Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
VIII Varjoja.
Mrs Westmacottin naisasiakokous oli pidetty ja saavuttanut hyvän menestyksen. Eteläisistä esikaupungeista oli saapunut runsaasti naisia sekä naineita että naimattomia, ja useita kauniita puheita pidettiin naisen aseman parantamiseksi. Kokouksen puheenjohtajana oli tohtori Balthazar Walker ja muuan hänen innokkaimpia kannattajiaan amirali Hay Denver. Muuan puolihumalainen olento oli koettanut kokousta häiritä, mutta Charles Westmacott oli johdattanut hänet ovesta ulos.
Mutta olipa eräs, jota kokous ei kaikin puolin miellyttänyt. Raskain sydämin oli Klara Walker huomannut kuinka mrs Westmacottin ja hänen isänsä, tohtori Walkerin välille oli kehittynyt toistensa ymmärtämistä osoittava suhde. Se ei ollut kehittynyt yhtäkkiä, mutta vähitellen, ajan kuluessa, olivat asiat saaneet sellaisen käänteen, ettei kulunut päivääkään ilman ettei leski ja ja tohtori olivat seurustelleet keskenään jonkun aikaa. Asianlaitaa selittämässä oli ensin kokouksen valmistelut; mutta vielä nytkin, vaikka kokous oli jo aikoja takaperin pidetty, kuullusteli tohtori vieläkin naapurinsa mielipiteitä monessa asiassa. Sitäpaitse oli hän alkanut myötäänsä ylistellä tyttärilleen lesken luonteen lujuutta ja hänen kehittynyttä arvostelukykyään. Hän oli ruvennut terottamaan tyttärilleen, kuinka terveellistä heille olisi seurata lesken esimerkkiä ja tehdä hänen kanssaan lähempää tuttavuutta.
Tämäkin olisi vielä mennyt mukiin, sillä mikä olikaan luonnollisempaa kuin että tuota vanhanpuoleista yksinäistä miestä huvitti seurustella älykkään ja kauniin naisen kanssa. Mutta oli olemassa muitakin seikkoja, jotka Klaran mielestä antoivat asialle syvällisemmän merkityksen. Hän ei voinut olla kiinnittämättä muistiaan siihen, että Charles Westmacott sinä iltana, jona hän oli pyytänyt neuvoja häneltä, oli puhellut mahdollisuuksista, että leski voisi mennä uusiin naimisiin. Hän oli siis jo silloin tiennyt tai aavistanut jotain sellaista, kuinka olisi hän muuten johtunut siitä puhelemaan? Rouva Westmacott oli sitäpaitse itse jutellut muuttuvasta asemastaan ja uusista velvollisuuksistaan. Mitä olisikaan hän sillä tarkoittanut muuta, kuin että hän menisi uudelleen miehelään. Mutta eihän hänen seurustelupiirissään ollut muuta sellaista miestä, joka olisi voinut häntä tyydyttää, kuin juuri Klaran isä. Klaran mielestä oli tuo ajatus kiusallinen, mutta hänen oli kuitenkin koetettava siihen tottua.
Eräänä iltana oli tohtori ollut jotenkin kauan vieraisilla naisnaapurinsa luona. Ennen oli hän tavallisesti käynyt iltapäivin amiralin luona, mutta nyttemmin johti tie häntä aina toisaalle. Hänen kotiin palatessaan istui Klara odottelemassa ja kuultuaan hänen saapuvan kotiin riensi Klara noutamaan hänen tohvelinsa ja työnsi hänen nojatuolinsa pöydän luokse.
— Oletpa hieman kalpea, tyttöseni, lausui tohtori.
— Enpä lainkaan, isä, vastasi tyttö, voin aivan hyvin.
— Harold voi varmaan myöskin hyvin, vai kuinka?
— Hyvin tietysti! Hänen päällikkönsä, mr Pearson, on vielä matkalla ja Harold hoitaa yksin koko liikkeen.
— Se on oikein, tyttöseni. Harold menestyy aina hyvin. Mutta missä on Ida?
— Otaksuttavasti on hän huoneessaan.
