14 Luku.
Uusi postiasema. — Halveksittu nainen
Kauvan kestänyt, toisilleen vastakkaisten etujen keskinäinen taistelu serbialaisen suvun jäsenten välillä oli päättynyt kevään tullen ja molemmat Radovitsch-suvun päämiehet olivat salaisesti ihastuneita paronitar Lilin myöntyväiseen päätökseen viipyä vielä vuoden päivät ulkomailla.
Onnen kultavirta kiidätti paroonia ja kenraalia eieenpäin. Edulliset hevosen hankintakontrahdit, joiden mukaan he sitoutuivat toimittamaan suuret määrät hevosia ja muuta tavaraa sotalaitoksen tarpeeksi Vähä-Venäjällä, tuottivat heidän taskuihinsa suunnattomia summia. Kenraali Andrei hymyili tyytyväisenä, sillä hän tiesi, että mahtava rengas juutalaisia rahamiehiä ja tavarantoimittajia, joille hänen veljensä oli luovuttanut osansa tästä yksinoikeudesta eli monopolista, antoi myöskin sota-asiainministerille salaa suuria lahjoja.
Ainoastaan tsaarin vilusta värisevät sotilasraukat, joille annettiin vain kolmas osa siitä, mitä niille oli tuleva, saivat kärsiä tällaisen lahjomisjärjestelmän seurauksia, jota vastoin ruhtinatar Veraa tällaiset metkut suuresti huvittivat.
Veljekset olivat Viipurin tienoilla vuokranneet itselleen uhkean huvilan keaäasunnokseen sekä aikaiseen keväällä lähettäneet ruhtinatar Veran Bratskojeen pitämään salaisesti silmällä kenraali Ratzon ja ruhtinas Juresieffin hankkeita.
Vanha, aulis sotaministeri oli lahjoittanut ruhtinattarelle vähäisen, hurmaavan sievän huvilan Bratskojen läheisyydessä, jonka ovelat tavaranhankkijat, jotka vehkeillään ansaitsivat kasottain ruplia, olivat vuorostaan lahjoittaneet hänelle pienenä vaivain palkkioina.
„Teillä pitää aina olla joku pieni leposija,” lausui ministeri, „ja jos te kyllästytte noin rahan ahneisiin Radovitsch-veljeksiin, niin voitte te vetäytyä joksikin ajaksi tähän omaan huvilaanne huoahtamaan oleskellessamme etelän ilmoilla. Minä kenties matkustan ensi kesänä Ukraineen ja Krimin niemelle,” jatkoi tämä vanha irstailija. „Luonnollisesti tulette te Jaltaan tervehtimään minua.”
Molemmat veljekset, joita ruhtinatar Vera Orbeleff veti nenästä, olivat suuresti mielissään, kun kapteeni Ivan Radovitsch sai käskyn matkustaa Khersoniin, jota paitse he olivat vakuutetut, että Vera tulisi valvomaan heidän etujaan. Ukrainessa näet jo ihmiset nurisivat, että niin suuria summia ja taloudellisia etuja annettiin näiden vastenmielisten serbialaisten käsiin. Venäläisiä harmitti, että nämä maan anastajat, joilla oli kätyreinään joukko kaikkialla saapuvilla olevia juutalaisia, niittivät melkein kaiken hyödyn valtion tavarantilauksista.
Eräässä aateliston kokouksessa, mikä pidettiin Elisabetgradissa, esiin toi ruhtinas Juresieff huolensa hyvin tyytymättömille bojaareille. „Kuinka voisi toisia ollakaan,” huudahti joku niistä. „Ei kukaan muu kuin Sergei Dumont kykene näitä ahneita tulokkaita pitämään aisoissa, hän yksin sen voisi tehdä. Vaan hän elää Khaminavatkassa mitä suurimmassa häpeässä ja antaa kauniin, sirovartaloisen kerjäläisnaisen esiintyä siellä kuningattaren tapaisena, missä meidän jaloimmat ylimyksemme ovat hallitusohjia pitäneet. Minun täytyy jättää hänet tänne kutsumatta, sillä myöskin rouva Federoff, hänen sisarensa, joka on tämän vanhan ylimyssuvun vanhin jäsen, on katkaissut kaiken yhteytensä hänen kanssaan, kunnes tämä noiduttu Tannhäuser hyljää orjana syntyneen Venuksensa — entisen talonpojan vaimon!”
Muut, jotka olivat usein nähneet, unhottivat tällä tavoin oman arvonsa ja asemansa vaatimukset, ja jotka itse olivat nuoruutensa hulluudessa käyttäytyneet ajattelemattomasti, ainoastaan nauroivat ja tunsivat yhä katkerampaa vihaa onnen kukkuloilla kaikkia Radovitsch-veljeksiä kohtaan.
Ruhtinatar Veran matkaanlähdön edellisenä iltana antoi kenraali Andrei tälle hurmaavalle tenhoojanaiselle viimeiset ohjeensa.
„Minä toivon, että sinä käyt vierailemassa Elisabetgradissa, Kharkovissa, Kievissä ja Vosnescenkissa. Matkusta Bobrinetzin kautta, käy kaikkien etevämpien aatelisperheitten luona, koeta saada Ratzo ja Juresieff leppymään! ... Rouva Cherikoff jättää huvilan kokonaan sinun käytettäväksesi. Kutsu sinne ihmisiä viettämään hupaisia hetkiä ja koeta vaikuttaa siihen suuntaan, että me voitamme suosiota. Sinä luonnollisesti olet tapaava myöskin Ivanin! Hän on viettävä toisen puolen ajastaan Kievin päävahdissa ja toisen puolen Aleksanterin maatiloilla Mertvovodin varrella. Minä kirjoitan hänelle, että hän parhaansa huvittaa sinua ja vieraitasi. Auta sinä häntä. Minä olen antanut hänelle salaisia määräyksiä, vaan en ole sanonut mitään meidän keskinäisistä sopimuksistamme. Häntä odottaa loistava tulevaisuus, jos hän saa oikeata johtoa nauttia. Sota-asiain ministeri on antanut minulle sellaisen viittauksen, että hän piakkoin ylennetään majuriksi.”
„Hänen tulevaisuuttaan ei uhkaa mikään vaara hänen ollessa minun hoteissani, kenraali,” lausui kaunis petturi omituisesti hymyillen ja luoden katseensa maahan. „Luulen tietäväni, miten häntä on pidettävä — ja minä tahdon sinun tähtesi pitää huolta hänestä.”
„Vielä muuan seikka,” huomautti kenraali, heittäen kapan hartioilleen ja ottaen sapelinsa. „Lili kirjoittaa minulle, että Arkadius on odottamatta kadonnut Nicestä sekä muutamien tuittupäisten toveriensa kanssa lähtenyt Aleksandrinaan. Hän pitää paljon hänestä. Jumalalle olkoon kiitos, että Arkadius on poissa. Vaan hän on kummallinen hulivili. Jos hän koettaisi pujahtaa takaisin Khersoniin — niin anna siitä heti tieto Ivanille hän on lähettävä kuriirin tuomaan minulle sanaa. Sillä jos se mieletön uskaltaa tulla näkyviin, käsken minä Ivanin antamaan taloudenhoitajan sulkea hänet telkien taakse, kunnes minä olen hankkinut asianomaisen luvan siihen että hän viedään houruinhoitolaitokseen ikipäiviksi. Sillä tavoin olisimme me vapaat hänen kolttosistaan vastaisuudessa eikä meitä voitaisi syyttää hänen entisistä konnankujeistaankaan. Jos hän kerran selitetään mielivikaiseksi, niin ei kukaan voi moittia meitä hänen vanhoista synneistäänkään.” „Sinä olet hyvin järkevä, kenraali,” vastasi Vera. „Luota minuun — sinä olet nyt oikealla uralla.”
„Mitä Sergei Dumontiin ...” lisäsi kenraali, syleiltyään ovella ruhtinatarta niin lämpimästi, että se sai tämän kauniin naisen ihmettelemään. „Anna hänen kuhertaa keittiöstä hankitun kaunottarensa sivulla,” vastasi ruhtinatar Vera pilkallisesti. „Myöskin Khersonin kevytmielinen ja paljon suvaitseva aateli on lakkauttanut kaiken yhteytensä hänen kanssaan — ei hänen irstaisuutensa takia, vaan sen vuoksi, että hän on sellainen temppeli ja häpäisee vanhan aatelissukunsa maineen.” Pieni ruhtinatar arvosteli ankarasti pienintäkin hairahdusta, joka loukkasi hyvää makua.
Puoli tuntia sen jälestä, kun ritarimerkeillä koristettu kenraali oli poistunut riensi kapteeni Ivan Radovitsch rappuja ylös Vera Orbeleffin viehättävään asuntoon.
„Olen saanut kuulla,” huudahti hän sulkiessaan ruhtinattaren syliinsä, „että ministeri jo on puhunut minun ylennyksestäni!” Hän suuteli ruhtinattaren jalokivisormuksilla koristettuja käsiä. „Sinua on minun kiittäminen kaikesta, armahani!”
„Sinä tulet piakkoin ylennettäväksi,” lausui punastuva nainen, jonka sydämen rakastajansa rohkeus ja hellyys sai sykkimään tavallista kiihkeämmin, „— sinä olet ansainnut tämän palkinnon.” Sitten veti hän Ivanin päätä lähemmäksi sydäntään.
„Minä en ole eroava sinusta sittenkään kun sinä jo olet översti — minä tahdon aina olla sinun hyvä hengettäresi!” Tämä mielistelevä lumous valloitti Ivanin kokonaan.
