huoneisiin, mitään muuta keinoa ei ole meidän rauhamme häiritsemiseksi. Nämä varovaisuustoimenpiteet vapauttaavat meidät kaikista kuuntelijoista sekä niiden uteliaisuudelta, jotka kadehtivat että sinusta on tehty aron kuningatar.”
Ylimmässä käytävässä olevat kukkivat kasvit valmistivat Magda Dumontille suojellun, katetun tien, jossa hän voi käydä jaloittelomassa, sekä Sergeille helpon pääsyn omiin huoneisiinsa samoin kuin tilapäiseen kirjasto- ja työhuoneeseen, mikä oli järjestetty linnan ylimpään kerrokseen.
Sergein ikkunasta oli hyvin hieno teräslanka, jota ei voitu linnan pihalta huomata, johdettu kesäpaviljonkiin, ja tämän avulla voitiin linnan isäntä kutsua työstä lemmittynsä luo milloin tahansa. Muuan toinen lanka, joka oli taloudenhoitajan sängyn läheisyydessä sijaitsevan hälytyskellon yhteydessä, johti niinikään suorastaan linnan pihamaan poikki.
Nämä hurmaavat kesäkuukaudet olivat olleet oikeita onnen päiviä Sergei Dumontille. Hän oli oppinut kunnioittamaan jalon, rakastavan puolisonsa miellytävää olentoa — ihmettelemään hänen sieluaan ja ruumiillista suloaan, vartioimaan sitä elämän kukkaa, joka kehittyi täyteen sulouteensa hänen povessaan.
Sergei ei ollut Magdalle kertonut surullisen menneisyyden häpeällisiä tapahtumia ja kun Magda kahdentoista vuoden kuluessa oli kasvatettu poissa kotitienoiltaan vierasten ihmisten parisssa ei hän kaivannut ketään paitsi tuittupäistä, kunnon veljeään, jota viattoman, vääryyttä kärsivän Othellon tavoin Milovitsch, hullu Arkadius ja salakavala, juonikas paroonitar Lili kiihottivat kostohankkeisiin.
„Jos Ivan tietäisi, miten onnellinen minä olen,” jutteli Magda eräänä kesäyönä. „Lemmittyni! Viimein ovat kaikki asiat kääntyvä parhaaksemme. Hän on saava tietää kaikki — hän ja Juresieff on oleva se silta, joka vie meidät sen rotkon yli, mikä meidät nyt eroittaaa muista ihmisistä.” Ja nuori nainen haaveksi kultaisesta vapaudesta, joka vielä oli koittava heille.
Sergei oli koettanut saada hänen aikaansa kulumaan kertomalla kaikellaisia muinaistaruja Dumontin historiallisesta suvusta sekä omista sotaretkistään Turkestanissa, romanttisessa Kaukaasiassa, Sevastopolin kauheasta piirityksestä ja harvinaisista perhetapauksista „kuoleman veden” varrella sijaitsevassa ikivanhassa linnassa. Mutta Magda Dumontin aika kului myöskin toisenlaisissa askareissa.
Xenia opetti hänelle julmia kansantaruja, joita Ukrainen talonpojat kertoivat. Kun Magdan sormet välkkyivät piaanon marmorivalkeilla koskettimilla lauloi iloinen Xenia lauluja, joissa kaiho ja riemu vuoksen ja pakoveden tavoin kumpusivat kuuluviin kertoen ihmiselämän iloja ja suruja yksitoikkoisella arolla. Magda puoleltaan koetti kartuttaa Xenian vähäisiä tietovaroja.
Niinä muutamina vuosina, mitkä Xenia oli viettänyt postiaseman hoitajan vaimona, oli hän oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja kun hänellä oli tavattoman sukkela ja hyvä käsityskyky, käytti Xenia hyväkseen Magdan sivistävää seuraa ja sitä arvokasta kirjastoa, jonka Sergei oli valinnut erityisesti Magdaa varten, sai Xeniakin käyttää tietojensa lisäämiseksi. Sergei näet oli linnan suuresta kirjastosta, jossa nähtiin suunnattomat joukot arvokkaita kirjateoksia ja taidetuotteita, valikoinut joukon parhaimpia kirjallisuuden tuotteita Magdan ajan vietoksi.
Tällä tavoin Xeniakia vähän kerrassaan oppi uneksimaan ajasta, jolloin Khaminavatkan herra julkisesti voisi viedä morsiamensa runoilijan ylistämään Italiaan — venäläisten rakastavien parien Mekkaan — ja tykyttävin sydämin jokainen ikävöi tätä vapautuksen hetkeä.
Kylpien hurmaavien lemujen tuoksussa, raikkaiden tuulahduksien leyhkiessä heidän kasvoillaan, takertuivat he lemmen pauloihin ja satakielen säveleet saivat heidän sydämensä sulamaan yltäkylläisen onnelusuuden riemusta.
Äänetön metsä saartoi heitä, puistossa oleva syvä lampi keinutti hopeanhohtavia liljoja, kukkia sateli huojuvista puista ja öisen länsituulen kuiskahdus suuteli niiden punertavia huulia.
Aurinko oli uneksivalla arolla mennyt mailleen. Ukrainen salaperäinen lumous rehoitti heidän ympärillään, valot tuikkivat kaukana iltahämärässä molemmin puolin „kuoleman vettä” ja kalpean kuun hohteessa välkkyivät vähäiset tuparakennukset ja töllit satumaisina ilmiöinä. Vaan nyt oli kaikki tämä lumous poissa. Uraalinkylmät tuulet lennättivät lakastuvia lehtiä suurista puista ja alastomat kedot värisivät äänettömien karjalaumojen verkalleen saapuessa kotiin kuihtuneilta laitumilta.
Lumen valkoisen peiton alle piti Ukrainen uinuvan hengen pian piiloittautua siksi kunnes käki sen jälleen herätti eloon ja uskollinen haikara väsynein siivin jälleen Mustanmeren yli palasi kaukaisilta mailta, missä Phile nukkuu Libyan erämaan iäisessä hiljaisuudessa.
Kummankin aviopuolison kärsivällisyys joutui kovaan koetukseen odottaessaan kevättä, jonka piti mukanaan tuoda vapauden niin ettei heidän enään tarvitsisi piiloittaa itseään tsaarin vihalta.
