Missä rakkautta siellä Jumala.
Joulukertomus
kirjoitti
Leo Tolstoj.
(Suomennos).
Eräässä kaupungissa asui suutari nimeltä Martti Avdiéitch. Hänen asuntonsa oli kellarikerroksessa, jossa oli vaan yksi ikkuna. Mutta tämä oli kuitenkin kadulle päin ja siitä saattoi hiin nähdä kaikki ohitse kulkijat ja vaikka niistä ei näkynyt muuta kuin jalat, tunsi Martti niistä useimmat.
Monta vuotta oli hän asunut tässä kellarikerroksessa ja tunsi paljon ihmisiä. Harvoin näki hän saapasparia ohitse kiitävän, joita hän ei olisi tuntenut; monet niistä olivat näet kerran jopa kahdestikin olleet hänen käsissään. Toisiin oli hän pannut puolipohjat, toisia paikannut tai milloin mitenkin korjannut.
Kaikilla oli aina työtä kylliksi, sillä hän ei koskaan pettänyt ketään, valmisti kaikkea hyvistä aineista kohteli kaikkia kävijöitä hyvin.
Kaikkina aikoina oli häntä pidetty kunnon miehenä. Mutta ijälliseksi tultuaan alkoi hän enemmän ajatella autuaaksi pääsemistään mitenkä hän voisi Jumalaa lähestyä.
Monta vuotta oli hän asunut yksin pienen poikansa kanssa. Hänen vaimonsa oli kuollut, vanhemmat lapsensa samoin. Kerran arveli hän jo lähettää nuorimmankin maalle sisarensa luo; mutta sitten hänen kävi sääliksi ja hän lausui itsekseen:
— Enpähän lähetä häntä kuitenkaan, liian vaikeaa olisi Kapitoshkan elää vieraiden ihmisten parissa; olkoon vaan täällä kotona.
Ja Martti eli edelleen ja teki työtä lapsensa hyväksi. Mutta Jumala ei sallinut hänen pitää lastaan. Kapitoshka sairastui, juuri kun oli päässyt siihen ikään, että hänestä olisi voinnut olla apua isälle. Wähän aikaa hän vaan oli kipeänä, sitten kuoli.
Martti hautasi lapsensa ja joutui ihan epätoivon valtaan. Hän oli aivan masennettu ja alkoi napista Jumalaa vastaan. Monesti toivoi hän itselleen kuolemaa ja syytti Herraa siitä, ettei hän itse saanut kuolla lapsensa sijaan, herkesipä vihdoin kirkossakin käymästä.
Silloin tapahtui eräänä päivänä joulun aikaan että eräs Martin ystävistä, joka pyhiinvaeltajana oli kulkenut kahdeksatta vuotta, tuli käymään hänen luonaan. He rupesivat puhelemaan ja Martti valitti katkerasti onnettomuuttaan. — Minua ei enää haluta elää, — sanoi hän, — toivon vaan kuolemaa, muuta en enään Jumalalta rukoile. Minulla ei ole enää toivoa yhtään.
Mutta pyhiinvaeltaja vastasi:
— Noin ei pidä puhua, Martti Avdiéitsh! Ei meidän tule arvostella Jumalan tekoja. Hän on tahtonut sinun poikasi kuolemaa ja jos Hän tahtoo, että sinun pitää elää, niin on se parasta sinulle. Sinun epätoivosi tulee vaan sitä, että sinä ainoastaan elät itseäsi varten ja itseäsi vaan ajattelit.
— No multa, mitä varten me sitten elämme? — kysyi Martti.
— Me elämme Jumalaa varten — vastasi vanhus. Niin se on, joka antaa meille elämiin; häntä varten täytyy meidän siis elääkin. Rupeahan nyt elämään Jumalalle, niin et tunne, enää surua etkä kaipausta, vaan saat voimia kantamaan kaikkea kärsivällisyydellä.
Vanhus virkkoi: — Silläkö tavalla Jumalalle eletään? Sen on Kristus meille opettanut.
— Osaatko lukea? — No, osta sitte Uusi Testamentti ja lue. Siinä saat nähdä, millä tavalla Jumalalle eletään. Siinä saat vastausta jokaiseen kysymykseen.
