Painajainen.
Kirj. Anton Tshehow.
Suomennos Venäjän kielestä.
Talonpoikaisoikeuston jäsen, nuorenläntä kolmenkymmenen vanha mies, nimeltä Kunin, oli matkalla Pietarista kotikyläänsä Borisowoon. Perille tultuaan hän lähetti ratsumiehen heti sikäläistä pappia, Jakow Smirnowia hakemaan.
Noin viiden tunnin kuluttua tuli ratsumies takaisin, pappi mukanaan.
— Minua ilahuttaa tuttavuutenne! Sanoi Kunin kohdatessaan papin eteisessä. — Vuoden ajan olen asunut ja palvellut paikkakunnalla, niin olisi jo kenties aika tulla tuttavaksi. Tehkää hyvin! Miten nuoren näköinen te sentään olette... kummeksi Kunin — Paljonko teillä on ikää?
— Kahdeksankolmatta... vastasi Jakow Smirnow, puristaen hennosti ojennettua kättä ja, tiesi mistä syistä, punastuen.
Kunin saattoi vieraansa työhuoneeseensa ja rupesi lähemmin häntä tarkastamaan.
„Aivanhan hänellä on kuin naisen kasvot!” ajatteli hän.
Ja todellakin oli papin kasvoissa paljon naismaista: koukkunenä, vaaleanpunaiset posket ja suuret, sinisen harmahtavat silmät sekä tuskin huomattavat kulmakarvat saattoivat Kuninin lausumaan hänestä semmoisen arvostelun. Pitkä, punertava tukka riippui suorina, kuivina tupsuina alas hartioille. Viikset olivat vasta kehkeytymäisillään aikamiehen viiksiksi, mutta parta oli sitä laatua, jota seminaarilaisten kesken, en tiedä miksi, on ruvettu nimittämään „untuvaparraksi”. Se oli harva ja vaalea ja sen puolesta omituinen, että se menestyäkseen vaati erilaista maa-alaa, mutta kun isä Jakowin leuka oli jotensakin samallaista pohjaa kaikilta paikoin, kasvoi se toisin paikoin harvempaa, toisin paikoin tiheämpää. Tämä mätäsparta näytti siis ikäänkuin syntyneen siten, että isa Jakowia oli haluttanut pukeutua papin naamariin; mutta kun hänellä ei ollut partaa, oli hän ruvennut sitä keinotekoisesti valmistamaan ja tullut keskeytetyksi keskellä ankarinta liimaustyötään. Yllään hänellä oli lievän sikurikahvin karvainen papinkauhtana.
„Omituinen mies ...” tuumi Kunin, luoden silmäyksen papinkauhtanan alaosaan, jonka liepeet olivat ylteistään liassa. „Ensi kertaa tulee taloon, eikä voi pukeutua siistimmin.”
— Istukaa, arvoisa isä, sanoi Kunin enemmän hajamielisesti kuin ystävällisesti, siirtäen nojatuolin lähemmäksi pöytää. — Istukaa, olkaa hyvä!
Isä Jakow rykäisi nyrkkiinsä, istuutui epämukavasta tuolin toiselle laidalle ja pani kädet polvilleen. Hänen pieni kasvunsa, kapea rintansa, hikiset ja ihomaalin muuntamat kasvonsa vaikuttivat alusta pitäen epäedullisesti Kuniniin. Tätä ennen Kunin ei mitenkään olisi uskonut, että Venäjällä on mokomia saamattoman ja raukan näköisiä pappeja, mutta koko isä Jakowin olento, hänen tapansa pitää käsiä polvillaan ja istua tuolin toisella laidalla, todisti hänessä oman arvon puutetta, melkein halunkkimaisuutta.
— Minulla olisi, pastori, teille oikeastaan vähän asiaa ... sanoi Konin keskustelun aluksi, heittäytyen tuolin selkämystä vasten. Minun osakseni on tullut mieluinen velvollisuus auttaa teitä eräässä hankkeessa, josta on toivottava paljon hyötyä... Asia on se, että minä Pietarista palattuani löysin pöydältäni porvarissäädyn edustajalta tulleen kirjeen. Jegor Dimitrijewitsh kehottaa minua ottamaan hoitoni ja holhoukseni alaiseksi täkäläisen kirkkokoulun, joka avataan Sinkowossa. Pastori, minä olen sydämestäni iloinen... enemmänkin, minä suostun ihastuksella tähän ehdotukseen.
Kunin nousi sijaltaan ja rupesi astelemaan työhuoneensa lattiaa pitkin.
— Jegor Dimitrijewitsh tietää yhtä hyvin kuin tekin, ettei minulla ole suuria varoja käytettävänä. Tilani on kiinnityksessä ja jotenkuten tulen vain toimeen niillä tuloilla, mitkä minulla on virastani … Suurta kannatusta ette niin tavoin voi minulta toivoa, mutta tahdon tehdä kaikki, mihin voimani suinkin riittävät… Milloinkas, pastori, aiotte avata koulun?
— Kunhan saadaan rahaa ensin... vastasi isä Jakow.
— Eikös teillä nyt sitten ole mitään varoja sitä varten käytettävissä?
