Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
IX Salajuoni täydessä vauhdissa.
Tuskinpa tiesi hyväsydäminen tohtori Walker seuraavana aamuna istuessaan murkinapöydässä, yksi kilteistä tyttäristään kumpaisellakin puolellaan, että nämä olivat punoneet katalan salajuonen ja että tuo ilkeä juoni oli suunniteltu juuri häntä itseään, rauhallista voileivänsyöjää vastaan. Tyttäret odottelivat aivan huolettomina hetkeä, jona hyökkäys oli alotettava.
— Tänäänpä on kaunis sää, sanoi tohtori ja se sopiikin aivan verrattomasti mrs Westinacottille, sillä hän on aikonut lähteä tänään polkupyöräretkelle.
— Sittenpä on meidän käytävä varhain hänen luonaan, sillä olemme aikoneet käydä tänään häntä tervehtimässä.
— Todellako? huudahti tohtori tyytyväisenä.
— Katsoppas, isä, olemme tulleet ajatelleeksi kuinka suurta etua meille on siitä, että mrs Westmacott asuu niin lähellä meitä.
— Kuinka niin, rakas lapsi?
— Hän on niin etevä nainen. Ja jos mekin voisimme seurata hänen oppejaan, niin voisi meistäkin ehkä tulla etevämpiä kuin mitä nyt olemme.
— Muistan sinun kerran sanoneesi, isä, että hän on oikea tulevaisuudennaisen perikuva, ehätti Klara sanomaan.
— Olen iloissani kuullessani teidän puhuvan noin järkevästi, tyttöseni. Kyllähän tosiaankin on sellainen nainen, joka kelpaa teille esimerkiksi. Mitä paremmiksi ystäviksi hänen kanssaan tulette, sitä enemmän se minua ilahuttaa.
— Koetamme, isä, sanoi Klara nöyrästi ja puhe kääntyi toisaalle.
Tytöt istuivat kaiken aamupäivän rouva Westmacottin luona ja imivät ahnaasti hänen kaikkein jyrkimpiä mielipiteitään naisten oikeuksista ja toisen sukupuolen hirmuvallasta. Täydellinen tasa-arvoisuus kaikissa asioissa oli hänen pääperusteensa ja ihanteensa. On jo aika kyllästyä tuohon tunnettuun papukaijan naksutukseen kaikesta siitä, mikä muka ei ole naisellista ja mikä ei sovellu nuorille tytöille. Kaikki tuo on vaan miesten keksimää, jotta miestä ei saataisi rajoitetuksi kalleiden oikeuksiensa suhteen. Mutta jokaisesta naisesta pitää tulla riippumaton, jokainen nainen valitkoon ammatin. Hänen pyhä velvollisuutensa on tunkeutua jokaiselle alalle, niillekin, joilla häntä pidetään vähin tervetulleena. Minkä tähden pitää naisen kaikkina aikoina tyytymän pesupunkkaan, silmäneulaan ja talouskirjan pitämiseen? Eikö naisen siivet muka kannata korkeammalle? Miksi ei nainen voisi toimia lääkärinä, tuomarina ja pappina? — Innostuksessaan unhotti mrs Westmacott polkupyöräretkensä ja yhdessäoloa kesti lähes päivälliseen saakka.
Iltapäivällä matkustivat sisarukset Lontooseen ostoksille ja ennen iltaa saapui kotiin suuri joukko merkillisiä kääröjä. Kaikkea varovaisuutta noudattaen kannettiin ne huvilaan. Salajuoni oli kypsynyt toimeenpanoon. Toinen salaliittolaisista oli iloinen ja tyytyväinen, toinen jälleen hermostunut ja levoton.