Nämä sanat painuivat Martin mieleen. Samana päivänä osti hän Uuden Testamentin ja rupesi heti lukemaan sitä.
Ensin aikoi hän lukea ainoastaan pyhäpäivänä, mutta kun hän kerran oli päässyt alkuun, tunsi hän semmoisen rauhan sydämmessään, että hänen jokapäivä täytyi lukea pari sivua. Innostuipa hän toisinaan niinkin lukemiseensa, ettei huomannut mitään, ennenkuin lamppu äkkiä sammui.
Niin hän luki joka ilta. Ja jota enemmän hän luki, sitä paremmin ymmärsi hän, mitä Jumala häneltä vaati ja mitenkä oli Jumalalle elettävä. Ilo tunkeutui nyt yhä syvemmälle hänen sydämmeensä. Ennen ei voinut hän koskaan olla iltasilla muistelematta Kapitoshkaa katkerasti itkien ja huokaellen. Nyt rauhoitti hän itseään sanomalla: — Kiitos olkoon sinulle Isä, se oli sinun tahtosi!
Tästä lähtien muuttui Martin koko elämä. Ennen hän aina joskus pyhäpäivinä pistäytyi ravintolassa teetä juomaan, niin — eipä kieltäytynyt paloviinalasistakaan, jos kuka hänelle tarjosi. Toisinaan hän parin ystävän kansa joi ei juuri niin paljon, että tuli humalaan, mutta kuitenkin enemmän kuin hän sieti. Nyt eli hän hiljaisesti ja onnellisesti. Aamuhämärässä istui hän työnsä ääreen. Ja kun hän iltasella oli päivämääränsä lopettanut, otti hän esille kirjansa ja luki. Jota enemmän hän luki, sitä enemmän hän ymmärsi ja sitä puhtaammaksi tuli hänen sielunsa.
Eräänä iltana joulun edellä luki hän tavallista kauemmin. Hän oli päässyt Luukaan evankeliumiin ja ajatteli nyt seuraavia sanoja: ”Kuka ikänä tulee minun tykööni ja kuulee minun sanani, hän on sen ihmisen kaltainen, joka huoneensa rakenti, ja kaivoi syvään ja pani perustuksen kallion päälle”.
Hänen sydämmensä oli täynnä iloa. Hän otti silmälasit nenältään, pani ne kirjaan merkiksi ja nojasi kyynäspäillä pöytää vasten. Hän ajatteli omaa elämäänsä ja tutki sitä vertaamalla äsken lukemiinsa sanoihin.
— Rakennanko minä kalliolle? Jumala suokoon että niin olisi! Kuinka onnelliselta ja ihanalta tuntuu, kun sitä näin on yksin Jumalan kanssa. Jota kauempana Jumalasta sitä pimeämpi. Luenpa vielä hiukan. —
Oli jo myöhäistä, mutta hän ei voinut luopua kirjastaan. Vielä kerran luki hän samaa lukua ja sitten vielä fariseuksesta ja publikanista. Lukipa rikkaasta fariseuksesta, joka oli kutsunut Jesusta luokseen ja köyhästä syntisestä vaimosta, joka suuteli Vapahtajan jalkoja ja huuhtoeli niitä kyyneleillään. Hän luki: ”Et sinä antanut vettä minun jaloilleni: mutta tämä kyyneleillä kasti minun jalkani ja ne hiuksillansa kuivasi, — Et sinä minun päätäni öljyllä voidellut; mutta tämä voiteella minun jalkani voiteli.”
Taaskin riisui Martti silmälasinsa ja mietti.
— Pelkäänpä että olen tuon fariseuksen kaltainen. Minäkin ajattelen vaan itseäni. Tässä vaan päivä päivältä juon lämmintä teetä enkä kiellä itseltäni mitään, mutta vierastani en laisinkaan muistele. Itseäni vaan ajattelen, yhä itseäni. Entä vieraani! Kukapa se olisi, ellei herra Jesus Kristus. Jospa Hän nyt äkkiä ilmestyisi luokseni, niin olisinkohan mahdollinen häntä palvelemaan. —
Martti Avdiéitsh nojasi päätään käsivarsiin, hänen silmänsä painuivat kiini ja hän nukkui aivan huomaamatta.