Ennen kuin ruhtinatar Vera oli Bratskojeen saapunut oli rouva Cherikoff jo lähettänyt omat palvelusneitinsä auttamaan Ulitzasta tulleita palvelijoita kaikkien niiden lukuisain loistoesineiden laatikkoihin pakkaamisessa, joita venäläiset ylimykset laahaavat mukanaan ulkomaille matkoillaan.
Häneltä pääsi helpotuksen huokaus kun hän näki tavarakuormien lähtevän Vosnescenkia kohti. Kunnon rouva oli täynnä riemua kun kaikki merkit osoittivat, että kevytmielinen paroonitar aikoi viipyä ulkomailla kauvemman aikaa.
„Se on onneksi niille molemmille,” lausui hän kiitollisena, „ja Ivanista paneutuu muuan aateliston johtavia henkilöitä.”
Koko arolla näet tiedettiin, että kapteeni Ivan Radovitschillä nyt oli isäntävalta molemmilla maatiloilla, joiden omistajat oleilivat loistavina kaunistuksina keisarillisessa hovissa Nevan rannalla. Pienessä Bratskojen kauppalassa tai kylässä oltiin riemuissaan, sillä kaunis, nuori ja antelias kaartin upseeri oli koko paikkakunnan sankari sekä nautti yleistä suosiota.
Vilkasluontoisen ruhtinattaren paikkakunnalle saapuminen oli myöskin muuan ilosanoma, joka ennusti onnellista kesää tällä viehättävällä seudulla, missä oli tapana osoittaa suurinta vieraanvaraisuutta siten, että pyörät päästettiin irti vieraitten ajopeleistä, kunnes suuresta maailmasta eroitetut isännät viimeinkin antoivat tervetulleiden vieraittensa rauhassa kauvan aikaa kestäneen kestityksen perästä matkustaa tiehensä.
Iloisen ruhtinattaren ympärille keskittyi paikkakunnan riemu ja Olga Cherikoff tiesi, mikä sen vetovoima oli, jonka piti houkutella tänne nuoret upseerit Vosneacenkistä ja tuliset, hilpeät aatelismiehet lähiseuduilta.
Rauhan ja levon tunteet olivat tasoittaneet jokaisen rypyn kunnon vanhan leskirouvan ystävällisillä kasvoilla, vaan hänen rauhalliset iltarukouksensa jalokivillä koristetun pyhänkuvan edessä olisi muuttunut tuskan huudoiksi, jos hän olisi tiennyt että Arkadius Radovitsoh hyvinvoipana ja tuuhean parran sekä serbialaisen kansallispuvun avulla tuntemattomaksi tekeytyneenä asusti veljensä maakylän taloudenhoitajan luona Matvodin varrella.
Kapteeni Radovitschin, uuden isännän ankarat käskyt olivat peljästyneestä taloudenhoitajista tehneet Arkadiuksen nöyrimmän orjan.
„Näetkö, ukkoseni,” selitti Ivan. „Setäni on täällä eräitä salaisia tehtäviä varten ja hänellä on valta antaa käskyjä ja määräyksiä täällä minun nimessäni. Minä tahdon nuorta vartiajaupseeria vetää hiukan nenästä. Kun minä palaan takaisin Kieviin, toimitan minä niin, että sotamiehet upseereineen lähetetään täältä tieheesä, jolloin parooni Arkadius voi esiintyä jälleen omassa puvussaan. Sinun ainoa tehtävisi on totella häntä ja sitten saat sinä olla täällä koko elämäsi ajan.”
Taloudenhoitajaa ei tarvittu sen enempää käskeä taipumaan tuumiin, sillä syntyneenä ja kasvaneina arolla oli hän yksinkertainen ja isännilleenuskollinen, jota paitsi hän oli muutenkin kiintynyt Arkadiukseen. Sitä paitti Arkadiuksen raaka avomielisyys sekä tuttavallinen seurustelu miellytti linnan alustalaisia, jotka koettivat kaikin tavoin nylkeä kylän väestöä, joka oli turvaton linnan palvelijakunnan käsissä, Arkadius niinmuodoin oli heidän mieleisensä mies. Hän oli näet heidän ystävänsä ja turvansa ja tämä „uskoton vouti” alkoi nyt mairitella sitä miestä, joka edusti hänen nuorta herraansa.
Paroonitar Lilin komea elämä talviasunnossaan Nicessä — hurvitteleva vieraanvaraisuus ia uhkeat kemut, joista tiedettiin kertoa, sekä serbialaistän palvelijain rahan tuhlaus paroonittaren tavarain nountimatkalla — kaikki nämä näyttivät vahvistavan huhuja Radovitschin äkillisestä rikastumisesta.
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin kapteeni Ivanin suuret tilaukset osoittivat, että „kuoleman veden” varrella aiottiin tänä kesänä viettää iloista elämää kauniiden naisten seurassa.
Ennen kuin ruhtinatar Vera oli saapunut Bratskojeen ja tuonut muassaan joukon nuoria naisia sekä iloa rakastavia kavaljeereja lähti sotilasvartiosto tiehensä parooni Aleksanterin kotoa.
Miksikä täällä nyt olisi kaivattu yhtä aatelitonta luutnanttia ja muutamia kasakkamoukkia, kun komea nuori kaartinkapteeni, joka nyt oli Kievin sotaväenosaston päällikön adjutantti, ratsasti linnan alueella rakuunoineen ja komeine kasakoineen.
Radovitsch-suvun onni näytti olevan kukkuroillaan, sillä viisaalla anteliaisuudella olivat kenraali ja parooni Aleksanteri hellittäneet rahamassinsa nauhoja lepyttääkseen sitä levotonta naista, joka ensi luokan tähtenä oli ilmestynyt Nicen taivaalle.
Kaikki oli nyt valmiina niitä suloisia yhtymisiä varten „kuoleman veden” varrella, joiden kestäessä Ivan Radovitsch niin kiihkeästi odotti ruhtinatar Veran käsistä toivomaansa majurin valtakirjaa.
Nuori ylimys kyllä huomasi epäselvästi että joku salaperäinen side oli hänen ihailemansa naisen ja Arkadiuksen välillä, vaan hän ei siitä sen enempää huolinut. Matkallaan takaisin Kieviin ollakseen pari viikkoa sotilasesimiehensä palveluksessa vei hän ruhtinatar Veran Bratskojen huvilassa ulos puutarhaan keväisen yön hiljaisuuden vallitessa kaikkialla. Pääsiäinen oli ohi ja satoja juhtia työskenteli viheriäisellä arolla. Siellä seistessään voivat he nähdä kauniin sisarensa tyhjän haudan, hänen sisarensa, joka luultiin hukkuneen nuoruutensa kukkaiässä.
Ivan oli kiihkeä ja hänen sydämensä sykytti valtavasti. „Kun minä palaan takaisin täytyy sinun tulla kokonaan minun omakseni.”
Säteileviä silmin taittoi viekas ruhtinatar vähäisen nupun lähimmästä ruusupensaasta. „Kahden viikon perästä kukkivat ruusut täällä ja silloin tulevat ruusut kukkimaan sinun omassa puutarhassasikin „kuoleman veden” varrella. Tule takaisin silloin, kuninkaani ja lemmittyni! Tule minun luokseni sinne Mertvovodin virran rannalle ja sinä olet tapaava minut rakkaudesta palavin sydämin ja avoimin sylin sinua odottamassa. Me poimimme yhdessä silloin ruusuja, vaan siihen asti tulee sinun odottaa!”
Kun tämä aina varansa pitävä Circe seuraavana aamuna oli saattanut Ivania kappaleen matkaa, kääntyi hän paluumatkalle niin pian kun hänen eteenpäin rientävä ihailijansa ei enää voinut nähdä hänen liehuvaa nenäliinaansa, sekä lausui kuskille: „Aja parooni Aleksanterin huvilaan! Vaan aja joutuin! Me emme palaa takailin kylän kautta. Kiiruhda, sillä minulla on paljon asioita toimitettavana.”
Ennen iltahämärää oli Arkadius Radovitsch mietteissään punninnut jokaisen yksityisseikan hänen kaksinkertaisessa vehkeilyssään sen naisen kanssa, jonka silmät säihkyivät koston himosta ojentaissaan kätensä Khaminavatkan linnaa kohti, joka loisti mailleen menevän auringon hohteessa aaltoilevan virran toisella puolella.
„Hänen täytyy kuolla, sen konnan,” jupisi Vera Orbeleff itsekseen, „vaan ei ennen kuin hänen häpeänsä on kaikkien tiedossa, ennen kuin Dumontien nimi on häväisty, ennenkuin kaikki tietävä, että hän on raukkamainen nuoren tytön viekoittelija, tytön, jonka niin on ryöstänyt haaremiinsa tuon ilkeän noita-akan sivulle, joka hänet itsensä on vetänyt likaan ja kurjuuden kuiluun.”
Kostonhimoisin katsein silmäili hän Arkadiusta ja ilkeä ilme kuvastui hänen kasvoiltaan.
„Milloinka?” kuiskasi hän. „Minä en uskalla sanoa mitään Ivanille ennenkuin hän on minun kokonaan, ennenkuin rakkaus on hänet hurmannut ja kesä on hänen suonissaan veren saanut kiehumaan. Vaan — mitä minun pitää sanoa hänelle? Hän tulee tänne kahden viikon kuluttua. Se on viimeinen tilaisuus, Lili, Milovitschin kuoleman kostamiseen, samalla kun voit kostaa oman nöyryytyksesi ja minun.” — Hän keskeytti puheensa äkkiä, sillä hän ei tahtonut ilmaista, miten suuresti se oli loukannut hänen itserakkauttaan, että Sergei Dumont oli niin vähän arvoa antanut hänen ruumiilliselle sulolleen, jota hän oli tälle kaupoitellut.
