Eräs joulujutelma.
Kirj. Maksim Gorkij.
»Oikeudelle» suom. Vanamo
Saatuani valmiiksi joulukertomukseni, heitin kynän kädestäni, siirryin kirjotuspöydän äärestä ja aloin kävellä edestakaisiin huoneessa.
Oli yö: lumimyrsky alkoi vinkua. Kuulin harvinaisia ääniä, oli kuin kadulta olisi kuulunut hiljaista kuisketta tahi kun jokin olisi ähkien tunkenut seinien läpi huoneeseeni, joka oli ainoastaan osaksi valaistu. Varmaankin tuuli tuprutteli lunta akkunaa vasten.
Nopeasti riisuin päältäni, sammutin lamppuni ja menin levolle. Kun huone jäi kokonaan pimeäksi, kuului ääni selvemmin ja akkuna häämöitti pienenä vaaleana pilkkuna. Kello laski lakkaamatta sekunteja, toisinaan tuntui sen naksahdukset hukkuvan ulkoa kuuluvaan äänekkääseen meluun, vaan hetken kuluttua kuulin sekuntien naksutukset, joiden ääni häipyi ijäisyyden mereen. Toisinaan kuulin ne niin selvästi, kuin kello olisi ollut päässäni.
Maatessa ajattelin joulukertomustani, jonka olin juuri saanut valmiiksi. Oliko se onnistunut? Kerroin siinä kahdesta kerjäläisestä, sokeasta ukosta ja hänen vaimostaan, ihmisistä, joita elämä oli niin kolhinut, että he raihnaisina ja avuttomina elivät vain puolielämää. Varhain jouluaattoaamuna lähtivät he kylään kerjätäkseen sen verran, että voisivat viettää Vapahtajan syntymäjuhlaa. He toivoivat ennen iltaa saavansa täydet pussit tavaroita, joita heille annettaisiin Jesuksen nimeen.
Luonnollista on, että kertomuksessani ei heidän toivonsa toteutunut — he olivat saaneet ainoastaan hyvin vähän ja oli jo jotenkin myöhä, kun vanhukset lähtivät kotimatkalle. Vaimo kulki edellä ja sokea ukko asteli hitain askelin hänen kintereillään, kiini pidellen vaimon vyöstä. Yö oli pimeä, taivas pilvein peitossa, tuuli tuprutti lunta ja vanhusten jalat painuivat syvälle lumeen. Tie kotiin tuntui heistä loppumattomalta. Vaieten kulkivat he eteenpäin, risoissaan värjötellen, joihin lumi takertui kuin nukka. Tietämättään ja väsyneenä oli vanha vaimo eksynyt oikealta tieltä. Ja hänen sokea seuralaisensa kyseli huolissaan:
— Ollaanko pian perillä? Me tulemme liian myöhän iltasaarnaan. Upi uupuneena ja vilusta väristen tyynnytti vaimo häntä parhaansa mukaan; hän ei vielä tahtonut ilmaista miehelleen, että oli eksynyt tieltä.
Viimein ei hän enää jaksanut, vaan sanoi:
— Anna minulle Jesuksen nimessä anteeksi, isä, minä olen eksynyt tieltä enkä jaksa enää käydä, minun täytyy istuutua tähän.
— Sinä tulet paleltumaan kuokaksi, sanoi ukko.
— Aion vaan levätä hetkisen, ja jos me palellummekin kuoliaaksi — mitäpä siitä? Onko elämämme elämisen arvoista?
Ukko huokasi raskaasti ja myöntyi. He asettuivat istumaan seläkkäin ja pian muuttuivat he lumen peittämäksi rysyläjäksi.
Lopuksi sanoi sokea:
— Ei, äiti, lähtekäämme nyt!
Vaan vaimo, joka oli puoliksi nukuksissa, mumisi vastineeksi ainoastaan muutaman epäselvän sanan.
Ukko koetti nostaa häntä, vaan ei jaksanut.
— Sinä palellut kuoliaaksi, huusi hän vaimon korvaan. Ja alkoi huutaa apua avoimella kentällä.
Huomattuaan kaikki ponnistuksensa turhiksi istuutui hän jälleen epätoivosta mykkänä lumeen. Menköön miten hyvänsä, mitä tähän asti ja tästedeskin on hänelle tapahtuva, sen on Jumala edeltäkäsin määränyt.
Lunta vieri ykä enemmän heidän ympärilleen ja eipä aikaakaan, niin oli molemmilla lämmin.
Ukko nousi seisalleen.
— Äiti, huusi hän, iltasaarnaan soitetaan! Kiirehdi!
Mutta vaimo olikin jo mennyt sinne, mistä ei kukaan ole palanut.
— Etkö kuule! Soitetaan. Nouse, me myöhästymme!
