15 Luku.
Odottamaton yllätys puolenyön aikaan. — Kuolemasta elämään — Rakkauden ihmetyö.
Puolenyön aikaan vallitseva pimeys verhosi arolla sijaitsevan uhkean palatsin kun noin kaksikymmentä miestä kokoontui ja antoi toisilleen sovitun merkin „kuoleman veden” etelärannalla. Siellä täällä yön pimeydessä pilkotti vienosti joku tähti ja kevättuulen heikosti liehuessa huokaili virran kaislikko kuin olisi hiljaa hyräillyt virran jumalan valitussäveltä Kreikan jumalain manalle menon johdosta.
Ei kuulunut pienintäkään ääntä, kun ei lukuun oteta virran vienoa loisketta ja kaukaa kajahtelevaa koirien kumeaa haukkumista.
Vasemmalla kädellä levittivät tukevat, tuuheat puut tummia varjojaan hiljaisuuden helmaan vaipuneessa puistossa, mitkä varjot kuvastuivat haaveellisina kuvioryhminä harmaansinisellä taivaalla. Vaan Khaminavatkan linnassa loisti parista ikkunasta valoa jättiläisrakennuksen yletessä yksinäisen, suuren kallion tavoin puoliyön valtamerestä.
Kaikki miehet olivat pukeutuneet puolalaisiin lakkeihin ja karkeisiin talonpoikaisvaatteisiin, paitsi kahta, jotka innokkaasti neuvoittelivat ja kuiskien kyselivät jotain eräältä kolmannelta. Ivan Radovitsch oli ainoa, joka oli halveksinut valepukua. Hänen uhkeaa vartaloaan verhosi vielä Preobrasjenkin kaartin rykmentin virkapuku, vaan sapelin sijaan oli hän ottanut pari vankkaa pistoolia ja pitkän metsästyapuukon vyölleen.
„Onko sinulla muassasi nuoria?” kuiskasi Ivan Arkadiukselle, joka edelleen oli verhottu serbialaiseen valepukuunsa sekä oli niinikään varustettu revolverilla ja suurella puukolla. „Luuletko, että nuorat ovat riittävän pitkiä?”
„Siitä olen varma,” murahti Arkadius puolittain ääneensä, „nuoratikapuuni ovat vähintään kymmenen jalkaa pitemmät kuin tarpeellistakaan!”
„Käske muutaman miehen menemään kahlauspaikan yli, jotta tiedämme, miten syvältä vettä on. Ja ota selvä siitä, onko täällä joitakin ojia ja muita syvennyksiä, joihin voisimme pudota. Meidän on pidettävä kiirettä takaisin palatessamme, jos me löydämme Magdan,” selitti kiihtynyt kapteeni.
Magdan veli vapisi kiihkosta kuin haavan lehti; hän ei ollut nukkunut siitä lähtien, jolloin hän edellisenä iltana hyppäsi ratsun selkään, ja ne juomat, joita hän oli nauttinut vahvistuksekseen, olivat yhä rajumpaan liikkeeseen saattaneet hänen verensä, joka nyt koskena kohisi hänen suonissaan.
Tarttuen lujasti erään vierellään olevan miehensä käsivarteen loi hän kesken murha-aikeitaan katseensa pimeään linnaan, jossa valoa tuikki ainoastaan yhdestä ikkunasta. Vera Orbeletf siellä odotti tietoa verivihollisessa kuolemasta.
„Emmekö me jo lähde?” murisi Arkadius itsepäisesti. „Kello jo käy yhtä!”
„Odottakaamme kello yhteen saakka, eivätköhän ne jo silloin ole sammuttaneet valon. Onko sinulla salalyhdyt reilassa?”
Neljä miestä, jotka seisoivat lähellä eri ryhmänä, tekivät käsillään myönnyttävän merkin vastaukseksi kysymykseen. Ne olivat ainoat, jotka olivat verhotut epäsäännölliseen kasakkapukuun. Nämä villit aronpojat olivat valmiit seuraamaan nuorta kapteeniaan vaikka helvettiin, jos niin vaadittiin.
Muut olivat heittäytyneet pitkälleen ruohikolle Ivanin ja Arkadiuksen hiljalleen jutellessa keskenään!
„Kuinka sinä aiot saada hänet alas — jos kaikki muuten onnistuu?” kysyi Arkadius, joka rohkeana ja julmana nyt odotti ainoastaan koston ja riemun hetkeä. Näin sanoessaan puristi hän pitkän sirkassilaispuukkonaa kahvaa.
„Pane suukapula Magdan suuhun!” vastasi Ivan raa’asti. „Köytä hänen ympärilleen mattoja ja haalaa hänet sitten nuorien ja tikapuiden avulla alas maahan. Niinpian kuin merkki annetaan kapuavat meidän miehemme tikapuita ylös. Jos se on totta, mitä te sanotte, ei kukaan voi päästä pylväskäytäviin linnan yläkerrassa sillä aikaa kuin me pidämme ovet vartioituina — muuan ratsumiehiämaie voi kahden tunnin kuluessa noutaa poliisin tänne. Siihen saakka voimme me hyvin olla ylimmässä kerroksessa. Jos kylän väkikin havahtuisi, ei se uskalla tulla hätään, ja me voimme sijoittaa lukuisan miesjoukon katolle. Ne eivät voi ampua meitä. Sinä sanot, että rintasuojus on viisi jalkaa korkea.”
„Niin se on, ja me voimme asettaa tuon kauniin tihulaisen, Xenian, maalitauluksi!” nauroi Arkadius. „Bursakoff ei ole nyt täällä. Se on hiton hyvä seikka, sillä linnan muut palvelijat ovat pässinpäitä.”
Ivan hiivi erään pensaan suojaan ja raapasi tulitikulla tulen katsoakseen kelloaan.
„Se on nyt yli yhden,” lausui hän. He olivat melkein tunnin ajan jo kuunnelleet yölintujen kirkumista.
Odotus kävi kiusalliseksi, nuorelle sotilaalle, jota Vera tai hänen kätyrinsä Arkadius ei ollut hetkeksikään jättänyt rauhaan siitä saakka, jolloin heidän paljastuksensa olivat tehneet hänestä raatelevan suden.
„Tulkaa!” huudahti hän ja sitoi vyönsä kireämmälle. „Sinä asetat miehet kymmenen kyynärän matkan päähän toisistaan lähestyessämme linnaa. Minä otan mukaani tämän toverin ja kasakkani. Anna toisen puolen miehistä piiloittautua tänne rannalle. Niin pian kuin merkki annetaan tulee kaikkien hyökätä lounaista tornia kohti ja tikapuita myöten kiivetä ylös. Muussa tapauksessa pitää niiden odottaa uutta määräystä, jonka joku miehistämme heille tuo.”
Kun uskalias nuori upseeri veti petollisen kuskin virran rannalle vaipui tämä konna polvilleen.
„Nouse ylös eli muuten paiskaan minä tämän puukon sydämeesi,” karjasi Ivan ja asetti puukon kärjen roiston rinnalle. „Sinä olet ollut tuolla linnan ylimmässä kerroksessa ennenkin — sinä voit mennä sinne kerran vielä.”
Sitten laskeutuivat nämä mustat olennot alas matalaan virtaan yksi toisensa perästä ja Ivanin johtamina sekä kasakkain seuraamina tarkasti Arkadius jälkimmäisiä. Arkadius asetti sitten riviin vahtimiehiä rannalle. „Muistakaa, ettei saa käyttää mitään muita aseita kuin puukkoja!” kuiskasi hän. „Ei mitään melua! Pankaa köysiin ja suukapula jokaisen miehen ja naisen kitaan, joka tänne tulee — onhan teillä nuorat tallessa!”
Sitten hiipivät he pitkässä rivissä toinen toisensa jälestä notkon pensaikkojen läpi, mitkä muodostivat peitetyn tien, ja Arkadius saavutti Ivanin lounaisen linnantornin juurella. Tornin huipusta oli aikoinaan punainen ja valkoinen valo lähettänyt viestejään „kuoleman veden” toiselle puolelle, milloin tulkiten lemmen kaihoa, milloin varoittaen vaaroista.
Ei ollut mitään vaikeutta tornin avoimelle paviljongille kiivetessä. Jokaisen kerroksen paviljongit näet oli jätetty ilman ikkunoitta siinä tarkoituksena, että paviljongeilla olevat voisivat ihailla verratonta näköalaa, nähdä näköalalla leviävän avaran puiston lampineen, kesäpaviljongin ja loitompana loiskivat virran vedet.
Arkadius kiinnitti nuoratikapuut, jotka muuan kasakoista oli laahannut muassaan vikkelästi kuin orava kavutessaan pylväitä myöten ylös ulospistävään puutorniin.
Tuokion kuluttua oli jo seitsemän miestä ensimmäisen kerroksen paviljongilla.
Hammasta purren leppymättömästä kostonhimosta kiipesi Ivan äänetönnä nuoratikapuita ylös. Hiljaisuutta ei häirinnyt pieninkään melu. Allaan voi hän vaivoin eroittaa hopeisen virran kalvon, joka kiemurtelevana käärmeenä häämöitti tuolla niittyjen keskellä, ja kaukaa loisti valoa siitä ikkunasta, jonka ääressä Vera Orbeleff rajusti sykkivin rinnoin odotti sovittua merkkiä — punaista merkkitulta katon lounaiskulmalta. Nyt oli kuolema tai elämä kysymyksessä.
„Ylös!” kuiskasi Ivan, kun hän tarttui heiluvaan nuoratikapuuhun — minkä valmistamiseen kätevä Arkadius oli kuluttanut pari viikkoa. Se oli punottu parkitsemattoman nahkan lujista säikeistä ja olisi kestänyt vaikka kanuunan painon. Pian olivat rohkeat linnaan tunkivat ylimmällä palkongilla tornin yläpuolella.
Kepein kasakka kiipesi helposti rintasuojuksen yli ja kiinni sitoi tikapuun yläpään lujasti rintasuojuksen pylvääseen.
Ivan tarttui raivoisasti vapisevan kuskin käteen ja kuiskasi: „Muista, että olet kuoleman oma, jos sinä petät meidät. Näytä meille tietä!”
Viimeisenä kuiskauksena antoi Ivan käskyjään kasakalle, joka pimeässä oli kiivennyt katon kulmaan ja oli valmis antamaan sovittua tulimerkkiä; hän oli jo tulitikulla raapaissut tulen.
Syvimmässä hiljaisuudessa kömpi kuusi miestä nelin kontin katolla seuraten sitä vapisevaa Judasta, joka muutamista likaisista sadanruplan seteleistä oli myynyt isäntänsä häpeän alaiseksi sekä syössyt sen turmioon.
Heidän allaan, niissä huoneissa, joissa Xenia oli asunut vuoden päivät, puuhasi parasta aikaa kaksi naista innokkaissa matkan valmistushommissa salaista pakoa varten.
Kaikki Xenian huoneissa olevat aarteet oli mukaan otettu ja pakattu laatikoihin loitoimpana sijaitsevassa huoneessa, missä Magda Dumont oli viettänyt salaisen avioliittonsa ensimmäiset kuukaudet.
Kaikkialla nähtiin tavarakääröjä ja pohjoisessa käytävässä seisoi Sergei Dumont jo matkapukuun puettuna avoimen ikkunan ääressä silmäillen ulos pimeälle arolle, josta hän odotti Bursakoffin matkavaunujen lyhtyjen valoa näkevänsä.
Hänen sydämensä sykki rajusti odotuksesta.
Puolen yön aikaan oli pikaviesti saapunut tuoden sellaisen tiedon, että uskollisella Nikolailla, jota seurasi muuan isä Adrianin lähettämä nunna, oli passit valmiina matkaa varten.
Ihmeteltävällä varovaisuudella ajatteli Sergei Dumont lähteä Khaminavatkasta kello 4 aikaan aamulla voidakseen huomaamatta päästä unen helmaan vaipuneen Bratskojen ohi sekä sitten suoraa päätä rientää rajan yli.
Peitetyt matkavaunut odottivat valmiina linnan kartanomaalla ja pienet, tarpeellisimmat tavarakääryt olivat vaunuihin viemättä.
