Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Vilkkolehdelle.
III Puistosiirtola.
Sangen usein riippuu tärkeä kohtalo pienestä vaikuttimesta! Jos tuo tuntematon rakennusmestari, joka huvilat rakensi, olisi tyytynyt eristämään kunkin huvilan omalle tontilleen, niin nuo kolme perhettä, jotka niissä asuivat, olisivat tuskin toisistaan tienneet, ja silloin tuskin toisiinsa vaikuttaneet ja vastavaikuttaneet, joutuneet antamaan niiden tapahtumien syitä, joista seuraavassa aiomme kertoa. Mutta huvila-alueella oli rengas, joka sitoi nämä perheet toisiinsa. Erottaakseen nämä perheet kaikista muista, jotka Norwoodissa asuivat, oli rakentaja mitannut ja suunnitellut rakennusten taakse tenniskentän lyhyeksi leikattuine ruohonunnineen, tennisverkkoineen ja valkaistuine nuorineen. Saadakseen tarpeellista ruumiinliikettä, joka englantilaiselle on yhtä välttämätöntä kuin ruoka ja juomakin, saapui kentälle nuori Hay Denver heti kun hän oli päättänyt päivän työnsä Cityssä. Kentälle saapui myöskin tohtori Walker molempien miellyttävien tytärtensä, Klaran ja Idan seurassa. Myöskin saapuivat sinne itse tennismestarit, tuo tanakka leski lyhyessä hameessaan ja hänen atleettimainen veljenpoikansa. Kesä ei ollut vielä pitkälle kulunut, ennenkun kaikki nuo ihmiset, jotka toisensa kohtasivat tällä tyynellä ja rauhallisella paikalla, tunsivat toisensa paremmin kuin monen vuoden seurustelun jälkeen jäykemmässä ja kaavamaisemmassa seurapiirissä.
Erittäinkin tohtorille ja amiraalille oli tämä läheinen tuttavuus suuren arvoinen. Molempien elämässä oli jonkimmoinen tyhjyys, kuten on jokaisen sellaisen miehen elämässä, joka vetäytyy syrjään elämänkilpailuista ja taisteluista, ennenkun hänen työintonsa ja työvoimansa ovat kokonaan loppuun kulutetut. Molemmat olivat siinä uskossa, että he seurallaan kykenivät täyttämään tyhjän sijan toistensa elämässä. Tosin ei heillä ollut paljoa yhteistä, mutta sellainen useinkin on vain apuna lähemmän ystävyyden syntymiseen. Molemmat olivat intohimoisesti rakastaneet alaansa ja säilyttäneet harrastuksensa siihen. Tohtori luki vieläkin kannesta kanteen lääketieteelliset aikakauslehtensä, seurasi tieteensä kaikkia edistysaskeleita, piti mielessään kaikki virkanimitykset, iloitsi toisinaan niistä ja toisinaan taas niihin suuttui, aina asianhaarojen mukaan. Omaksi tarpeekseen oli hän huvilaansa järjestänyt huoneen, jossa hän pullojensa seurassa, kanadanpalsamin ja glyserinin, väriainesten ja vanhanaikuisen messinkimikroskopinsa avulla tutki mikro-organismeja, basilleja ja muita luonnon salaisuuksia. Tyypillisine kasvoineen, sileiksi ajeltuine leukoineen ja ylähuulineen ja pienine valkeine poskipartoineen oli hän pilkulleen luotettavan englantilaisen lääkärin ja tiedemiehen näköinen, niin ettei kukaan hänen suhteensa olisi voinut erehtyä. Ijältään näytti hän olevan viisikymmentä vuotta tai ehkä vähän ylitse.
