Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
X Tulevaisuudennainen
Siitä päivästä lähtien oli rauha kadonnut tohtorin talosta. Milloinkaan ei kunnollinen koti ole niin nopeasti muuttunut ryövärinluolaksi, eikä onnellinen perheenisä tullut niin perinpohjin onnettomaksi. Hän ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi kuinka suuressa määrässä tyttäret suojelivat häntä elämän vastenmielisyyksiltä ja ikävyyksiltä. Nyt kun tyttäret olivat tästä lakanneet ja sitäpaitsi alkaneet tuottaa hänelle harmia, alkoi hän vähitellen käsittää kuinka suurta onnea hän oli nauttinut ja kaipailla entistä onnellista aikaa, jolloin tytöt eivät vielä olleet joutuneet tuon naisnaapurin vaikutusvallan alaisiksi.
— Te ette näytä oikein onnelliselta, oli mrs Westmacott sanonut hänelle eräänä aamuna. Olette kalpea ja entisen terveen värinne olette myöskin menettänyt. Teidän pitäisi tulla minun kanssani parin tunnin pyöräilymatkalle.
— Hyvä naapuri, vastasi tohtori, olen huolissani tyttärieni takia.
He kävelivät edes ja takaisin puutarhassa tohtorin huvilan edustalla. Huvilasta kuulivat he tuon tuostakin pitkiä ja valittavia torven ääniä.
— Kuulkaapa nyt, sanoi tohtori, Ida soittelee tuolla kamalalla soittokoneella väliaikoinaan levätessään kemiakokeittensa välillä. Ja Klaran kanssa on asia yhtä hullusti. Vakuutan teille, että tuo ajan pitkään käy aivan sietämättömäksi.
— Tohtori, tohtori! — sanoi rouva Westmacott, uhaten häntä etusormellaan ja antoi valkeiden hampaidensa loistaa. — Teidän on sallittava, että elämä soveltuu periaatteisiinne ... teidän on suotava tyttärillenne samat vapaudet, jotka tunnustatte kaikille muillekin naisille.
— Vapaudet tietenkin, rouvaseni, mutta tämäpä näyttääkin jo vallattomuudelta.
— Kaikki saman lain alaisia, ystäväiseni.
Moittien löi mrs Westmacott tohtoria leikillisesti käsivarteen päivänvarjollaan. — Otaksuttavasti ei teidän isänne olisi estellyt, jos te kahdenkymmenen ikäisenä olisitte halunnut tutkia kemiaa tai oppia soittamaan jotakin soittokonetta, vai kuinka? Ettekö olisi pitänyt sellaista kieltoa mielivaltana?
— Mutta he ovat muuttuneet niin nopeasti ja niin selittämättömästi.
— Minäkin olen huomannut, sanoi mrs Westmacott, että he viimeaikoina ovat ryhtyneet innokkaasti kannattamaan vapaudenasiaa. Kaikista oppilaistani etevimmiksi näyttäytyvät tyttärenne, mikä muuten onkin aivan luonnollista, koska heidän isänsä on muuan etevimmistä asianajajistamme.
Kärsimättömästi kohotti tohtori olkapäitään:
— Omasta puolestani on minun tunnustettava, että, olen menettänyt kaiken vaikutusvaltani.
— Ette suinkaan, ystäväiseni. Tyttärenne ovat ehkä hieman liian innokkaita, ollessaan iloissaan siitä, että ovat saaneet irrotetuksi itsensä tottumuksen ikeestä, mitään muuta ei se ole.
— Mutta rouvaseni, teillä ei ole aavistustakaan siitä, mihin minun on täytynyt viimeaikoina tyytyä. Tämä on ollut kauheata koettelemusten aikaa, sen voin teille vakuuttaa. Eilen illalla, kun olin huoneessani levolle menossa ja olin sammuttanut kynttilän, niin astuin jollekin kovalle ja kylmälle, joka luisui pois jalkani alta. Voitteko arvata, mikä se oli? — Sytytin tulen ja huomasin lattialla kilpikonnan, jonka Klara oli katsonut sopivaksi tuoda huoneeseeni. Minusta on sellainen jo liian pitkälle menevää vallattomuutta, sillä minä en voi sietää sellaisia matelijoita huoneessani.