— Hän näkyi kävelevän Charles Westmacottin kanssa kentällä vähän aikaa takaperin ja minusta tuntui kuin olisi Charles ollut häneen hyvin ihastunut. — Muuten Charles Westmacott ei minun mielestäni ole mikään nero, mutta hänestä voi Ida silti saada kunnon miehen, arvelen.
— Niin arvelen minäkin, isä, sillä hän on hyvin miehekäs ja luotettava.
— Olet oikeassa, tyttöseni, sillä hän ei näytä olevan niitä miehiä, jotka joutuvat harhateille. Eikä hänellä ole mitään salattavaakaan. Ja mikäli asia koskee hänen järjenlahjojaan, niin ne eivät ole niinkovin tarpeellisiakaan, sillä hänen tätinsä on jotenkin rikas, paljoakin rikkaampi kuin mitä voisi päättää hänen yksinkertaisista elämäntavoistaan. Mrs Westmacott on myöntänyt veljenpojalleen kutakuinkin suuret vuotuiset korot.
— Mutta, isä, tuohan on hauskaa kuulla.
— Onpa kyllä, mutta jääköön se meidän kesken. Rouva Westmacott on kertonut minulle kuinka hänen raha-asiainsa laita on, ja sen vuoksi tunnen hyvin tarkoin hänen suunnitelmansa. — Mutta, Klara, milloin aiot sinä mennä miehelään?
— En vielä, isä. Emme ole vielä määränneet aikaa.
— Ettekö? Minä puolestani en voi keksiä syytä viivyttelyyn. Haroldilla on jo omaisuutta koossa ja vuosittain se kasvaa. Niin ollen, jos nimittäin olet selvillä, että hänet tahdot saada, niin ...
— Mutta, isä …
— En tosiaankaan voi ymmärtää, minkä vuoksi teidän sitte on häitänne lykättävä. Idankin on parin kuukauden kuluessa mentävä naimisiin. Minä vain olen utelias saadakseni tietää, mihin minä sitte joudun, kun molemmat seuraajani menevät tiehensä.
Viimeiset sanansa sanoi hän puoliksi leikillään, mutta hänen silmissään oli vakava ilme.
— Isä rakas, et sinä jää yksiksesi. Kuluu vielä vuosia, ennenkuin Harold ja minä menemme naimisiin. Ja sitte tulet sinä meidän luoksemme asumaan, eikö niin?
— Ei, lapsukaiseni, se ei käy laatuun. Minä kyllä tiedän, että sinä tarkoitat parastasi, mutta katsoppas, minulla on elämänkokemusta ja minä tiedän, ettei sellaiset suunnittelut menesty. Samassa perheessä ei saa olla kahta isäntää, ja minulle, tyttöseni, on vielä tällä iällä vapaus aivan välttämätön elinehto.
— Meidän luonamme, isä kulta, saisit täydelleen nauttia vapauttasi.
— Ei, tyttöseni, vapauttaan ei silloin voi käyttää, kun on vieraana toisen kodissa. Etkö voi keksiä minulle jotakin muuta?
— Kyllä! Me asumme sinun luonasi.
— Ei käy sekään. Mrs Westmacottkin sanoo, että naisen ensimäinen velvollisuus on mennä naimisiin ja avioliiton tulee olla, sanoo hän, täydellinen toveruus. Sen vuoksi olen minä sitä mieltä, että teidän kumpaisenkin on mentävä pikemmiten naimisiin; mutta samalla toivoisin, että sinä, Klara, neuvoisit mitä minun on tehtävä menetettyäni teidät molemmat.
— Eihän ole mitään kiirettä, isä; odottakaamme. Minä puolestani en pidä mitään kiirettä ja Harold kyllä suostuu odottamaan.
Tohtori Walker näytti tyytymättömältä.
— No niin, Klara, kun ei sinulla näy olevan mitään suunnitelmaa minun suhteeni, niin ajatellaanpa, että itse keksin jotain. Mitä ajattelet siitä?
— Mitä sinulla, isä, on ehdotettavana?
Klara kokosi kaikki sielunsa voimat odottaakseen iskun putoamista. Walker katsoi häneen ja tunsi horjuvansa.
