Pojat.
Kirj.
Anton Tshekhow.
Suomennos
„Volodja on tullut”, huusi joku kartanolla.
„Rakas Volodjamme on tullut”, karjasi Natalja juosten keittiöön. „Voi, hyvä Jumala.”
Koko Korelowin perhe, joka tunti tunnilta oli odottanut Volodjaansa, syöksyi ikkunoihin. Pihassa oli leveä reki, ja kolme hevosta sen edessä höyrysi hiestä. Reki oh tyhjä, sillä Volodja oli jo eteisessä ja irroitteli punasilla, kohmettuneilla sormillansa hattuansa. Hänen koulu-univormunsa, päähystakkinsa, lakkinsa, kalossinsa ja hiuksensakin ohimoitten kohdalla olivat houreen peitossa ja koko hänen olentonsa, kiireestä kantapäähän asti, tuoksui niin herttaista pakkasilmaa, että häntä nähdessä rupesi paleltamaan ja teki mieli sanoa: „prr!” Äiti ja täti olivat tukehduttaa hänet suudelmillaan ja syleilyillään, Natalja heittäytyi hänen jalkoihinsa ja rupesi vetämään pois hänen huopasaappaitansa, sisaret nauroivat, ovet narisivat ja paukahtelivat, ja Volodjan isä, joka oli paitahihasillaan ja sakset kädessä, juoksi eteiseen ja huusi hämmästyksissään: „Vihdoinkin... ja me kun odotimme sinua jo eilen! Oliko hauska matka! Onko kaikki hyvin? Herra Jumala, antakaa hänen toki tervehtää isäänsä! Vai enkö ehkä ole hänen isänsä?”
„Vou, vou”, haukkui matalalla äänellänsä „Mylord”, suuri, musta koira, ja laahasi häntäänsä seiniä ja huonekaluja vasten.
Kaikki oli muuttunut yhdeksi ainoaksi iloiseksi sekamelskaksi, jota kesti pari minuuttia. Kun ilon ensi purkaus oli ohitse, huomasivat Korolewilaiset, että paitsi Volodjaa oli eteisessä toinenkin pieni mies, joka oh kääritty kaulaliinoihin, saaleihin ja oli huureen peitossa; hän seisoi levottomana nurkassa, suuren näädännahkaturkin varjossa.
„Rakas Volodja, mutta kuka on tuo sitten?” kysyi äiti kuiskaten.
„Ah!” vastasi Volodja miettivästi. „Minulle on kunnia esitellä: tämä on minun toverini Tshesewitsin, toisen luokan oppilas... Otin hänet mukaani meille vieraisiin.”
„Teette meille suuren ilon, tervetuloa” sanoi isä tyytyväisenä. „Pyydän anteeksi, että olen näin epähieno, ilman takkia... Olkaa hyvä! Natolja, auta herra Tsherepisiniä riisuuntumaan! Mutta, Herra Jumala, ajakaa nyt vihdoinkin koira ulos! Siitäpäs nyt on vastus!”
Hetken kuluttua istuivat Volodja ja hänen ystävänsä, yhä punoittavina pakkasesta ja hämillään meluisasta vastaanotosta, pöydän ääressä ja joivat teetä. Talviaurinko paistoi akkunoitten läpi, joita peitti monenlaiset jääkuviot, kimalteli tasaisena teekeittiötä vasten ja heitti säteitänsä posliinipilkkumiin. Huoneessa oli lämmin, ja pojista tuntui, kuin heidän kohmettuneet jäsenensä olisivat ruvenneet kutkuamaan kylmästä ja lämpöisestä, jotka eivät oikein päässeet toisistaan erilleen.
„Niin, katsokaas vaan, pian on joulukin käsissä”, sanoi isä laulavalla äänellä ja kiersi itselleen paperossin tumman ruskeasta tupakasta. „Ei ole pitkä aika siitä, kun oli kesä, ja äiti itki, kun sinä läksit! Ja katsos, nyt olet sinä tullut kotiin… Aika kuluu nopeasti! Sinä muutut ajan mukana, sillä vanhuus lähenee. Herra Tshibisow, syökää, olkaa hyvä, pyydän teitä, älkää kursailko! Meillä pitää olla kuin kotona!”