Arkadius lausui: „Minä en ole vielä aikeissani päässyt varsin pitkälle. Minä en uskalla mennä yksinäni Mertvovodin virran yli. Minulla täytyy olla apunani luotettava toveri. Ivan on piruakin pahempi kun hän kerran oikein kiukustuu. Sinun täytyy saada hänet raivoon ja sitten jättää hänet minun hoteisiini. Minä kyllä lyön löylyä ja hoputan häntä, vaan sinun täytyy sanoa ensimmäinen sana.”
„Olet mies ja kumminkin niin raukkamainen!” ivasi Vera. „Minä olen ainoastaan nainen vaan vannon kumminkin, että kyllä minä siitä vaimolta tolkun ottaisin. Minä käyn nyt pikimmältäni Ratzon ja Juresieffin luona. Nuori hallitsijani kunnioittaa minua mustasukkaisuudellaan,” hymyili hän ja sen vuoksi kiiruhti hän Ivanin poissaollessa näyttelemään toisellaista osaa toisella taholla.
Arkadius Radovitsch puristi vasemmalla kädellään kostonhimoisen naisen käsivartta kunnes tämä valitti tuskasta. „Tässä näet," karjui hän ja näytti rumaa arpea oikean kämmenensä sisäpuolella. „Sen konnan valepuvussa kuljeksiva sanantuoja viilsi kämmeneni tällaiseksi, kun hän kuljeksi herransa asioilla ja tahtoi houkutella Magdaa hänen haaremiinsa. Minä olen vannonut tämän häväistyksen maksaa iskemällä puukon hänen sydämeensä. Vaan valmista minulle siihen tilaisuus. Jätä sitten kaikki minun huostaani. Sillä minä tahdon Ivanista tehdä piruakin pahemman, kunhan sinä ensin viet häneltä järjen päästä.”
Tällä tavoin molemmat liittolaiset olivat päässeet yksimielisyyteen ennen kuin he erosivat toisistaan. Vera lausui: „Käytä jokaista keinoa sekä uhraa rahaa niin paljon kuin haluat; minä toimitan sinulle rahaa. Sille, joka ne pettää, annan minä paikan elinkaudekseen uudella maatilallani.”
„Jumala rangaiskoon sitä lurjusta!” nurisi Arkadius. „Hän kohtelee vaan alustalaisiaan liian hyvin. Hän on valinnut kuningattarensakin niiden joukosta. Niin kauvan kuin Anton oli postiaseman hoitajana, sain minä helposti tietoja kaikilta hänen sananviejiltään. Muutamilla ruplilla ja viinapulloilla avasin minä niiden suun. Vaan nyt on postiasema niityllä sijaitsevissa taloissa ja Bursakoff, hänen taattu miehensä, on naimisissa tilanomistajan kauniin tyttären, Marikan kanssa. Minä en uskalla mennä sinne. Ne toimittaisivat minut heti viranomaisten kynsiin. Vaan sinä, joka olet nainen, voit liukkaan käärmeen tavoin pujahtaa sinne. Kaikkien täytyy olla nöyriä palvelijoita ruhtinatar Veralle.”
Oikukas kaunotar hymyili myöntyvästi Arkadiukselle. „Sinä sanoit sanan. Minä matkustan sinne, kenties jollakin tavalla voin siellä hankkia urkkijan. Älä ole huolissasi, meidän vuoromme on vielä tuleva. Minä, sinä, Ivan ja Lili toimeenpanemme vielä kelpo kemut, kun Sergei lepää tuolla hautakappelissaan maan tomuksi mätänemässä.”
„Kyllä sinä sittenkin olet oikea paholainen samettipuvussa,” ajatteli Arkadius, kun Vera ajoi tiehensä, miettien sitä pirullista suunnitelmaa, joka oli syntynyt hänen aivoissaan. „Sinä saatoit Pierre-vainajan perikatoon ja sitten tuon tyhmyrin, jonka orjana syntynyt henttu anasti sen sijan, jota sinä niin kauvan olit tavoitellut ja toivonut pääseväsi Khaminavatkan hallitsijaksi.” Hän puri hammasta raivoissaan. „Jos Magda todella on Khaminavatkassa,” vannoi hän, „niin saamme ne molemmat valtaamme samalla kertaa. Hänen verensä on vuotava Magdan silmäin edessä. Jos Magda tavataan siellä hengissä, niin se jo täydellisesti vapauttaa meidät kaikesta rangaistuksesta. Vaan ainoastaan Ivan ja minä olemme antava hänelle kuoloniskun, kukaan muu ei saa kostoomme sekaantua. Siten on perheemme häpeä kostettu.”
Suurella taidolla piirusti hän tänä iltana viinapullonsa ääressä muistostaan Khamivatkan linnan sisustan niiden havaintojen nojalla, jotka hän oli tehnyt sinä päivänä, jolloin hän poliisin avulla kävi siellä.
„Ne eivät ole enää varuillaan, vaan minne hän on piiloittanut Magdan? Ei pienintäkään hiiskausta tytöstä ole kuulunut.”
Yht’äkkiä meni hän rappuja ulos ja alkoi kiikarillaan tarkoin tähystellä uhkeaa palatsia virran toisella puolella. Molemmat alikerrokset siellä olivat pilkkopimeat. Vaan kaikki ikkunat kolmannessa kerroksessa olivat valaistut. „Minä olen nyt tämän salaisuuden perillä!” huudahti tämä kavala konna. „Tornit, kulmatornit — nyt tiedän, mistä tie on sinne auki. Minä olen Ivanin apuna. Me voimme ottaa mukaamme joukon miehiämme ja piiloittaa ne rantakaislikkoon. Sitten annan minä niille merkin rientää apuun, vaan ei ennen kuin me olemme surmanneet hänet. Oi, Jumalani! Yksi ainoa viittaus! Minun täytyy luottaa piruun ja Vera Orbeleffiin!”
Sillä aikaa kuin Arkadius Radovitsch odotti ruhtinatar Veran takaisin palaamista työskenteli hän ahkerasti joka päivä salaisessa hankkeessa, jolle hän hymyili tyytyväisesti, tehden työtä kuin talonpoika kylvöaikana.
Silloin kun hänellä ei ollut salainen työ käsissään loikoi hän vanhan linnan katolla ja kiikarilla tähysteli jokaista Khaminavatkan nurkkaa sekä piirustuksiaan keksiäkseen jonkun heikon kohdan vihollisensa linnoituksessa. „Nyt minä tiedän, miten minä voin päästä sinne kenenkään huomaamatta tuloani. Kun me vaan tapaisimme sen pahan hengen, Xenian heidän luonaan, voisimme me päästä sieltä takaisin, niin ettei kukaan tietäisi meidän käynnistämme. Me emme saa käyttää muita aseita kuin veitsiä. ... Vaan meidän on liikuttava hiljaa ja öiseen aikaan! Vuosia kestänyt velka maksetaan perin pohjin kuitiksi! Ivan on pelkäämätön paholainen kun niikseen tulee, eikä mikään voi hillitä häntä, kun hän vaan tietää, että hänen sisarensa on siellä. Vaan hänelle ei anneta pienintäkään viittausta ennenkuin kaikki on reilassa.”
Nyt odotti hän ainoastaan sitä naista, joka oli matkustanut viekoittelemaan kenraali Ratzoa ja ruhtinas Juresieffia hänelle ilmoittamaan, mitä niin kauvan oli häneltä salattu.
Tämä halpamainen aatelismies ei ollut koskaan voinut ajatella, että ruhtinatar Veran vehkeet tarkoittivat saada koko Radovitsch-suku pauloihinsa ja että hän kuumaverisen Ivanin selän takana valvoi ainoastaan omaa etuaan turvatakseen aineellista toimeentuloaan vastaisuudessa.
Viekas ruhtinatar oli jo virittänyt hienot paulansa. Kun hän aseenaan voi käyttää sitä että hän tunsi Radovitsch-suvun kaikki konnankoukut,oli Vera Orbeleff, joka oli vakuutettu siitä, että loppunäytelmä oli lähestymässä, päättänyt kenraali Ratzolta ja alakuloiselta ruhtinas Juresieffilta urkkia kaikki pienimmätkin yksityisseikat. Jotka olivat ilmitulleet Khaminavatkassa toimitetun kotitarkastuksen perästä. Hän tiesi hyvin, että ainoastaan muuan etäinen aavistuskin sai nuo kolme Radovitsch-veljestä vapisemaan.
„Jos Sergei Dumont tuo esiin kateissa olevan miehen, joka aikaan sai Pierre Dumontin kuoleman? Jos Moschka ja Anton ovat tunnustaneet kaikki vanhalle aatelismarsalkalle? Silloin niiden ainoa puolustuskeino katoisi kuin oljenkorsi tulessa.”
Tuntien suuren vaikutusvoimansa hymyili tämä viekas keijukainen itsekseen. Hän tiesi varsin hyvin, että santarmikenraali Ratzo pelkäsi hänen suurta vaikutustaan rakkauden pauloissa huokailevaan vanhaan sotaministeriin katsoen, sekä tiesi myöskin, että ruhtinas pelkäsi suuresti menettävänsä aatelismarsalkan arvon, jos joku uusi kostotyö tapahtuisi — ja niin osasi ovelasti tätä pelkoa hyödykseen käyttää viittaillen, että hän puoleltaan tiesi näistä vehkeistä yhtä paljon kuin nekin, vieläpä enemmän. Yhtä nimeä ei hän kumminkaan tahtonut mainita — Magda Radovitschin nimeä!