— Melkein se niin on... Kuntakokouksessa päätettiin maksettavaksi 20 kopekkaa mieheen vuodessa, mutta se on vasta paljas lupaus. Mutta koulun kuntoonpano vaatii ainakin lähes parisataa ruplaa ihan ensi käteen...
— Hm — niin... Sääli kyllä, ettei minulla tällä kertaa satu olemaan niin paljon rahaa ... huokasi Kunin. — Matkoilla tulin menettäneeksi kaikki... vähän tulin velkaantumaankin Lisäksi... Tuumitaanpa yksissä neuvoin jokin keino ...
Kunin alkoi aprikoida ääneen. Hän lausui julki ajatuksensa ja tarkkaili pastorin kasvoja, nähdäksensä niistä milloin pastori oli myöntyväinen, milloin hän oli vasten. Mutta pastorin kasvoja ei sopinut sanoa sielun peiliksi, niistä ei näkynyt kuin arkaa umpimielisyyttä ja pelkuruutta. Tarkkaamalla pastorin kasvojen ilmeitä, saattoi ajatella, että Kunin puhui min korkeita asioita, ettei pastorin järki niitä ollenkaan käsittänyt; näytti kuin olisi hän kuunnellut vain kohteliaisuudesta isäntää kohtaan ja sen tähden, ettei häntä leimattaisi tyhmyriksi.
„Herra pastori ei näy juuri olevan tämän maailman viisaimpia ...” ajatteli Kunin. „Ujo ja arka ja lisäksi tyhmänsekainen.”
Vähän elpyi, jopa naurahtikin pastori, kun palvelija toi tarjottimella kaksi teelasia ja leipäkorin, jossa oli korppuja ja rinkilöitä. Pastori otti tarjotun lasin ja ryhtyi heti juomaan.
— Eiköhän tulisi kirjoittaa tästä piispalle? jatkoi Kunin yhä arveluitaan. — Sillä eihän kysymys kirkkokoulujen perustamisesta ole oikeastaan kuntien, vielä vähemmin meidän, vaan itse hengellisen hallinnon vireille panema. Sen tulisi siis antaa siihen tarvittavat varatkin. Muistan lukeneeni jostakin, että sitä varten oli annettu jo erityinen rahanmääräyskin. Ettekö te ole kuullut siitä mitään?
Pastori oli niin syventynyt teenjuontiinsa, ettei hän tähän kohta paikalla mitään vastannut. Hän nosti harmaan-siintävät silmänsä, katsoi kotvan miettiväisesti Kuniniin päin ja ikäänkuin sitten vasta olisi hoksannut mistä kysymys oli, pudisti kieltävästi päätään. Hänen rumilla kasvoillaan välähti mielihyvän hymy, joka samalla ilmoitti tyydyttämätöntä, mitä proosallisinta ruokahalua. Hän joi ja maiskutti huuliaan joka siemaukselta. Teen juotuaan pani hän lasin pöydälle, otti sen sitten jälleen käteensä, tutki sen pohjaa ja jätti sen viimein rauhaan... Mielihyvän ilme häipyi kasvoilta ... Sitten näki Kunin vieraansa ottavan leipäkorista rinkilän, puraisevan sitä kerran, kääntelevän sitä käsissään ja pistävän sen sukkelasti taskuunsa.
„No eipä tuo ole papin tapaista!” ajatteli Kunin, kohottaen halveksivasti olkapäitään... „Lieneekö papin-ahneutta vai poikamaisuuttako lienee?”
Tuotettuaan vieraalleen vielä lasin teetä ja saatettuaan hänet, porstuaan asti, Kunin heittäytyi sohvalle, mielessään isä Jakowin herättämä töykeä tunnelma.
„Mikä kummallinen, raaka ihminen!” ajatteli hän. „Likainen, siivoton, typerä ja kaiketi juoppokin… Hyvä isä sentään! Ja mokoma on vielä pappi ja rippi-isä! Siinä kansanopettaja! Kaunis kansanopettaja! Kansanopettaja, jolla ei ole oman arvon tuntoa, joka ei ole saanut kasvatusta, joka peittelee korppuja taskuunsa, kuin mikäkin koulupoika ... Hyi! Missä lienevät piispankin silmät olleet siunatessaan tämmöistä miestä? Minä he oikeastaan pitävät kansaa, kun työntävät sille moisia opettajia. Siihen tarvittaisiin miehiä, jotka edes...”
Ja Kunin mietti mielessään minä miehinä Venäjän papisto oikeastaan tahtoo sukeutua kansan silmissä....
„Jos minä esim. olisin pappi... Sivistynyt ja tehtäviinsä innostunut pappi voi saada paljo aikaan ... Minulla olisi koulu jo aikoja sitten toimessa. Entä saarnat sitten? Jos pappi on harras ja rakkaudella kiintynyt työhönsä, niin millaisia mahtavia, liikuttavia herätyssaarnoja hän voisikaan pitää!”
Kunin painoi silmät umpeen ja alkoi ajatuksissaan sommitella kokoon saarnaa. Kotvan perästä hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi kiivaasti liikutella kynää paperilla.