Hienotunteisella valppaudella lähetti Sergei Dumont Bursakoffin Odessaan noutamaan niitä kallisarvoisia ylellisyysesineitä, joita hänen asiamiehensä olivat saaneet toimekseen hankkia pitkäin talvi-iltojen ratoksi.
Sergein otsa synkistyi kun hänen mieleensä muistui sisarensa äänettömyys, sisarensa, joka niin ankarasti noudatti entisten aikain juhlallisia soveliaisuuden sääntöjä, sekä Vasili Federoffin mitään sisältämättömät, koneelliset kirjeet, joista ilman suoranaisia viittauksia selville kumminkin kävi, että suvun päämies oli unhoittanut asemansa velvollisuudet sekä heittäytynyt Ukrainen tyttären syliin.
Näin sattui usein Ukrainessa miehille, jotka seurasivat ainoastaan omaa tahtoaan, ja kun Vasili loistavassa virkapuvussaan kuljeksi Talvipalatsin saleissa, ihmetteli hän, miten se mies, joka valkoisessa marmorisalista oli oppinut liehumaan tanssin pyörteissä ruhtinattarien kanssa, voi alentua helposti voitetun talonpoikaisnaisen ihailijaksi. Kokemattomana ei nuori aatelismies voinut aavistaakaan, että Khaminavatkan linnan isäntä oli kokonaan toisellaisen lemmen kahleissa.
Päivät muuttuivat pian yksitoikkoisiksi. Aro oli kuiva ja autio. Iloiset, kuljeksivat työntekijät olivat paenneet kotiseuduilleen, pyhiinvaeltajat olivat takaisin palanneet Kievistä ja Jordanin kaukaisilta rannoilta sekä harmaat varikset lentää vaakkuivat mustalle mullalle uurrettujen vainioitten ja niittyjen yli.
Syksymyrskyt riehuivat ja viimein saapui käsky, että kapteeni Milanoffin oli sotilaineen lähdettävä matkalle. Eräässä suhteessa tuotti se suuren helpotuksen levottomalle Khaminavatkan isännälle.
Tämä niin sanoen kaksinainen elämä ja alituinen varovaisuus vieraana olevan sotilaan suhteen oli viimein siinä määrin väsyttänyt häntä sekä murtanut hänen rohkeutensa ja luottamuksensa tulevaisuuteen, että hän joskus tunsi asemansa toivottomaksi. Hän oli äkeissään ruhtinas Juresieffin äänettömyyden takia, sekä kiukuitteli sisarensa kylmyyttä ja kapteeni Vasili Federoffin äänetöntä vastenmielisyyttä sitä vaikutusvaltaa vastaan, joka aron mustasilmäisellä tyttärellä, Xenialla, oli Khaminavatkassa. Hän oli kerrassaan yksin, erotettu sukulaisistaan ja vetäjistään, yksin jätetty salaisen rakkautensa helmaan.
Kun Sergei Dumont palasi kotiin Novokrainkaan tekemältä matkaltaan, jonne hän oli saattanut kapteeni Milanoffia, oli hänen sydämensä raskaampi kuin kylän tyttöjen, jotka itkua pusertaen olivat eronneet sotamiehistä. Hän tunsi, että myrsky oli lähestymässä.
Povitaskussaan oli hänellä ruhtinas Juresieffin kirje, joka pyysi hänen järjestämään elämänsä enemmän sopusointuun niiden vaatimusten kanssa, joita hänen asemansa ja arvonsa hänelle asettivat.
„Maakunnan kuvernööri, etevimmät aatelisperheet ja vieläpä sisäasiain ministeri ovat antaneet minulle viittauksia siitä häväistyksestä, joka siellä on valmistumaisillaan. Keisarinnan oman henkivartioväen upseerina täytyy sinun käsittää, mikä sinun velvollisuutesi on keisarinnan arvon suhteen. Milloin saan minä tietoja siitä, että viimeinkin olet naimahankkeissa?”
Alakuloinen ylimys alkoi huomata, miten pitkä tie oli, kun oikea asia oli alettu hullusta päästä.
„Minun on hinta suoritettava,” jupisi hän kun hän ajaa karautti synkän aron poikki siihen taivaaseen, jossa Magdan syli odotti häntä. „Jos onnettomuus kohtaa, niin suokoon Jumala, että se tulisi ainoastaan minun osakseni.”
Kaikki hänen entiset kesävieraansa näkyivät hyljänneen hänet ja vieläpä ruhtinatar Vera, jonka viimeisen kylmää ivaa täynnä olevan kirjeen hän repi palasiksi ja jätti tuulen lennätettäväksi.
„Kaikissa tapauksissa,” ajatteli Sergei hymyillen kun linnan näkeminen tyynnytti hänen mielensä, „voimme me rauhassa valmistaa itseämme Italian matkaamme varten.”
Lukuun ottamatta muutamia pikimmältään tehtyjä vierailuja kylän papin, rouva Cherikoffin ja kylän kauppiaiden luona, joita viimeksi mainittuja hän tahtoi auttaa kaikellaisen joutavan tavaran ostoksilla, oli Sergei Dumont tuomittu yksinäisyyteen ja jonkunmoiseen vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen.
Ruhtinas Juresieffin viittailujen nojalla oli hän pantu pannaan, sillä Khersonin ylpeät bojaarit olisivat katsoneet arvoaan alentavaksi mennä vierailemaan linnaan, jossa heidän korkeasukuiset ja ylpeät puolisonsa sekä tyttärensä olisivat saaneet nähdä alhaisen talonpoikaisnaisen kuhisevan silkissa sekä sametissa ja kantavan kaulassaan mitä uhkeimpia Volgan helmiä.
Harmistuneena tällaisista viittailuista oli Sergei yhtäkkiä määrännyt, ettei muilla linnan palvelijoilla kuin Xenialla ollut oikeutta oleskella linnan huoneustoissa ja ainoastaan suuri ruokasali oli avoinna kaikille. Palvelijat sijoitettiin asumaan kasarmimaisiin rakennuksiin linnan etelä- ja itäsivulla.