Arkadiuksen viittaus oli kypsynyt teoksi ja kun hän poikkesi matkallaan niityllä sijaitsevan postiaseman pihalle lepuuttaakseen hevosiaan, hurmasi tämä viehättävä ruhtinatar kaikki ystävällisellä ja tuttavallisella esiintymisellään.
Muutamia pikku lahjoja — vähän naisellista valtioviisautta, ja hän aikaan sai sen, että yksi hänen ajureistaan, joka odottamatta alkoi voida pahoin, sai jäädä viikon päiviksi talonpoikain luo tai siksi, kunnes hän palaisi takaisin Bobrinezista.
Sillä tavoin jäi Vera Orbeleffin pietarilainen kuski taskut täynnä hopearuplia talonpoikain pariin lahjoakseen jonkun kätyrin, joka urkkisi tietoja Khaminavatkan postimiehiltä ja kirjeenkuljettajilta. „Saat luvata mitä hyvänsä, minä olen lupaukset täyttävä, jos sinä vaan onnistut,” selitti hänen emäntänsä.
Punoittavin poskin ja hymyilevin kasvoin jatkoi sitten hurmaava kaunotar matkaansa vetääkseen kumpaakin maakunnan virkamiestä nenästä.
Joutaen kokonaan aseettomiksi hänen hurmaavan kauneutensa häikäisevästä loistosta kuuntelivat molemmat miehet hänen imartelevia sanojaan ja kun he katsoivat hänen säteileviin silmiinsä tulivat he niin puheliaiksi, että tietämättään pala palalta kertoivat salaiset tietonsa, jotka kavala kaunotar sitten kutoi kokonaisuudeksi. Hän tunsi nyt povessaan voivansa kukistaa Sergei Dumontin.
„Hän ei ole hengissä pääsevä pakoon „kuoleman veden” rannalta, jupisi Vera Orbeleff takaisin paluunsa edellisenä yönä sitten kun hän kenraali Ratzolle oli vakuuttanut vastaisuudessa tulevansa tämän palveluksen korvaamaan „maan tavalla”.
„Minä olen tosiaankin mielissäni, että se tyhmyri, Sergei Dumont, pian matkustaa ulkomaille!” jupisi poliisikenraali, „sillä nuori Radovitsch on hyvin kuumaverinen. On parasta, että ne ovat kaukana toisistaan. Dumont lähettää passinsa minulle, että minä laittaisin sen reilaan kuusi kuukautta eli vuoden kestävää ulkomaamatkaa varten. Haluaisin tietää, aikooko hän ulkomailla esittää tuon kyläkaunottaren paroonitar Dumontina. Hän pukeutuu jo niin komeasti kuin hän olisi paroonitar — ja — ollakseni häntä kohtaan rehellinen, niin luullakseni hän nimittääkin jo itseään siksi! Minulle on kerrottu, että Dumont on hänen ihailijansa, koulumestarinsa, orjansa ja soitannon opettajansa,” nauroi Ratzo.
Koko yön harmitteli Vera Orbeleff, ettei hän voinut lähettää sananviejää Arkadiuksen luo. Hän ei uskaltanut, sillä Ratzon urkkijat olivat Khersonissa kaikkivaltiaita. „Jos hän pääsee livahtamaan käsistämme, täytyy häntä ajaa takaa ja tehdä hänestä loppu matkalla! Se on hyvin helppo asia!” ajatteli hän, sillä kenraali oli kertonut hänelle, että parooni Dumont oli pyytänyt passia Ungheimiin Rumanian rajalle. Lyhyintä tietä pois Venäjältä!” — huudahti hän ja hänen povensa aaltoili valtavasti. „Se tie johtaa Rumaniaan, jonne aatelisto ei koskaan matkusta. Nyt näen minä koko hänen suunnitelmansa. Nainen on joko seuraava häntä valepuvussa eli matkustaa hänen edellään tai hänen jälestään. Jos minä tunninkaan ajan saisin puhua Ivanin ja Arkadiuksen kanssa. Meillä täytyy olla urkkijoita rajalla ennenkuin hän saapuu sinne.”
Oikukkaan ruhtinattaren jalo emäntä, ruhtinas Juresieffin puoliso oli suuresti ihmeissään sen takia, että nuori kaunotar hennoi uhrata unensa ja jo päivän koitossa matkusti Bratskojeen.
Hän oli kiertänyt kaksi valtiomiestä kauniiden sormiensa ympärille ja saattanut ruhtinas Juresieffin ihmettelemään, miten pian nainen unhoittaa. „Viime vuonna,” ajatteli ruhtinas, „hänen sydämensä oli sairas rakkaudesta Sergeihin ja nyt hän ei mainitse hänen nimeäänkään.”
Kello oli kahdeksan eräänä iltana, kun ruhtinatar Vera Orbeleffin hevoset pysähtyivät niityllä sijaitsevan talonpoikaistalon pihalle. Hän ajoi tiikerin katsein mäellä olevan aution postiaseman ohi sekä yksinäisen ristin ohi sillä paikalla, josta Pierre Dumontin ruumis oli löydetty.
Ennen kuin hän laski jalkansa maahan, seisoi hänen nyt parantunut kuskinsa hänen sivullaan, tuo sama urkkija, joka hänen poissa ollessaan oli toiminut uskollisesti.
„Täytyy olla täällä yötä,” kuiskasi hän.
„Oletko hullu?” vastasi ruhtinatar. „Minun täytyy ajaa täyttä laukkaa Bratskojeen, vaikkapa hevoset kaatuisivat, sekä yöllä sitten matkustaa parooni Aleksanterin huvilaan. Tärkeät asiat niin vaativat.”
„Kuulkaa minua, armollinen ruhtinatar,” jupisi mies ja piti hänen hansikkaaseen verhottua kättänsä omassaan. „Minä tiedän kaikki — minä olen juonut parooni Dumontin poisajetun kuskin päihinsä tuolla tuvassa, „Me olemme sen salaisuuden perillä, jota te tahdotte tietää.”
„Puhu, puhu!” sähisi hänen emäntänsä. „Joutuin!”
„Se on riippuva siitä, miten paljon te tahdotte maksaa tästä salaisuudesta! Dmitri ja minä olemme sopineet, että jaamme hinnan keskenämme ruplissa. Sillä tästä lähtien me emme enää tahdo tehdä työtä!”
Hurjistuneen naisen täytyi ruveta kauppaa hieromaan. „Parooni Dumont aikoo heti matkustaa vai kuinka?” kuiskasi hän.
„Ei vielä viikkokauteen!” lausui häpeemätön palvelija. „Dmitrin piti kuskata niitä rajalle, vaan tänään ajettiin hän tiehensä sen vuoksi, että hän oli päissään ja oli hiukan piessyt kieltään. Tehkää päätöksenne heti! Teidän täytyy jäädä tänne! Hän ei tahdo lähteä Bratskojeen eikä parooni Aleksanterin linnaan!”
„Minkä tekosyyn minä keksisin?” kuiskasi ruhtinatar Vera ja punastui pimeässä sen takia, että hän oli riippuva rahaa kiskovasta kuskistaan.
„Siitä kyllä minä pidän huolen!” selitti ovela konna punoen nuoran pätkän hevosten hännistä irti kiskomistaan jouhista.
Silmänräpäyksen kuluttua oli kaksi ruhtinattaren neljästä kelpo vaunuhevosesta aivan kuin halvattu, tiukalle vedettyjen jouhinuorain avulla, jotka vuohisessa tunkeutuivat aivan lihaan kiinni. Kun talon väki tuli tervehtimään ruhtinatarta ohjasivat molemmat kuskit jo tallia kohtia näitä kahta ontuvaa hevosta.
Riemumielin vietiin ylhäinen matkustaja hyvinvoivan talon parhaimpaan huoneeseen, sillä viidenkymmenen tynnyrin ala, lakeaa vesiperäistä niittyä näillä kuivilla aromailla pidettiin jo suuriarvoisena omaisuutena.
Kun ruhtinatar oli joutuin syönyt yksinkertaisen illallisateriansa, riensi hän ulos mennäkseen katsomaan lemmikkihevosiaan ia saadakseen kuulla, mitä hänen puheliaalla kuskillaan oli sanomista.
Muuan hänen miehiään oli jo lainaksi saamallaan hevosella hävinnyt Bratskojeen vievälle maantielle ratsastaen kuin tuli olisi ollut irti.
Oli puolen yön aika kun Arkadius Radovitsch hyppäsi ylös sängystään taloudenhoitajan talossa „kuoleman veden” partaalla.
Raa’asti kiroillen sytytti hän kynttilän ja aikoi sitten jälleen kiroilla kuin olisi nähnyt itse paholaisen. Kun hän luki ne muutamat rivit, joka sisälsi niiden molempain tuomion, joiden turmiota hän niin hartaasti oli toivonut, jupisi hän: „Nyt on niiden hetki käsissä. Siellä ne ovat ja valmiina pujahtamaan rajalle,” luki hän. „Lähetä sananviejä Ivanin luo. Sano hänelle, että minä pyydän häntä saapumaan tänne... Sano, että ruusut kukkivat ja odottavat. Älä ilmaise hänelle mitään siitä tehtävästä, mikä sinulla on ollut, vaan pyydä hänen lähtemään matkaan niin piankuin suinkin. Ilmoita hänelle, että minä odotan häntä sinun luonasi.”