„Bursakoff parka,” huokasi Sergei. „Hän on oleva valmis nukkumaan kuin väsynyt koira. Hän paneutukoon maata. Kun hän sitten huomenna havahtuu vastaanottaakseen minun kirjalliset maäräykseni olen minä viidenkymmenen virstan päässä täältä.”
Hän väsyi odottamasta vaununlyhtyjen tuiketta, minkä piti olla merkkinä siitä, että hän voi nyt rakastettunsa viedä ulkomaille.
Vaan seisoessaan vapautumishetken kynnyksellä juolahtivat isä Adrianin aavistukset hänen mieleensä.
„Pieninkin sattuma, vaununpyörän hajoaminen, hevosten sairastuminen tai jonkun juopuneen poliisisotamiehen nenäkkäisyys voi tyhjäksi tehdä koko suunnitelman ja viedä heidät Siperiaan.”
Hyvin alakuloisena palasi Sergei takaisin lohduttamaan rakastettuaan, jonka venäläisen nunnan puvussa piti matkustaa hänen seurassaan ulkomaille.
Magdan silkkipehmoiset hiukset oli poikki leikattu ja pantu säilyyn pyhänä aarteena.
Sergei pysähtyi silmänräpäyksen ajan etelään päin antavien ikkunain ääreen.
Äkillinen pelko valloitti hänen, kun hän huomasi sen kirkkaan valon, joka loisti toisen kerroksen ikkunoista „kuoleman veden” tuolla puolen, missä ruhtinatar Vera odotti sovittua merkkiä, minkä piti ilmoittaa hänen kuolemaansa.
„Sano, lemmittyni,” kysyi hän Magdalta, „mitä ikkunoita nuo ovat, joista nyt loistaa niin kirkas valo.”
Magda huudahti kauhistuneena: „Sergei, oi Jumalani! Ne ovat minun äitini huoneitten ikkunat. Hän on palannut kotiin. Me olemme hukassa! Hän on päässyt meidän salaisuutemme perille!”
Sergei koetti rauhoittaa lemmittyään. „Se on vanha juttu ... palvelijat viettävät iloisia hetkiä keskenään kun niiden isäntäväki on poissa. Tai kenties sinne on tullut vieraita asumaan.” Mutta vaikka Sergei koetti rauhoittaa lemmittyään, ei se kumminkaan onnistunut täydellisesti. Hän käski Xeniaa viedä Magdan hetkiseksi nukkumaan kunnes hän huomaisi Bursakoffin saapuvan passien kanssa. „Ainoastaan pari tuntia, armaani,” lausui hän, „ja sitten ei enää Khaminavatkan valkoisen rouvan tarvitse kummitella linnan käytävillä. Kaukana onnellisessa lännessä, Sisilian tuoksuvissa lehdoissa olet sinä unhoittava nämä koettelemuksen hetket — vankilamme rakkaat muistot — ja siellä olet sinä saava vapautesi. Kun kerran olemme päässeet rajan toiselle puolen olen minä ilmoittava koko salaisuutemme ruhtinas Juresieffille — hallitus ei voi kumota liittoamme ja niin onnistuu meidän aikeemme.”
Kasvavalla levottomuudella palasi Sergei jälleen ikkunan ääreen pylväskäytävän pohjoiseen päähän silmäilläkseen kauvas arolle.
Yht’äkkiä riensi hän joutuin iloisesti huudahtaen siihen huoneeseen, jossa Xenia koki lohduttaa hänen lemmittyään.
Kyyneleitä kimalteli Magda Dumontin silmissä kun hän silmäili ulos pimeälle arolle. „Äitini! Oi äitini!” valitti Magda, sillä hänen sydämmensä tunsi nyt, ettei hän koskaan ollut nauttinut äidinrakkautta.
Koko hänen iloton, yksinäinen lapsuutensa, ne kaksitoista vuotta, jotka hän oli viettänyt kotoa poissa, Katariinaopistossa, palasivat hänen muistoonsa. „Minä olen pian muukalaisena vieraalla maalla,” nyyhkytti hän ja kun hän loi katseensa uneksivaan laaksoon, josta yön tuuli lennätti kevään tuoretta lemua, kuiskasi hän: „ Jää hyvästi, Venäjän maa, hyvästi Mertvovod. Kaikki on lopussa!”
Rajusti sulki Sergei Dumont puolisonsa syliinsä. „Ne tulevat — aivan nyt — ja parin tunnin kuluttua olemme matkalla vapautta kohti tästä vankeuden kotimaasta. Sitten tulevat surusi pian ikipäiviksi katoamaan, sillä Juresieffilla on suuri vaikutusvoima ja Barbe Federoft voi voittaa aateliston puolellemme. Myöskin sinun veljesi ja kenraali ovat järkeviä miehiä. Siellä on ainoastaan ...” hän vaikeni nähdessään Magdan tuskan ja väsynein katsein silmäilevän valoa, joka uhkaavan merkin tavoin loisti virran toiselta puolelta.
„Sergei, lemmittyni!” kuiskasi hän, „me olemme saaneet maksaa liika kalliin hinnan onnestamme! Minä en ole sen arvoinen. Olenhan ainoastaan turvaton, yksinkertainen tyttö!”
„Sinun pitää elää siunataksesi näiden kauheiden päiväin muistoa!” vastasi Sergei ja suuteli hänen väräjäviä huuliaan. „Nyt Xenia,” huudahti hän ja kääntyi koetellun uskollisen palvelian puoleen, „joudu, sillä matkalta tulleiden pitää saada jotakin virkistyäkseen. Ja kun sinä olet muuttanut valkoisen rouvamme mustaksi luostarinnunnaksi lähdemme me matkalle Unkaria kohti. Minä lähden alas vastaanottamaan Bursakoffia. Hänen täytyy pian olla täällä eli,” lisäsi hän epäröiden, „minä avaan pylväskäytävään johtavat ovet ja sinä voit mennä alas, pyydä että hän odottaa minua — ja tuo sitten nunna heti tänne!”
Käytävän toisessa päässä silmäili hän vaunun lyhtyjen valoa. Bursakoff ei enää ollut kuin korkeintaan vain puolentoista virstan päässä. Sitten poistui hän alla olevaan galleriaan.
Hän oli jo asettanut avaimen lukkoon, kun kauhea parkaisu kuului niistä huoneista, missä hänen lemmittynsä odotti häntä takaisin palaavaksi.
Sergei oli tuskin ehtinyt lähteä siitä huoneesta, minne Magda oli jäänyt, ennen kuin Magda oli sivulle lyhättävästä ovesta pujahtanut salaisiin huoneisiin jättäen Xenian laittamaan reilaan ateriaa isä Adrianin lähettämää nunnaa varten, sille rauhan lähetille, jonka piti tuoda passi ja valepuku, mihin verhottuna sisar Agatha matkustaisi Venäjältä eräänä sananviejänä Bukarestissa sijaitsevan luostarin priorin luo.
Sillä aikaa kuin Sergei Dumont piti Magdaa syleilyksessään kurkisti kolme raivostunutta miestä katossa olevasta pyöreästä ikkuna-aukosta tähän salaiseen rakkauden tyyssijaan.
„Tässä se on!” kuiskasi vapiseva petturi, „tämä ikkuna on irtonainen. Ne eivät ole voineet uskoa, että joku kiipeisi katolle.”
„Anna minulle nuora,” sähisi Ivan harpaten joutuin savutorven luo ja kääräisten nuoranpään sen ympäri. „Seuraa minua, Arkadius” kuiskasi hän samassa kun hän nakkasi nuoran toisen pään alas ja liukui rohkeasti sitä myöten tyhjään huoneeseen.
Arkadius oli hädin tuskin ehtinyt hänen sivulleen kun Magda Dumont ilmestyi ovelle. Molemmat miehet olivat silmänräpäyksessä kadonneet erään kaapin taakse.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä oli nuori nainen käsittänyt, että vaara oli uhkaamassa. Katossa olevasta avoimesta ikkuna-aukosta huoneeseen virtaava raitis ilma puhui selvää kieltä siitä, että kauvan peljätty yöllinen hyökkäys oli tekeillä.
Kauhun valtaamana kääntyi hän lähteäkseen pakoon, vaan samassa hänen veljensä vahvat kädet pysähdyttivät hänet.
„Viimeinkin” kähisi Ivan. „Vaan ovi — sulje se kiinni” huusi hän Arkadiukselle, kun Magda päästi valittavan tuskan huudon.
Muuan juoksujalassa avuksi kiirehtivä oli kuullut Magdan kirkaisun ja Arkadiuksen, joka koetti saada oven teljetyksi, töyttäsi sivulle huoneeseen rientävä Sergei Dumont.
„Tapa hänet!” karjasi Arkadius. „Tee niin kuin tahdot!” Ne ovat meidän käsissämme!”
Vasemmalla kädellään piti Ivan Radovitsch pystyssä pyörtynyttä sisartaan samalla kun hänen oikea kätensä tavoitteli pistoolia vyöltään.
Kun hän nosti pistoolin koholle, herätti melu rakastavan vaimon leijonasydämmen tainnoksista.
Kiertäen kätensä raivoisan veljensä kaulaan huudahti hän: „Älä ammu! Hän on minun puolisoni!”
Mutta tämä oli liian myöhään, sillä pistooli pamahti ja tukeuttava ruudin savu täytti huoneen.
Sergei Dumont hoiperteli taaksepäin, vaan samassa hän leijonan tavoin karkasi nuoren miehen kimppuun, joka turhaan koetti ojentaa kättään tähdätäkseen uuden, kuolettavan laukauksen.
„Portto! Sinä valhettelet!” kiljasi Arkadius ja puukko kädessä karkasi Sergei Dumontia vastaan.
Kuului liukuvia askeleita, veitsen terä välähti ja Arkadius Radovitsch syöksyi suin päin lattialle — kuolleena ennen kuin hän vielä makasi suullaankaan.
Säkenöivin silmin heittäytyi Xenia kummankin miehen välille. „Parooni,” lausui hän juhlallisesti kun Arkadius Radovitschin sydänveri punasi hänen kenkänsä seistessään murhaamansa miehen läheisyydessä. „Aivan tässä huoneessa isä Adrian vihki ne avioliittoon. Te tahdoitte tappaa sisarenne miehen, vaan, oi Jumalani, armollinen rouva on kuollut!”
Samassa vaipui tämä urhoollinen nainen, joka oli pelastanut Sergei Dumontin hengen, polvilleen Khaminavatkan valkoisen rouvan tiedottoman ruumiin ääreen.
„Onko se totta — ristinpuun kautta?” läähötti Ivan silmäillessään korisevaa avutonta vihollistaan, josta hän helposti oli irroittautunut.
„Hän on ollut minun vaimoni — vuoden ajan,” änkytti Sergei ja vaipui verkalleen lattialle. Hän oli nyt vihollisensa vallassa.
Tuijottaen eteensä nakkasi Ivan vielä savuavan pistoolinsa avoimesta ikkunasta ja kääntyi Xenian puoleen. „Sano minulle, että hän elää — meidän pitää saada apua! Auttakaa!” huusi hän.
Samassa kuului kovaa ryskettä ja Turko sekä kersantti Mikaelovitsch sapeli kädessä saapuivat syöksyen käytävää pitkin. Yön hiljaisuudessa seuraavassa tuokiossa myöskin kuului taloudenhoitajan hälytyskellon helke.
Katolta kuului sekavia ääniä ja pois kiiruhtavia askeleita ja ennen kuin Nikolai Bursakoff, joka juuri vastikään oli saapunut, ehti ylemmän kerroksen eteiseen olivat kaikki odottavat hyökkäyksen tehneet rientäneet nuoratikapuita alas ja koko joukkue oli hurjalla pakomatkalla kaislaa kasvavaa virran rantaa kohti.
Peljästynyt kuski johti hurjaa pakoretkeä ja oli ensimmäinen, joka ruhtinatar Veralle toi sen tiedon, että molemmat Radovitschit olivat kuolleet.
Ja sitten kiemurteli ja nyyhkytti tämä rikoksellinen nainen, jota peljästynyt roisto turhaan koetti lohduttaa itsekin vapisten sen johdosta, mitä seurauksia tämän yön tapahtumat voisivat tuottaa.