Miehuuden päivinään oli tohtori ollut kylmäverinen myöskin suurissa ja tärkeissä tilaisuuksissa, mutta nyt saattoivat pikkuseikatkin järkyttää hänen ennen niin tyyntä mieltään. Sama mies, joka ennen vakavalla kädellä toimitti leikkauksia, silloinkin, kun oli kysymyksessä ei ainoastaan potilaan henki, vaan myöskin hänen oma lääkärinmaineensa ja tulevaisuutensa, saattoi nyt joutua raivoon, jos hän oli kätkenyt johonkin paikkaan kirjan, jota hän sattui tarvitsemaan, tai palvelijan huolimattomuuden takia. Hän sen huomasi itse ja selitti siihen syynkin. Kun Mary vielä oli elossa, sanoi hän, oli hän suojelusmuurina minun ja kaikkien tuollaisten harmillisten pikkuseikkojen välillä. Suuria asioita vastaan ymmärsin itse terästää itseni. Tyttöni ovat kyllä kilttejä, niin kilttejä, voin sanoa, kuin tytöt yleensä voivat olla, mutta kukapa voi tuntea miestä niin hyvin kuin hänen vaimonsa?
Tällöin aina muistui tohtorin mieleen tummanruskea tukansuortuva ja valkea käsi, joka lepäsi ohuen peitteen päällä. Ja varmaan tunsi hän mielessään, kuten meistä jokainen on tuntenut, että ellemme elä ja tunne toisiamme vielä kuolemankin jälkeen, niin silloin pahoin petymme sen suhteen, mihin kaikki merkit ja hennoimmat aistimuksemme pakottavat meitä uskomaan.
Tohtorilla oli kuitenkin hyvä korvaus tappiostaan. Kohtalon suuret vaakakupit olivat hänen suhteensa pysyneet tasapainossa, sillä missä voitaisiinkaan, vaikka etsittäisiin koko Lontoo, löytää älykkäämpiä ja miellyttävämpiä tyttöjä, kuin Ida ja Klara Walker olivat? He olivat niin viisaita, heidän ajatuksensa juoksu niin nopea ja kaikkea, mikä tohtorin huomiota herätti, harrastivat tyttäretkin, että, mikäli mies voi toisaalta etsiä korvausta menetetyn vaimonsa suhteen, Balthazar Walker voi tosiaankin sanoa sen löytäneensä.
Klara oli pitkä, solakka ja hienopiirteinen, täydellisesti naisellisine liikkeineen. Hänen ryhtinsä oli kuin kuningattaren, kuten hänen ystävänsä sanoivat, mutta ne, jotka tahtoivat hänen ulkomuotoaan arvostella, sanoivat että hän oli hyvin kylmä ja juro; mutta tämä kaikki kuului kuitenkin hänen persoonallisiin ominaisuuksiinsa, sillä hän oli ja oli lapsuudestaan saakka ollut, aivan toisenlainen kuin hänen ympäristönsä. Hänessä ei voitu löytää mitään, joka olisi antanut aihetta sanoa, että hän olisi jonkun näköinen. Hän ajatteli omia ajatuksiaan, katseli omilla silmillään, toimi omien vaikutteidensa mukaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kernaimmin muuten huomiota herättävät kuin kauniit. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat vakavan kysyväiset, ilo ja syvä tunne vaihteli niissä nopeasti. Ne vetivät paremmin puoleensa, kuin hänen sisarensa täydellinen kauneus. Hänen sielunsa oli voimakas ja tyyni ja hänen vakava kätensä oli ottanut haltuunsa emännän velvollisuudet. Hän piti talon järjestyksessä, valvoi palvelijain työt, piti isän hyvällä tuulella ja oli tukena nuoremmalle sisarelleen. Tällainen oli hän ollut aina siitä päivästä lukien, jolloin suuri onnettomuus, emännän menettäminen perhettä kohtasi.