Ennen kuin tämä kiihkoihinsa joutunut mies oli ehtinyt oikein täysin käsittää, miten suuri valta hänellä nyt oli käsissään — valta, jollahän voi kukistaa vihatun vastustajansa — perikatoon syöstä vihollisensa, kiidätti jo Ukrainen nopein ratsu mitä keveintä ratsastajaa Kieviä kohti viemään sanaa nuorelle paroonille, kaartin kapteenille.
Kalpea ja kummallisen näköinen oli ruhtinatar Vera kasvoiltaan, kun hän päivän valjetessa saapui takaisin talonpoikaistaloon, tarkastettuaan hevosiaan. Hän oli kokonaisen tunnin keskustellut uskottunsa, kuskinsa kanssa ja kieltäytyi vastaanottamasta avun tarjouksia.
„Minun molemmat hevoseni ovat nyt paljon terveemmät niin että voin kyllä niillä verkalleen jatkaa matkaani; minä olen lähettänyt sitä paitsi sanan Bratskojeen, että sieltä lähetetään toisia hevosia minua vastaan.” Anteliaalla kädellä jakoi hän nyt juomarahoja, sillä hän tiesi taistelussaan päässeensä voitolle ja riemuitsi jo kostonsa onnistumisesta.
Khaminavatkasta karkoitettu kuski, joka oli kokonaan ajanut partansa sekä pukeutunut vanhoihin kasakan vaatteisiin, kiiti nuolena Nikolai Bursakoffin ohi, joka viimeksi mainittu oli matkalla Nevokrainkaan. Dumontin taloudenhoitaja ei voinut aavistaakaan, että tällä rääsyihin puetulla ratsastajalla oli hänen herransa onni ja onnettomuus petollisissa käsissään, joilla hän oli vastaanottanut Judas-rahat hopearuplina.
Kalpeana ja alentuvana lausui Vera Orbeleff hymyillen jäähyväiset tälle roistolle lähtiessään vaunuissaan verkalleen ajamaan eteenpäin.
Niin pian kuin jouhinyörit oli poikki leikattu hevosten jaloista olivat hevoset jälleen entisellään. Vaan sitten vasta kun hän oli peninkulman päässä ja siis poissa kyytitalon näkyvistä säikäytti hän rahaa kiskovaa palvelijaansa käskyllä: „Aja kuin tuli olisi kurkussa. Meidän täytyy saapua sinne hänen kanssaan! Hän ei saa luistaa tiehensä.”
„Hän ei uskalla,armollinen ruhtinatar! Dmitrillä itsellään on sydän kintaan peukalossa!”
Se oli suloisin hetki Vera Orbeleffin elämässä, kun hän sai ajaa Bursakoffin ohi, joka kiiti aroa pitkin, sekä tiesi, että tämä matkusti Bobrinetziin noutamaan kuolemaan tuomitulle herralleen matkapassia.
„Pitkää matkaa varten — pitkää matkaa varten, Sergei,” jupisi Vera Orbeleff itsekseen, kun hän hymyillen vastasi taloudenhoitajan nöyrään tervehdykseen, „matkaa varten siihen hämärään maahan, josta ei kukaan takaisin palaa. Ja sinun lemmittyäsi odottaa yksinäinen, kolkko koppi jossain nunnaluostarissa, jossa hän saa koko loppuelämänsä ajan haaveksia ihanista nuoruuden hetkistään joita hän oli viettänyt Khaminavatkan ruusutarhoissa! ... Ja minä, minun luokseni rientää Ivan rakkautta hehkuvin povin voittaakseen minun käsistäni laakeriseppeleen.”
Riemastunein mielin ajoi hän kolme tuntia myöhemminKhaminavatkan ohi, missä vihreät lehdet jälleen koristivat puita ja luonnon valtimot sykkivät elämän halusta.
Heikko savupatsas kohosi arolinnan eräästä savupiipusta. Siellä kumpikin onnellinen aviopuoliso teki valmistuksiaan pakoa varten, toivoen siten pelastuvansa kaikista uhkaavista vaaroista.
„Odota!” kuiskasi Vera Orbeleff itsekseen. Hänen kostonhimoinen sydämensä riemuitsi jo edeltäpäin lähestyvästä kostosta. Hänen riemuaan kumminkin häiritsi se tunne joka hänen muistoonsa palautti katkeran pettymyksen, sen tiedon, että Sergei oli hyljännyt hänen rakkautensa. Hänen silmistään vuosi katkeria loukatun itserakkauden kirveleviä kyyneliä ennen kuin hän Radovitschien linnan pimeässä salissa tapasi Arkadiuksen.
„Minä olen pannut hänet telkien taakse, niin kuin sinä kirjeessäsi käskit. Hän ei tahtonut ilmoittaa mitään ennen kuin sinä tulet,” selitti Arkadius. „Minä kyllä avaan hänen huulensa,” hymyili Vera. „Ruplat tekevät vaikutuksensa — voitto on meidän.”
„Nyt työhön käsiksi,” jatkoi Arkadius puhettaan, „sillä isku on tähdättävä niin pian kuin Ivan saapuu tänne. Bursakoff on matkustanut passia noutamaan. Tällä matkalla viipyy hän neljä päivää. Ivan on saapuva tänne parin päivän kuluttua ja taloudenhoitaja on tapaava kotiin palatessaan isäntänsä kuolleena Khaminavatkan ja poliisin hallussa! Tuo mieletön tyttö on toimitettava tuomarin ja rouva Cherikoffin valvonnan alaiseksi Bratkojeen.”
„Hän ei ole pääsevä minun kynsistäni,” vakuutti Vera katkerasti purren valkoiset hampaansa yhteen.
Kolkon linnan vanhassa, pimeässä ruokasalissa istui parooni Arkadius Radovitsch puolen tuntia ruhtinatar Veran sivulla ja kuulusteli viekasta kuskia joka oli tämän äskettäin perustetun rahan kiristysliiton kassööri ja puheenjohtaja.
„Millä tavoin me voimme olla varmat siitä, etteivät ne petä meitä?” kuiskasi hän Arkadiukselle.Vanha linna oli kerrassaan kolkko ja autio ja ainoastaan lehtiäismadon naksutusta kuului lahonsyömistä seinälaudoista.
Ainoastaan muutamat kynttilät valaisivat suuren salin toista päätä, jonka ovet Arkadius varovaisesti oli sulkenut.
Hänen edessään pöydällä oli hänen tikarinsa ja pari kookasta revolveria, sillä ollen tuomittu kiinniotettavaksi ei hän uskonut ketään.
„Kyllä minä siitä tulen pitämään huolta” vastasi Arkadius. „Vaan otitko riittävästi rahaa mukaasi Bratskojesta lähtiessäsi?”
„En voinut haalia kokoon kahtatuhatta ruplaa enempää, vaan kyllä minä viikon kuluessa hankin viisi tuhatta ruplaa,” kuiskasi ruhtinatar „Ajattele, mikä vaara uhkaa sinua ja — Ivania. Oi, Jumalani, jos nämä miehet ovat pettureita!”
Arkadius nauroi hillitsemättömästi. „Minä suljen tuon miehen rahoineen päivineen telkien taakse taloudenhoitajan luo siksi ajaksi, jolloin me pistäymme Khaminavatkaan. Jos hän pettää meidät, leikkaan minä häneltä kielen suusta! Minä en salli, että taloudenhoitajamme menee virran yli. Mitä Khaminavatkan kuskiin tulee, pitävät mieheni hänestä kyllä huolen ja jättävät hänet vangittuna kaislikkoon. Ellei tyttöä löydetä Khaminavatkasta, taputtavat he häntä hiukan aivokoppaan sekä nakkaavat hänet sitten virtaan. ... Tällä tavoin ne hengellään menevät takaukseen sanoistaan. Me emme siitä ilmoita heille mitään, ennen kuin olemme heidän ilrniantonsa ja salaisuutensa ostaneet. Ja pelko on heitä estävä etsimästä turvaa tuon vanhan paholaisen emon, Barbe Federoffin, luota sekä pakottava jäämään meidän armoillemme.”
„Hyvä”, lausui Vera säihkyvin silmin. „Kysy häneltä nyt! Vaan ensin sovi hinnasta hänen kanssaan. Minulla on rahat povellani kahdessa eri käärössä.”
Terävin katsein kääntyi Arkadius matalaotsaisen moukan puoleen, joka tarkoin oli silmällä pitänyt levottoman parin kasvojen piirteitä. „Kuinka paljon te tahdotte?” kysyi Arkadius. „Sano pian!”
„Tuhat ruplaa, vaan rahat heti pöydälle, ja teidän sekä ruhtinattaren on luvattava pitää huolta meidän toimeentulostamme. Me tahdomme muuttaa hänen uudelle maatilalleen Bobrinezin läheisyydessä. Täällä muuten muut meidät pian tappaisivat.”
Hän viittasi likaisella peukalollaan sitä linnaa kohti, jossa viattomat viholliset nukkuivat toisiaan halaten.
„Mistä voimme päättää, että sinä et valhettele?” lausui Arkadius ankarasti.
„Meidän päämme on sen asian panttina,” muistutti kuski rohkeasti.
„No olkoon niin, vaan ilmoita salaisuutesi heti, puhu suusi puhtaaksi,” murahti Arkadius ja nakkasi hänelle tukun setelejä.
„Minä en osaa laskea kymmentä edemmäksi,” selitti taitamaton moukka, jonka silmät alkoivat loistaa nähdessään näin paljon rahaa.
Hän kumminkin itsepäisesti kieltäytyi puhumasta sanaakaan ennenkuin ruhtinatar oli järjestänyt rahat hänen nokkansa edessä, sillä hän ei tuntenut muuta kuin numerot ja kuviot ruplanseteleissä, jotka olivat kierrelleet tuhansissa likaisissa käsissä.