Äkkiä kuului ääni hänen korvaansa; — Martti Avdiéitsh! — Martti säpsähti.
— Tässä olen, mitä tahdotte? Hän aukaisi silmänsä ja tuijotti oveen. Siellä ei näkynyt ketään.
Niin nukkui hän taaskin. Hetken päästä kuuli jotenkin selvään seuraavat sanat! — Martti Avdiéitsh! Martti Avdiéitsh! Muista katsella kadulle huommenna. Minä tulen luonasi käymään. —
Taaskin heräsi Martti. Hän hieroi silmiään ja ojensi itsensä. Hän ei tietänyt oliko se unta vaiko totta. Hän oli niin selvään kuullut noita sanoja.
Hän sammutti lamppunsa ja pani maata.
Seuraavana aamuna nousi hän ani varhain ennen päivän koittoa. Hän luki aamurukouksensa, viritti tulta uuniin ja asetti kaalipadan tulelle. Hän pani tulisia hiiliä teekeittimeen, pani nahkaesiliinan eteensä ja istui ikkunan luo työhön.
Koko ajan hän ajatteli sitä mitä hänelle edellisenä iltana oli tapahtunut. Hän ei tiennyt mitä hän siitä ajattelisi. Milloin tuntui se hänestä unelta, milloin taas oli hän varma siitä, että se oli totta ja että hän todellakin kuuli nuo sanat.
Niin istui hän koko päivän työn ääressä ja katsahti aina vähän väliä kadulle. Kun pari tuntematonta saapasta sattui kulkemaan ohitse, kumartui hän niin alas, että saattoi nähdä niiden omistajaakin. Meni sieltä ohitse eräs dvornikka ihka uudet saappaat jalassa; hänen jälkeen kulki vedenkantaja sekä eräs vanha sotamies vanhoissa paikatuissa saappaissa, söi talossa armon leipää. Hänen tehtävänsä oli auttaa dvornikkaa.
Vanha soturi rupesi nyt luomaan lunta Martin ikkunan kohdalta. Tämä katseli häntä vähän aikaa, sitten ryhtyi hän taas työhön.
— Houkkahan ininä olen kun tällä tavoin istun odottelemassa. Eihän tuolla ole mikään muu kuin vanha Stepanitsh, joka luopi lumen pois; ei ketään muuta näy ja kuitenkin istun minä vanha höperö ja odotan Vapahtajan tulevan. Mitäpä hän minun luonani tekisi? Ei, minua alkaa lapsettaa —
Kun kello löi kymmenen, katsoi hän taaskin ikkunasta ja näki nyt Stepanitshin lyövän käsivarsiaan kupeita vastaan lämmitelläkseen edes johonkin määrin. — Tuolle vanhalle raukalle käy jo lumen luonti vaikeaksi, enköhän antaisi hänelle hiukan lämmikettä? —
Hän pisti naskalin pöytään, nousi, asetti teekeittimen pöydälle, laski vettä teekannuun ja koputti ikkunaan. Stepanitsh kääntyi ja tuli lähemmäksi. Martti viittasi hänelle sekä meni ovea aukaisemaan.
— Tulehan sisään saamaan vähän lämmintä suuhusi, — sanoi hän, — ei se pahaa tee. —
— No, ei se pahaa tee, se on varma asia — toisti Stepanitsh.
Hän astui sisään, puisteli lumen päältään, pyyhki jalkojaankin huolellisesti ja tuli varovasti lähemmäksi pöytää.
— Elä huoli laattiasta. Kyllä minä sitä sitten pyyhin. Istu nyt tänne, niin juodaan vähän lämmintä teetä.
Hän laski teetä kahteen lasiin ja ojensi toisen vieraallensa.
Stepanitsh joi, asetti lasin pöydälle kumoon ja sen päälle hiilelle jääneen sokurimurun sekä kiitti. Näkyi selvään, että hän olisi saattanut enemmän juoda.
— Otahan nyt vähän lisään, kehoitti Martti. Ja hän täytti uudestaan kumpaisetkin lasit. Mutta koko juonti ajan katseli
hän ikkunasta kadulle.
— Odotatko ketään? kysyi hänen vieraansa.