Ida Walker jälleen oli kämmenen leveyttä sisartaan lyhyempi; hänen kasvonsa olivat pyöreämmät ja vartalonsa tanakampi. Hänellä oli vaaleankeltainen tukka, veitikkamaiset silmät, joiden syvyydestä kipinä verratonta tuulta alituisesti kiilsi, suurehko mutta täydellisesti muodostunut suu, jonka hieman ylöspäin kaareutuvat pielukset ilmaisivat, että sen omistaja ymmärtää hyvää pilaa. Hän oli muodinmukainen aina pienten, somien, korkeakantaisten kenkiensä pohjiin saakka, ihastui avoimesti pukuihinsa ja huveihin, oli aivan hurja tennispeliin ja koomillisiin operoihin, piti paljon tanssista ja käytti tanssitilaisuutta hyväkseen, milloin sattuma sen hänelle tarjosi. Kaipasi aina jotain uutta ärsykettä, mutta omisti, huolimatta kaikista näistä kevyeistä luonteensa puolista tuntuvan määrän vakavampiakin puolia, ja oli niinollen pohjaltaan, kuten sanotaan, reipasmielinen englantilainen tyttö, kodin elämä ja sielu sekä sisarensa ja isänsä epäjumala. Sellainen oli perhe huvilassa n:o 2. Pieni käväisy viimeisessäkin huvilassa ja niin olemme esitelleet naapurukset lukijalle.
Amirali Hay Denver ei kuulunut siihen punakkojen, valkeatukkaisten ja hyväntahtoisten merikarhujen kouluun, joita useimmin tavataan romaaneissa kuin laivaston kirjoissa. Päinvastoin edusti hän paljon yleisempää tyyppiä, joka on suorainen vastakohta tavalliselle merimiestyypille. Hän oli teräväpiirteinen laiha mies. Hänen kasvonsa olivat melkein asketiset, kotkan kasvoja muistuttavat, tukkansa harmahtava ja poskensa sisäänpainuneet. Hänen kasvonsa olivat puhtaiksi ajellut, lukuunottamatta pientä, tuhkanharmaata poskipartaa, joka mutkikkaan niemen tavoin pistäikse hänen korviensa etupuolesta kasvoille. Tarkkaaja, joka on tottunut näkemäänsä väkeä luokittelemaan, olisi luullut hänet maallikkopukuja ja maalaiselämää rakastavaksi pappismieheksi tai koulunrehtoriksi, jonka tapana on seurata oppilaitaan ulkosalle ja ottaa heidän leikkeihinsä osaa. Huulet olivat kiinteät, leuka ulkoneva, silmissä kalsea ja kuiva katse. Hänen tapansa liikkua oli täsmällinen ja muodollinen. Neljäkymmentä vuotta kestänyt, ankara laivastokuri oli tehnyt hänet vaiteliaaksi ja varovaiseksi. Kuitenkin saattoi hän, ollessaan vertaistensa seurassa, muuttaa tapaansa niin että se vähemmin muistutti peräkantta ja hänen tiedossaan oli suuri joukko pieniä, kuivia merimieshistorioita, joilla oli kuitenkin arvonsa sen vuoksi, että niiden keskipisteenä oli ollut mies, joka oli nähnyt paljon elämää ja maailmaa. Kuiva ja särmäinen, laiha kuin kilparatsastaja ja sitkeä kuin piiskan siima, oli hän vakavana liikkuessaan etukaupungin teillä, joita hän käyskenteli huiskuttaen hopeanupilla varustettua keppiään. Kaunista virka-arpea kantoi hän toisessa poskessaan. Sen oli hän saanut kolmekymmentä vuotta takaperin palvellessaan Lancasterpatterilla, jossa sen hänen poskeensa oli repinyt tykinluodin särkemä kiven sirpale. Muuten oli hän terve ja raitis ja vaikka hän olikin viisitoista vuotta ystäväänsä tohtoria vanhempi, niin olisi voinut otaksua amiralin olevan häntä nuorempi.