— Kuinka oletkaan äitivainajasi näköinen juuri nyt!
— Kun katselen sinua, niin tuntuu aivan siltä, kuin olisi hän itse palannut takaisin. — Hän nousi tuolistaan ja suuteli tyttärensä otsaa.
— Kas niin, tyttäreni, hyvää yötä, mene siskosi luokse ja sano, ettei teidän tarvitse olla levottomia minun tähteni. Mitään ei ole vielä ratkaistu ja sitä ennen saatte nähdä, että kaikki kääntyy hyväksi.
Verkkaan ja raskain sydämin meni Klara sisarensa luokse. Hän oli päässyt varmuuteen siitä, että se mitä hän oli pelännyt, oli todellakin perusteltua. Hänen isänsä aikoi tosiaankin pyytää rouva Westmacottin kättä ja sydäntä. Puhdassydäminen Klara piti äitinsä muistoa pyhänä, ja ajatus, että joku toinen nainen saisi hänen sijansa, oli hänestä kammottava. Vieläkin pahemmalta tuntui asia hänestä ajatellessaan isänsä tulevaa kohtaloa. Mahdollista kyllä, että leski oli kyennyt suuren maailmantuntemuksensa, reippautensa, ja tahdonvoimansa kautta ja halveksumalla tavallisia muodollisuuksia — kaikki ominaisuuksia, joille Klara antoi täydellisen tunnustuksensa — kiinnittämään itseensä isän mielen, mutta elämäntoverina, oli Klara vakuutettu, kävisi hän sietämättömäksi. Rouva Westmacott oli jo siinä iässä, jolloin ei enää ole helppoa muuttaa elämäntapojaan ja tuskinpa hän edes sitä koettaisikaan. Kaikki tunsivat hänen merkilliset tapansa, kaikki tiesivät että hän oli erinomaisen päättäväinen, että hän joi portteria, poltti paperosseja, jopa savipiippuakin, että hän omakätisesti antoi korville miespalvelijaansa, kuinka hyvä ystävä hän oli kesyn käärmeensä kanssa, jota hän joskus piteli hameensa taskussakin. Tätä ei isä Klaran mielestä voinut sietää sen jälkeen kun ensimäinen lumous oli mennyt ohitse. — Ei, isän itsensä ja äidin muiston takia oli tämä avioliitto estettävä. Mutta siihen tunsi Klara itsensä kovin heikoksi. Mutta Harold ehkä voisi häntä auttaa? Ehkäpä Idakin? Hän päätti ainakin kertoa hänelle asian, ehkä olisi hänellä joku keino turmiota vastaan?
Ida oli siistissä ”bodoarissaan”. Hän istui pöydän ääressä, jota valaisi punaisella verholla varustettu, korkealla jalustalla seisova lamppu. Punainen valo loi hänen lapsellisille kasvoilleen ja vaaleille hiuksilleen loistavan valaistuksen. Klaran saapuessa huoneeseen hypähti Ida tuoliltaan ja kietasi käsivartensa hänen kaulaansa.
— Sinäkö se olet vanha, vakava sisko? Istu tänne viereeni; moneen päivään emme olekaan saaneet keskustella toistemme kanssa. Mutta, mikä nyt vaivaa? Naamasi on niin huolekkaan näköinen? Mikä sinua vaivaa? — sanoi hän osottaen sisarensa kurttuun vetäytyneitä kulmakarvoja.
Klara nosti tuolin sisarensa viereen, istui ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
— Olen pahoillani ollessani pakotettu saattamaan levottomaksi sinut, Ida, mutta asiat ovat niin, että olen aivan suunniltani, enkä tiedä mitä minun on tekeminen.
— Onko Haroldin suhteen jotakin hullusti?
— Ei, Ida, siitä saat olla varma.
— Koskeeko se Charlesia sitte?
— Ei, ei lainkaan, ole vain levollinen!
Ida huojensi sydäntään huokauksella. — Oh, kuinka säikäytit minua, sisko rakas. Etpä voi aavistaakaan, kuinka juhlalliselta näytit; mutta mikä nyt oikeastaan on kysymyksessä?