„Annan sen hänelle luettavaksi kirkossa…” ajatteli hän.
Seuraavana sunnuntaina lähti Kunin aamulla varhain kirkolle, kouluasiasta päättämään ja tutustumaan kirkkoon, jonka seurakunnan joukkoon hänkin luki itsensä nyt kuuluvaksi. Kelirikosta huolimatta oli aamu varsin juhlallinen. Aurinko paistoi täydeltä terältään ja uursi räikeillä säteillään syviä uomia valkoiseen lumeen. Sulaessaan kimalteli lumi niin kirkkaasti, että oli vaikeata siihen katkoa ja lumipeiton alta pyrki näkösälle hento syksyinen oras. Varikset lentelivät raskaasti ilmassa.
Puukirkko, jonka eteen Kunin saapui, oli vanha ja harmahtava; aikoinaan valkeiksi maalatut porraspylväät olivat luoneet päällyskerroksen pois ja näyttivät nyt vain kahdelta pahanpäiväiseltä pökkelöltä. Oven kohdalla oleva jumalankuva häämöitti sumeana täplänä. Mutta tämä köyhyys tuntui Kuninista liikuttavalta ja surettavalta. Katse nöyrästi maahan luotuna astui hän kirkkoon ja pysähtyi ovensuuhun. Jumalanpalvelus oli vasta alkanut. Vanha kyyryselkäinen kirkonpalvelija luki kolkolla, soinnuttomalla äänellä tunnit. Isä Jakow, kaiken aikaa palveltuaan ilman apumiestä, kulki ympäri kirkkoa pyhää savua suitsuttaen. Ellei Kuninin olisi vallannut nöyryyden tunne, olisi hän varmaan kirkkoon tultuaan ja isä Jakowin nähtyään vetänyt suunsa hymyyn. Pienikasvuisen papin yllä oli murjottu, tavattoman pitkä ja jostain kuluneesta kellervän näköisestä kankaasta tehty papinviitta. Viitan alaosa laahasi maata.
Kirkko ei ollut läheskään täynnä. Kirkossa olijoita silmäillessään Kuninia hämmästytti se seikka, että hän näki vaan vanhuksia ja lapsia... Missähän työtätekevä ikäluokka? Missä nuoriso ja aikuinen väki? Mutta vähän aikaa seisottuaan ja silmäiltyään tarkemmin otaksumainsa vanhusten kasvoja, Kunin huomasi, että ne, joita hän oli pitänyt vanhuksina, olivatkin kaipaamaansa nuorta väkeä. Tähän pieneen näköhairahdukseen ei hän muutoin sen suurempaa merkitystä pannut.
Sisästäpäin oli kirkko yhtä vanha ja harmaa kuin ulkoakin. Pyhäinkuvilla varustetuissa väliseinissä ei ollut pienintäkään paikkaa, mihin ei ajan hammas olisi jälkeään jättänyt. Ikkunoita oli paljon, mutta väritys oli yleensä harmaata ja sen tähden vallitsi kirkossa alinomaa hämärä.
„Jolla on puhdas sydän ja rauhallinen omatunto, hänen on hyvä rukoilla täällä ...” ajatteli Kunin. „Niinkuin Roomassa Pietarinkirkossa mielen valtaa suurenmoisuus, niin täällä valtaa liikuttava yksinkertaisuus ja köyhyys.”
Mutta hänen rukoukseen taipuva mielensä haihtui heti, kun Jakow pastori astui alttarille ja alkoi jumalanpalveluksen. Jouduttuaan nuorena seminaarin penkiltä suoraan papinuralle, ei isä Jakow ollut kerinnyt vielä vakaantua toimeensa. Hänen lukiessaan tuntui niinkuin hän ei vielä olisi ollut selvillä siitä, pitikö hänen lopettaa korkealla tenoriäänellä vaiko matalalla bassolla; kumarrukset teki hän osaamatta, kulki liian kiireesti ja alttarin ovet avasi ja sulki hän liian kovasti.... Vanha kirkonpalvelija, joka oli sekä kuuro että sairaannäköinen, kuuli huonosti mitä pappi sanoi ja sentähden jumalanpalvelu ei suoriutunut pienittä väärinkäsityksittä. Milloin pastori ei vielä ennättänyt lukea loppuun luettavaansa, kun kirkonpalvelija jo alkoi kiskoa kohti kurkkua, tai oli pastori jo aikaa sitten lopettanut ja kirkonpalvelija seisoi hörpistäen korvaansa alttarille päin, kunnes joku nykäisi häntä liepeestä. Ukolla oli kolea, soinnuton ia sairaaloinen ääni, jonka rinnanahdistus teki sitäkin varisevammaksi ... Epäsointua täydensi vielä se seikka, että ukolla oli apumiehenä poikanen, jonka pää tuskin näkyi laululavan kaiteiden takaa. Poika lauloi korkealla, vinkuvalla äänellä ja näytti panevan pakiparastaan äänen laskeumista vastaan. Kunin kuunteli vähän aikaa ja lähti sitten ulos paperossiaan polttamaan. Hän oli masentunut ja katsoi yrmeästi, miltei vihaisesti vanhaa harmahtanutta kirkkoa.