— Kyllä tässä erästä olen odotellut, mutta hävettääpä melkein sanoa ketä. Enkä tiedä lienenkö oikeassa vaiko väärässä kun odotan, mutta yhäpä kaikuvat korvissani eräät kummalliset sanat. — Luin eilen näetkös evankeliumissa Vapahtajamme elämästä ja vaelluksesta tässä maailmassa. Olethan sinäkin siitä kuullut, vai miten?
— Olenhan siitä vähin kuullut, mutta me poloiset, jotka emme lukea osaa, saamme tyytyä siihen, mitä muut meille silloin tällöin kertovat. —
— Niin, niin, se on totta se. Mutta minä nyt luin eilen, kuinka Kristus kulki tässä maailmassa, kuinka hän tuli fariseuksen luonna käymään ja lukiessani tulin sitten ajatelleeksi, että voisikokan mitään semmoista nykyään tapahtua. Minä arvelin; mitä kaikkea tekisinkään ilahuttaakseni Vapahtajaani, jos hän tulisi täällä käymään. Eihän tuo fariseus ottanut häntä edes hyvästi vastaankaan. — No, tuommoisia minulla oli päässäni ja sitten minä nukuin. Nukkuessani kuulin äänen kutsuvan minua nimeltä.
Minä heräsin ja taaskin puhui ääni minulle ja sanoi: ”odota minua, huomenna tulen.” — Ja kaksi kertaa samat sanat. Ymmärrätkös? Nyt kuulen vaan yhä noita samoja sanoja, enkä voi niistä päästä. Olen sanonut itselleni, että untahan tuo vaan oli. Mutta kuitenkin olen tässä odottanut Vapahtajaani; — en sille mitään taida. —
Stepanitsh pudisteli päätään, mitään sanomatta. Hän tyhjensi lasinsa ja asetti sen kumoon niinkuin äskenkin, mutta Martti pani sen vieläkin seisomaan ja täytti sen taas tee1lä.
— Juo nyt vaan mielin määrin, — puheli hän. Ei se sinulle pahaa tee. — Ajatteleppa, kun Vapahtaja tässä maailmassa kulki, ei Hän ketään sysännyt luotaan. Köyhienkin luo meni hän käymään. Niin, niiden luona hän kävi ja hänen opetuslapsensa olivat heikkoja syntisiä, jotka armoa halusivat. Ja käsityöläisiä ne olivat niinkuin me. ”Joka itsensä alentaa, hän ylennetään,” sanoi hän. Ja myöskin: ”Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta.”
Stepanitsh oli aivan unhottanut teensä. Hän oli vanha köyhä mies. Hän kuunteli innolla joka sanaa ja kyynelet valuivat hänen poskiltansa.
— Juohan vähän lämmintä teetä vielä; tuo on aivan jäähtynyt, — virkkoi Martti.
Mutta Stepanitsh kiitti, teki ristimerkin ja pani lasin pois.
— Kiitos nyt sydämmen pohjasta, Martti Avdiéitsh; olet ollut niin hyvä minulle tänään. Kiitos kun olet lämmittänyt minua ja kiitos siitäkin, kun puhuit minulle Vapahtajasta! —
Stepanitsh meni. Martti joi vielä vähän lämmintä teetä, pani sitten pois teekeittimen ja lasit ja rupesi taaskin työhön ikkunan ääreen.
Hän ompeli ompelemistaan ja katseli yhä ikkunasta ja yhä odotteli Vapahtajaa. Häntähän vaan ajatteli. Ajatteli mitä Kristus oli sanonut ja tehnyt.
Kaksi sotamiestä meni ohitse, toisen ruunun saappaat toisen omat. Sitten tuli pappi, jolla oli kiiltävät kalossit. Wähän ajan perästä kulki leipoja vasuineen.
Sitten katsahti hän taas ylös ja näki vaimoihmisen lähestyvän. Hänellä oli villaset sukat ja paksut rumat kengät. Hän meni ikkunan ohitse, mutta seisahtui sitten aivan lähelle. Martti kumartui eteenpäin nähdäkseen mitä hän teki. Nainen nojautui seinään ja katseli käsivarsillaan olevaa lasta. Hän kääntyi selin tuuleenpäin ikäänkuin suojellakseen lasta pakkasesta. Mutta huono peite hänellä vaan oli lapsen ympärillä ja huonot ja ohuet olivat hänen omat vaatteensa.