Hämmästyneelle taloudenhoitajalle selitti Khaminavatkan isäntä aikovansa koko linnan koristaa uudelleen. „Minulla täytyy olla aikaa miettiäkseni, mitä muutoksia on tehtävä linnan sisustuksessa, jonka takia ei minua saa kukaan häiritä,” lausui parooni, kun hän käski, että vahteja asetettaisiin kaikkiin linnan neljään sisäänkäytävään.
Kun kaikki ovet oli varustettu rautasuojuksilla ja muilla turvalaitoksilla sisään murtautumisen ehkäisemiseksi katosi Sergei uskollisen Bursakoffinkin näkyvistä. Myöskin kamaripalvelija ja Turko sekä hänen vanha palvelijansa, kersantti Mikailovitsch saivat, saapua ainoastaan ruokasaliin, vaan ei sen etemmäksi, sekä molempiin ruokasalin vieressä sijaitseviin tarjoiluhuoneisiin.
„Lorun loppu alkaa olla käsissä,” ajatteli Nikolai Bursakoff. „Isäntämme on hulluksi tulemaisillaan, sillä kaikki näinä hankkeet merkitsevät, että hän aikoo mennä naimisiin.”
Hän ilmoitti vaimolleen,mitä hän ajatteli Sergei Dumontin mielentilasta.
„Jos minä uskaltaisin ilmoittaa rouva Barbe Federoffille, miten asiat ovat täällä,” änkytti hän, vaan kun hänen mieleensä muistui, miten ankaria nuhteita hän oli saanut sekaantumisestaan isäntänsä asioihin, hoiti hän vaan tehtäviään entiseen tapaansa, hankki talvitarpeita, antoi leipoa suuret makasiinit leipiä täyteen, järjesti karjanhoidon ja kaikin tavoin piti huolta linnan ja sen väestön taloudesta.
Hän unhotti pian isäntänsä eriskummalliset päähänpistot ja toimenpiteet muistaessaan, että muuan iloinen perhetapaus oli odotettavissa piakkoin hänen kotonaan. Haikarain ukkovaari oli näet Bursakoffin asunnon kurkihirren valinnut pesäpaikakseen ja Marika hymyili lempeästi, kun hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin vähäisen lapsen vieno ääni kajahtaisi kuuluviin heidän pienessä, onnellisessa kodissaan, jossa rakkaus vallitsi. Tällä tavoin kaikki loivat katseensa maahan vakavan, synkkämielisen linnan isännän saapuvilla ollessa.
Nyt voi Magda Dumont huoletonna auttaa miestään tutkiessa niitä eri kokoelmia, joita aikain kuluessa oli kasaantunut tähän vanhaan linnaan ja sen eri huoneihin, joita pitkiin aikoihin ei oltu käytetty.
Pierre-vainajan erakkoelämä, vanhan emännöitsijän Chuchinkan äkillinen kuolema ja hänen sisarensa Barben, tuon ankaran siveellisyyden valvojan kylmyys olivat vaikuttaneet sen, ettei linnan nuorella isännällä ollut aavistustakaan linnaan kasaantuneista aarteista.
Ainoastaan kirjasto oli ollut avoinna ja kaikkien käytettävänä, vaan Magda Dumontin osaksi tuli nyt ihailla linnan kallisarvoisia, harvinaisia aarteita ja kokoelmia, joita vanha emännöitsijä-vainaja tätä ennen
oli niin uskollisesti vartioinut.
Kaikkien niiden kauniiden aatelisnaisten muistot, jotka nyt lepäsivät perhehautakappelin kalmistossa, odottivat ainoastaan piiloitettua nuorta kaunotarta, joka nyt kantoi Khaminavatkan valkoisen rouvan nimeä ja jota kansa luuli kummitukseksi.
Magdan liehuessa hänen sivullaan tutki Sergei huone huoneelta manan majoille menneiden historiaa, joiden sydämet tässä vanhassa linnassa olivat tykyttäneet myrskyisen elämän intohimojen valtaamina.
Haalistuneet leningit, jotka olivat verhonneet tuonen tuville menneiden kaunottarien vartaloja, harvinaiset, ikivanhat pitsit ja koruompelukset, byzantilaista loistoa ilmaisevat bojaaripuvut, ruudin savussa mustuneet sotatamineet, ritarimerkit ja miekat, urhojen tikarit ja kaunottarien viuhkat, jotka olivat pudonneet kuotevain käsistä — sanalla sanoen kaikki kaivettiin esiin rakastavain huolellisesti tarkastettavaksi.
Tällä tavoin kuluivat päivät levollisesti kunnes Dmitrin muistopäivä vei talonpojat sukulaistensa haudoille rukoilemaan esi-isäinsä sielun rauhan puolesta.
Lokakuun kuudennenkolmatta päivän kuluttua oli turhaa enää ajatella retkeilyjen tekemistä puistossa, joka nyt oli lehdetön ja paljas ja heitä odottivat nyt ainoastaan pimeät, harmaat ja myrskyiset marras- ja joulukuun päivät eroittaen heidät kokonaan muusta maailmasta vuoden kolmena ensimmäisenä kuukautena.
Sekä Sergei että Magda odottivat kaipion tunteilla aron verhoutumista lumivaippaan, sillä silloin voi piiloitettu kaunotar Xenian vaatteisiin ja turkkeihin tuntemattomaksi pukeutuneena puolisonsa uhkeassa reessä ajaa kimaltelevien lumikinosten yli arolla. Verhottuna sirkassilaisella päähineellä ja saalilla ei kukaan häntä tuntisi kiitäessään miehensä sivulla lumisella arolla.
Parooni Sergein uusi menettelytapa joka aamu ja ilta pistäytyä taloudenhoitajan asuntoon antamaan hänelle määräyksiä sekä kuulemaan tämän tiedonantoja talouden hoitoa koskevista asioista oli viimein askel täydelliseen muista eroittautumiseen tässä yksinäisessä palatsissa, josta palvelusväkikin oli karkoitettu.
Xeniaa kohtaan vihamielisissä tunteissa tapahtunut muutos vaikutti sen, että avaran linnan alueen likitienoilla asuvat korkeammat virkamiehet koettivat nyt voittaa tämän kauniin naisen suosiota ja luottamusta. Vaan Xeniaan ei tepsinyt imartelu eikä mielistely, hän kulki tietään suoraan eteenpäin ja palveli isäntäänsä uskollisuudella, joka liikutti kaikkien sydämiä.