— Valitetaan hengellisen hartauden kansassa olevan lamassa… huokasi hän. — Kumma ettei niin olisi! Antaisivat yhä useammin moisia pappeja!
Kolmisen kertaa vielä sen jälkeen meni Kunin kirkkoon, mutta joka kerran hän yhtä kiihkeästi halusi päästä hengittämään raitista ilmaa. Jumalanpalveluksen päätyttyä lähti hän isä Jakowin luo kotiin. Ulkoa päin ei pastorin asuntoa saattanut erottaa muista samanlaisista talonpoikaisasunnoista muun puolesta kuin että pappilan rakennusta peittivät katto-olet tasaisemmin ja että ikkunoissa näkyi uutimet. Pastori saattoi Kuninin pieneen, valoisaan kammariin, jossa lattia oli savesta ja seiniä peittivät huokeahintaiset tapetit. Seinillä oli vain muutamia puitteisiin sovitettuja muotokuvia ja kello, jonka ketjuissa lisäpainona reksattivat sakset; huone teki sisästä päin hyvin tyhjän vaikutuksen. Huonekaluista saattoi ajatella niin, että isa Jakow oli käynyt talosta taloon haalimassa niitä kokoon: yhdessä paikassa oli hänelle annettu kolmijalkainen pyöreäpöytä, toisessa jakkara, kolmannessa paikassa tuoli, jonka selkämys oli suora, mutta pohja lytyssä, ja viimeisessä paikassa oli oltu koko auliita, kun oli työnnetty koko sohvan tapainen kalu, vaikka kalulla muuten olikin aivan suorassa seisova selkämys ja ristikonmuotoinen pohja. Kaikki huonekalut olivat punaiseksi maalatut ja haisivat kovasti maalille.
— Oletteko ensi kertaa meidän kirkossa? kysyi pastori, ripustaen hattunsa suureen, hakomaiseen naulaan.
— Niin, ensi kertaa... Kuulkaa, pastori, ennen kun ryhdymme itse asiaan, niin olkaa hyvä ja tarjotkaa minulle teetä, sillä kurkkuani kuivaa kovin.
Pastori räpytti silmiään, rykäisi ja meni väliseinän taakse, josta samassa alkoi kuulua kuiskailua.
„Puhelee kaiketi rouvanpa kanssa …” ajatteli Kanin. „Olisi hauska nähdä minkä näköinen rouva hänellä on.
Kotvan perästä tuli pastori taas väliseinän takaa näkyviin hikisenä ja punaisena ja koetettuaan, vaikka turhaan, vetää suutansa nauruun, istahti hän sohvan reunalle vastapäätä Kuninia.
— Teekeitin pannaan kohta kiehumaan, sanoi hän vieraaseen katsahtamatta.
„Hyvä ihme, nyt vasta pannaan teekeitin kiehumaan!” ajatteli Kunin itsekseen. „Kestää sitä odottaa!” — Minä toin teille nähtäväksi konseptin kirjeeseen, jonka olen kirjoittanut piispalle, sanoi hän sitten. — Luen sen teetä juotuamme. Kenties voitte siihen jotakin lisätä…
— Hyvä on.
Seurasi äänettömyys. Pastori kosketti pelonalaisesti väliseinää, silitti hiuksiaan ja pyyhkäsi nenäänsä.
— Varsin hyvä ilma on tänään, sanoi hän.
— Niin on. Kuulkaas, minä luin eilen erään kyhäyksen, joka ansaitsee huomiota. Volskojen piirikunta on päättänyt jättää kaikki koulunsa papiston tarkastuksen alaisiksi. Sekin on kuvaavaa.
Kunin nousi paikaltaan, asteli pitkin savista permantoa ja lausui julki mielipiteitään.
— Se ei vielä mitään, sanoi hän, — jos papisto oikealla tavalla käsittäisi korkean kutsumuksensa ja selvästi tuntisi velvollisuutensa. Mutta paha kyllä, tiedän semmoisiakin pappeja, jotka kehityksensä ja siveellisen vakaumuksensa puolesta eivät kelpaisi sotakirjureiksikaan, saatikka papeiksi. Ja tekin myönnätte, että huono opettaja tuottaa koululle vähemmän vahinkoa kuin huono pappi.
Kunin katsahti isa Jakowiin, joka istui kumarassa, jotakin mielessään punniten ja sen näköisenä, kuin ei olisi ensinkään kuunnellut vieraansa puhetta.
— Jasha, tuleppas tänne, kuului samassa naisen ääni väliseinän takaa.
Pastori ojensihe suoraksi ja seurasi kutsua. Taaskin kuului äskeinen kuiskutus.
Kuninin teki kovasti mieli teetä.
„En jaksa odottaa heidän teetään!” ajatteli hän katsahdettuaan kelloonsa. „Taidan sen lisäksi olla vastenmielinen vieras. Isäntä ei ole suvainnut puhutella minua sanallakaan, istuu vaan ja räpyttelee silmiään. Parasta lienee että lähden tieheni.”