Hänen rouvansa, mrs Hay Denverin elämä oli ollut surullinen, hän oli saanut osoittaa maalla paljonkin suurempaa ja sitkeämpää kärsivällisyyttä ja itsekieltäymystä, kuin amirali merellä. Neljä kuukautta häidensä jälkeen saivat he viettää yhdessä, mutta sen jälkeen tuli neljä vuotta kestävä aukko, jolloin amirali kulki tykkiveneelllä edes ja takaisin St. Helenan ja Oil Rivervin välillä. Sen jälkeen tuli rauhan ja onnen siunattu vuosi, jota jälleen seurasi yhdeksän pitkää ja yksinäistä vuotta; näiden keskessä oli ainoastaan kolme kuukautta yhdessä oloa. Viisi vuotta niistä oli amirali Tyynellämerellä ja neljä Intianmerellä. Sen jälkeen tuli viisi vuotta kestävä huojennus, jona aikana hän sai tehdä palvelusta Kanaalilaivastossa ja käydä määräaikoina kotonaankin, mutta tätä seurasi taasen kolme vuotta Välimerellä ja sen jälkeen neljä Halifaksissa. Nyt vasta, tämän pitkän ajan jälestä, saattoi pariskunta, joka oli käynyt melkein vieraaksi toisilleen, asettua yhdessä asumaan Norwoodiin, jossa ainakin heidän elämänsä ilta näytti muodostuvan tyyneksi ja suloiseksi. Mrs Hay Denver oli pitkä ja voimakas nainen, varustettu pyöreillä kasvoilla ja punaisilla poskilla. Hän oli nuorena ollut kaunis ja näihin asti oli hän säilyttänyt jonkummoisen somuuden joka vanhana rouvana puki häntä verrattomasti. Koko hänen elämänsä oli ollut pelkkää uhrausta ja rakkautta, jonka hän oli jakanut miehensä ja ainoan poikansa Haroldin kesken.
Tämä heidän poikansa pitikin heidät asumassa Lontoon läheisyydessä, sillä amirali kyllä olisi, ellei tämä häntä olisi sitonut, muuttanut rannikolle. Hän rakasti vielä nyt, kuten ennenkin, merivettä ja laivoja ja olisi varmasti kahden tonnin purjeveneessä tuntenut itsensä yhtä onnelliseksi, kuin ennen kuusitoista solmuväliä kulkevan monitorin komentosillalla. Mutta nyt oli Harold heidän luonaan ja Haroldin edut olivat tärkeät. Hän oli nyt 24 vuoden ikäinen. Kolme vuotta takaperin oli muuan hänen isänsä ystävä, erään melkoisen pankkitoiminimen päämies ottanut nuorukaisen huostaansa ja tarkoin vihkinyt hänet pankkiliikkeen salaisuuksiin. Maksettuaan kolmesataa guineaa pääsymaksuna liikkeeseen, asetettuaan kolme viidensadan punnan takuuta, johtokunnan hyväksyttyä hänen nimensä henkilöluetteloon ja kun hän oli täyttänyt kaikki muodollisuudet, tunsi hän itsensä pieneksi, vähäpätöiseksi rattaaksi maailman rahamarkkinoiden koneistossa. Hänen isänsä ystävä opetti hänelle salaisen keinon myydä osakkeita ja pitää niitä hallussaan ja opasti häntä kaksinkertaisen kirjanpidon salaisuuksiin. Hän oppi tietämään mihin hänen oli sijoitettava jonkun liiketuttavan rahat, kutka välikauppiaat maksoivat hyvin Uuden-Seelannin papereista ja kutka halusivat yksinomaan amerikalaisia rautatiepapereita, kehen heistä oli luotettava ja kenen suhteen oli oltava varuillaan. Tämän kaiken ja monen muunkin seikan suhteen oppi hän pian sellaiseksi mestariksi, että hän alkoi saavuttaa mieskohtaista menestystä ammatissaan, sillä hän piti hallussaan ne liiketuttavat, jotka häneen kääntyivät ja hankki itselleen uusiakin. Mutta tämä työ ei kuitenkaan soveltunut hänen varsinaiseen luonteeseensa. Hän oli perinyt isältään rakkauden jumalan vapaaseen ilmaan sekä hänen halunsa miehekkääseen ja luonnonmukaiseen elämään. Hänen leveät hartiansa ja voimakkaat jäsenensä eivät sopineet sellaiseen työhön jossa piti olla välittäjänä rikkauteen pyrkivän henkilön ja maallisen mammonan välillä, tai oikeammin olla elävänä ilmapuntarina, jonka tehtävänä on osoittaa koron painomaailman rahamarkkinoilla. Hänen tummat, avoimet kasvonsa, joita somisti suora kreikkalainen nenä, suuret ruskeat silmät ja musta lainehtiva tukka, sopivat paremmin sellaiselle miehelle, jonka ammatti vaati omaperäistä ruumiinliikettä. Tästä huolimatta oli hän kuitenkin hyvällä kannalla ammattitovereihinsa. Liiketuttavat hänestä pitivät ja kodissa häntä rakastettiin. Mutta hänen mielessänsä oli aina levoton halu johonkin muuhun ja hän tunsi sisimpänsä myötäänsä hankaavan jokapäiväistä ympäristöään.