Arkadiuksen kauvan kestävää poissa oloa ja Pietarista saapunutta huhua, että parooni Aleksanteri oli hevosten hankkimisella valtiolle voittanut suuria summia ja aikoi pian matkustaa Serbiassa kulkurielämää viettävän puolisonsa luo tehdäkseen sitten rikkaiden venäläisten tapaan matkan Pariisiin, täydensi sellainen viesti, että kapteeni Ivan Radovitsch oli saanut virkavapautta vuoden ajaksi ja saapuisi itse hoitamaan sukunsa molempia maatiloja Khersonissa, sillä niin hyvin Bratskojekuin „kuoleman veden” partaalla oleva linna näkyi nyt kaipaavan isännän valvovaa silmää.
Kenraali Andreista, joka oli kohonnut tsaarin suosiossa ja jota muuan näkymätön käsi työnti eteenpäin, oli paneutunut mahtava mies hovissa. Hän ei aavistanut, kuinka monesta helposti saavuttamastaan voitosta hän oli kiitollisuudenvelassa mitaleilla koristetulle Nume Pompiliukselle, sotaministerille, joka kokonaan oli tuon oikullisen tyrannittaren, ruhtinatar Vera Orbeleffin suitsissa.
Sama kekseliäs hovikaunotar oli myöskin toimeen saanut sen, että kapteeni Ivan Radovitsch sai vuoden virkaloman sekä samalla nimitettiin tarkastajaksi vuosittain Khersonissa tapahtuvassa rekryytinotossa kuuluen nimenomaan Kieviin sijoitettuun pääesikuntaan.
Nuori rakastaja, joka voi majurin valtakirjaansa odottaa lähimmässä tulevaisuudessa, viisi vuotta aikaisemmin kuin hän rohkeimmissa mielikuvituksissaankaan olisi uskaltanut ajatella, peitti huolellisesti salaisen taipumuksensa ja noudatti kaikessa Veran pienimpiäkin viittauksia ja oikkuja.
„Hän ainakaan ei livahda minun käsistäni,” jupisi juonikas hovikaunotar kun hän koetti tyynnyttää tulisen nuorukaisen kiihkoa.
„Etkö huomaa, Ivan,” kuiskasi hän hänelle, „että meidän täällä Venäjälläkin täytyy noudattaa säädyllisyyttä sekä muistaa, mitä tavat ja asetukset vaativat. Minä olen toimittanut niin, että sinä sait virkavapaatta välttääksesi toveriesi kateutta ja ensi kesänä voit odottaa virkaylennystä. Siellä ruusujen maassa, „kuoleman veden” rannalla olet sen saava minun käsistäni ja ainoastaan meidän molempien on valvottava perhe-etuja. Olga Cherikoffista saan minä erinomaisen kaihtimen maineeni turvaamiseksi ja sinua eivät sukulaisesi ole siellä häiritsemässä. Jos sinä ottaisit eron virasta, tulisi sinusta ajan oloon kummankin sukusi maatilan omistaja ja minä en tyytyisi sen vähempään kuin että saisin nähdä sinut Khersonin rikkaimpana, mahtavimpana aatelismiehenä sekä aatelismarsalkkana. Näiden tuumien toteuttamista varten täytyy sinun luvata, ettet aikeistamme hiisku sanaakaan, sillä ei kenenkään sinun sukulaisesi pidä saaman tietää mitään. Sinä ainoastaan menettäisit sillä tavoin oivalliset tulevaisuuden aikeesi — ja minä,” hän nojasi päätään Ivanin rintaa vastaan, „kadottaisin sinut.”
Vetäessään Ivania lähemmäksi ja hurmatessaan hänet lämpimillä, kehoittavilla katseillaan muistui hänen mieleensä hänen salainen valansa — kamala valansa — perikatoon saattaa se mies, joka aron kuninkaan Cophetuan tavoin oli lemmitykseen korottanut kerjäläisnaisen häväistykseksi Talvipalatsin voittamattomalle kaunottarelle.
„Hänen pitää saada tietää, kuka hänet on kukistanut — hän on saava tuntea naisen kostoa. Ei kukaan aron tytär voi haavoittaa häntä niin arkaan paikkaan kuin se nainen, joka sykkivin sydämin kulki hänen sivullaan ja ainoastaan odotti, että hänen silmänsä avautuisivat!”
Sillä aikaa kuin Sergei ja Magda tarkastivat linnan ahoja aarteita, saapuivat Radovitsch-veljekset odottamatta erään tärkeän asian vuoksi Vera Orbeleffin luo. Kaunis ruhtinatar istui ruusunvärisessä kammiossa ja käsitti, että ratkaiseva hetki oli käsissä. Parooni Aleksanteri oli kuoleman kalpea ja hänen tavallisesti tyyniluontoinen veljensä, kenraali Andrei, oli aivan kuohuksissa.
Äkillinen pelko valtasi tämän pienen juonienpunojan rohkean sydämen. Oliko huomattu, että hän oli valloittanut Ivanin? Hän jännitti kaikki sielunvoimansa torjuakseen lähestyvää, uhkaavaa hyökkäystä. „Ne eivät koskaan tule anastamaan häntä minun suitsistani” vannoi hän itsekseen, „sillä minun käskystäni on vanha sotaministeri kumoon puhaltava sen korttilinnan, jonka nuo molemmat roistot ovat rakentaneet. Soveliaalla tavalla sepitetty ja kyynelien sekä nyyhkytysten keskeyttämä kertomus, jossa hän kuvailisi, miten Andrei oli voinut olla niin julkea ja kosia häntä, pian lakkauttaisi kullan virtaamasta heidän taskuihinsa! Tällä tavoin joka suhteessa varustettuna odotti Vera Orbeleff myrskyn puhkeamista.
Hän osasi mestarillisesti näytellä tietämättämän osaa kun kenraali Andrei suoraan kysyi häneltä, mitä hän tiesi tuosta oikullisesta virvatulesta Arkadius Radovitschistä.
„Sinä olet pieni tihulainen, Vera, joka olet voinut päästä hänen piilopaikkansa perille — sinun tielläsi puhaltavat kaikki häväistysjuttujen henkäykset. Sano meille Jumalan nimessä mitä sinä tiedät! Utschikoffin ikkunalla on tavattoman kaunis rannerengas ja sen saat sinä, jos meille ilmoitat, missä se houkkio on nykyisin.”
