Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
XI Salama kirkkaalta taivaalta
Näin oli siis kahden nuoren tytön neuvokkaan vehkeen kautta saatu uhkaava pilvi karkoitetuksi ja päivä paistoi jälleen kirkkaana. Kuitenkin uhkasi toinen yhtä tumma pilvi verhota varjoonsa toisen huvilan ja tuo pilvi näytti paljoakin entistä uhkaavammalta. Noista kolmesta perheestä, jotka kohtalo oli saattanut yhteen, oli jo kaksi rakkauden siteillä yhdistettynä kolmanteen, mutta kohtalo oli päättänyt, että nuo kaksi, Westmacottin ja Hay Denverin, olivat toisiinsa sidottavat myöskin toisen laatuisilla siteillä.
Amiralin ja lesken välillä oli vallinnut sydämellinen suhde aina siitä päivästä lukien, jolloin tuo vanha merimies oli laskenut lippunsa ja muuttanut mielipiteitään, myöntäessään huvijahdilla purjehtivalle terhakalle naiselle, sen minkä hän oli kieltänyt naisasianaiselta. Hänen suora ja rehellinen luonteensa tunnusti naapurirouvan samanlaatuiset ominaisuudet, ja heidän välillensä syntyi melkein samanlaatuinen ystävyys, joka syntyy kahden miehen kesken molemminpuolisen kunnioituksen ja samanlaatuisen katsantokannan perusteella.
— Olen kuullut, että herra poikanne palvelee jossakin pankkiliikkeessä kaupungissa, — sanoi mrs Westmacott amiralille, kun he eräänä päivänä olivat kävelyllä.
— Niin on asia rouvaseni, sanoi amirali tyytyväisenä. Eikä koko maailmassa ole ainoatakaan hänen ikäistään miestä, joka tehtävänsä suorittaisi paremmin kuin hän tekee. Hän on edistynyt suurin askelin. Useat, jotka nostivat ankkurinsa samaan aikaan kuin hänkin, ovat nyt pitkällä hänen jälessään. Viime vuonna ansaitsi hän viisisataa puntaa ja kun hän vain tulee kolmenkymmenen ikään, niin kirjoittaa hän varmaankin vuositulonsa neljällä numerolla.
— Syy miksi teiltä tätä kysyin, sanoi mrs Westmacott, on se että minäkin joskus talletan rahoja ja muutan niitä arvopapereiksi, mutta se välittäjä, jota tähän saakka olen käyttänyt, on osoittautunut petkuttajaksi. Mielihyvällä käyttäisin poikaanne välittäjänä.
— Ystävällisesti teiltä, rouvaseni! Haroldin päällikkö ja yhtiömies on nykyisin lomalla, ja poika tahtoo sillä aikaa näyttää, mihin hän kykenee. Hytinkansi on kapteenin ollessa maissa perämiehelle liian ahdas, kuten hyvin tiedätte rouvaseni.
— Toivon, että hän tyytyy tavalliseen puoleen prosenttiin.
— Sitä en tiedä vakuuttaa, mutta otaksuttavasti hän siihen tyytyy. Voin vannoa, että hän tekee sen, mikä on oikein ja omantunnonmukaista.
— On tavallista, että maksan kymmenen killinkiä sadasta punnasta. Jos kohtaatte hänet, ennenkuin minä satun hänet näkemään, niin voitte sanoa, että hän hankkisi minulle Uuden Zeelannin papereita viidentuhannen punnan edestä. Niiden kurssi on nyt neljässä, mutta minä arvelen niiden hinnan kohoavan.
— Viidentuhannen! — huudahti amirali ja alkoi laskea päässään.
Annahan olla! Siitä tulee välityspalkkiota viisikolmatta puntaa. Tuo on jo kelpo päiväpalkka! Teidän määräyksenne tuottaa pojalleni sievosen summan.
— Joku sen kuitenkin saa ja miksikäs en sitä sitte soisi pojallenne? Mutta sanoitte poikanne olevan yhtiömies liikkeessä?