Mrs Westmacott niiasi pilkallisesti. — Tuo on varmaankin letkaus minun Elizalleni?
— Vakuutan kunniani kautta, etten ollenkaan ajatellut tarhakäärmettänne, sanoi tohtori punastuen. — No olkoon menneeksi, yhden tuollaisen elukan voi sietääkin, mutta katsokaas, Idalla on pieni marakatti — joka keikkuu uudinlistoilla — ja sepä vasta on ilkeä elukka. Niin kauan kun sitä katsellaan, istuu se aivan liikkumatonna, mutta heti kun se luulee olevansa yksin ja unohdettu, alkaa se tehdä hyppyjään toiselta taulunkehykseltä toiselle, pitkin koko seinää, ottaa kiinni kellonnauhasta ja hyppää siitä vaikka silmille. Tänä aamuna otti se murkinapöydästä munan ja viskasi sen ovenkahvaan. Ja tuon elukan ilkeyksiä kutsuu Ida hauskoiksi kepposiksi!
— Kaikki kääntyy vielä hyväksi, lohdutteli mrs Westmacott.
— Idan kemiaopinnot voin edes käsittää, mutta Klaraa en voi ymmärtää, hän, joka aina ennen oli äitinsä kaltainen. Hän on saanut päähänsä hassun ajatuksen: hänestä muka tulee luotsi! Hän ei puhukaan muusta kuin pyörivistä lyhdyistä, vedenalaisista kareista, merkkikirjoista ja muista järjettömyyksistä.
— Te väitätte hänen ajatustaan hassuksi, mutta miksi se teidän mielestänne on niin hullunkurinen? Vieläkö voi olla jalompaa ammattia kuin luotsin ammatti. Luotsi edistää kaupankäyntiä ja auttaa merimiehiä pääsemään onnellisesti satamaan. Minun mielestäni soveltuu tyttärellenne mainiosti sellainen kutsumus.
— Siinä suhteessa olen toista mieltä kuin te, rouvaseni.
— Silloin on minun tunnustettava, että te ette ole johdonmukainen.
— Anteeksi, rouva Westmacott, mutta en katsele asiaa samalta kannalta kuin te, ja minä olisin teille sangen kiitollinen, jos tahtoisitte käyttää vaikutusvaltaanne siihen suuntaan, että saisitte karkoitetuksi hänen päästään tuon ajatuksen.
— Te siis vaaditte että minunkin pitäisi olla epäjohdonmukainen? Muuten on minun tunnustettava, että on vaikeata ruveta välittäjäksi teidän ja tytärtenne välille.
Tohtori kiivastui tuon vastauksen johdosta. — Vai hiin, rouvaseni! sanoi hän, silloin ei minulla ole muuta sanottavaa kuin: näkemiin!
Hän nosti suurta olkihattuaan, erosi rouva Westmacottista ja alkoi astua hiekkakäytävää huvilaan päin. Leski katsoi hänen jälkeensä. Hän hämmästyi itseään, sillä tohtori miellytti häntä entistä enemmän esiintyessään miehekkäänä ja jyrkkänä. Tämä oli kyllä tuhmaa ja periaatteitten vastaista, mutta niin asia kuitenkin oli, eikä sille mitään voinut.
Äkäisenä ja huonon tuulen vallassa oli tohtori vetäytynyt ruokailuhuoneeseen ja luki siellä sanomalehteään. Torven valitusvirret ilmoittivat, että Ida oli mennyt toisessa kerroksessa olevaan huoneeseensa. Klara istui vastapäätä tohtoria suututtavine karttoineen ja sinisine kirjoineen. Tohtori loi silmänsä tyttäreensä ja samassa alkoi hän tuijottaa hämmästyneenä hänen pukuaan.