Kunin otti hattunsa, odotti kunnes pastori tuli takasin ja sanoi sitten jäähyväiset
— Turhaan meni koko aamupuoli! pahoitteli hän kotimatkallaan. — Sen pölkky! Kouluasiat häntä huvittavat yhtä paljon, kuin minua mennyttalvinen lumi. Ei tule koko asiasta mitään; lienee parasta luopua siitä! Ensin on toimittava siihen suuntaan,että saadaan tänne hyvä pappi, ja sitten vasta koulu.
Kunin nyt miltei vihasi isä Jakowia. Tuo ihminen, hänen kurjan omituinen muotonsa, pitkä, murjottu viittansa, sileät, naismaiset kasvonsa, outo käyttäymisensä papin virkaa toimittaessaan, elämäntapansa ja virallinen, umpimielinen kunnioittavaisuutensa tekivät lopun siitäkin vähäisestä uskonnollisesta tunteesta, joka vielä asui Kuninin povessa, jossa se lapsenhoitajan aikuisten satujen kanssa yhteydessä joskus vielä saattoi lämmittää mieltä. Mutta kylmyytensä ja välinpitämättömyytensä, jolla hän kohteli Kuninin osottamaa sydämellistä ja harrasta osanottavaisuutta hänen asiassaan, oli Kuninin itserakkaudelle kova kolaus ...
Saman päivän illalla asteli Kunin kauan aikaa pitkin huoneensa lattiaa tuumiskellen, sitten istahti hän päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan kirjettä piispalle. Anottuaan rahaa koulua varten ynnä itselleen piispallista siunausta, hän muun muassa sydämellisellä, lapsellisella luottavaisuudella ilmaisi piispalle ajatuksensa Sinkowon papista. „Hän on nuori,” kirjoitti hän, „ei ole tarpeeksi valmistunut tehtäväänsä, ei liene ehdottomasti raitis eikä ylimalkain vastaa sitä, mitä Venäjän kansa vuosisatojen kuluessa on tottunut vaatimaan sielunpaimeniltaan.” Saatuaan kirjeen valmiiksi, Kunin huokasi melkoista helpommin ja laskeusi levolle, tietäen tehneensä hyvän työn.
Jo varhain maanantai-aamuna, kun hän vielä makasi, tultiin ilmoittamaan, että pappi oli tullut ja tahtoi tavata häntä. Kunin ei halunnut nousta kesken uniaan, vaan käski sanoa papille, että hän ei ollut kotona. Tiistaina matkusti hän kokoukseen ja lauantaina kotiin tultuaan, kertoi palvelija, että isä Jakow oli käynyt jok’ikinen aamu häntä tapaamassa.
„Mahtoivat rinkiläni maistua hyvältä!” arveli Kunin.
Sunnuntaina illansuussa tuli pastori uudestaan. Tällä kertaa eivät ainoastaan helmat olleet liassa, vaan hattukin. Hän oli niinkuin edelliselläkin kerralla hikinen ja punainen kasvoiltaan ja istahtikin samaan tapaan nojatuolin äärimmäiselle reunalle. Kunin oli päättänyt olla kokonaan kajoamatta kouluasiaan, hukkaamatta helmiä ...
— Mina toin teille, Pavel Mihnilowitsh, luettelon tarvittavista opetusvälineistä... virkkoi pastori.
— Minä kiitän…
Mutta kaikesta näkyi, ettei tämä luettelo yksinomaan ollut syynä papin tuloon. Koko hänen olennostaan ilmeni suurta hämminkiä, mutta kasvot olivat päättäväiset, kuten ihmisen, jonka uusi, oiva aate äkkiä on kokonaan vallannut. Hän yritti sanomaan jotakin varsin tärkeää, mutta hänen oli vaikea voittaa pelkuruuttaan.
„Miksipä hän taaskaan ei puhu mitään?” ajatteli Kunin harmistuneena. — „Pitipä hänen tulla siihen istumaan! Ei minulla ole aikaa viettää iltaani hänen seurassaan!”
Vaitiolonsa heikkoutta edes jollakin tavoin parantaakseen ja salatakseen sisällistä taisteluaan, rupesi pastori väkinäisesti hymyilemään; mutta tämä ainainen hymyileminen, joka niin huonosti soveltui ainainen harmahtavien silmien tuijottavaan katseeseen, oli Kuninista siksi töykeä näky, että hänen täytyi kääntyä toisaanne päin.
— Suokaa anteeksi, pastori, minun täytyy lähteä … sanoi hän samassa.
Pastori Smirnow vavahti äkkiä, ikään kuin torkuksissa oleva ihminen, jota on lyöty, ja rupesi yhä vain hymyillen varistamaan likaisia helmojaan. Huolimatta tuon henkilön inhoittavaisuudesta tuli Kuninin yht’äkkiä häntä sääli ja hän tahtoi lieventää hieman ankaraa käytöstään.
— Pyydän teitä, pastori, tulemaan toiste… sanoi hän, — mutta nyt olisi minulla kuitenkin lähtöni edellä teille eräs pyyntö... Tiedättekös, minä satuin tuonoin joutumaan niin vakavan juhlalliselle tuulelle, että sepustin kaksi saarnaa… Annan ne teille tarkastettavaksi ... Jos kelpaavat, niin lukekaa ne ...