— Tiedätkö, Willy, — sanoi rouva Hay Denver eräänä iltapäivänä, seistessään miehensä tuolin takana käsi hänen olallaan — joskus tuntuu minusta kuin Haroldimme ei olisi oikein onnellinen.
— Mutta onnelliseltapa tuo nuori veikkonen näyttää, vastasi amiraali, osottaen ulos sikarillaan. Oli juuri syöty päivällistä ja ruokailuhuoneen avoimesta lasiovesta näkyi tenniskenttä pelaajineen. Peli oli juuri saatu loppuun ja nuori Charles Westmacott huvitteli yksikseen kentällä viskelemällä palloja niin korkealle ilmaan kuin hän vain saattoi.
Tohtori ja mrs Westmacott kävelivät ruohokenttää edes ja takaisin. Reipas rouva tuon tuostakin huiskasi ilmaan pallosauvallaan, aivankuin pannakseen painoa eräille sanoilleen ja tohtori kuunteli häntä pää kallellaan, nyökäyttäen joskus myöntyväisyyden merkiksi. Lähinnä amiralin huvilan vieressä seisoi Harold aitaa vastaan nojaten ja puhellen molempien sisarusten kanssa. Harold oli puettuna flanellista valmistettuun tennispukuun ja molemmat sisarukset mustiin hameisiin, punaisiin tennispuseroihin ja valkoisiin olkihattuihin. Klara oli tyyni ja rauhallinen, Ida vallaton ja veitikkamainen. Ryhmä näytti ilta-auringon punertavassa valossa niin hauskalta ja miellyttävältä, että se olisi voinut tyydyttää ankarammankin arvostelijan kuin tuon vanhan merimiehen, joka avoimesta ruokailuhuoneen ovesta sitä tarkkaili.
— Mutta äitikulta, onnelliseltapa tuo näyttää! toisti hän sormiansa näpäyttäen. — Eipä ole kovinkaan kauan siitä, kun me molemmat, sinä ja minä, seisoskelimme samalla tavalla, enkä minä puolestani voi tarkalleen muistaa, olimmeko silloin niin kovin onnettomia. Mutta siihen aikaan pelattiin krokettipeliä, eikä tyttöjen hameet olleet silloin niin tiukkaan reivattuja kuin nyt. Minä vuonna se oli oikeastaan, äiti? Nyt muistan, sehän oli juuri silloin, kun minun piti lähteä vesille Penelopella.
Rouva Hay Denver leikki hänen harmailla hiuksillaan ja vastasi:
— Eipähän, rakkaani, se oli silloin kuin palasit Antilopilla, vähäistä ennen arvonkorotustasi.
— Ah, niin, vanhalla Antilopilla. Sepä vasta oli laiva! Se saattoi kulkea kaksi viivaa ylemmäksi tuulta vastaan kuin mikään sen kokoinen laiva koko laivastossa. Muistatko sitä vielä, äiti? Sinähän näit Antilopin silloin, kun se purjehti Plymouthin lahteen. Eikö ollut Antilopi kaunotar?
— Oli tietenkin, ukkoseni. Mutta kun minä sanon pelkääväni, ettei Harold ole oikein onnellinen, niin tarkoitan sillä hänen mielialaansa jokapäiväisessä elämässä, ymmärrätkö? Etkö ole sattunut huomaamaan kuinka hän usein istuu ajatuksissaan, huomaamatta mitä hänen ympärillään tapahtuu?
— Pentu taitaa olla rakastunut? Siinä tapauksessa näyttää hän nyt löytäneen siistin ankkuripaikan.
— On hyvinkin luultavaa, että olet oikeassa, Willy, vastasi hänen vaimonsa vakavasti.