Viimeinkin alkoi hän. „Dmitri on kertova teille lopun. Hän tietää piilopaikan, sitä ei hän tahtonut ilmoittaa minulle ennen kuin minä olen antanut hänelle osansa rahoista. Hän on vuosikausia ollut kuskina ja ajanut paroonin komeimpia hevosia. Pitkään aikaan ei hän luullut, etteivät asiat olleet oikealla tolalla. Hän oli usein ollut Xeniankin kuskina — sen naisen, jota nuori parooni on rakastellut — päivin ja öin — ja joka aina on ollut paroonin muassa. Viimeinkin huomasi hän, ettei nuori parooni koskaan vaunuissa tai reessä hyväillyt Xeniaa eikä paljon jutellut hänen kanssaan ... Vaan usein sitä vastoin saattoi parooni, olipa talvi tai kesä, näyttää hyvin rakastuneelta ja kuhertelevalta, ja viimein äkkäsi Dmitri, että vaikka sillä naisella, joka hänellä oli seurassaan, oli Xenian vaatteet, huntu ja muut tamineet yllään, niin oli se kumminkin paljon pienempi kooltaan! Ilmaisematta millään tavoin, että, hän piti niitä silmällä, alkoi hän salavihkaa kuunnella heidän jutteluaan. Ja — tiedättekö, minkälaisia meidän talonpoikamme ovat! Eivät ne ole niin tyhmiä kuin luulisi. Dmitri huomasi aina, että kun oikea Xenia oli paroonin muassa ajoretkellä, uskalsi tämä Xenia näyttää kasvonsakin ja silloin käski parooni kuskin ajamaan kylien kautta aina Bratskojesn saakka sekä niittyjen poikki. Vaan silloin kun tuo pienempi nainen oli paroonin seuralaisena, valitsi hän aina harvoin käytettyjä aroteitä ja usein ajeli ainoastaan puiston pimeimmissä osissa. Sitä paitsi ei Bursakoffkaan uskaltanut silloin lähestyä ajopelejä tai rekeä, mutta miksi ei hän olisi uskaltanut sitä tehdä, jos nainen olisi ollut Xenia, samaa luuta ja verta kuin me kaikki muutkin? Eräänä päivänä pari kuukautta sitten tai sen jälestä kun isä Adrian oli viety kotiinsa takaisin, sattui vinha tuulen puuska arolla tempaamaan hunnun naisen päästä, joka istui paroonin sivulla. Dmitri ei uskaltanut puhua halaistua sanaa, sillä hän oli uskaltanut kerran vilkaista naiseen, jolloin nuori parooni hyppäsi vaunuista noutamaan huntua, jonka tuulen puuska oli kiidättänyt noin viidenkymmenen askeleen päähän erääseen orjantappurapensaaseen. Dmitri katsoi sitten vaan suoraan eteenpäin, jolla aikaa parooni puhutteli paroonitar Magdaa jollakin vieraalla kielellä.”
„Ranskan kielellä luonnollisesti,”selitti Arkadius Veralle, joka oli suuresti liikutettu.
„Se oli kumminkin liian myöhäistä,” jatkoi kuski. „Ne ajoivat heti kotiin ja parin kolmen päivän kuluessa silmäili parooni tutkivin katsein Dmitriä sekä valitsi toisen kuskin yöllisiä ajoretkiään varten. Harmissaan ja tästä virasta erottamisestaan suuttuneena alkoi Dmitri salavihkaa nuuskia, vaan ei puhunut kellekään sanaakaan. Sitten keksi hän sen salaisuuden, jonka hän tahtoo ilmoittaa ainoastaan teille. Ollen talonpoika alkoi hän salaa ryypiskellä. Parooni lähetti hänet sitten Novokrainkaan parhaimmalla Orloff-rotuisella kolmivaljakolla kenraali Androffskyn ohi matkustaissa kolme viikkoa takaperin. Mutta Dmitri joi itsensä rutihumalaan entisellä postiasemalla. Hevoset pillastuivat, paras niistä katkasi jalkansa ja oli siis ammuttava, jonka vuoksi kenraali sai viipyä muutamia tunteja Novokrainassa. Siitä nousi hirveä melu ja Bursakoff ajoi heti Dmitrin tiehensä sekä pidätti häneltä tämän vuoden palkan hevosen hinnan maksuksi — se tosin ei riittänyt kuin osaksi — sillä hevonen oli monen tuhannen ruplan arvoinen ... Parooni Sergei ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään anteeksi annosta. Hänen velivainajansa oli paljon pitänyt tästä hevosesta ja niin ajettiin Dmitri ilman kopeekkaa taskussaan linnasta tiehensä. Te käsitätte nyt, miksi hän tahtoo kostaa Bursakoffille, joka karkoitti hänet syntymäkylästään, ja samoin on hän kiukuissaan paroonille.”
„Tiesikö paroonitar Magda, että kuski selvään oli nähnyt hanan kasvonsa?” kysyi Arkadius puolittain kuuluvasti ja ojensi kätensä revolveria kohti.
„Aivan varmaan!” vastasi mies teeskentelemättömästi. „Hän on niin lempeä kuin kyyhkynen — hän peljästyi, hän pelkäsi, että parooni löisi kuskia ... Ja sen vuoksi ei hän sanonut mitään — vaan koko matkalla kotiin palatessa oli hän paroonin sylissä ja nyyhkytti hiljaa. Hän oli niin suuresti peloissaan.”
„Eikö paroonikaan sanonut mitään — eikö sanakaan Dmitrille?” keskeytti ruhtinatar kärsimättömänä.
„Mitäpä hän olisi voinut sanoa?” lausui mies... Eihän parooni nähnyt mitään, kun hän oli viidenkymmenen askeleen päässä. Kuten te tiedätte, emme me ajurit koskaan luo katsettamme selkämme takana olevaan herrasväkeen. Onhan meillä sen verran ymmärrystä.”
Arkadius muistutti: „Minä tiedän. Jatka vaan juttuasi!”
„Vaan sitten alkoi Dmitri juoda mielettömästi suutuksissaan sen takia, että kaikki talonpojat, jotka näkivät hänen komeapukuisesta herrasväen kuskista muuttuneen repaleiseksi tyhjäntoimittajaksi, pilkkasivat häntä. Hän ei tahtonut lähteä Khaminavatkasta ennen kuin hän oli saanut selville, missä lintua piiloitettiin. Sen tahtoo hän ilmoittaa ainoastaan teille.”
„Tule!” karjasi Arkadius ja tempasi toisen revolvereista käteensä. „Tule mukaani ja sano hänelle,että sinä jo olet saanut osasi rahoista. Tässä näet hänelle tulevan osan — ne odottavat häntä täällä pöydällä! Me tulemme pitämään teistä huolta ja annamme teille kummallekin vielä runsaamman palkinnon, jos hän vaan ilmoittaa kaikki. Vaan ellei” — Arkadius tähtäsi samassa revolverinsa petollista kuskia vastaan, joka peljästyneenä heittäysi polvilleen. „Nouse ylös, pässinpää, ja seuraa minua,” lausui Arkadius lähtien ruhtinattaren luota, joka alkoi vangitun naarastiikerin tavoin kulkea edestakaisin lattialla. Arkadiuksen poistuttua otti hän käteensä hopeisen kynttiläjalan ja hiivi autioon saliin.
Magda Radovitschin, tuon kadonneen „Aamutähden”, kuvan eteen jäi hän seisomaan ja silmäili miettiväisen näköisenä nuoren tytön kauniita kasvoja.
Ikkunasta huomasi hän valontuiketta „kuoleman veden” toisella puolella sijaitsevan linnan valaistusta kolmannesta kerroksesta.
„Se maksaa vaivan!” mutisi hän ja salaperäinen väristys karsi hänen ruumistaan.
Kostonhimon perkele kuiskutti hänelle, miten suuri onni häneltä oli riistetty. Tuolla oli mahtava Khaminavatkan linna taajoine alueineen, jossa hän olisi voinut elää lopun ikäänsä koko Khersonin kuningattarena. „Ei, hänen täytyy kuolla!”
Varmoin askelin palasi hän takaisin nähdäkseen Dmitriä, Mertvovodin vapisevaa Judasta. „Tässä on rahasi. Ota ne!” lausui Arkadius kolkosti. „Ja nyt — puhu joutuin suusi puhtaaksi! Sano, minne hän on nuoren paroonittaren piiloittanut. Tiedätkö sen?”
„Minä olen nähnyt ne yhdessä! Minä tiedän sen,” huudahti rahanhimoinen konna, „vaan minä tahdon ilmoittaa sen ainoastaan teille. Te olette samaa väkeä kuin me muutkin täällä Khersonissa. Ruhtinatar on nainen, hovineiti. Ne kaikki eivät voi olla juoruamatta,” mutisihän. „Ja minä panen henkeni altiiksi!”
„Vai niin, hän on yhtä suuri pelkuri kuin konnakin!” ivaili Vera poistuen huoneen toiseen päähän katselemaan Lili Radovitschin valokuvaa — koko sen rohkeassa alastomassa kauneudessa — valokuvaa, josta översti Milovisch oli nauttinut kun hän istui petetyn aviomiehen sivulla ja kuvaa esittävä henkilö pöydän toisella puolen tähysteli häntä hehkuvin katsein.
„Ota rahat ja kerro — eli minä ammun aivokoppasi mäsäksi! Eli vielä paremmin — minä lähetän sinut takaisin parooni Sergein luo ja hän on usuttuva ukrainilaiset verikoiransa sinun kimppuusi. Sinä tiedät, mitä se merkitsee.”