— Kuinka on laitasi, Klaraseni? Luulen että olet repinyt hameesi.
Klara naurahti ja silitti hameensa helmoja ja kauhukseen huomasi tohtori, että tuolin punainen päällys pilkisti esiin siltä kohdalta, jonka hameen helman olisi pitänyt peittää.
— Mutta sehän on aivan halki! huudahti tohtori. — Kuinka olet voinut repiä hameesi tuolla tavoin?
— Vähänpä sinä, isä, tunnetkin naisten pukusalaisuuksia. Tämähän on aivan uusi hame, niin sanottua halkonaista mallia.
Tohtori tutki hametta ja huomasi, että se oli todellakin valmistettu halkonaiseksi ja että tyttärellä oli hameen alla pitkät ja avarat housut.
— Tämä on merimatkoilla hyvin mukava, selitti Klara.
Isä pudisti huolestuneena päätään.
— Tuosta ei teidän rakas äitinne olisi pitänyt! huoahti hän.
Silmänräpäyksen ajan oli koko salajuoni hiuskarvan varassa. Klara oli puhkeamaisillaan itkuun ja vähällä oli, ettei hän tunnustanut tohtorille koko salajuonta ja sen syitä. Mutta samalla lensi ovi auki ja Ida astui sisälle. Hänen yllään oli lyhyt, harmaa hame, aivan samantapainen, jota mrs Westmacott käytti. Toisella kädellään kohotti hän helmaansa ja toinen oli kohotettu ylös hänen päänsä ylitse, kun hän tanssi ympäri huonetta.
— Tuntuu aivan, kuin olisin varieteenaikkonen. — Etpä usko, isä, kuinka hauskaa on liikkua tällaisessa puvussa! Tuntuu niin vapaalta. Mutta sanoppa, isä, eikö ole Klarankin puku soma?
— Laittaudu huoneeseesi ja riisu heti paikalla se yltäsi! Tiuskasi tohtori. — Minusta on tuollainen puku tuiki sopimaton. Minun tyttäreni ainakaan eivät saa sellaisessa esiintyä.
— Onko se sopimaton? — Mutta se on valmistettu aivan mrs Westmacottin mallin mukaan.
— Mutta minä sanon, että se on sopimaton ja sillä hyvä, ja sinunkin pukusi, Klara, on kelvoton. Teidän käytöksenne on kerrassaan säädytöntä ja te karkoitatte piankin minut ulos koko talosta. Minä muutan klubiini kaupunkiin, sillä kauempaa en enää voi sietää. Tänä iltana on kuitenkin jo liian myöhäistä...minun on mentävä lääkärien kokoukseen. Kuitenkin toivon, että olette iltaan, siksi kunnes palajan, tarkemmin miettineet asiaa ja vapautuneet siitä vaikutuksesta, joka viime aikoina on teissä vahingoksenne tuntunut.
Tohtori sieppasi hattunsa ja viskasi ruokailuhuoneen oven kiinni jälessään tavallista kovemmin. Vähän aikaa sen jälestä paukahti eteisen ovi.
— Saavutettu! Voitto on saavutettu, Klara! huudahti Ida ja tanssi kierroksen pöydän ympäri. — Kuulitko mitä hän sanoi? ”Vahingoksenne tuntunut!” Kuulitko, Klara? Mutta minkä vuoksi olet noin kalpea, siskoseni? Tule, tanssikaamme yhdessä kierros.
— Kuinka iloiseksi tulenkaan, kun tämä kaikki on ohitse. En voi kiusata kauemmin isää, sillä varmaankin on hän jo oppinut tuntemaan miltä tuntuu asua emansipeerattujen naisten kanssa.
— Lähimmiten on hän sen saanut nähdä, mutta yksi luento vielä puuttuu — yksi ainoa vaan, Klara. Kun kerran olemme ajaneet asiamme näin pitkälle, niin ei meidän ole tieltä palattava, sillä silloin menetämme kaikki.
— Mitä on vielä mielessäsi, Ida? Kunhan se ei vaan olisi mitään kauheata? Olen sitä mieltä, että nyt jo olemme menneet tarpeettoman pitkälle.