Viekas nainen sai pirullisen päähänpiston. Hän päätti ansaita rannerenkaan, vaan samalla olla olla ilmoittamatta Arkadiuksen aikeita. Hän oli kahden viikon ajan tiennyt, missä Arkadius oleksi, joka nyt piti sekä häntä että parooni Liliä ja nuorta Ivania laillaan ohjaksissaan. Hän oli uskollisesti tälle roistolle, joka halusi kauvas Arkangelista, antanut tietoja ystäviensä ja vihollistensa hankkeista.
„Te olette viime aikoina pitäneet minua ikään kuin säkki silmillä Khersonin tapahtumien suhteen,” hymyili viekas ruhtinatar. „Juresieff on ainoastaan vanha karhu, Teidän tähtenne menetin minä Sergei Dumontin vetävyyden ja mitä kenraali Ratzoon tulee, on hän hyeena ihmishaamussa. Missä Arkadius on? Minä luulin, että hän vielä oleili „kuoleman veden” partaalla eli oli paroonitar Lilin luona Ulitzassa. Hän tuskin on tervetullut hovissa.”
„Lopeta jo pilapuheesi,” torui kenraali Andrei Radovitsch. „Me kyllä tiedämme, miten asian laita on — sen houkkion elämä on meidän suviillemme häpeäpilkku. Minä huomaan, että sinä tiedät jotain. Sen näen silmistä!”
Ruhtinatar Vera epäröi ja luonnoltaan taipuvaisempi parooni Aleksanteri puhui lempeämmällä äänellä : „Me luulimme toimittaneemme hänet luotettavaan säilyyn talveksi,” selitti hän, „översti Boris Radovitschin luona Arkangeliasa. Me annoimme hänelle apua, rahaa viljalta, kelpo talvitamineet ja me pyysimme överstiä antamaan hänen elää niin kuin häntä halutti, vaan pidättämään hänet Arkangelissa ensi kevääseen tai laivaliikkeen alkamiseen saakka, sillä me tahdoimme, ettei hän olisi meidän vastuksinamme. Khersonissa näet on julkinen määräys annettu, että hän on vangittava mielettömän tunkeutumisensa takia Khaminavatkaan; vaan näyttää siltä kuin Boris olisi antanut hänen livahtaa tiehensä jollakulla viimeksi Arkangelista lähteneellä aluksella. Vienanmeri on nyt suljettu, vaan Jumala tiennee, minne Arkadius on osautunut. Hän voi jollakulla uudella päähänpistollaan syöstä meidät perikatoon!”
„Saanko rannerenkaan vai en?” kysyi ruhtinatar Vera nauraen ja loi kenraali Andeihin ivallisen katseen veitikkamaisilla silmillään.
„Tietysti. Tietysti!” huudahti kiihtyneessä mielentilassa oleva kenraali.
„Hyvä! Minä olin lähettänyt ranskalaisen kamarineitini Pariisiin hankkimaan minulle pukutarpeita talveksi ja hän palasi kolme päivää sitten. Kasematten hotellissa Hampurissa oli hän tavannut parooni Arkadiuksen uhkeihin turkkeihin pukeutuneena. Hän antoi kamarineidilleni osoitteen, jota käyttäen tämän olisi lähetettävä tietoja hänelle Pariisiin hänen rakkaista sukulaisistaan.” Kenraali punastui kauniin naisen tehdessä pilaa, vaan hän kuunteli Vera Orbeleffin kertomusta kumminkin innokkaasti ja uteliaana. „Arkadius halusi vielä,” kertoi Vera, „että minä lähettäisin hänelle salaisen kertomuksen minun ja meidän kaikkien aikeista tulevaa vuotta varten. Hän oli juuri saapunut eräällä saksalaisella pikahöyrylaivalla ja lahjoitti ystävällisesti kamarineidilleni muutamia kallisarvoisia nahkoja. Hän kehui tehneensä loistavia kauppoja ostaessaan viimeisen siperialaisen tavarainlähetyksen ennen Vienanmeren jäätymistä, ja hänellä olikin todella seurassaan rikkaita juutalaisia, Hampurin turkkitavarakauppiaita. Minun kamarineitini on uskollinen ja luotettava. Häneltä sain minä kuulla kaikki nämä jutut. Minä voin saada häneltä Arkadiuksen osoitteen ja jättää sen teille.”
„Miksikä et ole kertonut meille tätä kaikkea?” torui kenraali.
„Luottamus luottamuksesta, herra kenraali,” nauroi Vera sydämmettömästi. „Te ette välittäneet minusta — ja nyt tulette te pyytämään minulta apua.”
„Minä tiedän, mitä on tehtävä,” lausui kenraali peljästyneelle veljelleen. „Minä kirjoitan Ranskan lähettiläälle Pariisiin ja pyydän, että hän lähettää erään salapoliisin varoittamaan Arkadiasta, että hänen on pysyttävä poissa Venäjältä, jos hänen henkensä on hänelle rakas. Sitten kun hänen rahansa ovat loppuneet, on hän varmaan matkustava Tonavaa pitkin Ulitzaan. Sinä, Aleksanteri, voit kirjoittaa Lilille ja lähettää hänelle muutamia satoja ruplia siinä tarkoituksessa, että hän pitää Arkadiuksen luonaan. Sinä saat jättää matkahankkeesi sikseen. Kirjoita Lilille! Hän käsittää Arkadiusta paremmin
kuin kukaan muu. Me olimme hulluja, kun emme käskeneet Boriksen ottamaan hänen passinsa ja antamaan vartioida häntä, ettei hän olisi voinut laputtaa tiehensä.”
„Lähettäkää minulle, kenraali, rannerengas,” nauroi ruhtinatar Vera, „ja minä lähetän teille vastalahjaksi hänen osoitteensa.” Nuori kaunotar soitti huolettomana kamaripalvelijaansa ja käski tämän toimittaa vaunut rappusten eteen.
„Mitä sinä neuvot meitä tekemään?” kysyi kenraali epäröiden. „Me emme salli, että se roisto paljastaa meidät — jos täällä vaan kerran kuiskataan, mitä vehkeitä hänellä on, niin me olemme häviön omia sotaministerin silmissä!”