Volodjan kolme siskoa, Katja, Sonja ja Masha — vanhin heistä oli 11-vuotias — istui teepöydän ääressä, eivätkä he voineet irroittaa katsettaan uudesta vieraasta. Tshesewitsin oli yhtä vanha ja yhtä pitkä kuin Volodja, ei niin pyöreä eikä vaalea, vaan laiha, tumma ja naamassa hänellä oli teerenpilkkuja. Hänellä oli harjan kaltainen tukka, pienet silmät, paksut huulet, ja kokonaisvaikutukseltaan hän oli musta kuin kynä, ja jos hänellä ei olisi ollut kouluvormua yllänsä, olisi hänen ulkonäkönsä puolesta voinut luulla olevan kyökkipiian pojan. Hän oli ärtyisä, pysyi koko ajan ääneti eikä hymyillyt kertaakaan. Pikku tytöt katselivat häntä ja olivat yksimieliset siitä, että hän varmaan oli kovin oppinut ja viisas nuorukainen. Koko ajan istui hän mietteissään ja oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että joka kerta, kun häneltä kysyttiin jotakin, hän säpsähti, pudisti päätänsä ja pyysi, että kysymys tehtäisiin uudestaan. Pikku tytöt huomasivat, että Volodjakin, joka muuten aina oli iloinen ja puhelias, tällä kertaa puhui vähän, ei hymyillyt ollenkaan, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi iloissaan kotiintulosta. Teetä juodessa kääntyi hän vain kerran sisartensa puoleen ja silloinkin hän käytti sopimatonta puhetta. Hän osoitti sormellaan teekeittiötä ja sanoi:
„Mutta Kaliforniassa juodaan teen asemesta viinaa.”
Silminnähtävästi vaivasivat häntäkin ajatuksensa, ja siitä silmäyksestä päättäen, jonka hän vaihtoi ystävänsä kanssa, oli molemmilla samat ajatukset.
Kun tee oli juotu, menivät kaikki lastenkamariin. Isä ja pikku tytöt istuivat pöydän ääreen ja ryhtyivät työhönsä, joka poikien tullessa oli jätetty kesken. Monivärisistä papereista laittoivat he kukkasia ja muita koristuksia joulukuusta varten. Se oli hauskaa ja meluisata työtä. Jokaisen valmistuneen kukkasen ottivat tytöt vastaan riemuhuudoilla, vieläpä hirveästi kiljuen, niinkuin se olisi pudonnut taivaasta; isäkin oli hurmaantunut ja heitteli saksia edes takaisin lattialla. Äiti tuli touhuissaan lastenkamariin, näyttäen kovin suuttuneelta ja kysyi:
„Kuka on ottanut minun sakseni? Sinäkö se taas olit, Ivan Nikolajowitsh, joka olet ottanut minun sakseni?”
„No, herranen aika, ei edes saksiakaan saa ottaa!” vastasi Ivan Nikolajewitsh, itkuun purskahtamaisillaan, vetäytyen takaisin ja ottaen kasvoillensa loukatun miehen ilmeen; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas yhtä iloinen kuin ennenkin.
Volodjan edellisellä kerralla käydessä kotona otti hänkin osaa joulukuusen valmistuksiin, tai juoksenteli pihassa, missä kuski ja tallirenki laittoivat mäkeä; mutta ei ole hän eikä Tshesewitsin panneet mitään huomiota kirjavaan paperiin eikä olleet tallissa, vaan istuutuivat akkunan ääreen ja rupesivat kuiskaten puhumaan jostakin keskenänsä; sitten ottivat he kartaston, aukasivat sen ja rupesivat tutkimaan yhtä karttaa.
„Ensin Permiin ...” — sanoi hiljaa Tshesewitsin. — „Sieltä Tjumeniin... sitten on Tomsk ... sitten... sitten Kamtshakaan... Sieltä vievät samojeedit meidät Beringin salmen poikki... Silloin ollaan Amerikassa ...siellä on paljon turkkieläimiä.”
„Entäs Kalifornia?” kysyi Volodja.
„Kalifornia on etelämmässä... Kunhan ensin laitetaan niin, että päästään Amerikaan, niin ei ole pitkältä Kaliforniaan. Elintarpeita voipi hankkia itselleen metsästyksellä ja ryöstöllä.”
Koko illan vältteli Tshesewitsin pikku tyttöjä ja katseli heitä vihaisesti. Sattui, että hän iltateen jälkeen jäi yksin heidän seuraansa. Sopimatonta oli olla vaiti. Hän ryki ylpeästi, hieroi vasenta kämmentänsä oikeata vasten, tuijotti äkäisesti Katjaan ja kysyi:
„Oletteko lukenut intiaani-kertomuksia?”
„En, en ole lukenut... Mutta kuulkaapas, osaatteko te luistella?”
