Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
IV Sisaren salaisuus.
— Sanokaapa minulle, miss Walker, te joka kaikki ymmärrätte niin hyvin, mikä ammatti voisi soveltua kuudenkolmatta vuoden ikäiselle miehelle, jolla ei ole sanottavasti tietoja ja jonka järki ei myöskään ole kiitettävimpiä?
Puhuja oli Charles Westmacott, ja puhelu tapahtui tenniskentällä samana kesäiltana, kun ensin oli pallopelistä luovuttu ja illan varjot alkaneet levitä kentälle.
Hämmästyneenä kiinnitti Klara häneen katseensa. — Itseännekö tarkoitatte? kysyi hän.
— Tietystikin itseäni, oli Charlesin rehellinen vastaus.
— Mutta kuinka luulette minun voivan antaa teille niin tärkeitä neuvoja?
— Minulla ei ole ketään muuta, jolta voisin neuvoa kysyä ja sitä paitsi arvelen, että te kykenette antamaan yhtä hyviä neuvoja kuin konsanaan kukaan. Luotan niin hyvin teidän arvostelukykyynne.
— Hyvin imartelevaa minulle.
Epävarmana siitä, puhuiko Charles aivan tosissaan, vai tekiköhän vaan pilaa, katsoi Klara jälleen hänen silmiinsä ja kysyvään naamaansa, jolloin hän huomasi, että Charles tarkoitti täyttä totta ja odotti vilpitöntä vastausta.
— Riippuu ensinnäkin siitä, mitä kykenette tekemään. En tunne teitä vielä niin tarkoin, että voisin sanoa minkälaisia taipumuksia teillä on.
He astelivat verkalleen kentän poikki sitä huvilaa kohti, jossa Klara asui.
— Minulla ei oikeastaan ole mitään taipumuksia ...se on, ei mitään mainittavampia taipumuksia. Minulla on huononlainen muisti ja hidas käsityskyky.
— Mutta te olette ainakin hyvin voimakas.
— Olenpa kylläkin, mikäli siitä voi apua olla. Voin kantaa sadan naulan rautakangen niin pitkälle kuin itse haluan. Mutta eihän se sovellu mihinkään ammattiin?
Pieni pila leikki Klara Walkerin huulilla, mutta tuo nuori mies oli niin vakavan juhlallinen, että hän tukahutti naurunhalunsa.
— Voin myöskin ratsastaa peninkulman hyvällä maantiellä 27 minuutissa ja muulla sileällä maalla 35 minuutissa, mutta mitä siitä on apua? Voisi minusta tulla kuningas pallopelissä, mutta sekään ei ole mitään kunniallista ammattia. Sitä en sano sen vuoksi, että välittäisin hituistakaan kunniasta, ymmärrättehän, mutta nähkääs, en tahtoisi loukata vanhuksen tunteita.
— Tätiännekö tarkoitatte?
— Niin. Kuten varmasti olette jo kuullut, saivat minun molemmat vanhempani surmansa Intian kapinassa. Minä olin silloin vielä lapsi ja tätini otti minut silloin huostaansa, sekä on siitä lähtien hoitanut minua ja nyt tuntuu minusta kovin ikävältä ollessani pakotettu hänet jättämään.
— Hänet jättämään? Mutta minkä tähden?
He olivat saapuneet puutarhan veräjälle. Nuori tyttö ripusti pallokeppinsä veräjän pieleen ja katseli uteliaana seuraajaansa, joka oli puettu valkeaan tennispukuun.
— Kyllä minun on hänestä luovuttava, ja se tapahtuu Browningin takia.
— Mutta miksikä niin?
— Älkää sanoko sitä tädilleni — mutta minä inhoon Browningia.
Klara Walker puhkesi iloiseen nauruun, niin että hän unohti asian koko vakavuuden ja kaikki kärsimykset, jotka tuo filosofinen runoilija oli hänen seuraajalleen tuottanut. Klaran nauru sai Charlesinkin mukaansa.
— Minä en ymmärrä Browningia — sanoi hän — olen hartaasti koettanut, mutta hän on minulle liian vaikeatajuinen. Sen vuoksi ajattelen olevan turhaa valhetella, että häntä muka ymmärrän. Mutta silloin täti luonnollisesti loukkaantuisi, sillä hän on korviaan myöten Browningiin ihastunut ja lukee jokailta ääneensä minulle hänen teoksiaan. Nykyään lukee hän erästä runoa, jonka nimenä on ”Pippa Passes” ja minä vakuutan teille miss Walker, etten ymmärrä mitä runon otsake edes merkitsee. Te olette varmaan saaneet minusta sellaisen käsityksen, että olen äärettömän yksinkertainen, eikö totta?
— Mutta ehkei Browningin teokset olekaan niin vaikeasti ymmärrettäviä, kuin te arvelette, sanoi Klara häntä rohkaistakseen.
— Kyllä hänen teoksensa ovat vaikeita. Hänen teoksissaan tosin on kauniitakin kohtia, mutta monet kohdat menevät, kuten jo sanoin, yli minun ymmärrykseni.