Vera Orbeleff oli nähnyt kaikkiin ikkunoihin Khaminavatkassa yht’äkkiä ilmestyvän valoa ja kuullut hälytyskellon „kuoleman veden” toisella puolen voimakkaalla äänellään soivan sekä ilmaisevan vastoinkäymistä ja kauhua. Hyökkäys ei ollut onnistunut. „Ivan — minun Ivanini!” kirkui hän, „minä lähetin sinut kuolemaan!”
Ainoastaan silmänräpäyksen ajan pysyi Ivan Radovitsch neuvottomana nähdessään molemmat miehet makaavan lattialla. Voimakkain käsivarsin nosti hän sisarensa ylös ja laski hänet hellästi vuoteelle.
Sitten itki hän: „Magda — minun oma Magdani — luo katseesi minuun! Rakkaimpani! Minä annan kaikki anteeksi! Minä tiedän kaikki! Katso minuun! Puhu minulle!” Näin rukoili Ivan, kun Turko ja kersantti hyökkäsivät huoneeseen. Se, mitä he täällä saivat nähdä, lamautti heidän kiukkunsa.
Xenia vei heidät takaisin huoneeseensa, kun he avossa suin ja kummastellen katselivat tätä salaista paratiisia.
Huutoja ja kiljumista kuului ulkoa kun Nikolai Bursakoff astui Xenian huoneeseen. „Joudu!” hoputti tämä uhrautuva nainen. „Täällä makaa armollinen herra hengen vaarallisesti haavoitettuna. Lähetä pikaviesti — ei, kaksi — täyttä neliä ruhtinas Juresieffin luo — sekä noutamaan tohtori Boris Jaroslavia. Käske niiden ajaa tuuliaispään nopeudella! Lähetä myöskin noutamaan poliisilääkäriä Bratskojesta. Vaan ei ketään poliisia! Sano viesteille, että tämä oli onnettomuuden tapaus!”
Kun Turko juoksi antamaan palvelijoille tietoa Bursakoffin käskyistä, vei Xenia Bursakoffin siihen huoneeseen, jossa Ivan polvistui vihollisensa sivulla ja joutuin kääri nenäliinan Sergei Dumontin verta vuotavan käsivarren ympäri.
„Mitä kaikki tämä merkitsee?” kysyi taloudenhoitaja kun hän tunsi isäntänsä verivihollisen.
„Ne ovat kiihoittaneet häntä mielettömyyteen saakka,” selitti Xenia ja viittasi kädellään vielä tainnoksinsa olevaan Magdaan. „Me piiloitimme hänet täällä. Isä Adrian vihki hänet avioliittoon isäntämme kanssa — ne ovat salaisesti sitten urkkineet paroonittaren olinpaikkaa, kaiken muun te tiedätte! Tuo kuollut koira,” lausui hän potkaisten Arkadiuksen ruumista, „toi tänne hänen veljensä murhaamaan nuoren paroonin... Ja nyt, Nikolai Bursakoff, te viimeinkin omin silmin saitte nähdä Khaminavitkan valkoisen rouvan. Te tiedätte nyt, miksikä minä tekeydyin ylhäiseksi naiseksi, nimittäin pelastaakseni rakkaan nuoren rouvamme epäluuloista!... Auttakaa minua, niin kannamme hänet minun huoneeseeni ja lähettäkää sitten Turko ja kersantti tänne takaisin. Ne eivät saa sanoa mitään!... Käskekää myöskin Anna Ivanovnan tulla täene ... ei kukaan näistä kolmesta saa poistua minun luotani ... Ei pidä ilmoittaa kellekään mitään paitsi ruhtinas Juresieffille ... jotta voisimme pelastaa rakkaan armollisen isäntämme ja hänen puolisonsa vaarallisista seurauksista. Lähettäkää linnan koko väestö asuntoihinsa! Joutukaa, muuten hukka meidät perii!”
Puoli tuntia myöhemmin valvoivat Anna Ivanovna ja Xenia Magdan vuoteen ääressä. Hän nukkui kuin väsynyt lapsi, sillä neuvokas Xenia oli antanut hänelle jonkunmoista unijuomaa, joka vaivutti hänet sikeään, virkistävään uneen.
Sergein vuoteen ääressä makasi Bursakoff polvillaan jutellen kuiskien tekoaan syvästi katuvan Ivanin kanssa, jonka verikoston näin oudolla tavalla päättyminen oli saanut kerrassaan päästä pyörälle.
„Mitä pitiiä minun tehdä, parooni?” kysyi Bursakoff.
„Ottakaa miehiä avuksenne ja viekää Arkadiuksen ruumis virran toiselle puolelle! Minä lähetän teidän muassanne kirjeen ruhtinatar Vera Orbeleffille, joka on siellä. Poliiseja ei saa tulla tänne! Ei sanaakaan koko tapahtumasta! Selittäkää, että parooni Sergei on haavoittanut itsensä tapaturmaisesti. Minä itse kerron tapahtuman lähemmin ruhtinas Juresieffille. Kun olette vieneet ruumiin pois, ottakaa parhaat vaununne ja noutakaa rouva Cherikoff tänne hoitamaan sisareni miestä. Sanokaa hänelle, että minä viivyn täällä kunnes hän on saapuva tekemään seuraa rakkaalle sisarelleni. Sitten huomenna ratsastan minä ruhtinattaren luo puhuttelemaan häntä. Kyllä me tämän ikävän jutun laitamme oikealle tolalle. Mutta viekäämme parooni nyt alas huoneisiinsa, sillä poliisilääkäri on täällä tunnin kuluttua. Vaan hänenkään ei pidä saada tietää, miten asia oikeastaan on.
Iloisina auttoi niin hyvin Xenia kuin Anna Ivanovna kumpaakin miestä parooni Sergeitä kantaessa omiin huoneisiinsa ja ennen päivän koittoa oli poliisilääkäri selittänyt, että haavoittunut parooni ei tarvinnut sen kauvempaa kuin pari kolme viikkoa pysyä vuoteen omana.
Haavoitetun, rakastetun sairaan paroonin vuoteen ääressä istui nyt sairaanhoitajana kalpea nunna, kun rouva Olga Cherikoff saapui kuullakseen Ivan Radovitschilta ihmeellistä kertomusta harhaan tähdätystä kostonhankkeesta.
„Te — Olga hyvä, saatte olla täällä emäntänä — kunnes voin palata takaisin pyytämään Sergeiltä anteeksi. Täällä on paljon tehtävää. Vaan lukitkaa huulenne, sillä sekä Sergein että Magdan onni riippuu siitä, että osaamme menetellä järkevästi.”
Nämä molemmat istuivat nyt vihamiehensä linnan uhkeassa salissa, ei vihamiehensä — sillä Arkadius Radovitschin konnamainen vehke oli vainon ja vihan muuttanut keskinäiseksi rakkaudeksi.
Aurinko oli juuri ylennyt ilmoille kullataksean kaunista keväistä maisemaa — kun Xenia astui saliin ja ilmoitti, että paroonin ja kapteenin vaunut odottivat.
Molemmat levottomasti toistensa kanssa juttelevat hämmästyivät suuresti nähdessään kadehtitun kaunottaren jälleen puettuna tavallisiin talonpoikaisvaatteisiinsa.
„Minä en ole enää mikään hieno nainen — ainoastaan entinen talonpoikaisvaimo!” sanoi Xenia teeskentelemättömästi. „Teidän — ja kaikkien täytyy tietää, että minä näyttelin vallasnaisen osaa ainoastaan pelastaakseni Magda Radovitschin hengen. Vaan nyt on hän minun rakas, armollinen rouvani — ja minä olen ainoastaan orjana syntynyt nainen. Ja minun käteni ovat veren tahraamat!” nyyhkytti hän.
„Xenia!” huudahti Ivan, „unhota se, millä tavoin Arkadius Radovitsch kuoli, sillä sinä estit minua murhaamasta sisareni puolisoa ja kenties vielä oman sisareni!”
„Minä en voi unhoittaa!” nyyhkytti Xenia, joka mitään arvelematta oli iskenyt puukollaan kuolettavan iskun pelastaakseen rakkaan isäntänsä hengen.
Sitten lankesi hän polvilleen pyhäin kuvain eteen kun Olga Cherikoff meni rappuja ylös likistääkseen osaaottavaa rintaansa vastaan sitä, joka oli takaisin palannut vainajain joukosta.
„Kukaan älköön saako tietää mitään kaikesta tästä,” lausui hän, „ennen kuin Juresieff saapuu, sillä Ratzo saattaisi meidät kaikki perikatoon.”
Rauhoittunut Bursakoff kuskasi sitten kapteeni Ivan Radovitschin siihen linnaan, missä ruhtinatar Vera oli odottanut tietoja ihailijansa kuolemasta.
„Minä olen jo ryhtynyt, parooni, kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin juorujen levenemisen ehkäisemiseksi,” selitti Bursakoff. „Molemmat herrani kamaripalvelijat eivät silmänräpäykseksikään jätä lääkäriä yksin. Kaikki talonpojat olen minä lähettänyt peltotöihin, Xenia on pitävä siellä yläkerrassa kaikki nuo kolme, jotka näkivät loppunäytelmän — ja — te sekä parooni voitte kulkea omaa tietänne. Jumala olkoon kiitetty, että tämä verinen sukuvaino viimeinkin on lopussa!”
Arkadius Radovitsch unohtui ihmisten muistosta tästä päivästä saakka, sillä ainoastaan Ivan ja taloudenhoitaja tiesivät, minkä kummun kätkössä hänen maalliset jäännöksensä lepäsivät.
Kun kukaan ei tiennyt, että hän oli kotiin palannut, niin Khersonin lörpöttelijät odottivat kauvan saavansa kuulla jotain hänen uusista urotöistään, vaan kun mitään ei kuulunut, jäi hän vähitellen unhotuksiin. Ei kukaan aavistanut, että hän oli vaipunut äänettömään hautaan.
„Viekää te itse tohtori takaisin!” kehoitti levoton Ivan kun isänsä kodin kynnyksellä otti jäähyväiset taloudenhoitajalta. „Ota hevonen ja ratsasta takaisin, sillä minä tarvitsen vaunua!”
Kun kalpea upseeri saapui niihin huoneisiin, missä ruhtinatar Vera häntä odotti, heittäytyi ruhtinatar intohimoista rakkautta ilmaisevalla ilon huudolla hänen syliinsä.
Näiden molempien peljästyneitten rakastavaisten kesken pidettiin nyt tärkeä neuvottelu, sitten huomasivat ne, että heillä oli ainoaltaan yksi keino ollaksensa varmat omasta turvallisuudestaan.
„Juresieff on täällä tohtorin kanssa muutaman päivän kuluttua ja kenties poliisikenraali saapuu hänen jälestään,” huomautti viekas Vera. „Koko murhenäytelmä on pidettävä salassa rouva Federoffilta, Ratzolta, kenraalilta ja sinun isältäsi. Me emme voi täällä oloamme selittää mnulla kuin yhdellä ainoalla tavalla,” jatkoi hän, kun hän luki saman johtopäätöksen lempijänsä silmistä. „Meidän pitää ottaa vaunut, ajaa huvilaan, lähettää joku noutamaan kylän pappia, vihityttää itsemme ja sitten palata takaisin tänne. Silloin on vanha aatelismarsalkka heti huomaava syyn näihin pikku naamiohuveihin — muussa tapauksessa oma perikatomme seuraa Sergein ja Magdan kintereillä ... Kuuleppa, Ivanini,” änkytti tämä rakastava nainen, „jos sinä olisit kuollut Arkadiuksen sijasta, niin en olisi elänyt tätä yötä kauvempaa!”
Tällä kertaa eivät Veran silmät näyttäneet valhettelevan — hän puhui totta — ja mieheväni muistossaan pitäen valansa vastasi majuri Ivan Radovitsch; „Vera! Ei mikään veri tahraa minun käsiäni. Tule — me emme tahdo tavata ketään äsken mainitsemiamme ennen kuin me olemme naimisissa — ja se on auttava heidänkin pelastumistaan. Tiedätkö mitä? Me kaikki olemme olleet harhateillä. Minä en olisi koskaan voinut saada päähäni, että Sergei Dumont on naimisissa Magdan kanssa. Oletko sellaista koskaan ajatellut?”