— Mutta kumpainenko se noista olisi?
— Sitä en voi sanoa.
— No, kelpo tyttöjä molemmat, kelpo tyttöjä. Mutta niinkauan kun hän luovailee molempien välillä ei asiassa voi olla kovinkaan vakavaa pohjaa. Poika on kuitenkin jo neljänkolmatta vuoden ikäinen ja ansaitsi viime vuonna viisisataa puntaa. Hän kykenee paremmin perheensä elättäjäksi, kuin minä ollessani laivastoluutnanttina.
— Nyt voimme mielestäni sanoa kumpainenko se heistä on, sanoi tarkkaileva äiti. Charles Westmacott oli lakannut viskelemästä pallojaan ja ottanut Klara Walkerin kanssaan kävelylle. Ida ja Harold Denver jäivät aidan luokse jatkamaan keskusteluaan ja puhkesivat tuon tuostakin iloiseen nauruun. Mutta pian kokoonnuttiin jälleen uutta peliä alottamaan ja tohtori Walker joka oli pelissä liikaa pujahti aidan veräjän läpi ja astui tietä myöten amiralin huvilaan.
— Hyvää iltaa mrs Hay Denver, saanko astua sisälle? kysyi hän nostaen suurta olkihattuaan.
— Hyvää iltaa, olette hyvin tervetullut!
— Koetelkaapa näitä — sanoi amirali ja ojensi hänelle sikarikotelonsa — huonoja ne eivät ainakaan ole; olen tuonut ne Mosquiton rannikolta. Aijoin antaa teille merkin ollessani tuolla kentällä, mutta te näytitte niin tyytyväiseltä ollessanne siellä.
— Kyllä olinkin, rouva Westmacott on sangen viisas nainen, se on minun tunnustettava, vastasi tohtori, sytyttäen sikarinsa.
— Mosquitosta puhuessamme johtuu mieleeni: näittekö siellä Hylaa?
— Sellaista nimeä ei ole laivastoluettelossamme, vastasi merimies varmasti, mutta Hydra on. Se on suuri tornilaiva, jota käytetään sataman puollustukseen, mutta se ei lähde milloinkaan kotivesiltä.
Tohtori nauroi. — Meillä on kumpaisellakin oma maailmamme, huomaan, sanoi hän. — Hyla on pieni sammakko, joka oleskelee puun oksilla. Tämän sammakon hermosolujen muotoon perustaa Beale mielipiteensä protoplasmasta. Muuten on protoplasma aine, joka suuresti kiinnittää minun huomiotani.
— Kyllä siellä metsissä on yhtä ja toista syöpäläistä. Palvellessani jokilaivastossa tulin kyllä öisin sen tuntemaan. Niissä surisee aivan kuin laivan konehuoneessa mentäessä täydellä koneella eteenpäin. Ikuinen surina, kitinä ja piipitys vie ihmisiltä unen ...Mutta voi hyvä jumala! tuopa vasta on naikkonen! Totta tosiaankin huippasi hän kolmella loikkauksella yli koko ruohokentän. Vanhaan aikaan olisi hän kelvannut tähystäjäksi keulamaston marssiin, se on aivan varma.
— Kyllä, kyllä hän on hyvin huomattava nainen.
— Mutta eräissä tapauksissa myöskin hyvin tunteellinen, huomautti rouva Hay Denver.
— Ai, ai, nyt on oltava varuillaan, huomaan minä, huudahti amirali varottavaisesti kohottaen etusormeaan tohtorille. — Muistakaa minun sanani, Walker, että tuo nainen sytyttää saarnoillaan kapinan. Hän on jo kääntänyt minun vaimoni vastahankaan, ja pian alkavat teidän tyttärennekin purjehtia vastatuulta. Meidän on liityttävä yhteen, tohtori, tai muuten on kuri hiidessä.
— Tosin ovat hänen mielipiteensä hiukan äärimmäisyyttä tavoittelevia, sanoi tohtori, mutta pääasiassa olen minä oikeastaan samalla kannalla kuin hänkin, se on minun tunnustettava.