Klara nauroi uudelleen. — Te ette saa ajatellakaan, että lähdette tätinne luota, sanoi hän. — Ajatelkaapa kuinka yksinäiseksi hän itsensä tuntisi, jos te hänet jättäisitte.
— Kyllä olen sitäkin ajatellut. Mutta teidän on muistettava, että tätini, ajatuskantaansa ja tunteilunsa katsoen, tuskin on saavuttanut keski-iän, ja hänelle voidaan tehdä naimatarjous minä päivänä tahansa. Minä en ollenkaan usko, että hänen vastenmielisyytensä miessukupuolta kohtaan ulottuu yksilöihin. Hän voi vielä sitoa uusia siteitä ja silloin joutuisin minä viidenneksi pyöräksi vaunuihin. Niin kauan, kun minä vielä olin poikanen ja hänen miehensä eli, kävi se päinsä, mutta jos hän menee uusiin naimisiin, on se mahdotonta.
— Mutta, hyvä isä, ettehän suinkaan tosissanne tarkoittane, että mrs Westmacott aikoo mennä uusiin naimisiin? Kysyi Klara.
Nuori mies loi häneen kysyvän katseen:
— Sehän vain on kaukainen mahdollisuus, sanoi hän. Mutta ... se voi kuitenkin tapahtua; ja sen vuoksi kernaasti haluaisin tietää, mitä minun silloin olisi tehtävä.
— Minä kernaasti auttaisin teitä — sanoi Klara — mutta minun on tunnustettava, etten oikein näitä asioita ymmärrä. Mutta minä puhun isäni kanssa asiasta; hän tuntee kaikki maailman asiat paljon paremmin kuin minä.
— Tehkääpä se. Tekisitte minut hyvin iloiseksi, jos tosiaankin minua auttaisitte.
— Noh, siinä tapauksessa minä sen teenkin. Mutta nyt on minun sanottava teille, mr Westmacott, hyvää yötä, sillä isä jo varmaankin ihmettelee, millin minä olen joutunut.
— Hyvää yötä, miss Walker.
Hän nosti hattuaan ja katosi illan hämärään.
Klara oli siinä uskossa, että he olivat olleet kaikkein viimeisinä kentällä; mutta kun hän pysähtyi portaittensa lasioven luona ja katsoi taakseen, huomasi hän hämärässä kaksi tummaa olentoa, jotka astuivat huvilaa kohti. Kun nämä lähestyivät, huomasi hän, että lähenevät olivat Harold Denver ja hänen sisarensa Ida. Heidän äänensä alkoi kuulua ja samassa eroitti hän sisarensa sointuvan ja lapsellisen naurun, jonka hän hyvin tunsi. — Minä olen hyvin tyytyväinen — kuuli hän sisarensa sanovan — ja samalla iloinen ja ylpeä. En olisi voinut milloinkaan tällaista uskoa. Sananne ovat tosiaankin minulle iloinen yllätys. Oi, kuinka olenkaan iloinen.
— Sinäkö siellä olet, Ida?
— Katsokaapa, Klarahan se onkin; minun on kiirehdittävä sisälle. Hyvää yötä, mr Denver, hyvää yötä.
Kuului sitte kuiskutusta ja iloista naurua, sekä sen jälkeen ”hyvää yötä, miss Walker”. Klara otti sisarensa käden ja yhdessä menivät he sisälle. Tohtori oli vetäytynyt työhuoneeseensa ja ruokasali oli tyhjänä. Pieni punainen lamppu valaisi pöydän mahonkilevyn, mutta levitti säästeliäästi valoa kauemmaksi suureen hämärään ruokailuhuoneeseen. Ida aikoi sytyttää suuren kattolampun, mutta sisko laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:
— Minä pidän enemmän tuosta heikosta valosta ja me voimmekin istua hieman puhelemaan; sano, tahdotko?
Hän istui tohtorin suureen nojatuoliin ja sisar istuutui jakkaralle hänen viereensä, katsellen häntä veitikkamainen hymy huulillaan. Klaran silmissä havaittiin jonkinmoista levottomuutta, joka kuitenkin katosi, kun hän näki sisarensa vilpittömät siniset silmät.
— Onko sinulla, pikkusisko, minulle mitään kertomista, kysyi hän.
Ida rypisti alahuultaan ja nykäsi olkapäitään.
— Vai niin, tutkintatuomarilla on jotain kysyttävää, huomaan minä.
— Älä viitsikään kieltää, että aiot minulta jotain tiedustella, Klara. Sinun pitäisi hieman muutella harmaata satiinileninkiäsi; hieman reunusteita ja valkea liivi, niin olisi se kuin uusi. Nyt näyttää se hieman kuluneelta.
— Olit hieman liian kauan kentällä, Ida, lausui ankara sisko.
— Olin hieman, mutta siellähän olit sinäkin. Onko sinulla mitään kerrottavaa, sano?
Sisar purskahti iloiseen, sointuvaan nauruunsa.
— Puhelin mr Wertmacottin kanssa.
— Niin ja minä Denverin kanssa. Mutta sanoppa minulle, sisko, mitä ajattelet mr Denveristä? Pidätkö hänestä? Sano minulle suoraan.