Kuiskaten ilmoitti raukkamainen konna Arkadiukselle salaisuutensa ja miten hän oli onnistunut keksimään sellaisen paikan, josta hän voi nähdä molemmat rakastavat toistensa sylissä.
„Ja sinä voit vannoa, että se nainen on Magda?” kysyi Arkadius juhlallisesti.
„Minä voin antaa pääni sen pantiksi. Menkää sinne — siepatkaa ne joutuin käsiinne! Pitäkää varanne, ettei hän pääse salaa livahtamaan Ungheimiin! Bursakoff on jo edeltäpäin lähettänyt hevosia, sillä ne aikovat missään levähtämättä matkustaa yhtä mittaa rajalle — kolmesataa virstaa. Te tiedätte minkä vuoksi!”
„Vanno ristiinaulitun kautta, että olet puhunut totta!” huudahti Arkadius ja asetti heti jalokivistä sädehtivän ristinkuvan hämmästyneen Dmitrin silmäin eteen.
Vapisevin huulin suuteli konna ristinkuvaa, vaipuen polvilleen ja sitten tehden ristinmerkin!
„Minä vannon Jumalan, pyhän Vladimirin ja pyhän Dmitrin suojeluspyhäni kautta, että minä puhun totta.”
„Se on hyvä!” lausui Arkadius kolkosti. „Minä uskallan nyt oman ja sinun henkesi panna alttiiksi. Sinun pitää tulla minun mukaani — sinne ja auttaa minua.”
„Armahtakaa minua — armahtakaa minua!” ulvoi Dmitrei. „Parooni Sergei on kuin nuori jalopeura.”
„Hän on kohta kuollut jalopeura ja sinä hengetön koira,” karjui Arkadius, „ellen minä löydä tyttöä sieltä. Minä käsken nyt jo miehiä linnaa vartioimaan. Jos yksikään vaunu lähtee linnasta, ajetaan sitä takaa ja viimein hyökkäävät mieheni vaunun kimppuun — vaan huomissa iltana saapuu parooni Ivan tänne. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin mennä virran yli ja näyttää minulla tytön piilopaikka. Minä otan parikymmentä vankkaa miestä mukaani puutarhaan ja sijoitan ne virran rannalla olevaan kaislikkoon. „Kuoleman vesi” on nyt ainoastaan noin pari jalkaa syvä. Ja parooni Ivan ottaa mukaansa kaikki omat sotilaansa. Te molemmat saatte runsaan ylimääräisen palkinnon. Toverisi on kumminkin pitävä sinulle seuraa kunnes minä huomenna puolenyön aikaan kutsutan sinut puheilleni. Taloudenhoitaja on antava sinulle kaikki,mitä tarvitset, ja sitten te molemmat voitte mennä ruhtinattaren maatilalle, jossa saatte lopun ikäänne viettää murheettomia päiviä. Teiltä ei pidä mitään puuttuman.”
Kärsimättömän näköisenä lähestyi ruhtinatar ja sanoi: „Minä teen teistä rikkaat miehet koko elämänne ajaksi, jos te suojelette parooni Ivania ja tätä ystävääni!”
Sana „sotilaita” oli herättänyt rohkeutta pelkurimaisen konnan povessa. „Minä lähden mukaan,” jupisi hän, kun hän sitoi vyötään vielä tiukemmalle sen rahasumman ympäri, jonka hän oli saanut konnamaisuutensa palkaksi. Sotamiehet näet edustivat valkoisen tsaarin voimaa.
Vielä kauvan sen jälestä kun molemmat konnat, jotka olivat nukuttaneet nuhtelevan omantuntonsa äänen viinalla, istui hovikaunotar, ruhtinatar Vera ja hänen murhanhimoinen liittolaisensa sampanjapullon ääressä kuiskien keskenään teosta, jonka nimeä he eivät uskaltaneet mainita.
„On muuan asia, jota minä ehdottomasti pyydän sinulta, Arkadius,” lausui ruhtinatar, kun hän jo oli rappusilla menossa ja kun irstaileva parooni aikoi mennä vielä kerran luomaan katseen telkien taakse suljettuihin konniin. „Jätä Ivan kokonaan minun hoteisiini — minun hoteisiini — jos sinä tahdot, että hän kostaa sinun sukusi häväistyksen. Hän on oleva täällä huomenna auringonlaskun tienoilla ... Pysy poissa siksi, kunnes minä lähetän sinulle sanan ... ja sitten jätän minä hänet sinulle ja kostotuumien toteuttamisen hoteille. Vaan ensin tulee hänen olla minun ja minä suostutan hänet meidän aikeisiimme. Hänen pitäsi saada tietää, että hän ryhtyy kostohankkeisiin yhtä paljon minun kuin sukunsa tähden!”
„Minä käsitän,” jupisi Arkadius merkitsevästi. „Sinä tahdot hänet ensin tehdä rakkaudesta hulluksi.”
Paljon merkitsevästi hymyillen meni hurmaava kaunotar rappuja ylös uneksimaan onnellisesta tulevaisuudesta petetyn Ivaninsa sivulla. „Hän on maksava palkinnon,” jupisi hän itsekseen peilaillen kuvastimessa uhkeata ruumiinsa suloa. „Miksikä ei? Niinhän me kaikki teemme — tässä maailmassa Mitä toiseen elämään tulee — joutavia! Se on pappien satua!” Hän meni levolle nähdäkseen onnellisia unia siinä huoneessa, jossa Lili Radovitsch oli aivoissaan hautonut suloisia ajatuksia jättäytyäkseen sen miehen syliin, joka nyt makasi kuolleena kaukana Kirgiisien maassa. Ja niin toteutui sananparsi : „molempien lampaiden villa on yhtäläinen.”
„Kuoleman veden” toisella puolen vallitsi pyhä rauha eräässä toisessa huoneessa, jossa vieno valo hohti kristallisessa kaihtimessa.
Puolisonsa sivulla, jota nyt levottomat aavistukset ahdistivat, valvoi nyt Sergei Dumont sydämensä valitun tulevaisuutta.
Magdan tuuheat, ruskeat hiukset aaltoilivat hänen paljailla rinnoillaan, hänen toinen, pienoinen kätensä oli posken alla ja toinen lepäsi kepyesti rinnalla.
Sergei polvistui hänen vuoteensa laidassa ja suuteli sitä kättä, joka lepäsi hänen rinnallaan, sekä noita hienoja sormia, joissa hänen äitinsä vihkimäsormus kimalteli.
Yön kuluessa tuhannet aavistukset täyttivät Sergei Dumontinkin poven.
Hän oli kauvan neuvoitellut isä Adrianin kanssa tämän käydessä Khaniinavatkassa aviopuolisoita tervehtimässä joulun ja uudenvuoden juhlina.
Talonpoikain juhlat olivat hänelle tarionneet tilaisuuden anteliaasti muistaa kaikkia, vaikka vanhaan linnaan pääsy edelleenkin oli suljettu ja avattiin linnan ovet ainoastaan silloin tällöin jonkun harvinaisen vieraan saapuessa, joka Sergeille, tuolle rakkauden vangille toi jonkun tiedon suuresta maailmasta, hovista ja sotilaselämästä.
Sergei Dumontin koko elämä oli nyt sidottu tähän jalomieliseen, kelpo tyttöön, joka hänen tähtensä oli alttiiksi antanut koko tulevaisuutensa sekä antautunut sen vaaran alaiseksi, että hän voi joutua maanpakoon eli luostariin koko elinajakseen.
Sillä aikaa kuin Xenia uskollisesti piti vahtia tekivät nämä kolme varustuksia aiottua pakomatkaa varten. Heidän piti matkustaa Rumanian kautta lyhyintä tietä Unkariin.
Se oli isä Adrian, joka oli neuvonut, että Magda pukeutuisi nunnaksi pakomatkaa varten. „Minä voin erään luotettavan henkilön muassa lähettää tänne muutaman meidän nunniamme — joka tuo muassaan teille täydellisen nunnapuvun. Hänen seurassaan ja puolisonne turvin voitte te peitetyssä vaunussa matkustaa täältä rajalle ja siten taikamaisella kunnioituksella pääsette onnellisesti rajan yli. Se passi, joka kuuluu eräälle nunna-vainajalle, nunnatkin ovat kuolevaisia — on täysin riittävä teidän turvallisuudeksenne! Minä pidän huolta siitä, että passi laitetaan asianomaiseen kuntoon ja hän voi tuoda mukanaan sen tänne. Ungheimin kautta on teillä lyhyin matka. Ainoa vaara, Sergei,” lausui isä Adrian, „on siinä, että joku kurja konna voi ilmiantaa teidät. Usko minua — sinä voit tuntea leiri-, hovi- ja ulkomaan olot, vaan nämä Ukrainin ja Khersonin talonpojat ovat viekkaampia kuin olet voinut uneksiakaan.”
„Minä otan riittävän suojelusjoukon mukaani. Minä varustan itseni kaikilla mahdollisilla aseilla,” selitti Sergei kiihkeästi.
„Oi, minä pelkään, että joku salaisesti ilmaisee sinun aikeesi Radovitscheille. Siinä tapauksessa ei tarvita muuta kuin että joku näkee vilahdukselta vaan sinun nuoren vaimosi kasvojen piirteet tai hän sattuu peljästyksestä kiljaisemaan — silloin on kaikki menetettyä ja sinua kohtaa tsaarin viha. Silloin ei auta sinun rakkautesi eikä henkesikään voi pelastaa rakastettuasi.”