Kotvasen seisottuaan, hangattuaan ja pudistettuaan likaisia helmojaan, taukosi pastori väkinäisesti hymyilemästä ja kohotti päättävästi päänsä.
— Pavel Mihailowitsh, virkkoi hän, koettaen näköjään puhua kovasti ja selkeästi.
— Minä kuulin, että te olette ... sanonut pois kirjurinne ja ... että haette uutta ...
— Niin kyllä ... Olisiko teillä esitettävänä joku?
— Minä, nähkääs ... minä ... Ettekö voisi antaa tuota tointa ... minulle?
— Ettehän suinkaan aio luopua pappis-uralta? kysyi Kunin kummastuen.
— Ei, ei, puhui pastori vilkkaasti, tiesi miksikä vaaleten ja väristen koko ruumiissaan. — Jumala varjelkoon minua siitä! Jos sitä epäilette, niin en tahdo koko asiasta tietää. Se olisi minulle niin sopiva sivutoimi ... tulojen kartuttamiseksi ... Mutta ellette halua, niin olkoon sitte tykkänään!
— Hm ... tulojen kartuttamiseksi .... Mutta tiedättekö, että minä maksan kirjurilleni vain kahdeksankolmatta ruplaa kuukaudessa?
— Minä suostun rupeamaan vaikka kymmenestä! sanoi isa Jakow ja katseli ympärilleen. — Kymmenenkin riittäisi mulle! Te katsotte kummaksi ja ... kaikkihan sitä katsovat kummaksi. Sillä pappien pohjattomuus on tullut pahaan huutoon, minne he muka rahansa panevat? Itsekin tunnen oman ahneuteni ... tuomitsen ja paheksin sitä ... hävettää ihmisten silmiin katsoa ... Sanon sen teille, Pavel Mihailowitsh, ihan puhtaalla omallatunnolla ...
Pastori vetäsi henkeään ja jatkoi:
— Tiellä tullessani sommittelin kokoon koko tunnustuksen teille lausuttavaksi, mutta ... kaikki olen unhottanut, enkä löydä sanoja. Minä saan palkkaa seurakunnalta sataviisikymmentä ruplaa vuodessa ja kaikki ihmettelevät, mihin minä rahani panen ... Mutta puhunpa asian teille ihan niinkuin se on ... Neljäkymmentä ruplaa maksan hengelliseen seminaariin veljeni Pietarin puolesta ... Hän saa sieltä kaiken muun vapaasti, ainoastaan paperi ja kynät ovat minun hankittavat ...
— Oi, uskon, uskon! Mutta miksi te kaikkea tuota puhutte minulle? sanoi Kunin, tehden kädellään kärsimättömän liikkeen ja tuntien asemansa käyvän tuskalliseksi vieraansa avomielisyyden tähden. Sitä paitsi oli hänen äärettömän vaikea katsoa vieraansa kyynelistä loistaviin silmiin, eikä hän nähnyt mitään mahdollisuutta pelastukseen tukalasta tilastaan.
— Sitten en ole maksanut suoraksi konsistoorin paikastanikaan. Paikansaannin ehdoksi määrättiin, että minun tulee maksaa konsistoorille kaksisataa ruplaa, kymmenen ruplaa kuukausittain ... Päättäkää itse, minkä verran siitä sitten jää. Ja pitäähän minun isä Aaprahamillekin maksaa, ellei enempää niin ainakin kolme ruplaa kuukaudessa.
— Kuka isä Aaprahami on?
— Se on hän, joka ennen minua oli Sinkovossa pappina ja elää vielä nytkin. Mihinkä hän menisi? Kuka häntä ottaisi syöttääkseen? Vaikka hän onkin vanha niin tarvitseehan hänkin nurkan asuakseen, palan leipää ja vaatteita! ... Sitä en voi kärsiä, että hän, joka kuitenkin on pappi, kävisi mieroa kiertämässä. Minulle siitä jos mistään synti tulee! Hän ... hän on kaikille velkaa, ja synti siitä minulle tulisi, ellen hänelle maksaisi.
— Pastori liikahti paikaltaan, tuijotti mielettömästi lattiaan ja rupesi astelemaan edestakasin huoneessa.
— Voi, Jumalani! mutisi hän, milloin kohottaen, milloin laskien kätensä — Jumala meitä auttakoon ja varjelkoon! Miksi pyrkiäkään semmoiseen asemaan, jos kerran tuntee uskonsa heikoksi ja voimia puuttuvan? Milloin loppuukin tämä tuskani! Auta, taivahan Herra!
— Rauhoittukaa, pastori! pyyteli Kunin.
— Nälkäkään ei ole ollut meidän talossamme outo vieras, hyvä Pavel Mihailowitsh! jatkoi isä Jakow. — Antakaa anteeksi, mutta voimani ovat ihan lopussa ... Tiedänhän minä, että jos rupeaisin pyytämään ja pokkuroimaan, niin ainahan sitä jokaiselta apua tulisi, mutta ... sitä en voi! Minun on häpeä! Kuinka ilkeäisin talonpoikaisilta ihmisiltä pyytää! Te palvelette itse täällä ja siis myös tiedätte ... Kuka voisi anovaa kättänsä kurottaa kerjäläistä kohti? Ja varakkaammilta, niinkuin esim. tilanomistajilta, ei luontoni anna pyytää. Mitä sanoisi ylpeys? Entä mikä häpeä.