Ruhtinatar Vera puristi kalpeana rakastajansa käsiä. „Me kaikki olemme haparoineet pimeässä! Kuollut on noussut elämään — ja aikaan saa ihmeitä! Sillä, näetkö oma Ivanini, minä ja sinä tulemme nyt yhdessä astumaan elämän polkua — meidän on ainoastaan lepytettävä molemmat perheen päämiehet Pietarissa.”
„Minä pelkään, että me saamme niistä vihamiehet samoin kuin Sergei ja Magda!”
„Minä tiedän muutaman keinon heidän aisoissa pitämisekseen,” lausui Vera katkerasti, kun hän lähti alas vaunuun mennäkseen. „Ja ellen minä erehdy, on Juresieff myöskin tekevä osaltaan samoin.”
„Kuoleman veden” toisella puolen vallitsi pakollisen hiljaisuuden levollinen tyyneys. Ainoastaan muutamia sanoja kuuluviin tuli parooni Sergei Dumontin huulilta kun hän havahtui siitä unesta, johon saamansa unijuoma oli hänet vaivuttanut.
„Lähettäkää heti noutamaan isä Adrian tänne!” lausui hän hiljaa Bursakoffille ja sitten vaipui hänen päänsä jälleen tyynylle, kunnes Olga Cherikoff toi huoneeseen hurmaavan valkopukuisen olennon — Khaminavatkan ihanan valkoisen rouvan.
Ilon huudahtuksella riensi Magda puolisonsa sivulle ja painoi päänsä hellästi hänen rintaansa vasten.
„Ole iloinen, armahani,” kuiskasi Sergei. „Sinä saat vielä nähdä Italian, sillä nyt on pahin vaara ohi. Meidän tiemme kulkee pimeydestä valoon! Juresieff on kyllä nyt pelastava meidät isä Adrianin avulla.”
Kun Xenia seisoi heidän edessään kauneilla reikäompeluksilla somistetussa talonpoikaisessa puvussaan hymyili Sergei Dumont heikosti.
Hän käsitti, miten suurta huojennusta tämä ylevämielinen nainen tunsi ollessaan vapautettu nurjasta asemastaan ja kun hänen ei enää tarvinnut kantaa valhenaamaria.
„Tule tänne, Xenia!” sanoi hän lempeästi. „Täällä Venäjällä, Khaminavatkassa, voit sinä esiintyä talonpoikaisnaisena niin kauvan kuin sinä tahdot. Vaan kun me matkustamme Italiaan, pitää sinun esiintyä vallasnaisena kuolemaasi saakka, sillä sinä pelastit minun henkeni.”
Khaminavatkan valkoinen rouva likisti nöyrää sisartaan kiitollista sydäntään vastaan ja huudahti: „Xenia, Xenia! Sinä olet minun sisareni niin kauvan kuinminä elän!” Kun rouva Olga Cherikoff veti sormestaan, jalokivillä koristetun sormuksen ja pani sen Xenian sormeen lausui hän vakavasti: pitää totella minua, sillä minulla tätä nykyä on täällä hallitusvalta. Minä olen vielä jonkun aikaa eteenkinpäin Khaminavatkan emäntä.”
Ennen aurigon laskua kotiin palatessaan tuli parooni Ivan Radovitsch vakuutetuksi siitä, että koko tapahtuma oli voitu taitavalla tavalla salata yleisöltä.
Hän oli ankarasti kieltänyt omaa taloudenhoitajaansakin ilmoittamasta asian oikeaa laitaa, joten kaikki ihmiset olivat siinä uskossa, että parooni Sergei Dumont hankkiutuessaan ulkomaan matkalle oli tapaturmassa loukannut itsensä revolverilla.
Nyt oli Olga Cherikoffin vuoro joutua ihmeisiinsä kun Ivan vei hänet syrjään ja lausui: „Juresieff saapuu tänä iltana. Minä en ole saapuva ennen kuin hän on pois matkustanut. Te tapaatte meidät virran toisella puolella eli huvilassa, sillä ruhtinatar Vera on nyt minun vaimoni ja minä tahdon, että te ilmoitatte sen ruhtinaalle. Meidät vihittiin tänään avioliittoon Bratskojessa ja minä luonnollisesti en tuo vaimoani tänne Sergein ja Magdan luo, ennen kuin niiden avioliitto on tullut julkiseksi, vaan te saatte ilmoittaa niille kaikki.”
Sillä aikaa kun nopeakulkuiset kolmivaljakot kiiruhtivat kukkivien seutujen läpi Khaminavatkaa kohti tuoden muassaan ruhtinas Juresieffin ja vanhan lääkärin sairaan tilan selville saamista varten nekä isä Adrianin, joka nyt oli näkevä sen onnettomuuden ikävät seuraukset, mitä hän oli pelännyt, kulki älykäs ruhtinatar Vera edestakaisin paroonitar Lilin salissa ja mietti elämää kummallisia kohtaloja.
Häntä puistatti ajatellessaan minkä kuilun partaalla hän oli ollut, ja käsitti hyvin, että ainoastaan rajaton koston himo oli Arkadiusta kiihoittanut tähän kauheaan henkkeeseen, joka sai niin surullisen lopun.
Vaan ihmeteltävällä terävänäkoisyydellä koetti hän myöskin saada mitä suurimman hyödyn tämän murhenäytelmän onnellisesta käänteestä.
Viekas ruhtinatar ilmoitti kaikki suunnitelmansa nuorelle aviomiehelleen. „Sinä voit mennä virran toiselle puolelle käymään, sillä Sergei ja Magda ovat nyt yhteen liitetyt; Juresieffiin ja tohtori Jaroslaviin voit sinä täydellisesti luottaa ja isä Adrian kuuluu meidän vanhimpiin aatelissukuihimme. Älä ilmoita mitään, äläkä ryhdy mihinkään hommiin, vaan mene heti sinne sekä lepytä sisaresi ja hänen miehensä. Kaikissa tapauksissa lisää se meidän perheemme arvoa, rauhoittaa Khersonin väestön ja on minut sekä sinut liittänyt toisiimme. Vaan muista, ettei kukaan voi niin hyvin hillitä sinun isääsi ja kenraalia kuin minä. Ei kukaan muu voi lepyttää tsaaria kuin ruhtinas Juresieff. Ainoastaan hänen sopii Pietarissa ilmoittaa, että me olemme menneet avioliittoon. Jos sinä voit Sergeitä estää kirjoittamasta hänen ylhäisyydelleen rouva Barbe Federoffille, jos me kaikki olemme mitään ilmoittamatta sinun äidillesi, isällesi ja kenraalille, niin on minulla muuan keino käyttääksemme tätä odottamatonta asiain käännettä aineelliseksi hyödyksemme. Kenraali Ratzoa meidän on vedettävä nenästä ... Olga Cherikoff ja meidän kolme taloudenhoitajaamme voivat tukkia talonpoikien suut ja jos isä Adrian saapuu voipi hän ottaa kylän papin avukseen. Sinun pitää ainoastaan pistäytyä sisaresi ja meidän uuden veljemme luona,” hymyili hän katkerasti, „vaan välttele ruhtinas Juresieffia. Käske hänen käydä täällä minun luonani vaan ei ennen kuin hän, Sergei ja isä Adrian ovat sopineet siitä, miten on meneteltävä.”
„Miten me parhaiten voisimme välttää ikävyyksiä hovin puolelta?” kysyi Ivan, joka ihmetteli vaimonsa terävänäköisyyttä.
„Ensin täytyy meidän toimittaa niin, että ne ovat rajan toisella puolella, jos nimittäin Sergeitä voi kuljettaa vaunuissa. Sitten on ruhtinas Juresieffin asiana, kun Sergei jättää isä Adrianin jälelle salaiseksi edustajakseen, heti matkustaa Pietariin ja koettaa hankkia lupaa julkiseen avioliittoon sillä perustuksella, että tämä onneton rakkausjuttu juontaa alkunsa ajalta, jolloin Magda ei vielä ollut hovineidiksi nimitetty.”
Majuri Ivanin silmät loistivat kun hän lausui: „Eli toisin sanoen, jos Adrian, joka aikoinaan on ollut suuren maailman mies, tahtoo aatelismiehen tavoin valhetella pelastaakseen onnettomuudesta kaksi perhekuntaa ja tehdäkseen lopun tästä sukuvainosta Khersonissa... Ainoastaan yksi onneton este on olemassa! Minun isäni ja äitini eivät koskaan anna siihen suostumustaan!” lisäsi hän synkästi. „Ne pakottavat kenraalinkin olemaan suostumatta; ne eivät tahdo, että näin hyvä tilaisuus perinpohjaisen koston saavuttamiseksi livahtaa heidän kynsistään.”
„Odota, odota, Ivanini!” vastasi ruhtinatar Vera luottavasti, „kunnes minä ja ruhtinas olemme puhutelleet niitä. Sinä saat nähdä, että ne taipuvat tuumiin, sillä ne pelkäävät Juresieffia, joka voi kiihoittaa Ratzon niiden niskaan maan rauhan rikkomisesta, ja minulla on sinun setäsi kohtalon ohjat käsissäni; on muuan mahtava vaikutusvoima, joka ulottuu vielä lähemmäksi valta-istuinta kuin keisarin adjutantti!... Vaan minä en saa tavata Magdaa enkä Khaminavatkan herraa!... Nyt työskentelen minä ainoastaan sinun tulevaisuutesi hyväksi ja meidän omaa onneamme varten! Voitko moittia minua Ivan?”
„Tapahtukoon niinkuin sinä tahdot — minä kyllä huomaan, miten vastenmieliseksi muodostuu se hetki, jolloin heidät tapaamme. Sen pitää näyttää siltä kuin tsaari olisi määrännyt asiat tällä tavalla — ruhtinas Juresieffin esityksestä!”
„Aivan niin,” selitti Vera haaveksivin katsein. „Isäsi täytyy matkustaa äitisi luo; Magda ja Sergei voivat viettää pari vuotta matkoilla; kenraali Radovitsch on valvova meidän etujamme hovissa ja minä sekä sinä alamme rakkauden toivioretkemme. Minulla on varattu muuan odottamaton ilosanoma sinulle, minä aioin säästää loistavien häittemme ajaksi, vaan me saamme siitä jutella niin pian kuin Juresieff on saanut sovinnon aikaan. Me olimme, Ivan, pohjattoman kuilun partaalla!”
„Minä näen ja huomaan sen nyt,” huudahti hän ja likisti häntä rintaansa vastaan; sillä tavoin loistava haukka asianomaisella nöyryydellä lensi kyyhkysen pesään.
Vasta myöhään yöllä ratsasti Ivan takaisin arolla sijaitsevaan linnaan. Suitset roikkuivat höllinä hevosen kaulalla, kun hän meni kahlauspaikan yli, missä hän edellisenä yönä oli tarkastanut odottavia kätyrejään, joiden piti olla apuna kostotyötä toimeenpannessa.
Hän mietti, mitä Sergei Dumont oli sanonut taistellessaan tuskiensa käsissä.
Polvillaan oli Ivan häneltä pyytänyt anteeksi murhayrityksen johdosta. „Älä sano mitään enempää, Ivan” oli Sergei vastannut ystävällisesti. „Sinua yllyttivät toiset, sillä muutoin olisit sinä käsittänyt, etten tahtonut pikku lemmikkiämme häväistä. Minä uskon, ettei Arkadius ole ollut järjissään enää moneen vuoteen... Hän ei koskaan ole saava tietää koko totuutta,” jatkoi Sergei ja viittasi yläkerrosta kohti, jossa Magda odotti ruhtinas Juresieffin tuloa. „Jos Boris Jaroslav ja isä Adrian tahtovat seurata minua, matkustamme me heti rajan yli ja jäämme Leinbergiin, kunnes ruhtinas Juresieff voi sähköittää minulle sinua. Hän tulee yöllä. Minä lähetän hänet sinun luoksesi huomenna... Älä puhu hänelle mitään entisistä tapahtumista ja niin hyvin Veran kuin Magdan tähden anna Veran puhutella vanhaa aatelismarsalkkaa! Muista että — minä haavoitin itseni tapaturmassa pudottaissani ladatun revolverini lattialle! Minä lähetän Olga Cherikoffin tuomaan teille jäähyväisemme... Koko meidän pelastuksemme riippuu siitä, että voimme huolellisesti salata kummankin avioliiton siksi, kunnes ruhtinas on ehtinyt pitää huolta meidän kaikkien turvallisuudesta! Sillä Magda on nyt verraton rauhanside meidän välillämme. Minä, sinä ja Vera, voimme, ikipäiviksi kätkeä nämä salaisuudet... Miksikä jonkun muun tarvitseisi tietää niitä? Minä voin nämä tapahtumat pitää salassa koko suvultani — tee sinä samoin ja silloin on kaikki hyvin. Me emme saa tavata toisiamme julkisesti ennenkuin Ratzolla ei enää ole oikeutta paljastaa juttua näistä salaisista avioliitoista.” Molemmat nuoret miehet olivat samaa mielipidettä siitä, että näin oli meneteltävä.
