Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
VI Vanha juttu.
Tämä keskustelu ei kuitenkaan ollut ainoa mrs Westmacottin onnistunut keskustelu sinä päivänä, eikä amirali ollut puistokylän asukkaista ainoa, joka sinä päivänä muutti mielipidettään. Kaksi lähiseudulla asuvaa perhettä, Winslowin perheen Anerleystä ja Cranberbatschen Gipsy Hillistä oli, hän kutsunut tennistä pelaamaan ja illalla oli tenniskentällä ilo ylimmällään nuorten miesten ja vaaleapukuisten neitosten kesken. Nuoret pelasivat innokkaasti tennistä ja vanha väki katseli heitä kentän laitaan sijoitetuista puutarhatuoleistaan. Pelaajille tuotti itse peli iloa ja vanhukset iloitsivat nähdessään edessään lapsensa notkeina ja innon punaamina.
Mrs Westmacott oli juuri lopettanut pelinsä havaitessaan Klara Walkerin, joka istui yksikseen kentän toisessa päässä. Hän syöksyi heti Klaran luokse, hyppäsi taitavasti verkon nuorien ylitse ja istuutui Klaran viereen. Klara ensin hämmästyi tuon nuorekkaan lesken tavatonta suoruutta ja merkillisiä eleitä, mutta kuitenkin sanoi hänen naisellinen vaistonsa, että tuon merkillisen kuoren alla oli jotain hyvää ja kunnianarvoista. Hän loi sen vuoksi silmänsä ystävällisesti tulijaan ja nyökäytti iloisesti päätään vastaukseksi hänen tervehdykseensä.
— Miksi ette pelaa? Älkää herran nimessä ruvetko veltoksi ja hienostuneeksi, sillä jos lakkaatte harjoittamasta voimakkaita ruumiinliikkeitä, niin voitte samalla sanoa jäähyväiset nuoruudellenne.
— Olen pelanut pelin tennistä, mrs Westmacott, vastasi Klara.
— No, se on oikein, neitiseni.
Hän siirtyi lähemmäksi Klaraa ja taputti häntä käsivarrelle pallokepillään. — Minä pidän teistä, neitiseni, ja pyydän kutsua teitä Klaraksi. Te ette ole niin yritteliäs kuin olisin toivonut, mutta sittekin pidän teistä, Klara. On sangen kaunista olla uhrautuvainen, mutta meidän puolellamme on jo kyllin uhrautuvaisuutta, jonka vuoksi on toivottavaa, että vähitellen alkaisi ilmaantua sitä miestenkin puolelle. Mitä pidätte veljenpojastani Charlesista?
Kysymys tuli niin äkkiarvaamatta, että Klara hätkähti:
— Minä...minä...tuskin olen tullut ajatelleeksi veljenpoikaanne.
— Vai ette ole tullut ajatelleeksi? Mutta teidän on ajateltava häntä hyvin tarkoin, sillä aion juuri hänestä teille puhua.
— Puhua minulle hänestä? Mutta minkä tähden?
— Olen huomannut sen parhaaksi ja viisaimmaksi. Katsokaapa, Klara, asia on sillä tavalla, että on hyvin mahdollista, että minä saan aivan toisen aseman ja toisia velvollisuuksia elämässäni, mikä panee voittamattomia esteitä minulle perustaakseni kodin, jossa olisi tilaa Charlesillekin.
Klara tuijotti häneen. Tarkoittiko leski sitä, että hän aikoi mennä uusiin naimisiin? — Mutta mitäpä muutakaan hän voisi tarkoittaa?
— Charlesin on niin ollen hankittava, itselleen koti, sanoi mrs Westmacott. — Sehän on itsestään selvää. Mutta minä puolestani en hyväksy nuorenmiehentaloutta. Kuinka on teidän laitanne siinä suhteessa?
— Oh, mrs Westmacott, minä en ole tullut milloinkaan sitä ajatelleeksi.
— Voi teitä, pikku veitikkaa! Onko koko maailmassa ainoatakaan tyttöä, joka ei olisi sellaista ajatellut? Minun mielipiteeni on se, että miehen, joka on saavuttanut kuudenkolmatta iän, on mentävä naimisiin.