Martti saattoi kuulla kuinka hän koetti hillitä lasta, joka oli ruvennut itkemään.
Hän nousi, aukaisi oven ja huusi portailta:
— Kuuleppas eukko, tulehan tänne! —
Vieras kuuli hänen äänensä ja kääntyi hänen puoleensa.
— Kuule, mitä sinä siellä seisot pakkasessa lapsen kanssa. Tule ennen tänne alas minun luokseni, täällä on lämmin, täällä voit paremmin hoitaa lastasi, tule pois! —
Nainen katseli kummastuneena vanhusta, joka seisoi siinä, nahka esiliina edessä silmälasit nenällä, ja ystävällisellä äänellä kutsui häntä luokseen lämpimään huoneesen. Hän tuli.
— Kas nyt, — jatkoi Martti, — istu tuohon uunin luo, lämmitä itseäsi ja koeta saada lapsesi rauhoitetuksi.
— Sillä on nälkä eikä minulla ole yhtään maitoa, enkä ole itsekään syönyt koko päivänä. — Hän koetti panna lapsensa rintaansa.
Martti pudisti päätään. Hän meni pöydän luo, otti leipää ja pienen maljan. Sitten aukasi hän uunin ovet, kaatoi padastaan kiehuvaa kaalia ja kantoi maljan pöytään. Hän leikkasi leivästä paksuja palasia ja otti esille lusikan.
Istu ruo'alle ja syö, se tekee sinulle hyvää. Anna tänne lapsi siksi aikaa. Minullakin on ennen ollut pieniä lapsia, kyllä minä niiden tapoja tunnen.
Nainen teki ristinmerkin ja rupesi pöydän ääreen ruoalle sillä aikaa kun Martti Avdiéitsh pienokaista hoiteli.
Tämä pitkitti itkemistään. Martti koetti jos jollakin tavalla saada sitä taukoamaan. Hän lauleli ja soitteli sarvillaan lapsukaisen silmien edessä, kokematta siihen, sillä hänen sormensa olivat mustat kuin piki. Vihdoin kiintyivätkin lapsen silmät noihin kummallisiin mustiin sormiin; se tuijotti niihin ihmetellen, unhotti itkemisen ja alkoi vihdoin hymyillä, josta Martti ihastui.
Ruo’alla ollessaan rupesi nainen kertomaan kuka hän oli ja mistä tuli.
— Mieheni on sotamies. Hän lähetettiin pois ja nyt en ole kahdeksaan kuukauteen hänestä mitään kuullut. Minä palvelin keittäjäpiikana eräässä talossa ja olin siellä kunnes minun piti saada tämä lapsi. Sitten eivät tahtoneet minua enää pitää. Nyt ovat kaikki vähäiset säästöni lopussa. Olen hakenut paikkaa imettäjänäkin; mutta kenellekään en ole kelvannut. Sitten menin sen naisen luo, joka piti minun lapseni luonaan. Hän lupasi kuulustella minulle paikkaa ja uudestaan syntyi minussa toivo. Mutta nytpä olen jo odottanut viikon jopa kaksikin ja olen peräti voimaton ja lapseni alkaa riutua. Kaikeksi onneksi olen vielä saanut asua tuon naisen luona, koska hän minua säälii, — mutta jos minut sieltäkin ajettaisiin niin Jumala tiesi minnekkä joutuisin.
Martti Avdieitsh huokasi ja kysyi: — Ovatko nuo kaikki vaatteesi? —
— Eilen panttasin ison huivini kahdestakymmenestä kopeekasta.
Nainen lähestyi vuodetta, jossa lapsi makasi ja otti sen syliinsä. Martti Avdiéitsh nousi ja haki esille vanhan päällysnutun.
— Ota tämä, se on vanha ja huono, mutta lämmittää se vielä sekä sinua että lastasi.
Naisen katseet kääntyivät nuttuun ja siitä vanhukseen ja hän purskahti itkuun.
Martti Avdieitsh kääntyi poispäin peittääksensä liikutustaan.
Hän meni vuoteen luo, veti esille pienen laatikon, otti siitä partaveitsen ja alkoi kumma kyllä partaansa ajaa.