Kun Ivan Radovitsch kertoi nämä aikeet hurmaavalle puolisolleen mietti tämä hetkisen ja lausui sitten ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä: „Parhain keino, johon minä voin turvautua Sergein ja Magdan poissaollessa, on se, että pidän huolta Bratskojessa olevasta huvilasta ja kutsun sinne vieraita; sinä voit palata takaisin Kieviin... Minulla on vielä muuan asia toimitettavana Pietarissa ... muuan pieni yllätys ... Sillä tavoin paikkakunnan koko aatelisto, Kievin päävahti ja koko Kherson on kuuleva, että tämä sukuviha on saatu päättymään Pietarista tulleiden käskyjen pakosta ja kun luullaan, että se kaikki on tapahtunut tsaarin määräyksestä, täytyy kaikkien mukautua siihen.” Teräviinäköisen, nuoren rouvan neuvot olivat hyvin järkevät ja lohduttavat.
Nuori aviomies ihmetteli päättäväisen vaimonsa selvää järjenjuoksua. „Sinä tulet saamaan virkalomaa Ivan,” jatkoi hän, „ja Olga Cherikoff on pitävä silmällä maatilan hoitoa sillä aikaa kuin sinä seuraat minua pieneen pesääni, omalle pyhälle alueelleni Bobrinetzin läheisyydessä. Juresieffin perhe on pyytävä meitä vierailemaan luonaan ja sillä tavoin yoimme avioliittomme pitää salassa, vaikka olemmekin toistemme seurassa.” Koko tulevaisuus näytti heistä kultaiselta ja ruusunväriseltä.
Kun Juresieff tänä iltana saattoi tohtori Boris Jaroslavin Khaminavatkan linnan rappuja ylös hämmästyi hän suuresti nähdessään Xenian talonpoikaisvaatteissa.
„Jos armollinen herra suvaitsee seurata minua,” jupisi Kenia, luoden silmänsä alas nähdessään Juresieffin läpitunkevan katseen.
„Nyt jo hyljätty luullakseni,” mutisi ruhtinas kummastellen. „Minä tarkoitan, että tämä vanha rottien pesä on noiduttu. Täällä tapahtuu ihme toisensa perästä.” Nyrpeän näköisenä seurasi hän ystäväänsä lääkäriä kunnes Anna Ivanovna mustaan silkkipukuun puettuna ja ylpeänä vyötäröllään roikkuvasta hopeisesta avainnipusta näytti heille heidän vierashuoneensa.
Ruhtinas Gregori, vanha filosoofi, oli kummastuksissaan sen johdosta, että talonpoikaiskuningatar Khaminavatkan linnassa näin äkkiä oli syösty valtaistuimeltaan ja hän silmäili salavihkaa Anna Ivanovnan punoittavia poskia. „Tämän maailman meno on yhtäläinen kaikkialla,” huokasi hän. „Kun yksi alennetaan, niin toinen ylennetään.”
Hän oli kumminkin hyvin varovainen, sillä sillä aikaa kuin tohtori Jaroslav puuhaili sairaan linnanisännän vuoteen ääressä ja neuvotteli ammattiveljensa kanssa, kertoi Nikolai Bursakoff, joka oli tullut vanhan aatelismarsalkan puheille, miten hänen isäntänsä muka tapaturmaisesti oli loukannut itsensä ja ilmoitti, että myöskin isä Adriania odotettiin Khaminavatkaan.
„Me luulimme, että haava oli hengen vaarallinen,” selitti taloudenhoitaja, „ja sen vuoksi lähetimme pikaviestin viemään tietoa isännän rakkaalle ystävälle, joka kävi meidän luonamme pääsiäispyhinä.”
„Onko rouva Federoffia lähetetty noutamaan?” kysyi vanha ruhtinas.
„Ei, armollinen herra,” vastasi taloudenhoitaja joutuin. „Parooni Sergei tahtoi, ettei häntä tehtäisi levottomaksi.”
„Jotain mädännyttä on Tanskan maassa!” mutisi ruhtinas, kun Bursakoff hämilleen joutuen ja epävarmana kiiruhti ulos laittamaan kaikkia reilaan kaivatun papin vastaanottoa varten, sillä muuan pikaviesti oli saapunut tuoden sen tiedon, että isä Adrian tulisi Khaminavatkaan kolmen tunnin kuluttua.
„Mitä uutta nyt kuuluu?” kysyi ruhtinas Juresieff astuessaan kirjastohuoneeseen, jossa Boris odotti häntä.
„Mainio ruumiin rakennus — haava paranee erinomaisesti — ruma haava kumminkin, jonka revolveri on tehnyt — revolveri on varmaan lauennut hyvin lähellä ollessa,” jutteli lääkäri itsekseen, „ja virkaveljeni tällä paikkakunnalla on tehnyt tehtävänsä hyvin. Hän on varmaan pian jälleen jaloillaan, vaan minä olin melkein unhoittamaisillani erään asian — menkää ylös hänen luokseen, hän kaipaa teitä puheilleen.”
Tietämättä mitään siitä, että hän oli ilmoittanut ruhtinaalle hoidettavansa sairaan salaisuuden seurasi Boris Jaroslav punastuvaa Anna Ivanovnaa ruokasaliin, jossa uhkea päivällinen odotti häntä.
„Minä ihmettelen,” ajatteli Juresieff, kun hän Xenian saattamana nousi rappuja ylös, „onkohan ollut mitään kiistaa tästä kauniista herkkupalasta — eli — kenties hän hän sittenkin on Sergeille näyttänyt tiikerinkyntensä. Nuorempi tyttö kumminkin nyt näkyy olevan hallitusohjissa.”
Vanhan aatelisylimyksen närkästys katosi nähdessään Sergein kalpeat kasvot. „Tulkaa minua lähemmä, Gregori,” jupisi nuori mies. „Minulla on niin paljon teille kerrottavaa, ennen kuin isä Adrian saapuu — sillä ainoastaan teidän, paitsi Adriania, pitää saada tietää kaikki. Huomista päivää vasten yöllä pitää minun jo olla matkalla rajaa kohti!”
„Oletko sinä hullu, Sergei?” huudahti hämmästynyt aatelismarsalkka. „Oliko se kaksintaistelu? Oletko surmannut jonkun?”
„En ketään,” vastasi Sergei heikolla äänellä. „Kuulkaa! Teistä riippuu kahden perheen kohtalo — vanhasta sukuvainosta on loppu tehtävä — ja te olette ainoa, joka voitte aikaan saada sovinnon. Minä en pelkää Radovitschien vaan tsaarin vihaa.” Sitten aukaisi Sergei koko sydämensä vanhalle ystävilleen.
Gregori Juresieffin ryppyiset kasvot olivat kuolon kalpeat kun kumpikin lääkäri veti hänet pois sairashuoneesta ja veivät hänet ruokasaliin.
„Kuule, Boris,” lausui ruhtinas. „Sinun pitää tietää, että minä jälleen tänä iltana tahdon jutella kanssasi.”
„Olkaa järkevä!” sanoi lääkäri. „Hän on puhutteleva pappia — niin hän vannoo! Syökää kelpo päivällinen, paneutukaa sitten ruokalevolle ja huomissa aamuna klo kymmenen voitte te jälleen puhutella häntä tunnin ajan. Ettehän tahdo, että hän jälleen saa kuumeen?”
Vanhan aatelisylimyksen täytyi mukautua Xenian toimenpiteisiin, sillä Xenia yksin palveli häntä ruokapöydässä.
Kun hän oli syönyt, koetti hän turhaan tarttua Xenian käteen ja kiittää häntä hänen jalosta uhrautuvaisuudestaan. „Minä kyllä laitan kaikki asiat oikeaan reilaan,” selitti ruhtinas. „Parooni on ilmoittanut minulle kaikki! Sinä olet meidän kansamme kaunistus — todella uskollinen, rehellinen venäläisvaimo!”
„Minä palvelen paroonia uskollisesti,” änkytti hän ja katosi sitten emäntänsä, oikeuksiinsa asetetun Khaminavatkan rouvan luo.
Sinä iltana kulki vanha ruhtinas yksinään kauvan edestakaisin linnan eteläisellä pengermällä syvissä mieteissä ja silmäili „kuoleman veden” toisella puolen olevaa linnaa, jossa toinen kerros vielä oli valaistu.
„Minä antaisin kernaasti kymmenentuhatta ruplaa,” ihmetteli hän ja karisti tuhkan sikaristaan, „Jos minä vaan tietäisin, kuinka suuri osa kaikessa tässä on tuolla kauniilla naistiikerillä, ystävälläni Veralla. Ellei hän ole takertunut tähän juttuun, voin minä kenties ne pelastaa, vaan tuo vanha houkkio, sotaministeri, on aina siinä tiellä. ... Tämä äkkipikainen naimiskauppa on varmaan tekevä hänestä leppymättömän, katkeran ja väsymättömän vihamiehen.... Ja molemmat Radovitsch-veljekset luonnollisesti tulevat kieltämään suostumuksensa ... Minun täytyy mitä ankarimmasti peloittaa niitä. Me saamme nähdä! Minä annan isä Adrianin toimia omin päin. Minun ei tarvitse tietää mitään, vaan niiden on ehdottomasti matkustettava pois Venäjältä, kunnes minä olen leikannut kynnet kummaltakin Pietarissa olevalta sudelta … Ruhtinatar Vera on siis kietonut nuoren Ivanin pauloihinsa. Kenraali Andrei on koettava saattaa ne turmioon, sillä nyt saa hän tanssia yksin. Huomenna menen minä virran toiselle puolelle tapaamaan sitä hirtehistä. Vera voi auttaa minua — hänen täytyy — sillä minä puoleltani voin auttaa häntä, jos hän tanssii minun pillini mukaan. Mutta kyllä hän on kumminkin ovela tihulainen! Kun kaikki ympäri käydään, niin kuuluu hän kumminkin Khersonin aatelisylimystöön. Palkkio omantunnon mukaisesti hyveestä!”
Sillä aikaa kuin ruhtinas Juresieff koetti tähdiltä tiedustella neuvoa löytääkseen oikean suunnan pitkille ja vaikeille neuvoitteluille, jotka hän näin odottamatta oli saanut toimekseen, ajatteli hän ainoastaan, miten hän voisi ikipäiviksi tehdä lopun „kuoleman veden” partaalla vallinneesta sukuvainosta.
„Tsaarin suosioon voin hyvällä syyllä luottaa,” lausui hän itsekseen, „ehkenpä kaikki onnistuu kun oikein esitän asian, käytän pieniä hätävalheita apuna ja — isä Adrianin salaista vaikutusta — muuten ei sovi näyttäytyä tungettelevaiselta papin salaisuuden suhteen! Hänen tehtäväkseen jää voittaa Venäjän metropoliitta asian puolelle. Sitten on sotaministeri lepytettävä — vaan kenraali Radovitsch, parooni Aleksanteri ja rouva Lili ovat pelotuksilla ja uhkauksilla pakotettavat tuumiin taipumaan. Vaan millä tavoin —” siihen hän ei löytänyt mitään vastausta.