Kun tohtori seuraavana aamuna tuli ruokailuhuoneeseen, hämmästyi hän sitä seikkaa, että hänen tyttärensä jo olivat jalkeilla ja innokkaassa puuhassa. Ida oli asettautunut ruokapöydän toiseen päähän, edessään väkiviinalamppu, sulatuspullo- ja joukko kaikenkarvaisia pieniä pulloja. Sulatuspulloa piti hän väkiviinalampun tulella ja pullon sisus kiehui hurjasti, kamalan katkun täyttäessä koko huoneen. Klara istui puoliksi loikoen tuolilla, jalat nostettuna toiselle tuolille; hänen käsissään oli sinikantinen kirja ja polvillaan Brittein saarten kartta levällään.
— Mitä te nyt puuhaatte, tytöt, ja missä on murkina? — kysyi tohtori ihmeissään ja katkua nenästään puhallellen.
— Etkö ole sanonut palvelijattarelle, että tahdot murkinaa, isä? kysyi Ida huolettomasti.
— Minäkö? E-e-n! Ja miksikä olisi minun pitänyt hänelle sanoa?
Hän soitti kelloa ja palvelija ilmestyi ovelle.
— Miksi ette ole kattanut murkinapöytää?
— Anteeksi, tohtori, mutta miss Ida on työskennellyt kaiken aamun pöydän ääressä.
— Olet oikeassa, Jane — sanoi Ida tyynesti. Ikävää, että olen viivyttänyt, mutta vähän ajan perästä olen valmis muuttamaan tästä pulloineni ja muine kapineineni.
— Mutta mitä, herran nimessä, sinä puuhailet, Ida? kysyi tohtori.
— Täällähän on kauhea haju... ja...katsopas tuota! Katsopas, minkälaisen pilkun olet saanut pöytäliinaan. No, totta tosiaankin, olethan polttanut siihen reiän.
— No totta tosiaankin, reikä on! Se on hapon vaikutusta, sanoi Ida tyytyväisen huolettomasti. — Aivan — kuin mrs Westmacott sanoi: se on väkevää siihen määrään saakka, että se voi polttaa reiän vaatteeseen.
— Varsin hyvä, mutta siinä olisit voinut uskoa hänen sanojaankin; siinä et olisi koetta tarvinnut, sanoi isä kuivasti.
— Mutta, isä, tässä kirjassa on mottona: ”Todellinen tiedemies ei usko mitään. Koettele kaikkea!” Minä olen seurannut sitä.
— Siltä näyttää. Mutta kun ei murkina vielä ole valmis, niin voin minä niin kauan lukea sanomalehteäni... Mutta missä on sekin? Oletteko nähneet sitä, tytöt?
— Sanomalehteäsi? ... No totta vieköön! Olen pannut sen väkiviinalampun alle. Ja nyt on se kurttuinen ja märkä ja ehkäpä on kaatunut sille happoakin; mutta tässä se kuitenkin on sellaisenaan.
Huolestunein naamoin otti tohtori likaantuneen lehden. — Tänään näyttää kaikki olevan suunniltaan, mutisi hän itsekseen. Mikä sinua nyt niin äkkiä on kemiaan innostuttanut, Ida? kysyi hän.
— Koetan seurata mrs Westmacottin neuvoa, isä.
— Se on oikein, tyttöseni, sanoi tohtori, hieman ehkä kuivemmin kuin edellisenä päivänä, jolloin oli ollut puhe mrs Westmacottin esimerkistä.
— Vihdoinkin saamme murkinaa, sanoi hän tyytyväisenä palvelustytön tuodessa murkinan sisälle.
Mutta mikään ei sinä päivänä ollut kunnossaan. Munia kyllä oli pöydässä, mutta ei lusikoita; leipä oli liian huonosti paahdettu, kinkku sitkeätä ja laihaa, kahvi poroista ja kerma hapanta. Huoneessa sitäpaitse vallitsi kamala katku, joka teki karvaaksi jokaisen suupalan.