— Kyllä! Minä pidän hänestä jotenkin paljon. Minun mielestäni on hän hienoin, vaatimattomin ja miehekkäin nuori mies, mitä koskaan olen tuntenut. Mutta nyt on sinun vuorosi; onko sinulla, pikku siskoseni, mitään kertomista, sano.
Klara silitteli äidillisin elein sisarensa kullankeltaista tukkaa ja kumartui alas vastaanottamaan odotettua luottamusta. Hän ei odottanut mitään sen hartaimmin, kuin että Idasta olisi tullut Harold Denverin puoliso, ja kuiskutuksista, jotka hän sattui kuulemaan Haroldin ja Idan erotessa, saattoi hän päättää, että heidän välilleen oli syntynyt hellä suhde.
Mutta Ida ei mitään tunnustanut; Klara näki ainoastaan veitikkamaisen ilmeen ja tyytyväisen loiston hänen sinisissä silmissään.
— Tuo harmaa silkkipukusi alkoi Ida uudelleen.
— Voi, sinua pikkuveitikkaa. Nyt kysyn minä sinulta samaa mitä sinä äsken minulta utelit: pidätkö sinä Harold Denveristä?
— Kyllä! Hänpä onkin oikein kiltti poika.
— Mutta, Ida.
— No niin, sinä kysyit ja minä vastasin parhaan ymmärrykseni mukaan. Mutta kuulehan, vanha utelias sisko, tahtoisitko vielä syvemmältä minua tutkia; mutta silloin on sinun hieman hillittävä uteliaisuuttasi ja odotettava. Nyt menen minä katsomaan mitä isä puuhaa.
Hän ponnahti seisaalleen, kietoi käsivartensa sisarensa kaulaan, pusersi häntä ja oli samassa tiessään. Syvällä alttoäänellään hyräili hän erästä laulua, jonka vaikenevat säveleet oven paukahtaessa kiinni jossakin kauempana olevassa huoneessa vihdoin katkesivat.
Mutta Klara Walker istui edelleen paikallaan hämärästi valaistussa huoneessa, nojaten leukaansa käsiinsä, silmät luotuna yhä pimenevään hämärään. Hänen velvollisuutensa oli, vaikkakin hän vielä oli nuori tyttö, olla äidin sijassa ja ohjata nuorempaa sisartaan sellaisille teille, joita hänen omatkaan jalkansa eivät vielä olleet polkeneet. Äitinsä kuolemasta saakka oli hän omistanut kaikki ajatuksensa sisarelleen ja isälleen. Omissa silmissään oli hän itse hyvin yksinkertainen ja tunsi, että hänen käytöksensä usein oli tympäisevä juuri silloin, kun hän itse halusi olla viehättävä. Hän näki kasvonsa aina sellaisina kuin peili ne hänelle näytti, mutta peilissä hän ei nähnyt niitä vaihtelevia ilmeitä, jotka loivat niihin eloisuutta — hän ei nähnyt loppumatonta osanottoa, myötätuntoisuutta ja puhdasta naisellisuutta, jotka vetivät häntä kaikkien niiden puoleen, joita raskautti epäilyt, levottomuus ja huolet; siten oli hän saavuttanut hidasmielisen Charles Westmacottinkin luottamuksen samana iltana. Itsehän mielestään oli rakkauden rajapiirteiden ulkopuolella; mutta aivan toisin oli hänen mielestään Idan, tuon hilpeän, sukkelan ja herttaisen tytön laita. Hän oli luotu rakkautta varten, hän oli saanut perinnön. Mutta hän oli vielä niin nuori, niin viaton ja kokematon, ettei häntä voinut uskoa omin päin kovin kauaksi noille vaarallisille vesille. Joku sopimus oli kaikella varmuudella olemassa hänen ja Harold Denverin välillä. Klaran sisäisin taipumus oli, kuten jokaisen hyväsydämisen naisen, perustaa avioliittoja ja oli hän kaikista tuntemistaan nuorista miehistä valinnut juuri Harold Denverin ainoaksi, jolle hän olisi voinut uskoa sisarensa kohtalon. Sangen usein oli Harold puhellut hänen kanssaan vakavista asioista ja silloin oli hän päässyt perille Haroldin mielipiteistä elämän tärkeimpiin kysymyksiin nähden. Hän tiesi, että Haroldilla oli jalo luonne ja että hän oli muuten vakavamielinen. Mutta nyt ei ollut Klaran mieleen, että muuten niin oikein ajatteleva ja vilpitön Ida piti suhteensa Haroldiin salassa, eikä antautunut kertomaan siitä, mitä oli tapahtunut. Samapa se, hän voi odottaakin; ja jos seuraavana päivänä tarjoutuisi tilaisuus, niin johtaisi hän Haroldin kanssa keskustellessaan puheen tähän suuntaan ja silloin hän pääsisi asian perille. Harold aivan varmaan hänelle kertoisi, mitä sisar oli häneltä salannut. Niin hän arveli.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 7-8 16-23.11.1907.