— Minä pelkään, että isä aikoo mennä naimisiin mrs Westmacottin kanssa, sanoi Klara.
Ida puhkesi raikkaaseen nauruun.
— Mistä, herran nimessä, olet tuollaista päähäsi saanut, Klara?
— Se on liiankin totta! Kauan olen sitä jo epäillyt ja juuri tänä iltana sanoi isä itse sen minulle jotenkin selvin sanoin. Minusta ei tämä ole ollenkaan naurun asia.
— Paljon mahdollista, mutta minä en voinut nauruani pidättää. Jos olisit kertonut, että nuo vanhat neitoset Williamsit olisivat menneet kihloihin, niin olisin hämmästynyt melkoista vähemmän. Tämä on tosiaankin liian naurettavaa!
— Naurettavaa, sanot sinä. Mutta mitä sanot, jos tuo ventovieras nainen valtaa kalliin äiti-vainajamme sijan?
Mutta siskon luonne oli vähemmin tunteellinen ja enemmän käytännöllinen kuin Klaran.
— Kallis äitimme — sanoi hän — sallii kernaasti isälle hupia yksinäisyydessä, kun me hänet jätämme. Mehän lähdemme tiehemme kodista tuota pikaa, ja miksikä emme sallisi isämme koettaa saavuttaa uutta onnea menetetyn sijaan?
— Mutta hän tulee ihan varmaan onnettomaksi, sen voin sinulle vakuuttaa. Tiedäthän kuinka hän kaipaa rauhaa ja kuinka pieninkin seikka voi saattaa hänet suunniltaan. Kuinka voisi hän elää rauhallisesti sellaisen naisen kanssa, joka tuottaa hänelle uusia yllätyksiä joka päivä. Häntähän voisi verrata alituiseen tuulispäähän talossa, eikä isä ole sellaiseen tottunut. Isän ikäisellä miehellä on vakiintuneet tapansa. Varmasti saa hän kurjan elämän, ja sitä emme me hänelle toivo, vai kuinka?
Idan kasvot synkistyivät ja hän mietti kotvasen aikaa. — Tavallisuuden mukaan olet nytkin oikeassa. Tosin ihailen minä jotenkin paljon Charlesin tätiä, sillä hän on käytännöllinen ja hyväsydäminen, mutta kun oikein ajattelen, niin on minun myönnettävä, ettei hän oikein sovellu hiljaisen isämme vaimoksi.
— Mutta hän kosii aivan varmasti mrs Westmacottia, joka myöskin varmasti ottaa tarjouksen vastaan. Siihen on ainoastaan muutamia päiviä, mutta mitä voimme me asialle? Kuinka voimme saada isän luopumaan aikomuksestaan?
Ida mietti jälleen pitkän tuokion.
— Hän ei ole milloinkaan koettanut, miltä tuntuu elää yhdessä tarmokkaan naisen kanssa, sanoi hän vihdoin. Jos saisi hänet ajoissa miettimään, minkälaiseksi hänen elämänsä tulee muodostumaan...Mutta olepas vaiti, Klara. Luulenpa keksineen keinon... Se on oikein!... Juuri niin!...
Hän viskausi taaksepäin tuolissaan ja puhkesi hillitsemättömään nauruun. Klara unohti huolensa ja liittyi Idan rattoisuuteen.
— Verraton keino!...ja vaikuttava, sai Ida vihdoin sanotuksi naurunsa seasta. Isä rukka! Hän saa kamalat päivät. Mutta, isä rakas, omaksi parhaaksesi se on, oli sinunkin tapasi sanoa, kun meitä pieninä kuritit. Mutta älä menetä rohkeuttasi, Klara, silloin, kun miestä tarvitaan?
— Olen valmis kaikkeen pelastaakseni isämme.
— Oikein, tuo ajatus sinua terästäköön, pehmeä olento.
— Mutta mikä on oikeastaan suunnitelmasi?