— En suinkaan tahdo estää opintojasi, Ida, sanoi tohtori noustessaan pöydästä, mutta olisi kuitenkin paljon mukavampaa, jos tekisit kemiallisia kokeitasi myöhemmin päivällä.
— Mutta mrs Westmacott opettaa, että naisten on noustava varhain vuoteeltaan ja tehtävä työtä kernaimmin ennen murkinaa.
— Mutta silloin voisit kuitenkin valita jonkun toisen huoneen, ettet saastuttaisi ruokailuhuonetta.
Tohtori tunsi tulleensa pietiksi. Hän mietti että kävely ulkoilmassa häntä virkistäisi.
— Missä ovat kenkäni? kysyi hän.
Kengät eivät olleet tavallisella paikallaan hänen tuolinsa vieressä. Hän etsi niitä kaikkialta, kutsui avukseen palvelijoitaan ja nämä etsivät niitä kirjahyllyiltä ja niiden alta. Ida oli jälleen alkanut kokeensa ja Klara luki hartaasti sinistä kirjaansa, huolimatta melusta ja etsimisestä ympärillään. Vihdoin kuului rajatonta riemua, kun keittäjätär sattui löytämään kengät eteisestä hattujen seasta. Naamaltaan tulipunaisena veti tohtori kengät jalkaansa ja lähti tavalliselle aamukävelylleen amiralin kanssa.
Kun ulko-ovi paukahti kiinni, purskahti Ida nauruun.
— Katsopas, Klara! huudahti hän, taikakeino alkaa vaikuttaa. Tällä kertaa meni hän huvilaan n:o yksi kolmen sijasta. Me tulemme saavuttamaan loistavan voiton. Teit tehtäväsi mainiosti, vanha sisko, sillä minä näin sinun istuvan kuin neuloilla hänen etsiessään kenkiään, mutta sinä et kuitenkaan rientänyt avuksi ja se oli oikein!
— Isä rukka! Kyllä tämä on kuitenkin väärin. Mutta...mitäpä voisimme muutakaan tehdä?
— Hän saa paljon hauskempaa jälestäpäin, kun hän ensin kärsii hieman ikävyyksiä. Hyi, kuinka kemia sentään on kiusallista! Katsopas miltä hameeni näyttää. Se on kokonaan pilalla! Entäs tuo kamala katku sitten!
Hän avasi kaikki ikkunat ja pisti päänsä ulos. Hän huomasi, että Charles Westmacott puuhaili ulkona jotakin.
— Hyvää huomenta, mr Westmacott! huudahti hän.
— Hyvää huomenta, vastasi puhuteltu ja oikasi pitkän vartalonsa.
— Onko sinulla paperosseja, Charles?
— Onpa tietenkin, vastasi puhuteltu.
— Nakkaapa tännekin pari.
— Tässä on kokonainen rasia, ota vastaan!
— Paperossikotelo lensi ikkunasta sisään ja putosi lattialle. Ida avasi sen ja havaitsi, että se oli täynnä paperosseja.
— Mitä lajia nämä ovat?
— Egyptiläisiä.
— Onko olemassa muitakin lajeja?
— Onpa tietenkin! Richmondeja, turkkilaisia, Cambridgepaperosseja ja lukemattomia muitakin lajeja. Mutta miksi sitä kysyt?
— Muuten vaan.
Nyökäyttäen päätään sulki Ida ikkunan.
— Meidän on muistettava nuo nimet, Klara; meidän on näet puhuttava sellaisistakin asioista. Mrs Westmacott tuntee kaikki lajit. Mutta onko sinun rommitilauksesi jo saapunut?
— Onpa tietenkin.
— Minun portterini on myöskin saapunut. Mutta täällä on vieläkin ilettävä haju, menkäämme minun huoneeseeni. Meidän on valmistuttava siksi kunnes isä saapuu kotiin. Huoneeni ikkunasta näemme milloin hän saapuu.