— Niin on. Poikani on nuorempi yhtiömies ja liikkeen vanhemman yhtiömiehen nimi on Pearson. Tutustuin häneen monta vuotta sitte ja silloin tarjosi hän pojalleni paikan ja myöhemmin on pojasta tullut liikkeen osakas. Luonnollisestikin oli pojan puolesta maksettava osuutta runsaanpuoleinen summa.
Rouva Westmacott pysähtyi äkkiä ja hänen intiania muistuttavat kasvonsa tulivat tavallistaankin jyrkkäpiirteisimmiksi:
— Pearson? — kysyi hän. Jeremiah Pearson?
— Niin. Se on hänen nimensä.
— Silloinpa ei koko tuumasta tulekaan mitään! Teidän ei pidä sanoa pojallenne sanaakaan tuosta, mitä teille äsken mainitsin.
— Kuten haluatte, rouvaseni.
He alkoivat jälleen jatkaa kävelyään, rouva Westmacott syventyneenä jonkimmoisiin ikäviin ajatuksiin ja amiraali allapäin sen johdosta, että hänen poikansa oli menettänyt tulemaisillaan olevan ansion.
— Sanon teille erään asian, puhkesi mrs Westmacott vihdoin sanomaan. — Jos olisin teidän sijassanne, niin erottaisin tuon nuoren miehen viipymättä tuosta yhtiöstä.
— Miksikä niin rouvaseni?
— Sen vuoksi, että hän on mennyt yhtiöön Lontoon Cityn vaarallisimman ja viekkaimman ketun kanssa.
— Jeremiah Pearsonko? Mitä sanottekaan, hyvä rouva? Kuinka tunnette hänet siltä kannalta? Hänen nimensähän pitäisi olla hyvin hyvä ja tunnettu.
— Mutta kukaan ei tunne Jeremiah Pearsonia niin hyvin kuin minä hänet tunnen. Minä varoitan teitä, amirali, sen vuoksi, että pidän sekä teistä että pojastanne. Mies on konna, ja parasta olisi, jos heti koettaisitte päästä hänestä erillenne.
— Mutta onhan tuo tekemänne väite ainoastaan todistamatonta puhetta. Tunnetteko te hänet paremmin kuin kaikki Cityn pörssikauppiaat ja pankkiirit?
— Herra! kirkaisi mrs Westmacott, uskotteko, että hänen tunnen, jos ilmaisen teille, että minun nimeni ennen avioliittoon menoani oli Ada Pearson ja että Jeremiah Pearson on minun ainoa veljeni?
— Vai niin! huudahti amirali katsellen hämmästyneenä leskeä. Tosiaankin, kun nyt sen sanoitte, niin havaitsen, että olette yhdennäköiset.
— Jeremiah on mies, jonka sydän on kivestä, ja omaatuntoa hänellä ei ole hituistakaan. Ette uskoisi puoliakaan, jos kertoisin teille mitä olen saanut kärsiä veljeni takia. Isäni omaisuus jaettiin kahtia meidän, sisarusten kesken; viidessä vuodessa menetti hän osuutensa ja sen jälkeen on hän koettanut kaikkia kepposia ja temppuja päästäkseen käsiksi minun osuuteeni. Hän on koettanut hyvällä, oikeudenkäynnillä, uhkauksilla ja kaikilla vehkeillä, mitä maailmassa olla saattaa. Kyllä minä veljeni tunnen ja tiedän myöskin olla varuillani hänen suhteensa.
— Tämä on minulle aivan uutta, rouvaseni; mutta kaikessa tapauksessa kiitän teitä rehellisyydestänne. Teidän sanoistanne käsitän hyvin, että paha on matkassa silloin kun hän on samassa laivassa. Ehkä tekisi Harold viisaimmin, jos jättäisi hänet tuuliajolle.
— Se pitäisi hänen tehdä heti, päivääkään odottamatta.