— Voimme aivan helposti panna toimeen sen, mikä vielä on jälellä minun suunnitelmastani. Molemmat olemme kihloissa ja sen vuoksi voi se tapahtua ilman minkäänmoisia peräpuheita. Harold kyllä suostuu juoneen, kunhan häntä vaan pyydät avustamaan, ja erittäinkin, kun hänelle selität kuinka tärkeätä se on. Charleskin suostunee asiaan ja vieläpä tiedustelematta, mikä koko juonen tarkoituskaan on. Ja nyt kerron sinulle, mitä olen tuumaillut. Sinä varsin hyvin tiedät, mikä mrs Westmacottin mielipide on nuorten tyttöjen kainoudesta: pelkkää teeskentelyä ja tekopyhyyttä, jäännöstä aikoja sitten menneestä haaremielämästä. Eiköhän sano juuri niin?
— Kyllä, mutta...?
— Tuon hänen mielipiteensä sovellutamme me käytäntöön. Me panemme toimeen pienet illalliset tänä iltana.
— Illalliset? Me?
— Niin, juuri me! Nuoret miehetkin toimeenpanevat illallisia, miksikä emme siis me voisi kemuja toimeenpanna?
— Mutta ketä kutsumme kemuihimme?
— Luonnollisesti Haroldin ja Charlesin.
— Ja amiralin rouvineen, tietystikin.
— Eipä niinkään tyttöseni. Se olisi vanhanaikuista. Meidän on seurattava aikaamme, Klara.
— Mutta mitä tarjoamme heille?
— Noh, jotakin, mikä näyttää tilapäiseltä, mutta on kuitenkin hienoa ja vivahtaa hieman pikkutunneilta. Annapas olla! Samppanjaa, luonnollisesti — niin ja ostereita. Romaaneissa syövät kaikki kelvottomat ostereita ja juovat samppanjaa. Ja niihin emme tarvitse keittäjätärtä eikä palvelusväkeä; aivan nuorenmiehen tapaan. Kuinka paljon sinulla on taskurahoja, Klara?
— Kolme puntaa.
— Ja minulla yksi; siis yhteensä neljä. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä samppanja maksaa. Tiedätkö sinä?
— Ei aavistustakaan.
— Kuinka monta osteria tavallisesti syödään kerralla?
— Siitäkään ei minulla ole aavistusta.
— Kysyttäisikö Charlesilta? ... Ei, Janelta. Soitapas Jane tänne, Klara! Hän on ollut keittäjättärenä ja tuntee ne asiat.
Jane tuli sisälle ja suoritti tutkinnon. Hän ei tahtonut saattaa tietojaan naurunalaisiksi ja vastasi kierrellen. ”Ne asiat riippui syöjästä ja osterien laadusta.” Kolme tusinaa miestä kohti hänen mielestään kuitenkin riitti.
— Sitte hankimme kahdeksan tusinaa, sanoi Ida ja kirjoitti tilauslipun.
— Kaksi pulloa samppanjaa, mustaa leipää, etikkaa, pippuria... siinä kaikki, mitä tarvitsemme, arveli hän. Eihän ole mikään vaikea temppu panna toimeen illalliskemuja, eikö niin, Klara?
— Mutta en minä pidä tällaisesta tavasta, se on epähienoa, väitteli Klara.
— Mutta sitä se juuri pitää ollakin, jotta sillä saavutettaisiin toivottu vaikutus. Älä ollenkaan epäröi, muuten turmelet koko yrityksen. Isä tulee kotiin täsmälleen kello 10, ja silloin pitää meidän kuvaelmamme olla valmis. Kirjoita Haroldille, että hän tulee kello yhdeksän, minä kirjoitan Charlesille.