Raitis aamuilma ja amiralin seura olivat karkoittaneet tohtorin huonon tuulen. Päivällisen lähetessä saapui hän kotiin iloisena ja tyytyväisenä. Mutta kun hän avasi eteisen oven puskihe tuo inhottava katku häntä vastaan entistä myrkyllisempänä. Hän avasi eteisen oven ja jäi hämmästyksestä kivettyneenä seisomaan paikalleen.
Ida istui entisellä paikallaan pulloineen. Hänen hampaidensa välissä oli paperossi ja vieressään portterilasi. Klara, jonka suussa myöskin oli paperossi, loikoi mukavasti tuolissaan ja hänen ympärillään oli tukuttain karttoja levitettynä sikin sokin lattialle. Hänen jalkansa oli nostettu hiilisäiliöön ja tupakkapöydällä hänen vieressään oli juomalasillinen jotakin punertavaa sekoitusta. Tohtori katsoi ensin vuoroin kumpaistakin huoneessa pilveilevän sinertävän savun läpi. Vihdoin kiintyivät hänen silmänsä vanhempaan tyttäreensä ja käheällä äänellä sanoi hän:
— Klara, tuota en minä olisi sinulta odottanut!
— Mitä tarkoitat, isä?
— Sinähän tupakoit!
— Minä opettelen, isä. Kyllähän tämä on hieman vaikeata, sillä en ole oikein tottunut.
— Mutta miksi, herran nimessä, sitte siihen tahdot tottua?
— Mrs Westmacottin mielestä …
— Hänen ikäiselleen naiselle voi olla sallittu monta sellaista asiaa, jotka eivät sovellu nuorille tytöille.
— Olet väärässä, isä, teki Ida vastaväitteitä. Mrs Westmacott sanoo, että kaikkien pitää olla samojen lakien alaisia. Tahdotko paperossin, isä?
— Ei, kiitos kunniasta; tiedäthän sitäpaitse, etten minä milloinkaan tupakoi aamupäivällä.
— Ehkä kieltäydyt sen vuoksi, ettet pidä tästä lajista. Mitä nämä olivatkaan, Klara?
— Egyptiläisiä.
— Meidän on ehkä hankittava Richmondeja, tai ehkäpä turkkilaisia. Etkö tahtoisi, isä, ensi kerran kaupungissa käydessäsi ostaa meille muutamia laatikollisia turkkilaisia paperosseja?
— No en; tottavieköön, sitä en halua! Minun mielestäni ei tupakoiminen ollenkaan sovellu nuorille naisille; siinä asiassa en ole samalla kannalla kuin mrs Westmacott.
— Todellako? Mutta itsepä sinä kehotit meitä pitämään häntä esikuvanamme.
— Kyllä mutta ottamalla huomioon mikä sopii, mikä ei. Mitä sinä ryypiskelet, Klara?
— Rommitotia, isä.
— Rommitotia? — Ja vielä keskipäivällä?
Tohtori istui tuolille ja hieroi silmiään, aivankuin olisi hän tahtonut karkoittaa pahaa unta. — Sanoitko todellakin rommitotia?
— Kyllä, isä. Kaikki ne henkilöt, jotka ovat minun valitsemallani alalla, juovat rommitotia.
— Sinun valitsemallasi alalla? — Minkälaisen ammatin olet sinä valinnut?
— Mrs Westmacott sanoo, että kaikkien naisten on valittava itselleen ammatti kutsumuksensa ja lahjojensa mukaan, ja erittäinkin sellaisia ammatteja, joissa ei ennen ole naisia ollut.
— No niin, sehän on oikein!
— Ja minä aion seurata hänen neuvojaan; minä aion luotsiksi, minä.
— Luotsiksi? Mitä sinä nyt puhut? Mutta tämähän jo on liian hullua! Nyt varmaankin menet jo liian pitkälle, Klara.