— Hyvä, minä keskustelen asiasta hänen kanssaan viipymättä, voitte luottaa siihen. Mutta nyt olemme saapuneet asemalle. Minä odotan siksi kunnes olette päässyt vaunuun ja sitte riennän kotiin, kuulemaan mitä vaimoni asiasta arvelee.
Kulkiessaan mietteissään kotiinsa päin, kuuli hän Haroldin huutavan jälessään:
— Hei, isä! Odota! Tulen juuri kaupungista ja ensimäinen näky, mikä minua kohtaa, on sinun selkäsi. Astut niin reippaasti, että minun on melkein pitänyt juosta saavuttaakseni sinut.
Amiralin suu vetääntyi hymyyn, joka silitti vakavat piirteet hänen kasvoiltaan.
— Tuletpa varhain kotiin tänään, poikaseni, sanoi amirali.
— Halusin saada sinulta neuvoja, isä.
— Onko kareja näkyvissä, vai kuinka?
— Eipä juuri hätää, tilapäinen pula vain.
— Mistä on sitte kysymys?
— Kuinka paljon on meillä käteisiä varoja?
— Niitä ei ole paljoa, poikaseni! Ehkä kahdeksansataa puntaa.
— Puoletkin siitä riittää. Ajattelepas minkälaiseen ajattelemattomuuteen Pearson on tehnyt itsensä syypääksi!
— Mitä tarkoitat?
— Katsopas, kun hän matkusti pienelle lomalleen Havreen, antoi hän minun toimekseni maksaa lankeevat vekselit ja muut sillä aikaa sattuvat menot. Hän sanoi, että meillä on pankissa tilillämme kyllin varoja niiden maksujen suorittamiseen, jotka hänen poissaollessaan voivat tulla kysymykseen. Tiistaina sattui meille kaksi maksua, toinen 80 ja toinen 120 puntaa ja minä kirjoitin niitä vastaavat shekit. Mutta nyt ovat shekit palanneet ja niiden mukana saapui tieto, että olemmekin nostaneet pankista muutaman sata puntaa enemmän kuin mitä meillä on siellä sovittua luottoa.
Amiralin kasvot kävivät vakaviksi. — Mitä, herran nimessä merkitsee tämä?
— Kaikki saadaan helposti jälleen kuntoon. Näes, Pearson sijoittaa toisaalle liikkeen tuottaman voiton ja pitää pankissa ainoastaan pieniä luottotilejä. Kuitenkin oli tuo hänen puoleltaan hyvin huonosti tehty; sillä olihan hyvin ilkeä saada shekkinsä palautetuksi. Olen kirjoittanut hänelle ja pyytänyt valtuutta saada myydä muutamia arvopapereita ja pankkiinkin olen kirjoittanut asiasta selityksen. Mutta sen jälkeen on saapunut muitakin maksuvaatimuksia. Sen vuoksi olen ajatellut parhaaksi, että panemme liikkeeseen hieman yksityisomaisuuttamme.
— Aivan oikein, poikaseni! Kaikki mikä on minun, on sinunkin. Mutta tiedätkö, kuka tuo Pearson oikeastaan on? Tiedätkö, että hän on mrs Westmacottin veli?
— Oh...todellako?...Onpa se merkillistä. Niin, kyllä he ovat minunkin mielestäni, nyt kun sinä sen sanoit, toistensa näköisiä. Molemmilla on samanlaiset terävät, päättäväiset piirteet.
— Hän on juuri tänään varottanut minua veljestään. Hän sanoo, että Pearson on Lontoon suurin veijari. Tahdon toivoa, ettei käy niin hullusti, että joudumme hänen tähtensä tyrskyihin.
Harold oli vähän kalvennut, kun hän kuuli mrs Westmacottin arvostelun päälliköstään ja yhtiömiehestään. Se vahvisti hänen häilyviä epäluulojaan, jotka välistä olivat vaivanneet häntä, mutta jotka hän oli karkoittanut mielestään mielikuvituksen tuotteina, joilla ei ollut mitään perää.