„Minä tiedän sen,” vastasi ruhtinatar ilkkuvalla äänellä. „Minä tiedän, että molemmat olette suuressa määrässä varoittuneet. Antakaa parooaitar Lilin yksin matkustaa Italiaan tänä talvena. Hän voi matkallaan tarvita Arkadiusta apunaan. Teidän molempien ei pidä erota toisistanne. Jääkää tänne hoitamaan asioitanne. Antakaa Ivanin matkustaa Bratskojeen pitämään huolta maatiloistanne ensi kesänä. Minä voin hankkia hänelle virkavapautta. Te voitte tällä välin matkustaa Suomeen eli jonnekin muuanne, jolla tavoin teidän ei tarvitse tavata Arkadiusta. Hän pelkää teitä — minä tiedän sen. Hän pelkää hourujen huonetta! Minä matkustan sinne viettääkseni kolme kuukautta rouva Cherikoffin luona. Vanhan Juresieffin kynnet minä helposti pistän kapaloon. — Ivan voi hoitaa teidän maatilojanne. Minä voin pitää vihollisianne silmällä, sillä, sen mukaan kuin minä tiedän, kenraali Ratzo on lähettänyt salaisen kertomuksen poliisiministerille pyynnöllä, että hän jättäisi sen sota-asiainministerille ... Minä kuulin siitä kerrottavan, Andrei, ja olen nähnyt ilokseni sota-asiainministerin polttavan koko raportin tuhaksi. Minä aikaan sain sen ja sen tein minä teidän tähtenne ja entisten aikain takia, sillä minä olen taittanut teidän leipäänne ja nauttinut teidän tarjoomaanne suolaa. Varokaa muuten joka kynsi itseänne, sillä jos vielä kerran sellainen salainen kertomus saapuu Pietariin, olette te hukassa. Siinä oli hyvin rumia viittauksia. Minä luin sen!”
Kenraali Radovitsch tarttui hänen käsiinsä. „Sinä olet hurmaava noita — ja pieni leikittelevä tiikeri! Olet oikeassa. Minä lähetän Ivanin luoksesi, niin saat itse jutella hänen kanssaan. Tapaatko sinä muutoin häntä joskus?”
„Ainoastaan palatsissa silloin kuin hänellä on vahtivuoro. Hän on kaunis poika,” sanoi Vera haukoitellen ja nousi poistuakseen. „Vaan kuten huomaatte, erehdyitte te siinä, ettette minulle pitkään aikaan antaneet tietoja asiain kulusta. Ainoastaan Juresieff voi pitää Ratzoa aisoissa ja te ette voi mitään vaikuttaa vanhaan aatelismarsalkkaan, vaan minä voin kyllä. Jos te siis tahdotta seurata minun neuvoani, niin ei mitään salaperäisyyttä saa tulla kysymykseen.”
Hän kumarsi veitikkamaisesti ja meni pukeumahuoneensa ovelle. „Rannerengasta seuraa myöskin korvarenkaat, Vera,” huomautti kenraali Andrei.
„Olen hyvin kiitollinen, herrani,” nauroi Vera Orbeleff notkistaen vielä enemmän päätään. „Te saatte osoitteen ja te voitte antaa kamarineitini vetää tätä tuittupäistä veljeänne nenästä. Hän on kirjoittava hänelle, mitä vaan tahdotte, ja minä myös voin kirjoittaa hänellä hiukan toiseen tapaan kuin asiat oikeastaan ovat.”
Kun veljekset poistuivat pysyi kenraali Radovitsch synkkämielisenä ja äänettömänä kunnes heidän vaununsa oli saapunut Nevskille. „Nyt huomaat, miten järkevä se pieni kettu on,” lausui hän viimein Kirjoita Lilille, että hän matkustaa ja huvittelee itseään, vaan koeta Jumalan nimessä pitää Arkadiuksen suu lukossa. Minä annan sinulle rahaa Liliä varten. Se on viisainta, että me pysyttelemme poissa Khersonista, kunnes Ratzo on sieltä lähtenyt eli kohtalo on meidät jollakin sopivalla tavalla vapauttanut Arkadiukseata. Lili on oikea henkilö pitämään häntä suitsista. Häntä Arkadius pelkää ja Arkadiukselta on kohta rahat lopussa. Hän on silloin matkustava Ulitzaan. Kirjoita hänelle, että hän koettaa pitää Arkadiusta hyvällä tuulella ja antaa hänen juoda itsensä kuoliaaksi niin pian kuin suinkin. Jumalan kiitos, että Moschka ja Anton ovat kaukana Siperiassa ja heidän suunsa on tukittu rikoksen tekijäin suukapulalla ... Minä tahdon kumminkin imarrella tuota pientä ampiaista, Veraa. Hän voi helposti tehdä Juresieffin vaarattomaksi sekä hävittää Ratzon viralliset kertomukset. Vielä pari kolme vuotta sellaisia tuloja kuin meillä nyt on ollut, ja me emme tarvitse olla huolissamme mistään. Niin, Ivan saa matkustaa Khersoniin tekä valmistaa kaikki valmiiksi. Hänellä ei ole ketään oikeaa vihamiestä. Tuo Vera on todella oikea noita!”
He ajoivat jalokivimyymälän ohi ja kenraali lähetti sovinnon hinnan kavalalle nais-Judakselle, joka kaksinkertaisesti oli pettänyt molemmat veljekset.
Iltapäivän retkillään mietti ruhtinatar Vera Orbeleff niitä toisilleen vastakkaisia etuja, jotka taistelivat ylivallasta keskenään Khersonissa. Minusta täytyy tulla Khersonin kuningatar ensi kesänä!” hymyili hän. „Ne menivät helposti paulaan! Nyt on Ivania pidettävä silkkikäsineillä. Toiset ovat jo minun vallassani.” Hyvin kaivattua totuutta ei voitu ottaa hovijalokivien-kauppias Utschinikoffin kimaltelevilla jalokivillä.
Parooni Arkadius Radovitsch, joka salaisesti oli hiipinyt erääseen ruotsalaiseen turkiksilla, nahkoilla, kalatavaroilla, kaviaarilla ja hirsillä lastattuun alukseen — saapui määrättynä aikana Tukholmaan, jossa maalle noustaissa ei vaadittu mitään passia. Ruhtinatar Veralle lähettämässään kirjeestä hän oli heti ilmoittanut haluavansa kernaasti tavata hänen kostotuumiinsa osaa ottavaa hovikaunotarra niin pian kuin aika siihen oli suotuisa.