— Oi, Jumala siunatkoon sinua, puhkesi nainen lausumaan, se on Jumala itse, joka minut tänne saattoi. Ellen olisi tänne päässyt olisi lapsiparkani paleltunut ja kuollut tuohon hirveään pakkaseen. Varmaan Jumala itse käännytti katseesi kadulle, että saatoit huomata minut.
Martti Avdiéitsh hymyili ja vastasi: — Niin, kyllä se olikin. Hän, joka pani minuun sen ajatuksen. Ei tämä tapahtunut sattumuksesta, se oli Hänen tahdostansa. —
Ja hän kertoi naiselle mimmoista unta hän oli nähnyt, kuinka oli kuullut äänen ja kuinka Herra oli luvannut tulla Hänen luonaan käymään.
— Ei ole mitään mahdotonta, vastasi nainen, nousi, kääri lapsensa nuttuun ja kiitti Marttia.
— Ota tämä, — sanoi vanhus vielä ja antoi naiselle kaksikymmentä kopeekkaa — lunasta sillä huivisi. —
Nainen teki ristin meikin, Martti samoin ja sitten he erosivat.
Kun nainen oli mennyt, hengitti Martti syvään, söi mitä oli jäänyt jälelle ruo’asta, tarttui sitten työhönsä ja istui ikkunan ääreen. Hän ei mitenkään malttanut olla ikkunasta katsomatta ja joka kerta kun siinä kuvastui ohitse menevän varjo, tunti hän kylmiä väreitä ruumiissaan. Hän kumartui niin että hän saattoi nähdä jokaisen kasvoja, mutta mitään erinomaista niissä ei ollut.
Yhtäkkiä seisahtui omenakauppias-akka hänen ikkunansa ulkopuolelle. Kädessä hänellä oli pieni vasu täynnä omenia ja seljässä risukimppu. Tämä oli raskas ja hän koetti juuri saada sitä toiselle olkapäälle muutetuksi; mutta siihen hänen täytyi käyttää kumpasetkin kätensä ja asettaa vasu maahan. Hänen tätä hommatessa tuli katupoika juosten ja sieppasi omenan vasusta.
Akka näki sen kuitenkin ja tarttui pojan käsivarteen. Poika ponnisteli irti päästäksensä, mutta eukko ei hellittänyt, viskasi pojan lakin maahan ja repi häntä tukasta.
Poika huusi täyttä kurkkua, eukko oli vimmassa. Martti ei joutanut heittää nahkaesiliinaa päältään, vaan juoksi ylös kadulle. Portaissa pudotti hän silmälasit. Eukko ja poika jatkoivat taisteluaan. Edellinen toivoi poliisin tulevan.
Poika puolusti itseään ja väitti, ettei mitään ottanut.
Martti Avdiéitsh tahtoi eroittaa niitä; hän tarttui poikaan ja sanoi: — Antakaa, mummo hyvä, hänen mennä Jesuksen nimeen. —
— Enkä päästä! Minäpä annan hänelle semmoisen kyydin, että hän minut muistaa, — intti eukko. Semmoinen heittiö; semmoinen roisto! —
— Mutta hillitsehän kuitenkin itseäsi! Kuuleppa kun minä sanon, — jatkoi Martti.
Ja hän päästi pojan, vaan kun tämä aikoi matkaansa niin pian kun saattaisi, pidätti Martti häntä.
— Pyydä ensin mummolta anteeksi, eläkä koskaan enää niin tee. Minä kyllä näin, että sinä omenan otit. —
Poika alkoi itkeä ja pyysi anteeksi.
Martti otti omenan korista ja antoi sen pojalle.
— Kyllä minä sen maksan, vakuutti hän eukolle.
— No sepä on kaunista tapaa tuo, mutisi eukko. — Selkään hänelle olisi pitänyt antaa, vieläpä aika lailla. —
— Elähän mummo kulta niin ankarasti tuomitse. Ajattelepas jos Jumala meitä niin tuomitsisi. Jos meitä niin ankarasti yhdestä omenasta rangaistaisiin, niin kuinka sitten suurimmista synneistämme? —
Eukko vaikeni.
— Jumala tahtoo, että meidän pitää anteeksi suoda, muuten Hän ei meille anteeksi anna.