— Mutta onhan hän kuitenkin luotettu mies Cityssä, isä, väitti hän epävarmasti vastaan.
— Tietysti ...onhan hän tietysti. Samaa sanoin rouva Westmacottille. Ja olisihan huomattu, jos hänen laitansa ei olisi ollut oikein...hm!... perheriitoja, niin, nehän voivat herättää katkeruutta asianomaisissa. Olipa miten tahansa, hyvä on, että olet kirjoittanut ja järjestänyt kaikki, sillä täytyyhän meillä olla kaikki puhdasta ja siistiä laivassamme.
Mutta Haroldin kirjeeseen vanhemmalle yhtiömiehelle ei tullut vastausta. Vanhemman yhtiömiehen kirje Haroldille meni ristiin tiellä, ja nyt odotti se häntä, hänen tuloaan aamiaispöytään seuraavana aamuna. Kun hän luki kirjeen, sai se hänen sydämensä nousemaan kurkkuun ja miehen hypähtämään tuolilta kalpeana kuin palttina ja silmät tuijottavina.
— Poikani, poikani, mistä on kysymys?
— Minä olen puilla paljailla, äiti, puilla paljailla.
— Hän seisoi tuijottaen raivokkaan näköisenä eteensä, ja kirje putosi hänen kädestään matolle. Sitten vaipui hän nojatuoliin ja peitti käsillään silmänsä. Äiti kietoi kätensä hänen ympärilleen, amiralin ottaessa vapisevin sormin kirjeen lattialta. Hän pani silmälasit nenälleen ja luki. Kirje kuului:
”Paras Denver! Kun luette tämän, olen minä sekä teidän että kaikkien muiden, jotka tahtovat minua puhutella, ulottuman ulkopuolella. Ette tarvitse etsiä minua, sillä minä olen jättänyt tämän kirjeen eräälle tuttavalle postiin pantavaksi lähtöni jälkeen ja kaikki teidän ponnistuksenne päästä minun jäljilleni jäävät ehdottomasti tuloksettomiksi. Minusta tuntuu ikävältä ollessani pakotettu jättämään teidät välikäteen, mutta toisen meistä piti se kärsiä ja minä suon kernaimmin, että pihtiin jäätte te. Pääkirjasta ette löydä muuta kuin noin 13,000 puntaa velkoja. Varmaan olisi teille parasta muuttaa kaikki rahaksi ja seurata vanhemman yhtiömiehenne esimerkkiä. Jos nopeasti toimitte, niin varmaankin onnistutte, muussa tapauksessa ei teillä ole muuta tehtävää, kuin sulkea ovet. Mutta minä epäilen, ettei velkoja voida pitää minun yksityisinä velkoinani, vaan pidetään niihin teitä syyllisenä yhtä paljon kuin minuakin. Seuratkaa vilpittömän ystävänne neuvoa ja paetkaa Amerikaan; hyväpäinen nuori mies siellä kyllä menestyy, ja siellä saatte korvauksen tuohon pieneen onnettomuuteenne. Muuten on tämä teille pienoinen läksytys, kunhan vain opitte, ettei koskaan ole luotettava millinkään suullisiin selityksiin, vaan on aina otettava pilkulleen selvä yhtiömiestensä toiminnasta, olkootpa he sitte vaikka likkeen vanhimpiakin yhtiömiehiä.
Teille aina uskollinen
Jeremiah Pearson.”
— Hyvä Jumala! huudahti amirali. — Hän on purjehtinut väärällä lipulla.
— Ja jättänyt minut kiikkiin pettäjänä ja vararikkoisena.
— Ei, ei Harold! nyyhki äiti. — Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Eihän tässä ole kysymys muusta kuin rahasta.
— Rahastako, äiti? Tässä on minun kunnianikin kysymyksessä!