Ajatuksiinsa vaipuneena ei Tshesewitsin vastannut mitään tähän kysymykseen, puhalteli vain poskiaan pullistellen ja huokasi aivan kuin hänellä olisi ollut hirveän kuuma. Hän käänsi taas katseensa Katjaan ja sanoi:
„Kun lauma puhvelihärkiä juoksee pampatasankoa pitkin, niin maa vapisee.”
Tshesewitsin hymyili ja jatkoi:
„Intiaanit hyökkäävät rautatiejunien kimppuun. Mutta kaikkein pahimmat ovat termiitit.”
„.Mitä ne ovat?”
„Ne ovat jokseenkin samaa kuin muurahaiset; mutta niillä on siivet. Ne purevat hirveän kovasti. Tiedättekö kuka minä olen?”
„Herra Tshesewitsin.”
„En. Minä olen Montigamo, Haukan Kynsi, voittamattomien päällikkö.”
Tshesewitsin käsittämättömät puheet, se, että hän alituisesti kuiskutteli Volodjan kanssa, ja ettei Volodja tahtonut mennä levolle, vaan käveli ja tuumaili jotakin — kaikki tämä oli merkillistä ja salaperäistä. Ja molemmat vanhemmat tytöt, Katja ja Sonja rupesivat pitämään poikia tarkasti silmällä. Illalla, kun pojat olivat menneet makaamaan, hiipivät pikku tytöt heidän huoneensa oven taa ja kuuntelivat heidän keskusteluansa. Mitä kummia he saivatkaan kuulla! Pojat tuumiskelivat karata yhdessä Amerikaan kultaa etsimään; kaikki, mitä he tarvitsisivat matkalla, oli jo hankittu, yksi pistooli, kaksi puukkoa, suurennuslasi, jolla saattoi sytyttää tulen, kompassi ja neljä ruplaa puhdasta rahaa. Kuultiin, että pojat aikoivat kulkea muutamia tuhansia virstoja jalkaisin ja matkan varrella taistella tiikerien ja villi-ihmisten kanssa, etsiä sitten kultaa ja elehvantin luuta, surmata vihollisia, antautua merirosvojen palvelukseen, juoda viinaa ja lopuksi mennä naimisiin jonkun intialaisen kaunottaren kanssa ja ruveta viljelemään maata. Volodja ja Tshesewitsin kutsuivat toisiansa erityisillä nimilläkin. Tshesewitsin oli „Montigamo, Haukan Kynsi” ja Volodja — „minun vaaleasilmäinen veljeni”.
„Varo vaan, ettet sano mitään äidille”, — sanoi Katja Sonjalle heidän mennessään makuulle. „Volodja ottaa Amerikasta mukaansa meille kultaa ja elehvantinluuta, mutta jos sinä kantelet äidille, ei hänen anneta matkustaa.”
Joulun koko aattopäivän tutki Tshesewitsin Aasian karttaa ja teki muistiinpanoja. Volodja kuljeskeli synkkänä huoneesta toiseen ähkien ja puhkien, kuin olisi häntä mehiläinen pistänyt, eikä syönyt mitään. Yhden ainoan kerran hän seisahtui lastenhuoneessa olevan pyhimyksen kuvan eteen, teki ristinmerkin ja sanoi:
„Hyvä Jumala, armahda minua syntistä! Isä Jumala, varjele onnetonta äiti raukkaani!”
Illalla hän itki ja kun hänen piti mennä makaamaan, syleili hän kauvan isää, äitiä ja siskoja. Katja ja Sonja ymmärsivät, mitä tämä merkitsi, mutta nuorin heistä, Masha ei käsittänyt tästä kaikesta yhtään mitään.
Katja ja Sonja nousivat aikaiseen jouluaaton aamuna ja pujahtivat katsomaan, joko pojat nyt karkasivat Amerikaan. He hiipivät ovelle asti.
„Sinä siis et aijo lähteä?” — kysyi Tshesewitsin, „Sano, lähdetkö?”
„Hyvä Jumala!” — sanoi Volodja itkien. „Kuinka voin minä lähteä? Minun käy sääli äitiä.”
„Vaaleasilmäinen veljeni, minä pyydän sinua, tule mukaan! Olethan luvannut minulle, että lähdet, sinähän minutkin sait houkutelluksi, ja kun pitäisi lähteä, pelkäät sinä.”
„En... en minä pelkää, mutta minun... minun käy sääli äitiä.”
„No sano sitten varmaan, lähdetkö vai etkö?”
„Kyllä minä lähden, mutta... mutta odotetaan vähäsen. Minä tahdon olla ensin jonkun aikaa kotona.”