Yht’äkkiä ilmestyi Xenia jos mahdollista vieläkin viehättävämpänä talonpoikaisessa puvussaan hänen eteensä. „Armollinen herra! Isä Adrian odottaa teitä illallisaterialle. Hän pyysi minua sanomaan teille, että tulisitte hänen luokseen.”
„Nyt olen keksinyt keinon!” huudahti ruhtinas. „Tuon naisen kasvot ovat tarjonneet minulle avaimen tämän arvoituksen selvittämiseen.” Hän pysäytti naisen ystävällisellä viittauksella. „Kuinka monta lasta sinulla on?” kysäsi hän alentuvasti.
„Kaksi poikaa, armollinen herra,” vastasi Xenia niiaten.
„Minä varastan niistä toisen sinulta Xenia,” lausui hän ystävällisesti, „ja teen siitä miehen! Jos parooni Sergei luovuttaa toisen pojista minulle, niin tulee hän kasvatettavaksi Kharkovissa ja sitten voi hän Bobrinetzista ratsastaa tervehtimään veljeään — kun hänestä on tullut minun hovini hoitaja. Sinä olet sen ansainnut.”
Hopeahiuksisen aatelismarsalkan ja mustasilmäisen, nuoren papin kesken syntyi ankara kilpailu tekeytyä tietämättömäksi näihin mieltä jännittäviin tapauksiin nähden.
Mielihyvikseen sai ruhtinas kuulla, että isä Adrian aikoi seurata Sergei Dumontia rajalle saakka.
„Minä olen suostunut siihen,” huomautti tohtori Jaroslav vakavana. „Täällä on muuan erinomainen sairaanhoitajatar, eräs nunna, ja minä tahdon itse lähteä mukaan Ungheimiin asti, muistutti hän. Molemmat ne miehet, joista Sergein pelastuminen riippui, eivät aavistaneat, että se kaunotar, joka viimeisen kerran oli Khaminavatkan valkoisen rouvan haamusta kuljeksinut linnan puistossa, äänettömissä käytävissä ja aidatulla katolla, oli tällä hetkellä saapuvilla.
„Silloin voin minä huomenna palata takaisin Bobrienetziin, tohtori,” lausui ruhtinas luoden lääkäriin merkitsevän katseen.
„Aivan niin!” vastasi Jaroslav reippaasti, „isä Adrian ja minä tulemme sitten palaamaan takaisin yhdessä ja hän on luvannut erota minusta jo Bobrinetzissa.”
„Siellä viivytte te sitten vaimoni vieraana viikon päivät,” ehdotti Gregori Juresieff iloisesti. „Sillä vaikka minä matkustan Pietariin, tulee minun vaimoni ja vanha asetoverini pitämään teille seuraa.”
Isä Adrianin katse ilmaisi mitä lämpimintä kiitollisuutta, kun hän huomasi, miten kohteliaasti vanha aatelismarsalkka jätti puheeksi ottamatta Khaminavatkan arkaluontoista salaisuutta. Vielä oli paljon toimittamatta ja — monta salakaria vaani yrityksen onnistumista.
Sillä Sergein lohdutuksista ja Magdan lumoavain silmäin hurmauksesta huolimatta tunsi isä Adrian ne vaarat, jotka uhkasivat heitä kaikkia. Yksi ainoa ilkeämielinen kuiskaus ja tsaarin pelottava käsi voisi kukistaa heidät jokaisen.
Hiljaisuus, lepo ja rauha piirittivät linnan asukkaita tänä yönä, jotka olivat aivoissaan hautoneet niin monta rohkeaa suunnitelmaa ja ollen seuraavana aamuna valveilla hyvin aikaiseen valmistautui ruhtinas Juresieff suorittamaan elämänsä tärkeintä tehtävää.
Hän olisi kiihkeästi suonut olevansa jo matkalla Pietariin, ennenkuin niillä vaarallisilla vihamiehillä, jotka ainoastaan odottivat tietoja Arkadius Radovitschin lopullisesta kohtalosta, olisi mitään vihiä asiasta.
Ehdottomasti luottaen Ivanin vaikutusvoimaan uneksivat molemmat veljekset, joita nyt onni potki menestyksen korkeimmille kukkuloille, ettei hullu Arkadius enää koskaan palaisi takaisin vaaralliselle arolle, missä poliisi vielä etsi häntä, sillä he eivät tienneet, että tämä vaarallinen kummitus oli ikipäiviksi kadonnut ihmisten näkyvistä.
Kun Xenia saattoi ruhtinas Juresieffin Sergei Dumontin huoneeseen, sittenkun lääkärit olivat keskenään pitaneet aamuneuvoittelunsa, kääntyi Sergei uskollisen naisen puoleen, joka oli vartioinut hänen salattua aarrettaan. „Tuo Magda tänne, Xenia!” kehoitti hän. „Ruhtinas matkustaa pois ja meidän täytyy olla yhdessä lausuaksemme kiitoknet rakkaalle ystävällemme.”
Molemmat miehet olivat lopettaneet lyhyen neuvoittelunsa kun kalpea, valkoinen ruusu ilmestyi huoneeseen.
„Minä tarvitsen kaikki voimani — rakas Magda,” lausui Sergei heikolla äänellä, „meidän pitkää matkaamme varten, joka alkaa ensi yönä. Kiitä ruhtinas Juresieffia, joka hankkii meille vapautemme oikeuden elää ja rakastaa toisiamme täällä — „kuoleman veden” varrella. Hän tietää nyt kaikki! Jos tsaari antaa meille anteeksi, tekee hän jalon työn ja hänen tahdostaan riippuu nyt, täytyykö meidän koko elämämme viettää maan paossa vai saammeko elää onnellisina täällä — sekä Ivanin ja ruhtinatar Veran menestys ja verikoston onnelliseen loppuun saattaminen Khersonissa.”
Miellyttävä nainen ojensi vapisevat kätensä ja painot väsyneen päänsä vanhan miehen rintaa vasten, kun tämä suuteli hänen otsaansa. „Älkää peljätkö mitään, rakas lapsi! Luottakaa häneen! Älkää puhuko mitään, älkää kirjoittako kellekään, ennenkuin olette saaneet tietoja minulta, ja minä asetan teille ainoastaan yhden vaatimuksen takaisin palatessanne, että ruusut palaavat jälleen poskillenne — sillä nyt on teillä molemmilla kukka-aika käsissä. Luottakaa minuun; tsaari on armollinen ja Jumala on täynnä hyvyyttä. Te saatte minulta tietoja Lembergissä ollessanne. En vielä koskaan ole ollut onnistumatta,” huomautti urhoollinen, vanha kenraali, „ja tämä on elämäni suurin taistelu.”
Hän hiivi tiehensä ja jätti molemmat rakastavat kahden kesken, jolloin kaunis nainen kumartui sen miehen yli, jonka elämä oli hänenkin elämänsä. Khaminavatkan valkoinen rouva ja hänen sairas miehensä muodostivat nyt kauniin taulun, runollisen kuvan.
Suurella juhlallisuudella ja loistolla vei Nikolai Bursakoff ruhtinas Juresieffin yksinäiseen linnaan Mertvovodin varrella, jossa ruhtinatar Vera levottomana odotti heidän tuloaan. Vanhasta aatelismarsalkasta tuntui hyvin vaikealta näyttäytyä huolettoman näköiseltä, kun kaunis, nuori vehkeilijä saapui häntä vastaan salissa, jossa Lili Radovitsch oli esiintynyt hallitsijattarena.
Sydämellisellä mielihyvällä vastaanotti Ivan ruhtinaan onnentoivottelut ja poistui sitten.
„Minä pysähdyn ainoastaan hetkiseksi, Ivan,” oli ruhtinas lausunut, „sillä jo tänä iltana matkustan minä Pietariin ja sen vuoksi otan mielelläni ruhtinattaren asioita toimittaakseni.” Kun nuori aviomies oli poistunut, veti ruhtinas Juresieff Veraa kädestä sohvalle ja lausui vakavasti: „Te pieni keijukainen, sanokaa, mitä minun on tehtävä eli tekemättä jätettävä Pietarissa! Meidän täytyy supistaa sanojamme niin vähiin kuin suinkin. Te tiedätte, mitä minä olen miehiäni ja teidän terävä järkenne on auttava minua.”
Puolta tuntia myöhemmin lähti aatelismarsalkka matkalle. „Te olette ihmeteltävä keijukainen! Minä huomaan nyt repeämän pilvissä ! Ja — minä luotan teidän apuunne ihmisten suiden tukkimiseksi tällä paikkakunnalla. Kun minä olen saanut kenraalin ja paroonin kesyiksi, voi jälkimmäinen matkustaa vaimonsa luo ja kenraali voi tulla tänne Bratskojeen!”
„Ja minusta tulee teidän naapurinne, ruhtinas!” huudahti Vera iloisesti, „kuherruskuukauteni kuluessa saan siten olla omalla rauhoitetulla alueellani teidän läheisyydessänne.”
„Minä luotan teihin, Vera,” jatkoi ruhtinas, „ja jos te autette meitä tällä kertaa, ei se ole vahingoksi Ivanin eduille vastaisuudessa. Minä sähköitän hänelle Kievistä, vaan teidän pitää oleskella täällä ja Bratskojessa, kunnes minä olen ehtinyt laittaa kaikki reilaan. Muistakaa se, ettette koskaan mainitse Sergein ja Magdan nimeä, ennenkuin me tapaamme toisemme suotuisimmissa olosuhteissa!”
Kun hän oli suudellut hänen kaunista kättään, jätti Vera hänelle kainostellen erään kirjeen. „Te toimitatte tämän perille tämän viimeisen kirjeen — Ivanin vuoksi!”
Vera poistui tiehensä punastunein poskin, kun ruhtinas silmäili vastaanottamaansa kirjettä. Se oli osoitettu sota-asiain ministerille.
„Te kyllä tiedätte parhaiten, mitä on tehtävä ja puhuttava, ruhtinas!” lausui Ivan sydämellisesti, kun sotilasvanhus nousi vaunuunsa. „Minä kyllä viimeiseen asti olen puollustava Sergeitä ja Magdaa.”
„Mene sinne ennen auringon laskua ottamaan jäähyväisiä,” vastasi ruhtinas, „sillä minä matkustan kello neljän aikaan ja niiden täytyy pian olla rajan toisella puolella. Ne matkustavat tänä iltana!” kuiskasi hän. „Jumalan tähden älä siitä hiisku sanaakaan, ei verrattomalle Verallekaan!”
Kolme viikkoa myöhemmin istui ruhtinas Gregori Juresieff vastapäätä kenraali Radovitschiä ja parooni Aleksanteria erityisessä huoneessa sotaministerin virastossa Pietarissa.
Lembergistä ja Bratskojesta saapuneet sähkösanomat olivat tienneet kertoa, että pakoretki oli täydellisesti onnistanut ja paroonitar Magda Dumont oli sähkösanomalla ilmoittanut isä Adrianille, joka nyt oli Pietarissa, suotuisia sanomia Sergein nopeasta parantumisesta.
Ystävänsä ja asetoverinsa omassa linnoituksessa oli vanha aatelismarsalkka kutsunut puheilleen molemmat salaisesti levottomat veljekset, jotka pelkäsivät, että heidän aikeensa ansaita suunnattomia summia eivät olleet onnistuneet.
Sotaministerin mahtavalla avulla ja kun hän salaisesti tiesi isä Adrianin saaneen Venäjän metropoliitan tuumiin taipumaan luuli hän, että tarvittiin ainoastaan porooni Aleksanterin kirjallinen suostumus tsaarin luvan hankkimiseksi molempien aatelissukujen yhdistämistä varten avioliiton siteillä sekä vanhan sukuvainon lakkauttamiseksi. Korkea hallitsijapari oli jo armollisesti vastaan ottanut ruhtinas Juresieffin puheilleen Zarskoje Zelossa.
Puheille pääsy oli jo määrätty, jonka kestäessä metropoliitan isä Adrianin avulla piti puollustaa aatelismarsalkan persoonallisesti esittämää alamaisinta pyyntöä. Tämä odotti ainoastaan armollisimmalla allekirjoituksella varustettua paperia, lähettääkseen Lembergiin sähkösanoman ja kun siellä julkinen vihkimys oli toimitettu, ei mikään estänyt Khaminavatkan herraa ja hänen puolisoaan matkustamasta Sarenton hurmaaville rannoille, heidän onnellisten unelmiensa päämaaliin.