Varustettuna passilla, jonka ruhtinatar Vera hänelle helposti toimitti, aikoi hän matkustaa Ulitzaan ja voitettuaan paroonitar Lilin luottamuksen ja suosion voisi hän helposti livahtaa Venäjälle sekä liittyä siellä Ivaniin ja ruhtinatar Veraan. Suloinen kosto oli sitten hänen ainoa unelmansa.
Vasta koko joukon joulun jälestä sai kärsimättömästi odottava konna vastauksen kirjeeseensä, joka paroonitar Lili Radovitschin oli pannut raivoon, ja tämä vastaus tuotti Arkadiukselle suurinta iloa. Lili Radovitsch, joka paloi halusta saada kostaa översti Milovitsch-vainajan puolesta, vaati miehensä veljeä saapumaan Niceen hänen puheilleen. Kirjettä seurasi melkoinen summa rahaa.
„Tule minun puheilleni — on vaarallista ilmoittaa aikeistaan kirjeellisesti. Minä tahdon tietää kaikki. Kun kesä on käsissä voit seurata minua Ulizaan ... Minä lähetän jonkun miehen Ukraineen noutamaan sieltä tarpeellisempia tavaroitani, sillä minä aion viipyä kotoa poissa vielä vuoden ajan. Sinä voit helposti saapua sinne jonkun serbialaisen sukulaisemme nimellä. Ei kukaan saa tietää siitä mitään, jos sinä menet Bessarabian rajan yli. Vaan toimita niin, että sinulla on joku väärä venäläinen passi muassasi. Sinä varmaan tarvitset minua. Ruhtinatar Vera voi hankkia sinulle väärän passin. Sitten voit kertoa minulle kaikki mitä et uskalla kirjoittaa.”
Taitavalla ilkeydellä oli Arkadius myrkyttänyt halpamaisen kälynsä mielialan sellaisilla epäluuloilla, että hänen perheensä oli hänet hyljännyt. Hän kertoi räikein värein Andrein ja Aleksanterin elämää hovissa. „Ainoastaan minä voin jättää ne sinun valtaasi — niin että sinulla on vastaisuudessa arvokkaampi asema, voit elää ruhtinaallisesti ja sellaisessa ympäristössä, joka on sinun veroisesi.”
Ruhtinatar Vera nauroi ilosta kun hän kuuli Arkadiuksen odottamatta ja meteorin tavoin ilmestyneen Nicen seuraelämän piiriin.
Hän oli kauniin kälynsä ohella huomattava ilmiö tässä levottomassa, epäluuloisessa venäläisessä siirtokunnassa, joka Cornischenin luona tyhjentää riemunpikarin pohjaan saakka.
Lili Radovitsch tiesi nyt, minä vaikuttavana kaulapantana hän voi käyttää Arkadiusta velton puolisonsa ja itsevaltaisen kenraalin suhteen, sillä Arkadiuksella oli aseinaan Pierre Dumontin murha ja ruhtinatar Veran ystävyys — ruhtinatarkin oli kenraali Ratzon kertomuksesta päässyt tämän salaisuuden perille — ja salainen aavistus siitä, että Magda Radovitsch oli se sultaanitar, jota niin huolellisesti piiloitettiin Sergei Dumontin linnassa arolla.
„Vera Orbeleff tulee kostamaan hänelle — sinä tiedät, mitä Milovitsch oli sinulle — sinun on Sergei Dumontia kiittäminen rakastajasi kuolemasta, maanpakoon joutumisestasi ja siitä niukasta elatuksesta, jonka saituri miehesi sinulle antaa. Minun on Sergei Dumontia kiittäminen siitä, että minut karkoitettiin Khersonista kasakkain ajaissa minua takaa paljastetuin sapelin. Vaan jos sinä autat minua, on tämä suuri velka suoritettava asianomaisella tavalla. Auta minua, että voin palata takaisin Venäjälle. Ivan yksinään nauttii täyttä turvaa. Minä koetan saada selville,minne se keikari on piilottanut päässään pyörälle joutuneen tytön... Sinun pitää jättää minulle kirje toimittaaksesi sen Ivanille, että kun kostaisi sisarensa häväistyksen. Sillä Jumal’auta! Minä en voi ennen saada rauhaa ennen kuin näen sen konnan veren vuotavan sovinnoksi.”
Hän kertoi sitten naiselle, joka vielä yöt päivät suri Milovitschiä, salaisesta hyökkäyksestä Khaminavatkan puistossa olevan naisen kimppuun. „Jos minä olisin mennyt hänen kanssaan, olisin minä heti tuntenut Magdan ja kuolleena tai elävänä kantanut hänet sieltä pois ... Vaan nyt on meidän kostomme muodostuva täydelliseksi — ankarammaksi ja suloisemmaksi. Kun minä saan Ivanin sivulleni on hän kuoleva, jos minä tapaan tämän pariskunnan yhdessä. Tsaari on kyllä anteeksi antava, jos sellainen mies murhataan, joka on ryövännyt hänen puolisonsa hovineidin. Se on majesteettirikos, josta seuraa maanpakoon ajaminen, maatilain menettäminen ja epäsuosio koko elämän ajaksi.
„Miksi et koeta kukistaa hänta sen sijaan, että tahdot hänet riistää hengiltä?” kysyi kostonhimoinen Lili.
„Sen vaoksi,” selitti Arkadius, että me ainoastaan yllätyksellä voimme saada ne molemmat yhdessä käsiimme ja silloin on kysymyksessä hänen tai meidän henkemme. Hän näet on luonnostaan hyvin päättävä mies. Hän luonnollisesti pitää Magdan piilotettuna linnassa, sillä Anton vannoo, että hän näki Magdan kasvot. Se taikauskoinen raukka uskoo, että kuolleet voivat palata takaisin.” „Oi ei! Sitä ne eivät voi tehdä,” nyyhkytti Lili Radovitsch surujensa lannistamana. „Sillä jos kuolleet palaisivat takaisin, olisi minun rakkauteni herättänyt Mikael Milovitschin kylmästä haudastaan Kaukaasiassa seuratakseen minua vaikka maailman ääriin ... Arkadius!” huudahti hän epätoivon raivolla, „tapa hänet. Karkaa hänen kimppuunsa kuin tiikeri. Minä tahdon olla orjasi. Sinä olet saava rahaa. Minä teen kaikki mitä tahdot ja Ivan kunnon poikani — on saava siunaukseni eli minun kiroukseni on sumentava hänen elämänsä päiviä, kunnes hän tähtää sen iskun, joka kostaa tämän vääryyden.”