Klarasta alkoi tuntua hyvin ilkeältä. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että mrs Westmacott oli saanut valtuuden esittää hänelle naimatarjouksen. Mutta kuinka saattaisi se käydä päinsä? Hän ei ollut puhellut Charles Westmacottin kanssa kuin pari tai kolme kertaa, eikä tienyt hänestä sen enempää, kuin mitä hän itse oli edellisenä iltana kertonut. Niin ollen oli kaikki mahdotonta. Mutta mitä tarkoitti mrs Westmacott puhuessaan muuttuvasta asemastaan?
— Sanokaapa nyt itsekin — jatkoi täti itsepäisesti — eikö teidänkin mielestänne kuudenkolmatta vuoden ikäinen mies tekisi parhain mennessään naimisiin?
— Minun mielestäni sen ikäinen mies voisi paraiten itse ratkaista tuollaisen asian.
— Niin, tietystikin. Sen on hän jo tehnytkin. Mutta Charles on tavattoman ujo ja hänen on vaikea ilmaista ajatuksiaan. Kaksi naista voi yksissä neuvoin paraiten järjestää tuollaiset asiat; sen vuoksi olen minä ottanut tehtäväkseni tasoittaa hänelle tien.
— En voi ollenkaan seurata ajatuksianne, sanoi Klara epätoivossaan.
— Charlesillani ei ole mitään ammattia, mutta hänellä on hyvä maku. Hän lukee Browningia, joka ilta ja hän on harvinaisen väkevä. Kun hän oli nuorempi, niin harjoitimme usein nyrkkitaistelua, mutta nyt en voi enää häntä siihen taivuttaa, sillä hän väittää, ettei hän osaa antaa kyllin lieviä iskuja. — Olen ajatellut luvata hänelle viisisataa puntaa vuodessa! Sen hän pitäisi riittää — ainakin aluksi.
— Parahin mrs Westmacott, minä vakuutan, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, mitä tuolla tarkoitatte, torjui Klara itseään.
— Noh, käykäämme sitte suoraan asiaan. Luuletteko, että sisarenne Ida huolisi veljenpojastani?
— Hänen sisarensa Ida? Helpoituksen huokaus pääsi hänen rinnastaan. Ida ja Charles Westmacott — sitä ei hän ollut milloinkaan ajatellut. Ja kuitenkin olivat nuo kaksi olleet niin usein toistensa seurassa. He olivat pelanneet yksissä monta tennispeliä ja tehneet pyörämatkoja. Uudelleen tunsi hän huojennusta ja samalla iloa, mutta hänen omatuntonsa alkoi tehdä kysymyksiä. Miksi oli hän iloinen ja mikä oli siihen sisimpänä syynä? Oliko hänen sielunsa sisimmässä vaanimassa salainen ajatus, että jos Charles onnistuisi kosinnassaan, niin Harold Denver jäisi edelleenkin vapaaksi? Mutta tuota ajatusta piti hän itsekkäänä ja epänaisellisena. Hän punastui omia ajatuksiaan ja ainoa mitä hän voi sanoa, oli:
— Minä ...en todellakaan voi sanoa ...
— Ei suinkaan hän vielä ole kihloissa?
— Ei ...minun tietääkseni.
— Sanotte sen niin epäröiden?
— Epäröin sen vuoksi, etten ole aivan varma asiasta. Mutta Charles voi kysyä häneltä itseltään.
— Niinpä tosiaankin. Minä selitän Charlesille, että sellainen kysymys on parhain kohteliaisuus, minkä mies voi naiselle osoittaa. Charles on hieman ujo, mutta jos hänet voi kerran siihen taivuttaa, niin tekee hän sen aivan varmasti. Hän on pahoin rakastunut Idaan, sen voin teille vakuuttaa. Sellaiset pienet ja vilkkaat olennot, kuin teidän sisarenne on, vetävät aina puoleensa tyyniä ja juroja miehiä, mikä lieneekin luonnon ominaisuus tasoittaa puutteellisuuksia ja erilaisuuksia. Mutta katsokaapa, kaikki menevät jo sisälle huoneihinsa! Siis, jos te sallitte, käytän minä tilaisuutta hyväkseni ja ilmoitan Charlesille, ettei ainakaan teidän tietääksenne ole olemassa mitään voittamattomia esteitä.