Molemmat kutsut kirjoitettiin, lähetettiin ja otettiin vastaan. Harold tunsi jo ennaltaan tyttöjen salajuonen ja arvasi, että sitä nyt jatkettiin ja Charles oli jo niin tottunut tätinsä merkillisiin päähänpistoihin, ettei hän osannut kutsussa vainuta mitään merkillistä. Kellon lyödessä yhdeksän astuvat molemmat nuoret miehet tohtorin huvilan ruokailuhuoneeseen. Talon isäntä oli kotoa poissa. Muuten kohtasi saapuneita vieraita hauska näky: vaaleanpunainen valo valaisi huonetta, pöydälle oli levitetty lumivalkea pöytävaate, jolle oli katettu samppanjat ja osterit; vieraiden pöytätovereina sitäpaitse oli ne henkilöt, joiden kanssa he kaikkein kernaimmin olisivatkin halunneet istua illan. Hauskempaa seuruetta tuskin olisi voitu saada kokoon ja pian kaikui koko huone heidän naurustaan ja pakinastaan. — Seurue oli unohtamaisillaan ajan kulun, mutta vihdoin muisti Klara katsoa kelloaan. — Kas niin! kello on kolmea minuuttia vailla kymmenen.
— No tosiaankin; onpa aika kulunut nopeasti, vastasi Ida. — Jouduttakaamme näytännön toimeenpanoa. Hän työnsi samppanjapullot pöydän oven puoleiseen päähän, jotta ne heti herättäisivät huomiota, ja sirotteli osterinkuoria pöytäliinalle.
— Charles, onko piippusi matkassasi?
— Onpa tietenkin!
— Sytytä se; älä kysy mitään, tee vaan kuten käsken, sillä muuten turmelet vaikutuksen.
Nuori mies kaivoi taskustaan keltaisen merenvahapiippunsa, täytti sen tupakalla, ja ennen pitkää pöllähtelivät paksut savukiehkurat hänen huultensa välistä. Harold sytytti sikarin ja molemmat tytöt polttivat paperossejaan.
— No niin, nyt näyttää hauskalta ja emanssipeeratulta, huudahti Ida.
— Nyt viskaudun minä sohvalle, ja sinä, Charles, asetat huolimattomasti kätesi sen selkänojalle. Ei, ei, älä lakkaa polttamasta, minä pidän tupakansavusta. Klara, nosta jalkasi hiilisäiliölle ja näytä hieman iloisemmalta! Jospa vielä voisimme koristella itseämme kukkakiehkuroilla. Mutta valitettavasti ei meillä ole muuta kuin salaatinlehtiä tuolla sivupöydällä. Mutta, vaiti, nyt hän tulee! Minä kuulin, että hän pisti avaimen eteisen ovenlukkoon. Ida alkoi laulaa muuatta ranskalaista varieteelaulua, jonka loppusäe päättyy iloiseen kuoroon.
Tohtori oli astellut kotiin asemalta tyynenä ja hyvällä mielellä. Hän oli ehkä ollut hieman ankara aamupäivällä, sillä hänen tyttärensä olivat aina olleet kuuliaisia ja kilttejä tyttösiä, ja muutos, joka heissä nyt oli huomattavissa, oli johtunut siitä, kuten he itsekin tunnustivat, että he innokkaasti halusivat jäljitellä mrs Westmacottia. Nyt käsitti hän aivan hyvin, että hänen neuvonsa oli ollut ajattelematon ja ettei sellainen maailma, jonka naiset kaikki olisivat lesken tapaisia suinkaan olisi mikään rauhan paratiisi. Hän havaitsi itsessään moitteen syytä ja häntä painoi ajatus, että hänen kiivastumisensa oli saattanut tytöt levottomiksi ja mahdollisesti tuottanut heille paljonkin ikävää.
Tämä pelko kuitenkin katosi heti, kun oli päässyt eteiseen. Hän kuuli sinne Idan laulun ja väkevä tupakansavu pisti hänen nenäänsä. Hän avasi ruokailuhuoneen oven ja hämmästyneenä jäi hän ovelle tuijottamaan, sillä näky, jonka hän kohtasi, oli niin aavistamaton.