Sillä aikaa kun Khaminavatkan herra ja hänen kaunis vaimonsa olivat yhä varomattomampia retkeillessään ulkosalla kuljeksi Xenia sydän kurkussa vanhan linnan yläkerran käytävällä.
„Jos Arkadius olisi kuollut eli tuomittu maanpakoon Siperiaan,” ajatteli hän, „ei niin suurta vaaraa olisi uhkaamassa, vaan ilmisaannin hetket ovat nyt lähestymässä. Hän on jonakin kauniina päivänä palaava takaisin,” valitti hän kauhistuen, kun hänen mieleensä muistui miten hän sydänyöllä kohtasi hänet linnan puistossa, josta hetkestä alkaen hän aina kantoi sirkassiloista puukkoa povellaan.
Ollessaan usein ajeluretkillä isäntänsä kansaa koetti hän kiinnittää isäntänsä huomiota tähän vaaraan, vaan Sergei Dumont oli liian optimistinen ja rakkautensa sokaisema, ettei hän käsittänyt siinä piilevän mitään vaaraa eikä siis ottanut Xenian varoituksia korviinsa.
Ainoa varovaisuustoimenpide, johon Xenia voi saada isäntänsä suostumaan, oli se että hän vuorotellen ajeli Xenian ja puolisonsa kanssa ja että hän julkisesti ja ilman huntua antoi Xenian esiintyä kaikkien niiden nähden, jotka olivat linnan kartanolla. Samoja turkkeja, päällysvaatteita ja muita tamineita käytti linnan piiloitettu rouvakin epäluulojen poistamiseksi.
Venäläisellä talonpojalla on oma viekas luonteensa ja ennen kuin pääsiäinen oli käsissä oli kadonneen „Aamutähden” salaisuus erään muun henkilön tietona kuin niiden kolmen, jotka niin uskollisesti suojelivat sitä.
Kuski, joka oli itseensä sulkeutunut, viekas ja raaka talonpoika, ei avannut suutansa ainoastaan sen takia, että tämän salaisuuden ilmi tuleminen riistäisi häneltä kenties tilaisuuden rikastumiseen vastaisuudessa. Sitä paitsi pelkäsi hän parooni Sergein voimakasta nyrkkiä, ettei hän vielä ollut uskaltanut myydä salaisuuttaan kellekään, vaikka rahan ahneus saattoikin hänet kovaan kiusaukseen.
„Minun täytyy odottaa,” mutisi hän itsekseen, „Minun täytyy odottaa. Kenraali ja parooni saapuvat pian Bratskojeen. Minä tunnen niiden väen. Täytyy löytyä tapa rahan ansaitsemiseen ilman että kukaan aavistaa mitään.”
Mutta ei niin ristin-sielulle hievahtanut Khaminavatkassa kuski havaintoaan — johon muuan sattumus oli hänet johtanut ja mikä sattui kauvan sen jälkeen kun kuski takanaan kuuluvista hellistä kuiskeista oli jo alkanut käsittää, ettei se ollut Xenia, jota linnan isäntä ajeluretkillään niin armasteli.
Sillä aikaa kuin ne kolme, jotka rakkaus piti kahleissaan Khaminavatkan linnassa, salaisesti viettivät, iloisia joulun ja uudenvuoden juhlia ja toimikausi Pietarissa tuotti yhä enemmän rikkautta ja arvoa Radovitsch-veljeksille, veti nelihenkinen vihollisryhmä yhä tiukemmalle sen verkon, jonka kohtalo oli heittänyt arolinnan ympärille.
Lili Radovitseh oli jo lähettänyt Arkadiuksen Tukholmaan neuvoittelemaan ruhtinatar Vera Orbeleffin kanssa.
Näiden kahden erottua toisistaan oli Arkadius rientänyt viekkaan sukulaisensa — hyljätyn ja unhotetun naisen luo Ulitzaan.
Todellisella naisen kavaluudella oli hän kummankin veljen suureksi kummastukseksi ilmoittanut suostuvansa jäämään vielä vuodeksi Tonavan varrelle.
„Minä ainoastaan lähetän pari palvelijaa noutamaan sellaisia tavaroita, jotka minulle vielä ovat täällä oloani varten.”
Se oli tämä retkikunta, joka varhain keväällä valepukuisena serbialaisena toi Arkadiuksen autioon esi-isäinsä linnaan „kuoleman veden” varrella.
Linnan taloudenhoitajan suojelemana ja turvaamana vai hän uhmata venäläisen vahtipäällikön välinpitämätöntä silmälläpitoa.
Kevään värikkäät kukat heloittivat jo nurmea kasvavilla kentillä kun ruhtinatar Vera yksinään hiivi Kieviin tavatakseen nuorta ihailijaansa Ivania, joka nyt oli määrätty viran toimitukseen Khersonissa.
Molemmat Pietarissa oleskelevat tilanomistajat olivat kerrassaan sokeita eivätkä huomanneet, että molemmat nuoret rakastavat ainoastaan odottivat kesää päästäkseen vapauteensa.
Sergei Dumontin valmistautuessa pujahtamaaa Magdan kanssa rajan yli sai ruhtinatar Vera Kievissä ensimmäiset epäluulon synkät siemenet itämään nuoren Ivanin povessa.
„Kun olemme kahdenkesken „kuoleman veden” rannalla silloin on minulla muuan hyvin tärkeä salaisuus sinulle ilmoitettavana,” kuiskasi hän. „Mutta sitä en voi tehdä, ennen kuin aina olet kokonaan minun omani.”
Kun se mies, Khaminavatkan kuski, joka säilytti suurta salaisuutta povessaan, kuuli kerrottavan, että nuoren upseerin piti piakkoin saapua, nauroi hän riemusta.
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 9-13, 15-17 15.-25.1.1901.