Hän koetti liikuttaa itseään, vaan ei voinut. Silloin käsitti hän, että he olivat menneitä molemmat ja alkoi rukoila:
— Herra, ota palvelijoittesi sielut. Syntisiä ovat ne olleet, vaan anna niille anteeksi ja ota ne armossa luoksesi...
Silloin näytti hänestä, että templi tuli lunta pitkin hohtavan valkoisena lumipilvenä. Ihmeellinen templi — rakennettu hellistä ihmissydämistä sydämen muotoinen; keskellä oli siinä alttari, jossa seisoi itse Kristus. Kun ukko näki hänet, nousi hän ja lankesi polvilleen templin kynnykselle. Silmillä, joilla hän taas näki, katseli hän vapahtajaa, joka puhui selvällä äänellä:
— Templin perustus on säälistä hehkuva sydän. Astu templiini, sinä, joka koko elämäsi ajan olet janonut tilaisuutta osottaaksesi laupeutta, sinä onneton, sorrettu ukko. Astu sisään ja vallatkoon ilo sydämesi.
— Herra, sanoi sokea, joka oli tullut näkeväksi, itkien ilosta. Sinä herra siis olet?
Kristus lepäsi lempeänä ukkoa vastaan ja hänen osatartansa, jonka hänen hymynsä oli herättänyt eloon...
Näin paleli tämä vanha pari kuoliaaksi lumessa.
Muistossa kertasin vielä kerran kertomukseni alusta loppuun. Oliko se yksinkertainen ja tarpeeksi liikuttava? Tulisiko se herättämään osanottoa lukijoissaan? Kyllä varmasti, kertomukseni tulee epäilemättä aikaansaaman tarkottamani vaikutuksen.
Näissä mietteissä tyytyväisenä itseeni aloin nukkua ja vielä puoliunissani tuli lähenevä juhlahetki eteeni kaikkine puuhineen. Kello naksutteli lakkaamatta ja merkitsi järkähtämättömällä tarkkuudella jokaisen elämästäni katoavan sekunnin. Unessa kuulin lumen ryöpytyksen. Se kuului yhä kovemmin. Lyhdyt sammutettiin. Lumimyrsky sai joukon uusia ääniä, akkunan pelti narisi, kuulin sen valittavan, ähkivän, ulvovan ja viheltelevän. Kaikki sulautui lohduttomaan harmoinaan, joka täytti minut kauhulla.
Mitä tämä oli?
Akkunani näytti sumenevan ja tuli niin leveäksi, että se anasti koko seinän. Näin joukon olentoja, lapsia, lastenvarjoja, heidän takanaan seisoi harmaapartainen mies ja muutamia naisia..
— Mistä tulevat nämä varjot? keitä ne ovat? kysyin itseltäni.
Omituista kyllä muukalaiset taisivatlukea ajatukseni, ja ääni, niin jylhä ja kolea kuin lumen vinkuna, taukosi heti.
— Mistä me tulemme ja keitä me olemme? Etkö sinä tunne meitä?
Ravistin päätäni, mutta samassa näin varjojen joukossa sokean ukon, joka piteli kiini vanhan vaimonsa vyöstä. He katselivat minua nuhdellen ja heidän lumenpeittämistä räsyistään tuli kylmä viima, joka leikkasi sieluuni. Tunsin ne molemmat, mutta miksi olivat ne tulleet tänne?
— Näetkö, sinä tunnet heidät, sanoi ääni. Sinun pitää tulla tuntemaan myöskin uudelleen nuo toiset, ne ovat sinun joulukertomuksesi sankareita ja sankarittaria. He ovat lapsia, vaimoja ja miehiä, jotka sinä olet antanut paleltua kuoliaaksi huvittaaksesi lukijoitasi, Pidä varasi, ne tulevat kulkemaan ohitsesi ja sinä saat itse nähdä, kuinka paljo niitä on ja kuinka surkuteltavia ne ovat, nämä sinun fantasiasi onnettomat olennot.
Varjot alkoivat liikkua; alkupäässä kulki poika ja tyttö näyttäen kahdelta suurelta lumi- ja kuutamokukalta.
— Tässä ovat ne molemmat lapset, jotka sinä annoit paleltua kuoliaaksi akkunan alla, josta näkyi huoneessa palava kuusi. Muistatko sitä? Ne istuivat ja katselivat kun joulukuusi paloi ja kuolivat...
— Äänettöminä kulkivat pienet sankarini ohitseni ja hävisivät sinivalkoiseen ilmaan. Heidän sijaansa tuli laiha nainen epätoivon ilme kasvoissaan.
— Tämä on se äiti, joka jouluaattoiltana kiiruhti kotiin vaivaisine lahjoine lapsilleen. Sinä muistat hänet hyvin?