— Oletko se sinä, isä? Tule sisälle, tule! huudahti Ida. — Tahdotko lasin samppanjaa?
— En, kiitos — vastasi isä kylmästi — huomaan tulleeni sopimattomaan aikaan. En ollenkaan tiennyt, että teillä on vieraita. Mutta tahdotteko olla ystävällisiä ja sanoa minulle, milloin olette jälleen yksinänne; löydätte minut työhuoneestani.
— Hän ei ollut ollenkaan huomaavinaan vieraita ja poistui huoneeseensa, jonka oven hän sulki jälessään. Siellä istui hän pahastuneena ja masentuneena. Neljännestunnin kuluttua kuuli hän ulko-oven sulettavan ja molemmat tyttäret tulivat ilmoittamaan, että vieraat olivat poistuneet.
— Vieraat! Kenen vieraat? Kysyi hän katkeroituneena. Mikä oli tuon kekkerin tarkoituksena?
— Olemme toimeenpanneet pienet illalliset, isä. He olivat meidän vieraitamme.
— Vai niin, sanoi tohtori kuivasti ja pilkallisesti naurahtaen. — Vai niin neitoset. Teidän mielestänne on varmaankin soveliasta kutsua luokseen nuoria miehiä ja istua heidän kanssaan myöhään yöhön, juoda ja tupakoida heidän kanssaan...? Surkeata, että minun on täytynyt elää sellainen hetki, jolloin minun täytyy hävetä tyttäriäni! Mutta minä kiitän kuitenkin Jumalaa, ettei äitinne tarvinnut sitä nähdä.
— Rakas isä — huudahti Klara kietoen kätensä isänsä kaulaan — älä ole meille vihoissasi! jos tietäisit kaikki, niin et sinä näkisi mitään pahaa koko tempussa.
— En mitään pahaa koko tempussa? — Kuka sen voi paremmin arvostella, tyttö?
— Mrs Westmacott, vastasi Ida ilkeästi.
Tohtori hypähti tuoliltaan. — Lemmon mrs Westmacott! huudahti hän ja pui nyrkkiään ilmassa. — Pitääkö minun alituisesti kuulla tuon naisen nimeä mainittavan? Minkä vuoksi asetetaan hän minun eteeni joka silmänräpäys? Minä en jaksa tätä kauemmin kärsiä!
— Mutta sinähän, isä, tätä halusit.
— No nytpä siis sanon teille toisen kerran, mitä haluan, ja sen sanon paljoa ymmärtäväisemmällä tavalla. Saammepahan nähdä seuraatteko sitäkin neuvoa yhtä täsmällisesti!
— Luonnollisesti, isä.
— Kuulkaapa sitte tarkkaan! Minä haluan, että unohdatte nuo vasta nielemänne inhottavat opit, pukekaa itsenne ja käyttäytykää kuten ennen, rajoittakaa kanssakäymisenne tuon inhottavan naisen kanssa yksinkertaiseen kohteliaisuuteen, rajoittakaa toveruutenne tavalliseen naapurusten väliseen seurusteluun.
— Onko meidän siis luovuttava mrs Westmacottista, isä?
— Hänestä tai minusta,valitkaa!
— Rakas isä, kuinka voitkaan olla noin julma, sanoi Ida epätoivoissaan ja peitti keltakutrisen päänsä isän takkiin samalla kun Klara silitteli poskellaan hänen olkapäätään.
— Luonnollisesti luovumme me hänestä, jos sinä, isä, sitä haluat.
— Tietysti luovumme hänestä, onhan se luonnollistakin!
Tohtori taputteli molempia tunkeilevia päitä. — No niin, minä olen saanut takaisin molemmat tyttöseni, sanoi hän. — Syytä on ollut minussakin, sen näen kyllä. Minä olen kulkenut harhaan ja te olette seuranneet minua. Vasta sitte kun näin teidän erehdyksenne, huomasin omani. Mutta unohtakaamme molemmin puolin koko ikävyydet ja älkäämme niitä enää muistelko.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 5-7 8-22.2.1908.