Molemmat veljekset olivat salavihkaa huomanneet ruhtinas Juresieffin saapuneen sekä häärivän erityisemmissä hommissa, jonka vuoksi he pelkäsivät hänen suurta vaikutustaan sotaministeriin nähden, joka ainoastaan rypistämällä kulmakarvojaan voi syöstä heidät taloudelliseen perikatoon. He nimittäin olivat peloissaan sen johdosta, että ministeri voi katkaista sen kultavirran, joka täytti heidän taskunsa.
Tylyn ja taipumattoman näköisenä otti aatelismarsalkka kautta rantain puheeksi Arkadiuksen murha-aikeissa tehdyn hyökkäyksen Khaminavatkaan, Ivanin osallisuuden siihen ja mikä odottamaton löytö oli tehty arolla sijaitsevassa palatsissa.
„Petettyjä — Jumalan nimessä!” karjui parooni Aleksanteri. „Hänen täytyy kuolla nunnaluostarissa — neljän seinän sisään suljettuna!”
„Minä menen keisarin puheille pyytämään, että se raukkamainen konna heti vangitaan,” lausui kenraali Andrei armotta. „Te tiedätte, mikä rangaistua kohtaa sitä, joka ryöstää hovineidin. Tämä on majesteetin rikos! Hän on menettävä maatilansa ja on viettävä ikänsä vangin kahleissa. Niin on viimeinkin noiden Dumontien valta kukistettu.”
Molemmat lurjukset muuttuivat heti kiukkuisiksi leijoniksi, jotka aikoivat hyökätä poliisiministerin kimppuun.
Uhkaavalla käden liikkeellä asettui ruhtinas Juresieff ovelle.
„Tukkikaa suunne houkkiot!” lausui hän ankarasti. „Ensiksikin on teidän tyttärenne sekä se mies, jonka kanssa hän on mennyt avioliittoon, täydellisesti turvassa, ulkopuolella Venäjän rajoja. Teidän, parooni Aleksanteri, pitää kirjoittaa nimenne tämän paperin alle, jossa te annatte suostumuksenne heidän avioliittoonsa, sillä niin hyvin Ivan kuin rouva Cherikoff pyytävät teitä suostumaan tänän esitykseeni. Ne yksin tietävät kaikki.”
„Ennemmin tahdon kuolla!” karjui kostonhimoinen isä.
„Se kenties tulee teidän molempien osaksi,” lausui ruhtinas Juresieff säälimättömästi. „Minun vaununi odottaa ulkona kadulla. Me voimme yhdessä ajaa poliisiministerin luo! Minä voin hänelle jättää täydellisen, valalla vahvistetun tunnustuksen Anton Antonovitschilta, postiaseman entiseltä hoitajalta, joka seikkaperäisesti on kertonut parooni Pierre Dumontin murhasta, mikä kamala työ tapahtui teidän käskystänne ja Arkadiuksen toimesta. Te molemmat annoitte rahaa tähän tarkoitukseen. Hänen ylhäisyydellään Sergei Dumontilla ei ole aavistustakaan tästä ... Sillä aikaa kuin me odotamme vaunun saapumista kartanolle, pistäydyn minä sotaministerin luo ja jätän hänelle kenraali Ratzon raportin, jossa selitetään ja toteennäytetään, miten te hevosenhankinta-kontrahtinne nojalla olette varastaneet tsaarin rahoja. Muuan teidän ahnaista iuutalaiskauppalangoistanne on tunnustanut kaikki metkunne, ja se on luonnollisesti tekevä majuri Ivanistakin keppikerjäläisen.”
Kuului ilkeä korahdus kun parooni Aleksanteri hoiperteli eräälle tuolille kasvot tulipunaisina.
„Se menee pian ohi, kenraali,” lausui ruhtinas tyynesti. „Minä tahdon puhutella sotaministeriä ja lähetän tänne lääkärin. Irroittakaa hänen kaulahuivinsa!”
Vaan kun ruhtinas Juresieff aukaisi oven tarttui kenraali Radovitsch epätoivoisen näköisenä ja vavisten ankarasti hänen nuttunsa liepeeseen.
„Seis! Seis Jumalan nimessä! Me tahdomme tehdä kaikki, mitä te tahdotte!” Parooni oli jo tointunut hiukan ja viittoi heikosti rukoilevan näköisenä kädellään.
Gregori Jurasieff sulki jälleen oven ja meni parooni Aleksanterin eteen sekä ojensi hänelle paperin samassa kun hänen säkenöivät silmäyksensä tunkivat sen ohuen katumuksen naamion läpi, joka ilmeni tämän konnan kasvoilla. „Minä huomaan,” lausui hän, „Yhdellä hetkellä esiinnytte te kuin kiukkuinen härkä ja toisen vuoron olette kuin mikäkin raukka. Syytön lapsenne on pelastanut henkenne. Minä en ole tietävinäni teidän kauheasta salaisuudestanne, sillä vainajaa ei voida enää henkiin palauttaa, enkä myöskään tahdo, jättämällä teitä oikeuden käsiin häiritä Sergei Dumontin avioliiton onnea. Minä sain teidän kurjan menetyksenne tietooni vasta muutamia päiviä sitten — sen perästä kuin olin tullut tänne ... Te molemmat ansaitseisitte saada asianomaisen rangaistuksen. Vaan kuulkaa nyt minua! Minä vaadin, että te, Aleksanteri, siirrytte pois Venäjältä ja muutatte asumaan Ulitzaan paroonitar Lilin luo... Te voitte Ivanin kanssa ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin kuin te tahdotte maatilanne tulojen käyttämisen suhteen, vaan maatila on muuten täydellä omistusoikeudella jätettävä Ivanille ... Ja tuon konnan on annettava teille varoja toimeentullaksenne sekä luovutettava hevosenhankintakontrahdit Ivanille. Minä tulen kyllä huolta pitämään siitä, ettei teille kummallekaan enää tästä puoleen anneta mitään hankinta-urakoita ... Mitä teihin, Andrei Radovitsch, tulee, en tahdo paljastaa teitä, joten saatte pitää paikkanne ... vaan teidän pitää vannoa, ettette enää ikinänne vehkeile Sergoi Dumontia vastaan ja että luovutatte Bratskojen Magda Dumontille, hänen ylhäisyytensä Sergei Dumontin puolisolle, joka on sen miehen vaimo, jonka veljen te murhasitte, ja joka nyt makaa sairaana Ivanin revolverin kuulan haavoittamana. Minä tahdon säilyttää nämä molemmat paperit, sillä silloin tiedän minä, että mitä kunniantunto ei voi aikaan saada, sen voi pelko ja pakko tehdä. Tahdotteko vannoa, Andrei?”
„Minä vannon,” änkytti nöyryytetty aatelismies.
„Suudelkaa ristinkuvaa!” käski vihastunut aatelismarsalkka ja irroitti samassa pyhän Yrjönristin rinnastaan. „Herraseni, kirjoittakaa nimenne tähän paperiin!” jatkoi hän kääntyen parooni Aleksanterin puoleen.
Kun tämä oli kirjoittanut taittoi Juresieff huolellisesti paperin kokoon ja sanoi: „Minä tahdon puhutella teitä parin päivän perästä tässä samassa paikassa. Tällä välin, tietäkää se, säilytetään nämä paperit täällä sota-asiain ministeriössä minun sinetilläni suljettuina. Minä annan teille sitä paitsi vielä kaksi päivää aikaa paperienne reilaan laittamiseen jättääksenne ne sitten minulle. Teitä ei sen vuoksi hyödyttäisi se mitään, että antaisitte salamurhaajin toimittaa minut pois päiviltä. Älkää siis suotta vaivatko itseänne!”
„Jumalan tähden,” rukoili kenraali Andrei, „hävittäkää nuo asiapaperit. Ajatelkaa, että koko meidän sukumme olisi hukassa, jos ne joutuisivat vaarallisiin käsiin!”
„Minä olen sen estävä,” vastasi aatelismarsalkka kylmästi. „Niin pian kuin hänen ylhäisyytensä Sergei Dumont tuo takaisin kotiinsa puolisonsa kaksi vuotta kestäneeltä häämatkalta, jätetään nämä sinetilläni suljetut asiapaperit, jotka minä talletan keisarillisessa pankissa Magdan lukuun hänen miehelleen säilytettäväksi edelleen avaamattomina niin kauvan kuin te ette ryhdy mihinkään murhahankkeisiin häntä tai minua vastaan ... Sillä te olette ottaneet murhatyöt varsinaiseksi ammatiksenne siellä Khersonissa ja sen vuoksi pidetään teitä nyt tällaisissa suitsissa. Teitä ei kumminkaan uhkaa mikään vaara ja siitä saatte kiittää Magdaa, tuota viatonta lasta, jonka te aiotte uhrata häpeällisten aikeittenne voittamiseksi! ... Minä olen nyt leikannut teidän kyntenne enkä pelkää teitä. Vaan muistakaa, että minä olen vaiti ainoastaan sillä ehdolla, että te ehdottomasti tottelette minua. Teidän, Aleksanteri, pitää täältä matkustaa Eydtkunenin kautta ettekä saa palata takaisin Khersoniin. Ivan pitää huolta teidän talousasioistanne ... Mitä teihin, Andrei, tulee, tarvitsen minä teitä ja olen virkapukunne takia säästävä teitä julkisen häväistyksen alaiseksi joutumasta ... Sotaministeri on ilmoittanut teille erään perhetapahtuman sitten kun jälleen olemme tavanneet toisiamme. Vaan siihen saakka — älkää pyrkikö hänen paheilleen. Jos te sen teette katson olevani vapaa lupauksistani enkä ole viivyttävä rangaistustanne!”
Vanha ruhtinas läksi huoneesta kääntämättä päätään takaisin ja kun hän katosi sotaministerin virkahuoneeseen luikkivat molemmat konnat tiehensä.
Kului puoli tuntia ennen kuin se kirje, jonka iäkäs ruhtinas oli jättänyt sotaministerin virkahuoneustoon, viimeinkin murrettiin auki ja pistettiin vanhan sotamisterin povitaskuun. „Sinä matkustat takaisin Bobrinetziin, kunnon Gregorini?” kysyi ministeri väristen hillitystä raivosta, sillä hänen oli vaikea sulattaa ruhtinatar Vera Orbeleffin kirjeen sisältöä, jossa tämä hyvin ovelasti muistutti ministeriä lupauksestaan, joka koski majuri Ivan Radovitschin ylennystä överstiksi.
„Minä matkustan parin päivän kuluttua ystäväni,” lausui Juresieff kummastellen tämän korkean virkamiehen hermostumista.
„Minä lähetän kirjeen tuolle rakastettavalle morsiamelle — sinun omalla persoonalliaella välitykselläsi, Gregori,” murahti ministeri kuivasti.
„Näyttää siltä kuin ruhtinatar Vera Orbeleff olisi mennyt naimisiin tuittupäisen — Ivan Radovitschin kanssa. Se on hyvin valtioviisas temppu ruhtinattaren puolelta ja ansaitsee huomiota. Hän pyytää varsin vaatimattomasti, että minä nimittäisin Ivanin överstiksi suuriruhtinas Mikaelin esikuntaan Moskovassa! No olkoon menneeksi, minä tahdon heti suostua siihen, tehdäkseni tälle ovelalle keijukaiselle mieliksi,” murisi vanha virkamies, joka käsitti, että tuo kesäperhonen oli livahtanut tiehensä hänen tuhkanharmaalta, kylmältä elämänsä uralta. Minulla on hänelle tarjona erinomainen paikka,” lisäsi hän katkerasti — kuvernöörinvirka Siperiassa! Sitä seuraa överstin arvo varsinaisessa palveluksessa ja karkoittaa se ne ainakin neljäksi vuodeksi Venäjältä ... Minä lähetän heti Kieviin määräyksen, joka siirtää översti Radovitschin — ja sinä voit sanoa hänelle, että kuta pikemmin hän matkustaa Tomskiin, sen parempi se on — hänen tulevaisuudelleen. Minä jätän sinulle hänen valtakirjansa mainittuun virkaan sekä muut asiaan kuuluvat paperit — kun tapaamme jälleen toisemme päivällisillä. Sinä luullakseni aiot mennä Talvipalatsiin?”