Meidän pitää antaa kaikille anteeksi, mutta varsinkin niille eivät tiedä mitä he tekevät.
Eukko kallisti päätään ja huokasi: — Niin, niin, en minä siitä mitään sano. Mutta lapset ovatkin niin valmiit pahan tekoon. —
— No siinä olette oikeassa. Minullakin on ollut seitsemän lasta; mutta nyt ei ole enää kuin yksi tytär jälellä. Ja eukko alkoi jutella siitä että hän asui tyttärensä luona ja kuinka monta lasta oli.
— Ne ovat paras iloni, nuo pienokaiset. Niiden eteenhän minä työtä teen ja näen vaivaa. Ne ovat niin herttaisia ja iloisia. Kaikki tulevat ne juoksujalassa minulle vastaan, yksin Asianthakin, joka ei mene kellekään vieraalle.
— Mummo, mummo, hyvä mummo, huutavat ne niin pian kun minä kotiin saavun.
— Oikeimpa heltyi vanhuksen mieli.
— Niin, niin, se olikin vaan poikamaista vallattomuutta, — jatkoi hän, poikaan kääntyen. Sitten aikoi hän panna risukimpun hartioilleen mutta poikanen astui nyt esiin ja tarjoutui sitä kantamaan.
— Meillä on sama tie mentävä, — sanoi hän.
Wanhus pudisti päätään kummeksien ja antoi pojalle kuormasta kannettavaksi ja niin ne lähtivät rinnatusten kulkemaan. Eukko unhotti kerrassaan maksua vaatia Martilta tuosta yhdestä omenasta.
Martti puolestaan jäi hetkeksi seisomaan ja katseli pois menevien jälkeen, jotka näyttivät puhelevan keskenään.
Sitten meni hän taas alhaiseen asuntoonsa. Silmälasinsa löysi hän portailta, tarttui taaskin työkaluihin ja istui ikkunan luo. Vähän aikaa työskenneltyään huomasi hän ettei enää voinut nähdä, — mutta johan aljettiinkin kadulla lyhtyjä sytyttää.
— Täytyy minunkin jo saada tänne tulta, arveli hän.
Ja lampun valossa jatkoi hän sitten työtään, sai yhden saappaan valmiiksi, katseli sitä tarkkaan, hyväksyi työn, korjasi pois työkalut ja otti Uuden Testamentin alas hyllyltä.
Hän aukaisi kirjan siitä paikasta, johon hän eilen oli jäänyt, mutta taaskin kiintyi hänen huomionsa niihin sanoihin, joita hän edellisenä päivänä oli lukenut. Silloinpa luuli hän taas kuulevansa oudon äänen. Se vaikutti häneen niin että hän äkkiä kääntyi ja katsoi taaksensa. Ja jopa sieltä nurkasta lähestyikin kummallinen näkymätön olento ja ääni kuiskasi hiljaa hänen korvissa! — Martti Avdiéitsh, Martti Avdiéitsh, etkö tunne minua? —
— Ken olet sinä? kysyi Martti.
— Oi, minähän se olen, minä, — vastasi ääni ja Stepanitsh astui esiin pimeydestä, hymyili hänelle ja katosi kuin varjo.
— Tässä minäkin, kuului toinen ääni ja pimeästä nurkasta tuli vaimo lapsi käsivarsillaan.
— Olenhan minäkin täällä, kuului vieläkin ääni ja vanha omenankauppias tuli esille pitäin poikaa kädestä; kumpasetkin hymyilivät ja katosivat.
Martti Avdiéitsh tunsi sydämmensä paisuvan ilosta. Hän teki ristinmerkin, asetti silmälasit paikoilleen ja katsoi kirjaansa.
Ja hän luki: — ”Minä isosin ja te ruokitte minun; minä janosin ja te juotitte minun: minä olin outo ja te minun huoneesen otitte.” —
Ja alempana: — ”Sen kun te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sen te teitte Minulle.” —
Ymmärsipä nyt Martti Avdiéits ettei ollutkaan hänen toiveensa tyhjään rauennut.
— Vapahtaja oli kun olikin käynyt hänen luonaan ja Martti oli Häntä hyvästi vastaanottanut.
Savo-Karjala n:ot 5-13 17.1.-14.2.1888.