— Ei ainakaan minun tietääkseni, lausui Klara itsekseen, lesken poistuessa pelaajain luokse, joista toiset vielä keskustelivat verkon luona ja toiset astuivat asuntojaan kohti. Klara nousi häntä seuratakseen, mutta uudet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan ja hän istuutui uudelleen. Kumpiko sopisi Idalle paremmin Charlesko vai Harold? Hän ajatteli asiaa yhtä tarkkaan kuin äiti, joka suunnittelee ainoan lapsensa tulevaisuutta. Haroldia oli hän itse pitänyt jaloimpana ja hienoimpana kaikista nuorista miehistä, joita hän oli nähnyt. Juuri tuollainen pitää olla se mies, johon hän joskus voi rakastua. Mutta hänpä ei saanut ajatella itseään. Hänellä oli syytä luuloon, että he molemmat olivat rakastuneet hänen sisareensa, mutta kumpi heistä paremmin hänelle soveltui? Hän ei voinut unhoittaa sen keskustelun viimeisiä sanoja, jonka hän edellisenä iltana oli sattunut kuulemaan, eikä myöskään sisarensa salaperäisyyttä, silloin kun hän toivoi saavansa avoimen luottamuksen. Mutta kun Ida kerran ei voinut hänelle kaikkea ilmaista, niin oli olemassa ainoastaan yksi ainoa, joka sen voi tehdä ja jonka velvollisuus oli se tehdä. Hän kohotti päänsä ja huomasi edessään äkkiarvaamatta miehen, jota hän juuri oli ajatellut.
— Te olitte kovin ajatuksiinne vaipunut, sanoi Harold hymyillen. Mutta toivon, etteivät ajatuksenne olleet ikäviä.
— Eipä lainkaan, minä vain tein suunnitteluja, sanoi Klara noustessaan seisaalleen. — Muuten näyttää olevan turhaa vaivaa jotain suunnitella, sillä juuri suunnitteluja tehdessä voivat olot kehittyä sellaisiksi, joiksi niitä vähimmin on ajatellut.
— Mitä suunnitelmia valmistelitte minun saapuessani luoksenne?
— Ajattelin tulevaisuutta.
— Kenen tulevaisuutta?
— Tietystikin Idan ja omaani.
— Saanko kysyä oliko minulla myöskin kunnia olla jollakin tavalla mukana teidän tulevaisuuden suunnitelmissanne?
— Toivon saavamme pitää ystävämme myöskin tulevaisuudessa.
— Älkää menkö vielä sisälle, rukoili Harold Klaran lähtiessä verkalleen astumaan asuntoaan kohti. — Toivon saavani sanoa teille pari sanaa; voimmehan tehdä pari kierrosta kentällä. Mutta ehkä on sää teistä kolakka? Jos tunnette vilua, niin käyn noutamassa teille vaipan.
— Se on tarpeetonta, sillä minua ei viluta lainkaan.
— Puhelin eilen illalla sisarenne Idan kanssa...
Klara tunsi, että hänen äänensä hieman värähteli, ja kun hän loi katseensa hänen tummiin ja säännöllisiin kasvoihinsa, niin huomasi hän niissä vakavan ilmeen. Klara tunsi, että kaikki nyt oli ratkaistu ja että Harold oli tullut pyytämään hänen sisarensa kättä.
— Hän on viehättävä tyttö — sanoi Harold lyhyen vaitiolon jälkeen.
— Niin on, vastasi Klara lämpimästi.
— Kukaan ei tiedä kuinka viehättävä hän oikeastaan on; Hän on kodissa auringonsäteenä.
— Te ette voi ihailla häntä enemmän kuin minä. Tosiaankin, minä en halua muuta hartaammin kuin päästä hänen kanssaan läheiseen sukulaisuuteen ja tuntea, että meitä yhdistää toisiimme läheinen side.
Nyt se laukesi! Hetken oli Klaran koko olemus aivan kuin tainnoksissa, mutta pian pulppusi hänen sydämestään lämmin virta sisarenrakkautta. Hän tahtoi poistaa tuon mustan ajatuksen, joka väkisin tahtoi kohottaa ilkeätä päätään.. Hän katsoi Haroldiin säteilevin silmin ja hänen huulillaan oli mitä sydämellisimpiä sanoja.
— Haluan päästä lähemmäksi teitä kumpaistakin...tulla rakkaaksi teille molemmille, jatkoi Harold. — Haluan saada Idan rakkaaksi sisarekseni ja teidän omaksi armaaksi vaimokseni.