— Hyvä! herra tohtori! sanoi rouva Denver.
— Mitä? onko teistä tullut petturi tai kavaltaja omaa sukupuoltanne kohtaan, tohtori? huudahti amiraali. — Teidän kanssanne ei auta mikään muu kuin kenttäoikeus koska olette tuollainen karkulainen.
— Olkoonpa kuinka tahansa niin on mrs Westmacott kuitenkin oikeassa. Ammatit eivät ole kyllin avoimina naisille, heidän toimintansa on liiaksi rajoitettu. He ovat heikkoja, nuo naiset, joiden on itse hankittava jokapäiväinen leipänsä, he ovat köyhiä, järjestymättömiä, pelkureita ja he ottavat vastaan armonosotuksena sen, mitä he oikeudenmukaisesti voisivat vaatia. Heidän asiaansa ei huudeta alituisesti eikä kyllin tarpeeksi yleisön korviin, sillä jos heidän huutonsa saada olot parannetuiksi, olisivat yhtä voimakkaita kuin heidän kärsimyksensä ovat suuria, niin olisi maailma huutoa täynnä ja kaikki muut kysymykset joutuisivat taka-alalle. Kyllä meidän on sangen hyvä olla kohteliaita ja huomaavaisia rikkaita ja hienostuneita kohtaan ja kaikkia niitä kohtaan, joiden elämä on helppoa, mutta tässä vain petämme itseämme ja muitakin. Jos olisimme tosiaankin ritarillisia, niin kumartuisimme alas ja kohottaisimme jokaisen taistelevan naisen, joka on hukkumaisillaan ja tosiaankin tarvitsee meidän apuamme, rinnallemme; sillä naiselle merkitsee elämää tai kuolemaa saako hän apua tai ei. Me puhumme sinne ja tänne ja sanomme, ettei ole naisellista jos nainen antautuu johonkin korkeampaan ammattiin. On kyllä naisellista nähdä nälkää, mutta epänaisellista käyttää jumalan antamia aivoja. Eikö tämä ole merkillistä ristiriitaa, sanokaa.
Amirali naurahti. — Te saarnaatte kuten fonograafi, tohtori Walker, sanoi hän. Kaikki tuo on teihin puhuttua ja nyt se teistä purkautuu. Jokainen sana on puhdasta kapinaa, sanon minä, sillä miehellä on omat tehtävänsä samoin kuin naisellakin ja nämä tehtävät ovat yhtä erilaiset kuin mies ja naiset ovat luonnostaan erilaiset. Pian saamme varmaan nähdä naisen, joka kohottaa oman lippunsa omalle laivalleen ja astuu Kanaalilaivaston päällikön paikalle.
— Meillähän on valtaistuimellakin nainen, joka komentaa koko valtiotamme — sanoi rouva Denver — ja kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että hän tekee sen paremmin kuin mies konsanaan.
Amirali hämmästyi rouvansa todistuskappaletta.
— Hm, niin on, mutta sehän onkin aivan toista, vastasi hän.
— Teidän pitää tulla johonkin vastaisuudessa pidettävään kokoukseen sanoi tohtori. — Aion astua puhujalavalle, sen olen luvannut mrs Westmacottille ...Mutta ilma on jo viilennyt ja nyt on aika, että tyttäreni tulevat katon alle. Hyvää yötä, naapurit! huomenna, herra amirali käyn teitä katsomassa murkinan jälkeen ja sitten lähdemme tavalliselle kävelyllemme.
Vanha merimies katseli silmiään siristellen poistuvaa ystäväänsä.
— Kuinka vanha on hän oikeastaan, äiti?
— Noin viidenkymmenen vuoden tienoilla, ajattelen.
— Entä mrs Westmacott?
— Neljänviidettä kuulin tuonnottain sanottavan.
— Amirali hieroi käsiään ja nyykäytti tyytyväisenä päätään.
— Jonakuna kauniina päivänä saamme varmaankin nähdä, että kolme ja kaksi on yksi, sanoi hän. Panempa vetoon sitä asiaa vastaan sinulle uuden hatun.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 5-7 2-16.11.1907.