— Poika on oikeassa; hänen kunniansa on kysymyksessä ja myöskin minun, sillä hänen kunniansa on minun kunniani. Saatiinpa jälleen niskoillemme suuri huoli, äiti, me jotka juuri olimme siinä luulossa, että niistä jo olemme päässeet. Mutta koettakaamme kantaa tämäkin vastus, kuten olemme kaikki tähänastisetkin kantaneet.
Hän ojensi vaimolleen laihan, suonikkaan kätensä ja yhteisen surun valtaamana istuivat vanhukset pitäen toistensa käsistä.
— Olimme liian onnelliset! huoahti rouva Denver.
— Herran tahto tapahtukoon, äiti! vastasi amirali.
— John, se on Herran tahto.
— Mutta kuitenkin on tuo raskasta kantaa. Vaikka olisin menettänyt kaikki; taloni, rahani ja arvoni, niin olisin voinut senkin paremmin kantaa; mutta kunniani... ja vielä minun iälläni ...ajattelepas laivaston amirali ilman kunniaa!
— Kunniaa, John, ei menetetä silloin kuin ei mitään kunniatonta tekoa ole tehty. Mitä olet sinä tehnyt? Mitä on Harold tehnyt? Tässä ei ole ollenkaan kunnia kysymyksessä.
Vanha mies puisti päätään. Mutta Harold oli sillä välin kutsunut käytännöllisen järkensä avukseen, sen hetkeksi menetettyään kauhean iskun kohdatessa.
— Äiti on oikeassa, isä — sanoi hän — asia itsessään on kyllä musta, se on tunnustettava, mutta meidän ei ole sitä katseltava mustempana kuin mitä se todella on. Tuo röyhkeä kirje on kuitenkin todistuksena siitä, etten minä mitenkään ole sekaantunut Pearsonin katalaan tekoseen.
— Mutta voidaanhan ajatella, että kaikki on teidän keskenne ennakolta sovittua ja suunniteltua.
— Ei, isä, sitä ei voida ajatella. Koko minun toimintani, ja elämäni riitelee sellaista käsitystä vastaan. Kukaan ei voi sellaista sanoa minulle vasten kasvoja.
— Noh, eihän toki, poikaseni, jos heillä on silmät päässään! sanoi amirali rohkaisten itseään nähdessään poikansa säkenöivän katseen ja avoimet, vilpittömät kasvot. — Meitä puollustaa tuo kirje ja sinun tunnetusti luotettava luonteesi. Ne me esitämme kaikille. Oikeastaan on minun syyni, että valitsin sinulle yhtiömieheksi tuon konnan. Herra nähköön, silloin olin kuitenkin siinä uskossa, että olin avannut sinulle loistavan uran!
— Isä rakas, kuinka sinä olisit voinutkaan hänessä mitään vilppiä havaita? Mutta minulle on tämä läksytys ollut verraton, kuten tuo konna kirjeessään sanoo...ja kuitenkin, minun oli vaikea pyytää tarkastettavakseni hänen kirjojaan, hän kun oli niin paljon minua vanhempi ja kokeneempi. Mutta nyt ei saada menettää aikaa hukkaan. Minun on heti riennettävä Cityyn.
— Mitä aiot tehdä, poikaseni?
— Sen, mitä kunniallisen miehen tulee tehdäkin. Aion kirjoittaa kaikille päämiehillemme ja velkojillemme ja pyytää heitä pitämään kokouksen. Silloin esitän heille asian juurtajaksaen, näytän heille kirjeen ja annan heidän toimia parhaansa mukaan.
— Oikein, poikaseni! Pingoita purjeet ja tartu lujasti peräsimeen! silloin ei tarvitse myrskyssäkään pelätä.
— Minun on heti lähdettävä, sanoi Harold. Hän otti päällysnuttunsa ja hattunsa. — Mutta minulla on vielä kaksikymmentä minuuttia aikaa junan lähtöön ja sillä aikaa voin toimittaa vielä pienen asian.
