Pienen perintöruhtinaan kuolema.
Kirj. Alphonse Daudet
Suomennos ranskasta ”Jokamiehelle”.
Pieni perintöruhtinas on sairas, pieni perintöruhtinas on kuolemaisillaan. Kaikissa valtakunnan kirkoissa pidetään Pyhä Sakramentti esillä yötä päivää ja suuret vahakynttilät loistavat kuninkaallisen lapsen parantumiseksi. Vanhan pääkaupungin kadut ovat surullisen hiljaiset, kellojen ääni on vaiennut — ajoneuvot vyöryvät hitaasti eteenpäin.
Koko linna on täynnä levottomuutta. Kamariherrat ja ylihovimestarit kiiruhtavat marmorisia portaita ylös ja alas. Käytävissä vilisee tungokseen asti hoviherroja ja hovipoikia silkkipuvuissaan. He hiipivät hiljaa joukosta toiseen, tiedustellen uutisia matalalla äänellä... Kaikkialla itkeviä hovinaisia, jotka kumartavat syvään toisilleen ja kuivaavat kyyneleitään kauniisti kirjailtuihin nenäliinoihinsa.
Kasvihuoneessa on lukuisa joukko juhlallisiin, pitkiin viittoihin pukeutuneita lääkäreitä. Ikkunan läpi voimme nähdä miten he kiihkeästi heilauttelevat pitkiä mustia hihojaan ja pudistelevat korkea-oppineesti kiharaperuukkejaan... Pienen perintöruhtinaan kasvattaja ja tallimestari käyskentelevät oven edustalla, odottaen tiedekunnan päätöstä. Kyökkipojat juoksevat ohi — tervehtimättä... Tallista kuuluu silloin tällöin pienen perintöruhtinaan lemmikkiraudikon pitkä, valittava hirnunta. Rengit ovat unohtaneet sen tykkänään — seimi sen edessä on tyhjä!
Ja kuningas? Missä on herra kuningas? Hän on sulkeutunut linnan päässä olevaan huoneustoonsa ... Majesteetit eivät näet pidä siitä, että heidät huomattaisiin itkevän...Vaan kuningattaren laita on toisin!...Kuningatar istuu pienen perintöruhtinaan päänalusen vieressä ja hänen kauniit kasvonsa kylpevät kyynelissä; hän nyyhkyttää aivan ääneensä — kaikkien kuullen!
Pienessä, pitseillä koristetussa vuoteessaan lepää kalpeana pieni perintöprinssi. Hän on sulkenut silmänsä. Luulisi hänen nukkuvan — vaan ei niin! Pieni perintöprinssi ei nuku... Jo aukenevat silmäluomet. Hän kääntyy äitinsä puoleen ja nähdessään tämän itkevän, sanoo hän: ”Rouva kuningatar, miksi itkette! Uskotteko todella, kuten kaikki nuo muut, että olen kuoleva?” ... Kuningatar tahtoo vastata, mutta nyyhkytykset tukahuttavat äänen.
”Elkäähän toki itkekö, rouva kuningatar; te näytätte unohtavan, että olen perintöprinssi ja perintöruhtinaathan eivät näin voi kuolla... Kuningattaren nyyhkytykset yhä vaan kiihtyvät ja pelko valtaa pienen perintöprinssin: ”Voi!” huudahtaa hän, ”minä en voi kärsiä, että kuolema tulee minua noutamaan ja minä kyllä tiedän estää sen tänne saapumasta... Kutsuttakoon tänne heti paikalla 40 vankkaa keihäsmiestä vartioimaan vuoteeni ympärillä ja varatkaa 100 suurta kanuunaa, sytyttimet viritettyinä, ikkunani alle. Ja hukka periköön kuoleman jos se uskaltaa lähestyä meitä”.
Kuningatar viittaa kädellään — tehdäkseen mieliksi kuninkaalliselle lapselle. Heti vyöryy suuria kanuunoita pihaan ja 40 keihäsmiestä, pertuskat kädessä, asettuu vuoteen ympärille. Nämä ovat vanhoja, harmaapartaisia sotakarhuja. Pieni perintöprinssi taputtaa ihastuneena käsiään, nähdessään heidät. Yhden heistä tuntee hän nimeltäänkin ja kutsuu häntä: ”Lorrain! Lorrain.” Vanhus astuu kunnioittavasti askeleen vuodetta kohti. ”Pidän sinusta paljon vanha Lorrain... Näytäppäs pikkusen isoa sapeliasi... Jos kuolema tahtoo minut viedä, on se tapettava, eikö niin?” Lorrain myöntää: ”Kyllä armollinen herra”... ja kaksi suurta kyynelhelmeä vierähtää hänen ahavoittuneille poskilleen.
Mutta samassa lähestyy hovisaarnaaja pientä perintöprinssiä, puhuen hänelle juhlallisesti, matalalla äänellä, sekä ojentaa hänen eteensä ristiinnaulitun kuvan. Pieni perintöprinssi kuuntelee hetkisen hämmästyneen näköisenä ja sitten yht’äkkiä keskeyttää: ”Ymmärrän teidät hyvin, pyhä isä, mutta eiköhän pieni ystäväni Beppo voisi kuolla edestäni jos antaisimme hänelle paljon rahaa?” Hovisaarnaaja jatkaa vaan puhettaan matalalla äänellä ja pieni perintöprinssi käy yhä hämmästyneemmäksi.
Kun hovisaarnaaja on lopettanut huoahtaa pieni perintöruhtinas syvään: ”Kaikki mitä olette puhunut minulle on hyvin surullista, mutta yksi asia minua kuitenkin lohduttaa, niin että vielä tuolla ylhäälläkin, tähtien tuolla puolen, saan olla perintöprinssinä... Tiedänhän varsin hyvin, että hyvä Jumala on minun serkkuni, eikä siis voi olla kohtelematta minua arvoni mukaisesti”. Sitten hän lisää, kääntyen äitinsä puoleen: ”Tuotakoon minulle parhaat vaatteeni, valkoinen kärpännahkainen lakkini ja avosuiset samettikenkäni; tahdon esittää itseni komeana enkeleille ja astua paratiisiin perintöruhtinaan pukimissa”.
Hovisaarnaaja kallistuu kolmannen kerran pienen perintöprinssin vuoteen yli ja puhuu kauan hiljaisella äänellä... Mutta kuninkaallinen lapsi keskeyttää hänet vihdoin suuttuneena: ”Mutta silloinhan ei olisikaan mitään olla perintöprinssi!”… Ja tahtomatta enään kuulla mitään, kääntyy pieni perintöruhtinas seinään päin ja itkee katkerasti.
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 5 8.2.1908.