Klara ei voinut sanoa sanaakaan. Hän ainoastaan katsoi Haroldiin, huulet puoliksi avoimina ja silmät suurina, tummina ja kysyvinä. Hän ei nähnyt ruohokenttää, ei viettäviä puutarhoja, ei tummenevaa, puolikuun kalpeasti valaisemaa taivasta — kaikki oli kadonnut. Hän näki vain tummat, vakavat ja rukoilevat kasvot ja kuuli aivankuin kaukaisuudesta äänen, joka tunnusti kuinka syvästi sen omistaja häntä rakasti. Hän kuuli Haroldin sanovan, että hän oli kyllästynyt elämän jokapäiväisyyteen ja itsekkäisiin pyyteisiin, hän tarvitsi naisen apua päästäkseen jalommille poluille, hän jumaloi hänen lempeyttään ja oikeata naisellisuuttaan.
Vihdoin käsitti Klara asemansa. Kaikki tuntui hänestä nyt oudolta ja uudelta ja kaikesta, mihin hän loi katseensa, näki hän oman onnensa heijastavan.
— Mutta etkö sitä aikaisemmin tiennyt, kysyi Harold.
— En uskaltanut sellaista ajatella, sillä pidin sen mahdottomana.
— Minulla on sitte varmaankin ollut marmorinaamio. Minä en ollenkaan voi käsittää kuinka saatoin niin hyvin peittää rakkauteni sinuun. Mutta sisaresi sen kyllä tiesi.
— Idako?
— Niin. Ainakin eilen illalla hän sen tiesi. Hän piti minulle niin kauniita ylistyspuheita sinusta, enkä minä enää lopuksi voinut itseäni pidättää, vaan sanoin hänelle koko salaisuuteni. Mutta samassa juoksi hän sisälle ja jätti minut seisomaan yksikseni talonne edustalle.
— Mutta mitä hyvää olet voinut minussa keksiä, sano? Kunhan et vain olisi pettynyt niin että ajan pitkään saisit katua.
— Katua? Päin vastoin tunnen pelastuneeni. Tiedäthän kuinka tukahduttavaa elämä Cityssä on ja kuinka se imee ajatukset. Hahaa, rahaa kuuluu alinomaa korvissa, eikä muuta voi ajatellakaan. Tuo elämä minua inhottaa, mutta kuinka voisin peräytyä valitsemastani ammatista tuottamatta vanhalle isälleni suurta surua? Olen miettinyt keinoa turvatakseni itseni tuon ruton saastaa vastaan, mutta ainoa keino siihen on puhdas ja korkea olento kodissa, joka voi terästää kaikkea tuota vastaan. Olen jo tuntenut sinun hyvää vaikutustasi, sillä aina kun olen sinun kanssasi puhellut, rakkaani, niin tunnen itseni voimakkaammaksi. Ja juuri sinut tahdon elämänkumppanikseni, tai muuten käyn polkuni yksin.
— Oi, Harold, kuinka onnellinen olen!
He astuivat edelleenkin yhä tummenevien varjojen keskellä ja tähti toisensa jälkeen alkoi tuikkia tummansinisellä iltataivaalla. Vihdoin alkoi idästä puhaltaa kylmä yötuuli, joka saattoi rakastuneet haaveilujen maasta todellisuuteen.
— Nyt, rakkaani, on sinun mentävä sisälle, muuten vilustut. Huomenna tulen kertomaan asian isällesi. Äidilleni kerron kaikki jo tänä iltana. Kuinka iloiseksi hän tuleekaan!
Rakastuneet sanoivat toisilleen jäähyväiset, kun Harold ensin oli painanut Klaran huulille ensimäisen suutelon.
Kun Klara astui sisälle sytytti Ida paraillaan ruokailuhuoneen lamppua. Hän tanssi sen jälkeen muutaman kierroksen ympäri huonetta ja pysähtyi sitte Klaran eteen.
— Onko sinulla, vanha sisar, minulle mitään kertomista? kysyi hän juhlallisella äänellä. Äkkiä kietoi hän käsivartensa sisarensa kaulan ympärille ja sanoi:
— Rakas, kelpo, vanha Klara. Kuinka ihanaa on kuitenkin elämä!
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 11-12-13 14-21.12.1907.