Pitkän neuvoittelun perästä oltiin sitä mielipidettä, että muuta keinoa ei ollut tarjona. Se oli rakastavain ainoa pelastuskeino.
Kun Sergei tänä synkkänä yönä valvoi nukkuvan vaimonsa vuoteen ääressä tunsi hän povessaan kamalia aavistuksia lähestyvästä vaarasta.
Hän oli erotettu kaikesta yhteydestä ankaran ja leppymättömän sisarensa kanssa, ja alustalaistensa silmissä esiintyi hänen suhteensa uskolliseen Xeniaan kokonaan väärässä valossa. Sitä paitsi oli hän erotettu ylpeästä sisarensa pojasta, ruhtinas Juresieffin äänettömyys kiusasi häntä, Khersonin aateli väisti hänen seuraansa ja kenraali Ratzo osoitti silminnähtävää kylmyyttä, joten hän tiesi, ettei hänellä ollut muuta kuin Jumalan laupeus turvanaan. Hänen ainoana apunaan olivat Xenia ja jalomielinen isä Adrian, jonka kädet luostarivala oli sitonut.
Sillä hänkin oli pannut alttiiksi nimensä, kunniansa ja vapautensa vihkiessään molemmat rakastavat salaiseen avioliittoon.
Hyvin levottomana odotti Sergei, että Bursakoff saapuisi takaisin tuoden muassaan matkapassin, joka oli välttämättömän tarpeellinen matkaa varten.
Hän oli jo suorittanut maksun vuoden oleskelemisesta ulkomailla ja viimeinen toimenpide — sekin vaan näön vuoksi — oli se, että kenraali Ratzo kirjoittaisi passiin, että se oli hänelle näytetty.
Hevosia oli jo edeltäpäin toimitettu sopiviin paikkoihin matkan varrella, nunna oli jo Kharkovista tulossa Khaminavatkaan, kuten muuan pikaviesti oli tiennyt kertoa.
Kello löi kaksitoista yöllä kun hän meni ikkunan ääreen ja koetti lukea tähtien salaisuuksia. Hänen sydämensä sykki sanomattomasta onnesta, kun hän loi katseensa sydämensä valittuun — Khaminavatkan ihanaan hallitsijattareen. Hän laskeusi polvilleen ja suuteli „hyvää yötä” lemmittynsä otsalle. „Jumala suojelkoon sinua, lemmittyni!”
Hän poistui hiljaa hiivien vuoteen ääreltä ja tarkasti jokaista lukkoa ja salpaa kuiskien itsekseen: kaksi yötä vielä — jos Bursakoff tuo meidän passimme.” Käydessään pääsiäispyhinä Khaminavatkassa oli isä Adrian järjestänyt viimeiset valmistukset matkaa varten.
Sitten oli tuleva levollisemmat ajat — Juresietf olisi antava anteeksi, onni ja rauha olisi seuraava heidän askeleitaan.
Vaan samana yönä tähtien tuikkiessa taivaalla ratsasti Kievistä päin muuan ratsastaja, jolla oli sellainen kiire kuin verikostoon rientävällä.
Ajaen hurjaa vauhtia väsyneiden kasakkain edelle silmäili kapteeni Ivan Radovitsch Cordovan kirkon tornia ja jupisi hymyillen. „Huomisen iltana tapaan minä hänet! Nyt on ruusujen kukinta-aika!” Hän mietti Veran lämpöä uhkuvia sanoja.
Hän tunsi povessaan riemua ja oli ylpeä siitä, että hän omisti tuon kuuluisan kaunottaren, värisi rakkaudesta häntä kohtaan. Tieto siitä täytti koko hänen olentonsa.
Mutta hän ei lausunut sanaakaan siihen suuntaan kun hän iltapäivän auringon hohteessa ajaa karautti Bratskojeen. Rouva Cherikoff meni kuolon kalpeaksi, kun Ivanin ratsu hoiperteli kartanolla ja vaipui polvilleen samassa kun reipas ratsastaja hyppäsi kuolemaisillaan olevan hevosen selästä.
„Uusi hevonen — joutukaa!” huudahti hän. „Minun täytyy jatkaa matkaani „kuoleman veden” varrelle!”
Lasi viiniä virkisti häntä, sitten jatkoi hän ratsastustaan tuuliaispään tavoin kunnes hän auringon juuri mailleen mennessä saapui yksinäisen linnan pihalle.
Oven taakse piiloutuneena kohtasi Arkadius hänet ensiksi.
Nähdesään setänsä kasvot tunsi nuori rakastaja sydäntään kouristavan.
„Vera” — läähätti hän — missä hän on?”
Vaan Arkadius ainoastaan viittasi kädellään, meni ulos ja sulki oven.
Ivan käänti katseensa toisaanne, jolloin hän huomasi korkealla päänsä päällä rapuilla hänet — sen aaisen, jonka kuva viikkokausia oli pitänyt hänen sydäntään vangittuna — naisen, jonka vähäisinkin toivomus oli hänen lakinsa, hän näki sydämensä epäjumalan.
Lempeästi loistavin silmin seisoi nainen tuolla korkealla — syli avoinna — ja hänen väräjävät huulensa kuiskasivat ainoastaan sanan: „Tule!”
Iloisesti huudahtaen ryntäsi hän ylös rappuja tavatakseen sitä naista, jonka pieninkin oikku liikutti häntä niin kuin tuuli panee väräjämään metsän siimeksessä nuokkuvat lehdet.
Tuntien suuren vaikutusvaltansa vei hurmaava kaunotar ihailijansa erään ikkunan ääreen. „Katso, Ivani,” kuiskasi hän. „Nuput ovat puhjenneet kukkaansa ja kukat ovat kauneimmassa vehreydessään. Vie minut ruusujen seuraan puutarhassa ja sinä saat kuulla sydämeni historian, suloisen tarinan naisen lemmestä, naisen uhrautuvaisuudesta — sinun tähtesi!”
He seisoivat toisiaan syleillen, sydän sydäntä vastaan, hurmauksen valtaamina.
Kun Ivan irroitti huulensa ja jätti hänet värisevänä ja hehkuvin poskin, kuiskasi Vera: „Minä saan tänä yöna tietää — oletko mies — tahdotko kokonaan olla minun omani ja sinä saat kukkivain ruusupensaiden keskellä kuulla minun koko elämäni tarinan!”
Ivan seurasi häntä aution pihan poikki puutarhaan, missä Magda Dumont nuorena tyttönä ollessaan oli haaveillut lemmen unelmissa.
He puhuivat tulevaisuudestaan, jolloin heidän elämänsä yhdistyisi samaksi kultaiseksi hohteeksi, jota sammumaton rakkaus lämmittäisi.
Kaksi pitkää tuntia oli Arkadius Radovitsch kärsimättömästi odottanut heitä takaisin palaaviksi. Viimeinkin näki hän niiden verkalleen väikkivän takaisin linnaan ja salista hohtava valo ilmaisi, että ruhtinatar Vera oli vienyt rakastajansa suureen saliin.
Sen pyhän kuvan edessä, jonka ääressä Magda lapsena oli rukoillut, kääntyi Vera Orbeleff hehkuvin poskin tulisen ihailijansa puoleen. „Vanno tämän pyhän kuvan ja minun kasteessa saamani ristinmerkin kautta, että sinä otat minut vaimoksesi ennen kuin sinä tapaat kenraali Radovitschin tai paroonin! Koko tulevaisuutesi — perheesi kunnia, kenraalin-arvo, isäsi omaisuus ja äitisi asema riippuu vastauksestasi!”
„Minä vannon sen!” huudahti Ivan ja suuteli ristiä.
„Tässä”, jupisi Vera Ordeleff, „on valtakirjasi majurin virkaan. Minä olen säilyttänyt sitä povellani lähinnä sydäntäni. Minä sain sen pari päivää sitten. Minä tahdon elää nähdäkseni sinut vielä överstinä — kenraalina. Sillä minun viimeinen huokaukseni kuuluu sinulle. Ja nyt tahdon minä näyttää, että minä uhraan henkeni sinun ja sukusi kunnian tähden. Tiedätkö, miksi minä pyysin sinua tulemaan tänne, juuri sinua, oma Ivanini, puolisoni. Näetkö, miten valo loistaa tuon konnan linnasta tuolla „kuoleman veden” toisella puolella? Siellä säilyttää Sergei Dumont Magdaa, sisartamme sultaanittarenaan! Minä olen kauvan sitä epäillyt. Vaan viimeinkin olen minä sinun tähtesi tämän salaisuuden perille päässyt!”
„Hänen täytyy kuolla!” karjasi Ivan. „Arkadius, Arkadius — minun täytyy mennä sinne!”
„Odota!” huudahti Vera ja syleili häntä pyöreillä käsivarsillaan. „Kaikki on valmiina sinun kostoasi varten! Arkadius on valmis surmaamaan hänet, jos sinä huomissa aamuna tai yöllä johdat kostohankkeita.”
„Magdan täytyy päättää päivänsä luostarin muurien sisällä!” karjui Ivan.
„Mene, mene, Ivan — puolisoni!” kehoitti kuumaverinen nainen ja hyväili häntä hunajanmakeilla suuteloillaan. „Etsi Arkadius käsiin! Koko miehistömme odottaa käskyjäsi, me olemme valmiiksi miettineet suunnitelman salaa hyökätäksemme linnaan ja yllättääksemme naisen viettelijän odottamatta. Etsi Arkadius käsiisi!” huudahti hän säihkyvin katsein, „ja tule sitten jälleen minun luokseni!”
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 17-18, 20, 22-23, 25, 27-28, 30-33 25.1.-16.2.1901.