„Aivan heti, teidän ylhäisyytenne,” vastasi ruhtinas Juresieff ja jätti vanhan miehen yksin, joka nyt oli kauheasti kiukuissaan nähdessään ilmalinnojensa murskana.
Ennenkuin aurinko vaipui Suomenlahden kylmiin aaltoihin oli ruhtinas Juresieffilla kädessään tsaarin antama suostumuskirja Khaminavatkan herran, Sergei Dumontin ja paroonitar Magda Radovitschin avioliittoon. Sittenkun hän onnellisesti oli saanut keisarin yksityiskanslian sinetin mainittuun asiakirjaan ajoi vanha ruhtinas nuoren kosijan reippaudella sotaministerioon, jossa isä Adrian jo odotti häntä.
„Oletteko lähettäneet sähkösanomaa?” kysyi jalo pappi ja hänen silmänsä loistivat mielenliikutuksesta.
„Olen, ystäväni, sekä Kieviin että Lembergiin. Kolmen ihmispolven sukuvainosta on viimeinkin tullut loppu!”
„Silloin,” huudahti isä Adrian, „olen minäkin saanut anteeksi rikokseni munkkisäätyni määräyksiä vastaan. Minä matkustan postivaunuilla jo tänä iltana. Te voitte antaa minulle asiapaperit, sillä minä tapaan rakkauden toivioretkellä olevat ystävämme Lembergissä ja sikäläisessä venäläisessä rukoushuoneessa vihin ne julkisesti avioliittoon. Nämä asiakirjat ja todistukset jätän vahvistettuina jäljennöksinä Kharkovin viranomaisille ja silloin ei kukaan voi hiiskua mitään ensimmäisestä salaisesta vihkimyksestä.”
„Se on hyvä,” myönsi aatelismarsalkka, „ja minä laitan niin, että matkanne sujuu niin joutuin kuin suinkin, sillä keisarillinen pikaviesti on lennättävä teidät nuolen nopeudella ... Jääkää nyt tänne päivällisille! ... Hevoset saapuvat luoksenne noutamaan teitä.”
Tähtien tuikkiessa öisellä taivaalla alotti nuori pappi matkansa, jonka piti peljästyneestä pakolaisnaisesta tehdä Khaminavatkan hallitsijatar. Matkallaan mietti hän usein ruhtinas Juresieffin viimeistä tervehdystä, jolloin ruhtinas jätti hänelle komean helmistä tehdyn kaulakoristeen häälahjaksi, viehättävää morsianta varten.
„Sanotaan, että helmet merkitsevät kyyneliä, ystäväni. Vaan nämä helmet eivät tuota surun kyyneliä.”
Pari päivää myöhemmin hirnuivat ruhtinas Juresieffin hevoset sotaministerin portin ulkopuolella kun hän matkapuvussa vastaan otti kaikki ne asiakirjat, jotka hän oli vaatinut molemmilta Radovitsch-veljeksiltä, jotka nyt vavisten tottelivat kaikkia hänen pienimpiä käskyjäänkin.
„Minä palaan takaisin Khersoniin,” lausui hän. „Parooni Aleksanteri, sotaministeri tietää, että te tänä iltana matkustatte ulkomaille viipyäksenne siellä toistaiseksi. Älkää pettäkö hänen odotustaan. Se voisi vahingoittaa teitä, ja översti Ivanin vuoksi vaadin minä että te elätte huomaamattomasti ja kaikessa hiljaisuudessa vaimonne kanssa ja siten ette tuota mitään häpeää vastaisuudessa hänen nuorelle vaimolleen. Sotaministeri on aivan äskettäin ylentänyt hänet överstiksi ja Tomskin kuvernööriksi Länsi-Siperiassa ... Kun minulla on hänelle annettavat määräykset, ei kumpikaan teistä saa tavata häntä, sillä hänen virkansa odottaa häntä ... Hän on saanut määräyksen matkustaa heti Tomskiin. Te, kenraali Andrei, teette sen vuoksi viisaimmin kun palaatte takaisin Bratskojaan hoitamaan molempiä maatilojanne. Kaikki mitä te nykyoloissa voitte tehdä on se, että lähetätte Ivanille hänen rahansa. Ministeri odottaa nyt teitä.”
Kun Juresieff läksi ajamaan huomasi hän kenraali Andrein väräjävistä huulista, että isku oli sattunut häneen kipeästi, sillä nyt oli ruhtinatar Vera koko Radovitsch-suvun päämies ja laski esiripun alas hänen elämänsä draamassa ja esiripun alaslaskijana oli hänen veljensä poika.
Ruhtinas Juresieffin ajaissa tiehensä lähteäkseen matkalle Bobrinetziin, silmäilivät molemmat miehet, joita ruhtinatar Orbeleff oli vetänyt nenästä, toisiaan äänettöminä, kunnes sotaministeri kylmällä äänellä ilmoitti,mikä muutos oli tapahtunut nuoren överstin asemassa.
„Teidän molempien tulee täyttää, mitä te olette sopineet ruhtinas Juresieffin kanssa,” lausui ministeri. „Minä tahdon pitää huolta siitä, että niin on tapahtuva. Teidän ei tarvitse tulla tänne minun luokseni! Jos minä haluan jotain teiltä, niin kyllä minä saan teidät käsiini ... Teidän, kenraali Radovitsch, on riennettävä takaisin Bratskojeen ja toimitettava niin, että översti Ivan heti matkustaa hoitamaan uutta virkaansa. Jos hän viivyttelee, menettää hän sotilasarvonsa ja samoin te!”
Erityisestä vaistosta päätti ruhtinas odottaa isä Adrianin takaisintuloa Khaminavatkassa. Hän oli matkasta hyvin väsynyt kun hän ajoi aution arolinnan pihamaalle.
Kaksi ja puoli viikkoa oli hän ollut matkalla ja niiden kuuden viikon kuluessa, jotka hän oli ollut poissa, oli lumoava kesä pystyttänyt kultaisen telttinsä arolle, loiskivat virran vedet lauloivat puiston katveessa ja satakieli helkytti säveleitään tuoksuvissa lehdoissa, missä Magda Dumontin pienoinen jalka oli polkenut maata rakkaan puolisonsa sivulla.
Ruhtinaan ensimmäinen tehtävä oli lähettää Bursakoff ajopelien kanssa Bratskojeen noutamaan ruhtinatar Vera Radovitschiä sillä hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana ruhtinattarelle.
Kaunottaren viehättäviltä kasvoilta pilkisti ilkkuva uteliaisuus, kun hän avasi kostonhimoisen entisen ihailijansa kirjeen. „Odottamattomia, mieluisia kuulumisia!” huudahti hän. „Ivanista tulee kenraali, kun hän palaa takaisin. Kiitos näistä hupaisista tiedoista, ruhtinaani, sillä sotaministeri on pitänyt sanansa — Ivan on nyt översti — ja matkan pituus tekee tämän asiain käänteen vieläkin hurmaavammaksi — kun minä ajatuksissani jo näen kenraalin olkalappujen säteilevän ja odottavan Ivania!”
Liikutettuna tämän kauniin naisen osoittamasta rakkaudesta miestään kohtaan, ilmoitti ruhtinas Juresieff ruhtinattarelle, että Ivan tästä puoleen tulee olemaan sukunsa päämies ja kelle Bratskojen hovi luovutetaan kuin myöskin, miten „kuoleman veden” varrella sijaitsevaan maatilan tulot ovat käytettävät.
„Te olette, ruhtinas, hyvä suojelushenki,” lausui ruhtinatar Vera suudellen häntä. „Ja kun me — te ja minä — olemme syöneet eineen kahden kesken lähetän minä pikaviestin noutamaan överstiäni tänne ... Me olemme jo puolitiessä Nischni Novgorodiin matkalla, ennenkuin kenraali Andrei saapuu tänne.
Tämä rohkea nainen ei pelännyt mitään muuta kuin sen miehen kasvoja, — jota hän oli julmimmin pettänyt.
„Ylhäisin koko Khersonissa!” lausui hän itsekseen, kun hän iloisena ajoi kotiinsa tähtien tuikkiessa ja tämä pieni haukka näki jo ajatuksissaan, miten kaikki kilpailivat voittaakseen hänen suosiotaan.
Mutta olipa kumminkin eräs toinenkin, joka myöskin voi vaatia itselleen ensimmäistä sijaa Khersonin aateliston joukossa. Ainoastaan muutamia päiviä myöhemmin toi näet isä Adrian ruhtinas Khaminavatkan omistajan ja hänen puolisonsa täydellisestä onnesta.
„Me matkustamme Florensiin,” kirjoitti onnellinen Sergei. „Rakas Khersonin satakieleni on takaisin saanut äänensä — ja me olemme teille sellaisessa kiitollisuuden velassa, jonka suorittamiseen ei koko elämämme riitä. Jos löytyisi maalari, joka voisi kankaalle kuvata elävä onnen, niin saisitte te siinä nähdä Khaminavatkan valkoisen rouvan hymyilevät kasvot ilahuttamassa huolien hetkiänne. Lähettäkää kaikki kirjeet Venäjän lähettiläälle Vieniin, jossa me näytämme passimme Italian matkaamme varten.
Älkää odottako meitä takaisin, ennen kuin me olemme havainneet, että Italia on menettänyt lumousvoimansa ja että Neapelin hurmaaviltakin raunioilta aron lasten sydän kaipaa takaisin armaille syntymäseuduille... Teidän huostaanne jättää Xenia vanhimman poikansa. Hänen on täytynyt mukautua olemaan jälleen hienona rouvana vastoin rautaista tahtoaan, sillä Ukrainilainen puku on saanut väistyä yleiseurooppalaisen puvun tieltä siksi, kunnes me jälleen tapaamme toisemme „kuoleman veden” varrella. Hän on ylhäinen rouva vastoin tahtoaan.
Ruhtinas Juresieff sai kuulla, että isä Arkadiuksen arkaluontoinen tehtävä oli täydellisesti onnistunut, kun hän voiton riemulla saattoi vieraansa Bobrinetzin saleihin. „Nyt täytyy teidän, rakas ruhtinas, minulle kertoa kaikki salaiset langat onnettomassa menneisyydessä,” lausui onnellinen pappi, „sillä sitten matkustan minä hänen ylhäisyytensä Barbe Federoffin luo viemään Sergein kirjettä ja mikäli voin osoittamaan hänelle, että rakkaus on voimallisempi kuin kuin viha ja on nämä rakastavat sydämet eri vihollisleiristä liittänyt katkeamattomilla siteillä yhteen sekä ikipäiviksi tehnyt lopun Khersonissa vallitsevasta sukuvainosta. Parooni Sergei on antanut minulle täydellisen luottamuksensa ja kapteeni Vasili Federoffia odottaa onnellinen tulevaisuus.”
„Se on hyvä,” huudahti iäkäs aatelismarsalkka. „Lumous on karkoitettu. Menneisyyden synkkä kirous on menettänyt voimansa. Sillä rakastavaisen naisen hellät katseet ovat sytyttäneet uuden valon arolla sijaitsevassa linnassa ... Antakaa minun täyttää lasinne juodaksenne maljan. Te olette olleet sotilas ennen kuin te otitte aseeksenne kirkon ristin. Khaminavatkan todellisen, rakastettavan rouvan malja! Jumala siunatkoon ja suojelkoon häntä!”
Äkillinen mielenliikutus sai molempien silmissä kyyneleet kimaltelemaan.
„Amen!” lausui isä Adrian, kun hän uskollisin, lempein mielin ajatteli sitä naista joka kerran tässä elämässä oli valmistanut hänelle taivaan, sitä ainoaa rakasta olentoa — joka ei koskaan ollut poissa hänen läheisyydestään sitä lempeää suojelusenkeliä, jolla nytkin — kuluneista himmeistä vuosikausista huolimatta — oli ikuinen muiston alttari hänen uskollisessa, järkähtämättömässä sydämessään.
Loppu.
Tampereen Uutiset n:ot 33, 35, 38-43, 45-49, 51-52 16.2.-15.3.1901.