Pastori viittasi kädellään ja kynsi molemmin käsin hermostuneesti päätään.
— Häpeällistä?! Äärettömän häpeällistä? Minä en voi; olen siksi ylpeä, etten tahdo näyttää köyhyyttäni maailmalle! Kun olitte meillä, niin eihän meillä teetä ensinkään ollut. Ei lehden ruhkaa ollut, hyvä Pavel Mihailowitsh, ja ylpeys esti taasen suoraan tunnustamasta teille sitä! Häpeän sukuani, häpeän näitä olkalappuja, koko papin tointani häpeän ... ja nälkääni... Ja onko ylpeys pappismieheen nähden puolustettavaa? Sanokaa!
Pastori seisahti keskellä huonetta ja alkoi, juurikuin Kuninia ei olisi ollut niillä main, itseksensä aprikoida:
— Ja vaikka vielä itse kestäisin nilan sekä häpeän, niin onhan minulla, Herra nähköön, vaimo! Hän on kasvanut hienossa perheessä, hän on valkokätinen ja hento, tottunut teehen ja vehnäleipään ja ruokaliinoihin ... Kotona soitteli pianoakin ... Nuorikin hän on vielä, ei kahtakymmentäkään vielä täyttänyt ... Häntä haluttaisi käydä kauniisti puettuna, viettää hilpeätä elämää ja käydä vieraisilla ... Mutta meidän kun ei kannata pitää palvelijaa, niin on hän sen näköinen, etten ilkeä häntä kadullakaan näyttää. Oi, oi! Se on hänen ilonsakin, kun jostakin satun vieraista tultuani tuomaan hänelle omenan tai rinkilän ...
Pastori kynsi taas molemmin käsin päätään.
— Siitä on luonnollisesti seurauksena, että keskinäinen suhteemme ei perustu rakkauteen, vaan toinen toisemme säälimiseen... En voi itse kärsimättä ajatella ja nähdä häntä. Mitä maailmassa saakaan kokea! Jos siitä sanomalehteenkin kirjoittaisi, niin ei kukaan sitä uskoisi... Ja milloin tästä kaikesta tulee loppu?
— Kyllin jo, hyvä pastori! sanoi Kunin melkein itkunsekaisella äänellä. — Miksi maailmata katsella synkemmältä kannalta kuin se todellisuudessa on?
— Suokaa anteeksi, Pavel Mihailowitsh ... mutisi isä Jakow ikäänkuin päihtyneenä. — Suokaa anteeksi! Se on kaikki tyhjää ja minä pyydän: älkää te panko siihen mitään huomiota … Minä syytän ja tulen aina syyttämään ainoastaan itseäni... Ainoastaan itseäni!
Pastori Smirnov katsahti ympärilleen ja puhui hiljaisella, kuiskaavalla äänellä:
— Eräänä aamuna kuljen varhain Sinkowosta Lutshkovon kylään päin, ja näen vaimon rannassa jotakin toimivan ... Astun lähemmäksi, enkä ole uskoa silmiäni ... Kauheaa! Tohtori Ivan Sergejevitshin vaimo on vaatteita huuhtomassa... Tohtorin rouva, joka on päättänyt instituutin! Ettei ihmiset näkisi, oli hän noussut aikaisemmin ja astunut tänne virstan päähän kylästä ... Voittamaton ylpeys! Kun hän huomasi minun seisovan jo aivan lähellä ja tiesi, että minä olen päässyt perille heidän köyhyydestään, niin hän häpesi ja punastui... Minä riennän hänen luokseen auttaakseni häntä, ja hän kiireen päätä mättää pyykit kokoon, etten näkisi hänen rikkinäisiä paitojaan...
— Miten tuntuneekin kaikki sentään niin uskomattomalta ... sanoi Kunin käyden istumaan ja miltei kauhulla katsellen pastorin kalpeita kasvoja.
— Niin. kukapa uskoisi! Sitä ei ole vielä koskaan tapahtunut, hyvä Pavel Mihailowitsh, että tohtorin rouva olisi käynyt joen rannassa pyykkiä huuhtomassa. Ei missään maailman ääriässä sitä ole kuultu! Pappina ja rippi-isänä minun ei pitäisi semmoista sallia, mutta minkäpä minä sille voin? Itse olen kärkäs kuin synti pyytämään maksutta parannusapua hänen mieheltään! Luulette kaiketi, että tämäkin on mahdotonta ja siis uskomatontakin. Omiin silmiinsä ei tahdo luottaa, niin mitäs sitten! Kun minä esim. jumalanpalveluksen aikana silmäilen alttarilta yleisöä ja näen laumassani nälkäisen Aaprahamin ja papin rouvan ja kun muistelen tohtorinrouvaa, miten hänen kätensä olivat kylmästä vedestä siniset, niin uskokaa taikka älkää ajatus tykkänään seisattuu, seisot kuin tomppeli, kunnes kirkonpalvelija jotakin ääntäsee. Kauheaa!