Hän oli lasioven läpi havainnut tenniskentällä valkean puseron ja olkihatun. Klaran tapana oli kohdata aamuisin häntä kentällä, sanoakseen muutaman sanan ennenkun hän lähti kaupunkiin. Hän kiirehti Klaran luokse nopein ja tanakoin askelin; hän oli tehnyt suuren päätöksen, mutta hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja huulensa kalpeat.
— Klara, sanoi hän, kun tämä iloisesti hymyillen riensi häntä vastaan, minulla on sinulle tänään huonoja uutisia; liikkeeni Cityssä on perikadossa ja...minun on mielestäni...vapautettava sinut lupauksestasi.
Klara tuijotti häneen suurin, tummin ja kysyvin silmin ja hänen kasvonsa kävivät yhtä kalpeiksi kuin Haroldinkin.
— Mitä koskee liike Cityssä sinua ja minua?
— Minua uhkaa kunniattomuus, enkä voi vaatia että sinä ja'at sen minun kanssani.
— Kunniattomuus? Kurjan kullan ja hopean menettäminen ei ole mitään kunniattomuutta.
— Oi, Klara, jospa se vaan olisikin sitä! me tulisimme paljon onnellisimmiksi maalla olevassa hökkelissä kuin jos kaikki Cityn rikkaudet olisivat meidän käytettävissämme. Köyhyys ei minua voisi musertaa sillä tavoin kuin tänä aamuna olen tullut muserretuksi. Parikymmentä minuuttia takaperin sain kirjeen ja nyt tuntuu minusta kuin se olisi tapahtunut jo kauan sitten ja aivan kuin toisessa elämässä, josta en muista paljoakaan... Kauhea pilvi on peittänyt elämän raikkauden kokonaan, karkoittanut tyyneyden ja rauhan.
— Mutta mistä sitten on oikeastaan kysymys? Pelkäätkö jotain muuta pahemmin kuin köyhyyttä?
— Pelkään suurempia velkoja kuin mitä suorittaa voin... pelkään täytyväni tehdä vararikon. Eikö tuo ole kovempaa kuin köyhyys?
— On, Harold, monin kerroin kovempaa... Mutta sitä on koetettava välttää. Onko sinulla muuta kerrottavaa minulle? ...minä tarkoitan lähemmin kerrottavaa?
— Yhtiötoverini on karannut ja jättänyt minut vastaamaan kaikista veloistamme, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Siinä asemassa, jossa nyt olen, voidaan minut velvoittaa maksamaan ainakin melkoisen osan veloista. Minä olen hänen nimessään vastaanottanut talletuksia, ja hän on ne kavaltanut. Hänen yhtiömiehenään olen niistä vastuullinen. Nyt olen saattanut kurjuuteen kaikki ne, joita rakastan...isäni ja äitini ... Mutta ainakaan sinä et saa joutua tuon synkän pilven varjoon... sinä olet vapaa, Klara, meidän välillämme ei ole enää mitään sidettä.
— Sellaisen siteen katkaisemiseen vaaditaan molemmat asialliset, sanoi Klara, alakuloisena pistäessään kätensä Haroldin kainaloon. — Sellaisen siteen sitoo kaksi henkilöä ja kaksi tarvitaan sitä katkaistaessakin. Hyvä herra, tehdäänkö Cityssä liikeasioita niin, että toinen asianosainen voi milloin tahansa vetäytyä sitoumuksistaan vastaamatta? Vastaapa siihen!
— Sinä, Klara, et siis tahdo antaa minulle entistä vapauttani?
— Enpä niinkään, herraseni... kukaan velkoja ei ole niin armoton kuin minä, nyt sen tiedät. Ei, Harold, milloinkaan et pääse tästä siteestä!
— Mutta minä olen puilla paljailla, tiedä se; minun koko vastainen elämäni on piloilla.
— Ja silti tahtoisit sinä saattaa minutkin perikatoon, turmella minunkin elämäni. Ei, hyvä herra, niin vähällä et pääse! Mutta vakavasti puhuaksemme, Harold, sinä loukkaisit minua äärettömästi, ellei asia olisi sellainen kuin se todella on. Luuletko sinä todellakin, että naisen rakkaus on sellainen kuin tämä sateenvarjo, jota pidän kädessäni, pelkkää päiväpaistetta varten ja aivan tarpeeton silloin, kun sade uhkaa ja pilvet kasaantuvat?