— Enpä usko; jospa tietäisit, isä kuinka oiva kirja tämä on. Sen nimi on ”Suur-Britanian majakat, johtoloistot, merkkipojut, kulkuväylät ja maamerkit”. Minulla on vielä toinenkin oivallinen kirja: ”Mestarillinen perämies. Käsikirja luotseille”. Etpä voi aavistaakaan kuinka hupaisia nämä ovat.
— Lasketpa leikkiä, Klara. Aivan varmaan ilveilet!
— Luuletko niin, isä? Etpä voi aavistaakaan kuinka paljon jo olen oppinut. Laivan ylähangan puolella on viheriä lyhty ja alahangan puolella punainen. Mastonhuipussa pitää olla valkea valo ja lyhty, joka antaa valovälkähdyksen joka neljännestunnin kuluttua.
— Mutta tuo näyttää yöllä kauniilta, ehätti Ida sanomaan.
— Sumumerkitkin tunnen jo. Yksivihellys merkitsee, että vastaan tuleva laiva kääntyy ylähangan puolelle; jos kuuluu kaksi vihellystä menee se alahangan puolelle; kolme vihellystä, taaksepäin; neljä, laiva ei tottele peräsintä. Mutta joka luvun lopussa esittää kirjan tekijä niin kamalan vaikeita kysymyksiä. Kuulepas esimerkiksi tätäkin: ”Te näette punaisen valon kulkiessanne alahangan puolelta tuulen ollessa pohjoisesta. Mihin suuntaan on teidän ohjattava?”
Tohtori nousi tuoliltaan tehden epätoivoa osoittavan eleen:
— Minä en voi käsittää, kuinka tuo kaikki on teidän molempien päähänne pistänyt.
— Rakas isä, me olemme täydessä todessa päättäneet tulla mrs Westmacottin kaltaisiksi, näetkös.
— Hyvin mahdollista, mutta minä en voi sittenkään käsittää tuloksia, jotka olette saavuttaneet. Sinun kemialliset puuhasi, Ida, eivät ole niinkään hullunkurisia, mutta Klaran suunnitelma on aivan päin mäntyä. Kuitenkin on minun nyt kiellettävä teidän puuhienne jatkaminen.
— Mutta mitä on meidän nyt tehtävä, kysyi Ida, kun sinun kieltosi on aivan vastoin mrs Westmacottin meille antamia neuvoja? Olethan itse käskenyt meitä seuraamaan hänen ohjeitaan. Ja hän on valmistanut meitä siihen, että heti kun joku nainen aikoo katkaista kahleensa, nousevat isät, veljet ja miehet yleensä, vastustamaan heidän pyrkimyksiään. Mutta siihen ei ole kenelläkään miehellä oikeutta, sanoo hän.
— Opettaako mrs Westmacott teille sellaista, ettei minulla ole mitään sananvaltaa omassa talossani? puskui tohtori ja hänen harmaat hiuksensa nousivat pystyyn törröttämään.
— Tietenkin. Hän sanoo, että käsitteet perheen päistä ja muut sellaiset ovat jäännöksiä harmaasta muinaisuudesta.
Tohtori murahti jotain hampaidensa välistä ja polkaisi jalallaan mattoon. Sanaakaan sanomatta meni hän puutarhaan ja tyttäret katselivat kuinka hän purki kiukkuaan kukille ja puunoksille.
Klara taas valitteli, että tämä oli julmaa peliä isää kohtaan ja ehdotti, että jo lakattaisiin leikistä, mutta Ida häntä jälleen terästi. — Kaikki kääntyy hyväksi jälleen kun olemme hänet pelastaneet ja se saavutetaan jatkamalla samaan suuntaan kuin olemme alottaneet, sanoi hän. Mutta ellemme nyt ohjaa asiaamme kunnolleen perille, niin emme milloinkaan voi antaa itsellemme anteeksi laiminlyöntiämme.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 4-5 1-8.2.1908.