— Pastori rupesi taas liikkumaan edestakaisin lattialla.
— Voi, Herra Jeesus! sanoi hän kädellä viitaten. — Voi, taivaan pyhimykset! Mahdottomaksi käy enää palvella! Tekin puhutte minulle esim. koulusta ja minä seison kuin pölkky, en käsitä mitään ja ajattelen lakkaamatta vaan kärsimistä ... Mutta minä viivytän suotta teitä ja kulutan teidän aikaanne. Suokaa anteeksi, teidänhän oli lähdettävä ...
Kunin puristi äänettömänä pastorin kättä, saattoi hänet eteiseen ja tultuaan takasin työhuoneeseensa, seisahtui ikkunan eteen. Hän näki pastorin lähtevän talosta, näki hänen painavan päähänsä leveälierisen, väristään luopuneen hattunsa ja kulkevan verkalleen, pää alas painettuna, ikäänkuin olisi hävennyt avomielisyyttään, tietä myöten kotiin päin.
„Ei hänellä hevosta näy olevankaan,” päätti Kunin. Häntä pelotti ajatellessaan, että pastorin oli, tavottaessaan häntä, täytynyt kulkea jalan. Sinkowoon oli lähes kahdeksan virstaa ja likaa oli niin paljon, että oltiin huutavassa hukassa. Sitten näki Kunin, miten ajuri Antti ja juoksupoika Paramon hypellessään likaluosien yli räiskäyttelivät likaa pastorin päälle ja juoksivat hänen luokseen siunattaviksi. Pastori otti lakin päästään ja siunasi verkalleen Anttia ja sitten juoksupoikaa sekä silitti viimemainitun päätä?
Kunin pyyhkäsi kädellä silmiään ja hänestä tuntui, kuin olisi kätensä siitä tullut kosteaksi. Hän lähti ikkunan luota ja silmäili hämärtävin katsein huonetta, jossa hän vielä oli kuulevinaan tuon arastelevan, vaikeroivan äänen ... Hänen katseensa osui pöydälle... Onneksi oli pastori kiireessä unohtanut hänen saarnansa pöydälle ... Kunin sieppasi ne, repi palasiksi ja heitti pöydän alle.
— Ja minä kun en tiennyt! vaikeroi hän, heittäytyen sohvalle. — Minä, joka olen palvellut täällä toista vuotta kunnioitettuna rauhantuomarina, kouluneuvoston jäsenenä! Sokea nukke mikä olenkaan! Sukkelaan heitä auttamaan!
Hän heittelihe kärsiväiseni puolelta toiselle, puristi ohimoitaan ja jännitti ajatusvoimaansa.
— 20 päivänä saan kuukauspalkkani kaksisataa ruplaa ... Niistä annan sopivalla tekosyyllä sekä hänelle että tohtorin rouvalle... Hänet kutsun pitämään hartaushetken ja tohtoria varten tekeydyn tahallani sairaaksi... Siten en tule loukanneeksi heidän ylpeyttään... Ja Aaprahamiakin tahdon auttaa... Hän luki sormillaan tulonsa ja pelkäsi pahoin itsekin, etteivät ne riittäisi kaikkiin menoihin; maksuksi voudille, palvelijoille, lihakauppiaalle ... Ehdottomasti palasi ajatus niihin äsken vielä niin huolettomiin päiviin, jolloin elettiin „ison hyvyyttä, emon armautta” ja sitä mielettömästi tuhlaeltiin, aikoihin, kun hän kahdenkymmenen-vuotiaana piimäsuuna lahjoitteli protistuteeratuille naisille kalliita viuhkoja, maksoi ajuri Kuismalle kymmenin ruplin päivässä, ojenteli turhamaisuutensa hekumassa näyttelijättärille lahjoja. Voi kuinka ne nyt olisivat kelvanneet nuo turhaan viskatut ruplat, kolmiruplaiset, kymmenruplaiset!
„Aaprahami ukko syö kuukaudessa vain kolmeen ruplaan,” ajatteli Kunin. „Ruplasta saattaa papinrouva ommella itselleen paidan ja tohtorin rouva palkata pesijän. Varmaan minä autan! Autan niin totta kuin olen rehellinen mies!”
Samassa Kunin muisti kannekirjan, jonka hän oli kirjoittanut piispalle ja kylmä väristys pudisti hänen ruumistaan. Tämä muisto täytti hänen sydämensä häpeällä, ja se tuntui sitä lannistavammalta, mitä selvemmin hän käsitti onnettoman sokeutensa, joka oli asettanut häneltä totuuden vakan alle...
Täten sai alkunsa ja virikkeensä jalo harrastus ja kehkeysi hyödylliseksi toiminnaksi miehessä, jonka puhdasta tarkoitusta ei kukaan rohjenne epäillä, vaikka hän ennen olikin nukkunut yltäkylläisyyden ja ajattelemattomuuden sikeätä unta.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa n:ot 26-28/1901 (Uusi Suometar n:ot 149, 155 ja 161 30.6.-14.7.1901.)
* lisätietoja novellista tsehov.infossa.