— Minä en tahtoisi vetää sinua mukanani onnettomuuteen, Klara.
— Enkö mielestäsi tulisi onnettomaksi, jos hylkäisit minut siinä asemassa, jossa nyt olet? Nyt juuri voin olla sinulle jonkinlaisena apuna ja tukena. Aina olet ollut niin voimakas ja niin korkealla, minun yläpuolellani, ja vieläkin olet sinä voimakas. Mutta, näetkös, kaksi päätä on aina parempi kuin yksi, sitä et voi väittää vastaan. Ja sitäpaitse, herraseni, te ette ollenkaan tiedä, kuinka minä olen tutustunut liikeasioihin. Niin ainakin sanoo isä ja hänenhän pitäisi ainakin näitä asioita ymmärtää.
Harold yritti puhua, mutta hänen sydämensä oli liian täynnä. Hän saattoi ainoastaan puristaa hänen valkeata kättään, joka lepäsi hänen käsivarrellaan. He kävelivät ruohokentän ympäri moneen kertaan ja Haroldin raskas mieliala alkoi vähitellen hälvetä.
— Kaikki selviää piankin, sanoi Klara, silloin huomaamme, että olimme turhan takia levottomia. Kaikki liikemiehet saavat kärsiä pieniä onnettomuuksia. Ja minä voin sinulle vakuuttaa, ettei ole ainoatakaan pankkimiestä, joka ei olisi saanut vahinkoja kärsiä. Sillä, jos kaikki aina kävisi samaa tasaista rataansa, niin kaikki tulisivat vähässä ajassa pörssikauppiaiksi ja silloin olisi teidän väistyttävä Citystä ja pidettävä kokouksianne Hyde Parkissa. Kuinka paljon tarvitset muuten rahoja tällä kertaa?
— Enemmän kuin mitä kykenen hankkimaan...ehkä kolmetoistatuhatta puntaa.
Klaran naama vetäytyi totiseksi, kun hän kuuli summan suuruuden. — Ja mitä aiot nyt tehdä? kysyi hän hieman alakuloisempana.
— Nyt menen ensinnäkin Cityyn ja kutsun koolle velkojamme huomiseksi. Luen heille Pearsonin kirjeen ja annan heidän sitte tehdä päätöksensä minun suhteeni.
— Mitä luulet heidän päättävän?
— Mitäpä he voivat minun suhteeni päättää? Ehkä koettavat saada minut velkavankeuteen ja panna liikkeen vararikkotilaan.
— Huomenna on velkojainkokous, sanoit? Antaisin sinulle neuvon Harold; sano tahdotko sitä seurata?
— Mikä on neuvosi, Klara?
— Pyydä heiltä edes muutaman päivän odotusaika. Kukapa tietää, miksi asiat vielä voivat kääntyä.
— Miksipä ne voisivat kääntyä? Niin paljoa rahoja en kykene hankkimaan.
— Mutta pyydä kuitenkin muutaman päivän odotusaikaa.
— Muutaman päivän ajan saamme kaikessa tapauksessa, sillä sen vaativat muodollisuudetkin. Mutta nyt on minun kiirehdittävä, Klara, sillä muuten saattaisi näyttää siltä kuin tahtoisin piileillä. Nyt, jos milloinkaan on minun paikkani konttorissa.
— Oletpa oikeassa, rakkaani. Herra sinua siunatkoon ja suojelkoon! Minä jään kotiin, mutta minun ajatukseni ovat sinun luonasi. Minä ainakin olen sellainen päämiehesi, josta et edes vararikollakaan pääse eroon, et ainakaan niin kauan, kun molemmat elossa olemme. Kuulitko, mitä sanoin, rakkaani?
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 8-10 29.2.-14.3.1908.