Katsoin häveten olentoon
— Ja tässä... kuului jälleen ääni, varjot vetäytyivät ohitseni, ja ylitseni käyvä viima sai minut vapisemaan. Varjojen hitaat ja tuskaa täynnä olevat katseet vaivasivat minua, häpesin ja pelkäsin niitä. Mistä ne tahtoivat minua muistuttaa, mitä ne tahtoivat opettaa minulle?
— Tässä näet myös viimeisen tänä iltana lopettamasi kertomuksen sankarit.
Sokea ukko lumen peittämissä risoissa kulki verkkaan ohitseni. Hänen partaansa peitti jääkristallit ja sisäänpainuneihin suupieliin oli jäätynyt vesipisaroita. Hänen vanha vaimonsa lepäsi kuin lapsi, mutta hymy oli jäykkää ja koskematonta. Siten jatkui hyvän aikaa, olento toisensa perästä kulki ohitseni enkä saanut pois katsettani niistä. Lopuksi menetin kärsivällisyyteni ja sanoin:
— Mikä tarkotus on tällä kaikella?
Silloin kaikui jälleen jylhä ääni:
— Vastaa itse kysymykseesi. Miksi runoilet onnettomuuksia, aivankuin ei niitä jo ennestään olisi tarpeeksi?
— Miksi? Mitä aijot voittaa sillä? Kukistaako viimeinkin rohkeuden kipinä ihmisistä, ryöstääkö heiltä paremman tulevaisuuden toivo? Oletko sinä valon ja toivon vihollinen, sellainen, joka luo pimeää ja hämäryyttä lisätäkseen siten ihmisten pettymyksiä. Miksi annat joka vuosi lapsien ja täysikäisten kuolla kertomuksissasi? Miksi?
— Kuule minua, vastasin. En tiedä kuka olet enkä tahdo sitä tietääkään. Olet tehnyt minulle kysymyksen, tahdon siihen vastata, mutta sen tehtyäni tahdon nukkua rauhassa. Minulla on hyvä tarkotus antaessani ihmisten paleltua kuoliaaksi. Kuvatessani heidän kuolinkamppailuaan herätän osanottoa niissä, jotka ovat paremmassa asemassa. Ymmärrätkö sinä? Minä tahdon yksinkertaisesti pehmittää lukijoitani sydäntä.
Varjojen kesken syntyi kammottava liike. Minä katselin sitä hämilläni, voimatta käsittää vähääkään, mitä tapahtui. Ne liikkuivat edestakaisin äänettöminä, aivankuin kuumeentapaisessa tahdissa, ikäänkuin taistelisivat myrskyn kanssa, joka uhkaa hävittää heitä. Tuuli vinkui ja ulvoi. Varjot värisivät, niiden elottomat silmät tirkistivät sammuneina eteenpäin, vaikka heidän kuopalliset kasvonsa vetäytyivätkin irveesen. Mitä on niille tapahtunut, Jumalani, mitä niiltä puuttuu?
Kylmä hiki heilimöi otsallani.
— He nauravat, sanoi ääni vanhaan tapaan.
— Mille?
— Sinulle.
— Minkä tähden?
— Sentähden, että sinä puhut niin lapsellisen yksinkertaisesti. Sanot, että kuvauksillasi aijot herättää jalompia tunteita lähimmäisissäsi, joista kurjuus useimmiten on vain näytelmä. Muistele, miten kauan on jo koeteltu herättää jalompia tunteita ihmisten sydämissä, muistatko miten nerokkaita yrityksiä on tehty ja katso elämää. .. Narri! Jos todellisuus ei liikuta ihmisiä, miten voisi silloin sinun fantasiasi vaikuttaa paremmin? Ja mihin muka pitäisi sinun kirjotelmasi kuoliaaksi paleltuvista ihmisistä vaikuttaa?
Varjot nauroivat yhä äänetöntä nauruaan, minusta tuntui kuin ne tulisivat seuraamaan minua viimeiseen hetkeeni asti. Myrsky vinkui korvia viiltävästi, ja yksitoikkoinen ääni puhui puhumistaan. Jokainen sana tunkeutui neulan tavoin aivoihini, sydämeeni ja varjojen mykät irvissä olevat kasvot näyttivät yhä hirveimmiltä, ja niitten nauru yhä kammottavammaksi.
Tunsin sanomatonta tuskaa ja samalla kertaa valtasi minut hurja vihan raivo. Aivan pois suunniltani huusin:
— Valhetta, kaikki mitä sanot, valhetta!
Voimakkaalla ponnistuksella hyppäsin vuoteesta ja syöksyin paistikkaan mustaan syvyyteen, jonne minua seurasi myrskyn vihellys, ja irvistelevät varjot nauraen leijuivat ympärilläni.
Aamulla havahtuessani särki päätäni ja sydämeni oli tuskaa täysi. Minä otin sokeasta ukosta ja hänen vaimostaan kirjottamani kertomuksen, luin sen ja — revin palasiksi.
Oikeus no 7A 21.12.1906