— Olen ylpeä siitä. Katsoppas, me kyllästytämme hänet kaikkeen, mikä tuoksahtaa tuolta leskeltä tai muilta naisasianaisilta. Annapas minun ajatella mitkä mrs Westmacottin aatteiden pääsuunnat ovat. Mutta sinä oletkin kuunnellut hänen luentojaan enemmän kuin minä. Eikö eräs niistä ole tämä: naisen ei tarvitse pitää suurta huolta talousvelvollisuuksista?
— On, jos nainen nimittäin tuntee omaavansa kykyä suorittamaan suurempia ja korkeampia tehtäviä. Hänen mielestään olisi jokaisen naisen, jolla vaan on aikaa käytettävissään, tutkittava jotain tieteellistä alaa, hankkiakseen itselleen tietoja jotain ammattia varten ja silloin olisi valittava joku sellainen ammatti, joka tähän saakka on ollut yksinomaan miesten hallussa, jotta kilpailu naisten kesken ei tulisi entistä suuremmaksi.
— Aivan oikein! Tuo on verratonta!
Ida oli ihastuksissaan. — Eikö hän myöskin väitä, että kaikki mitä miehet tekevät, pitäisi olla sallittu naisillekin?
— Väittääpä niinkin.
— Entä naisen puku? Eikö hänen mielestään naisten tulisi käyttää lyhyitä, halkonaisia hameita?
— Niitä hän kuuluu puollustavan.
— Meidän on heti paikalla hankittava kangasta.
— Mihin sitä tarvitaan?
— Meidän on heti hankittava itsellemme ihkasten uudet, emansipeeratut reformipuvut, ymmärrätkö? Etkö vieläkään tajua, mitä tarkoitan? Me esiinnymme kaikessa mrs Westmacottin ohjeiden ja mielipiteiden mukaan, vieläpä terästämmekin niitä hieman, jos vain kykenemme. Silloin saa isä nähdä, miltä tuntuu elää sellaisen naisen kanssa, joka pitää huolta oikeuksistaan. Tästä tulee ihanaa, Klara!
Klara hölmistyi sanattomaksi kuullessaan noin rohkean ohjelman. — Tuo olisi väärin tehty, Ida, sai hän vihdoin sanotuksi.
— Ei ollenkaan väärin. Isän pelastumiseksihan me vain toimimme.
— Mutta...en minä kuitenkaan uskalla.
— Sinun on uskallettava ja Harold kyllä meitä auttaa. Tai onko sinulla itselläsi parempia suunnitelmia?
— Ei... Minulla ei ole mitään.
— No siinä tapauksessa on sinun hyväksyminen minun suunnitelmani.
— Olkoon sitte menneeksi, ehkä olet oikeassa. Kaikessa tapauksessa on meidän tarkoituksemme hyvä.
— Sinä siis suostut?
— En voi keksiä muuta keinoa kuin suostua.
— Kiltti, rakastettava Klara! Nyt on kaikki kunnossa ja minä sanon mitä sinun on tekeminen. Meidän on kiireesti käytävä toimeen, sillä muuten voisivat ne, joita asia koskee, ruveta epäilemään.
— Kuinka on meidän siis sinun mielestäsi meneteltävä?
— Huomenna menemme mrs Westmacottin luokse ja istuen hänen jalkojensa juuressa nielemme kaikin voimin hänen oppejaan.
— Mutta kuinka teeskenteleviksi tunnemmekaan silloin itsemme.
— Meistä tulee hänen uusimmat ja innokkaimmat suojattinsa. Oi, kuinka hauska näytelmä tästä tuleekaan, Klara! Ohjelmaamme valmistamme, minkä ennätämme ja kaupungista noudamme kaikki mitä tarvitsemme. Alotamme aivan uuden elämän.
— Mutta toivokaamme, ettei sitä kestä kovin kauan. Minusta on se kovin julmaa isäkultaamme kohtaan.
— Julmaa, sanoit? Onko siinä — mitään julmaa, kun tahdomme hänet pelastaa?
— Kunhan vain tietäisin menettelemmekö oikein. Mutta mitä voimme muutakaan tehdä? Olkoon menneeksi, Ida, arpa on heitetty ja huomenna menemme mrs Westmacottin luokse.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 2-3 18-25.1.1908.