„Siinä tapauksessa lähden minä yksinäni?” — sanoi Tshesewitsin päättävästi.
„Minä tulen, kyllä toimeen ilman sinuakin.” Kumminkin teki hänen mielensä päästä intiaanimetsästykseen ja sotaan! „Koska sinä nyt kerran olet tuommoinen, niin anna minulle takaisin pistoolini.”
Volodja rupesi itkemään niin katkerasti, etteivät sisaret voineet sitä sietää, vaan rupesivat hekin hiljaa itkemään. Sisällä syntyi hiljaisuus.
„Siis sinä et lähde?” kysyi Tshesewitsin vielä kerran.
„Minä mat...matkustan.”
„No pue sitten vaatteet päällesi!”
Ja innostaakseen Volodjaa rupesi hän kuvailemaan Amerikaa, ulvoi kuin tiikeri, matki höyrylaivan ääntä, ja lupasi antaa kaikki leijonan vuodat ja norsunluut, mitä hän vain saisi, Volodjalle.
Ja tämä hoikka, tumma poikanen kiharine tukkineen ja teerenpilkkuineen näytti pikku tytöistä tavattoman merkilliseltä. Se oli päättäväinen, pelkäämätön aika mies, ja niin hän sitten ulvoikin, että kun oven takana seisoi, luuli sisällä todellakin olevan tiikerin tai leijonan.
Kun tytöt menivät takaisin huoneeseensa ja rupesivat pukeutumaan, sanoi Katja kyyneleet silmissä:
„Voi, kuinka minua peloittaa!”
Aina kello kahteen, jolloin oli määrä syödä, oli kaikki hiljaista, mutta päivällisellä huomattiin äkkiä, että pojat eivät olleet kotona. Heitä haettiin renkituvasta, tallista, kylkirakennuksesta, voudin luota — mutta ei löydetty mistään. Teekin juotiin ilman poikia, ja kun illallista syötiin, tuli äiti kovin murheelliseksi ja itkikin vähän. Yöllä haettiin heitä taas, käytiin lyhdyt kädessä joellakin. Herranen alla, mikä mellakka siitä syntyi!
Seuraavana päivänä tuli nimismies, ruokasalissa kirjoitettiin jokin kirje. Äiti itki.
Mutta sitten yht’äkkiä ilmestyi portaitten eteen reki, ja valkeat kolmivaljakkohevoset kuopivat kovasti maata ja hirnuivat.
„Volodja on tullut!” huusi joka pihalla.
„Rakas Volodjamme on tullut!” kiljui Natalja ja syöksyi ruokasaliin.
Ja „Mylord” alkoi taas basso-äänellänsä oman „vou-vounsa”. Saatiin tietää, että pojat oli saatu kiinni kaupungin halleista, he olivat kuljeskelleet siellä pitkän aikaa kysellen, mistä saisi ostaa ruutia. Astuessaan eteiseen heittäysi Volodja heti paikalla äitinsä kaulaan ja alkoi nyyhkyttää. Tyttöset vapisivat ja ajattelivat kauhistuksella, miten nyt kävisi; he kuulivat, että isä vei Volodjan ja Tshesewitsinin työhuoneeseensa ja puheli kauvan heidän kanssansa; äitikin puhui ja itki.
„Onko järkeä moisessa ajatuksessa?” — haastoi isä. — „Varjele pois, jos saavat tietää koulussa, niin antavat teille potkun. Ja te, herra Tshesewitsin, hävetkää! Tämä ei ollut kauniisti tehty! Te olette johtaja, ja minä toivon, että vanhempanne rankaisevat teitä. Onko moista ennen kuultu? Missä te makasitte yönne?”
„Rautatie-asemalla!” vastasi Tshesewitsin ylpeästi.
Sen jälkeen rupesi Volodja nukkumaan ja sai kylmäksi hauteeksi otsallensa etikkaan kastetun pyyheliinan. Lähetettiin heti sähkösanoma, ja seuraavana päivänä saapui muuan rouva, Tshesewitsin äiti, noutamaan poikaansa kotiin.
Kun Tshesewitsinin piti lähteä, olivat hänen kasvonsa pöhötyksissä, ja kun hän otti jäähyväisiä pikku tytöiltä, ei hän virkkanut sanaakaan. Hän otti vain Katjan kirjan ja kirjoitti siihen muistoksi:
„Montigamo, Haukan Kynsi”.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa 9-10/1901.
* lisätietoja novellista tsehov.infossa.
