Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
V Voitettu meritaistelu.
Tohtorin ja amiralin tapana oli käydä joka päivä murkinan ja päivällisen välillä kävelyllä. Kaikki esikaupungin rauhallisten puistikkojen varsilla olevat asujamet olivat tottuneet näkemään tuon pitkän ja laihan merimiehen ja lyhyen, punakan tohtorin liikkeellä niin säännöllisinä aikoina, että jos jonkun kello olisi sattunut pysähtymään, niin olisi hän varmuudella voinut asettaa sen oikein, ystävysten kävelyajan mukaan. Amirali astui kaksi askelta sillä aikaa kun tohtori astui kolme, mutta nuoremmalla ystävyksistä oli vilkkaammat liikkeet ja molemmat taivalsivat esteettä kolme neljännespeninkulmaa tunnissa.
Tapahtumia, joista juuri olemme kertoneet, seurasi ihana kesäpäivä. Taivas oli helakan sininen ja hiljaa kulki korkeudessa valkeita pilven hattaroita. Ilma oli täynnä hyönteisten surinaa. Kun ystävykset saapuivat pengermien tavalla kohoaville kukkuloille, saattoivat he nähdä pohjoisessa Lontoon ruskeita savupilviä ja niiden välissä tuomiokirkon tornin ja monien muiden torninhuippujen kohoavan korkeutta kohti. Amirali oli verrattomalla tuulella, sillä aamuposti oli tuonut hänelle hyviä uutisia pojastaan.
— Merkillistä, Walker — sanoi hän — tosiaankin merkillistä, kuinka poikani on menestynyt kolmena viimeksi kuluneena vuotena. Saimme Pearsonilta kirjeen tänä aamuna.
— Pearson on, kuten tunnette, vanhin yhtiömies liikkeessä ja poikani on nuorin. Liikkeen nimi onkin Pearson ja Denver. Läpiviisas, vanha kettu tuo Pearson, ja itara ja ahne kuin Rion hai. Mutta ajatelkaapa, että hän ottaa neljäntoista päivän loman ja asettaa poikani sijaansa toimitusjohtajaksi tuohon suureen liikkeeseen ja antaa hänelle vapauden toimia, miten häntä itseään haluttaa. Sitä voidaan sanoa luottamukseksi, erittäinkin kun Harold on ollut liikkeessä vasta kolme vuotta.
— Noh, kenellä tahansa saattaa olla luottamusta häntä kohtaan; hänen kasvonsakin sen jo takaavat, vastasi tohtori.
Amirali nauroi tyytyväistä naurua ja työnsi kyynäspäällään ystäväänsä kylkeen. Te näytte tuntevan minun heikon puoleni. Mutta totta te sittekin puhuitte. Minua on kohdannut hyvä onni, sillä ensin sain hyvän vaimon ja sen jälestä hyvän pojan. Ehkä ovatkin he minulle sitäkin rakkaampia, syystä että olen ollut niin kauan kotoa poissa. Minulla tosiaankin on paljon sellaista, jonka edestä voi olla kiitollinen.
— Niinpä on minullakin — sanoi tohtori. — Minulla on kaksi kelpo tyttöä. Klara esimerkiksi on tutkinut niin paljon lääketiedettä, että hän milloin tahansa kykenisi suorittamaan lisensiaattitutkinnon, ja sen on hän tehnyt pelkästään siitä syystä, että hänellä on ollut elävää harrastusta minun ammattiini ja toimiini. Mutta katsokaapa ...mikä tuolla tulee?
— No hiisi vieköön! Täyttä purjetuulta ja joka purje ilmassa, huudahti amirali. Vähintäinkin neljätoista solmuväliä! No, totta vieköön, tuossa tuo nainen jälleen on.
Tomnpilvi kohosi ilmoille eräässä tienkäänteessä ja tomupilvestä sukelsi näkyviin kolmipyöräinen kahdenajettava polkupyörä huimaa vauhtia. Edessä istui mrs Westmacott yllään ruskeanpunainen liinatakki, tuskin polviin saakka ylettyvä hame ja säärissään paksut kangassäärykset. Toisessa kainalossa oli hänellä punainen paperikääry ja Charlesilla, joka istui peräsatulassa, oli samallainen paperikääry kumpaisessakin ulkotaskussaan. Heti näkyviin tultuaan hiljensivät he vauhtiaan, rouva hyppäsi satulasta ja kiinnitti yhden ilmoituslehdistään asumattoman huvilan puutarhan aitaan tien varrelle. Hän hyppäsi jälleen satulaan aikoen jatkaa matkaansa, mutta hänen veljenpoikansa huomautti hänelle molemmista tietä myöten vastaantulevista herrasmiehistä.
— En ollut huomata teitä ollenkaan, huudahti rouva kääntäessään polkupyöränsä heidän luokseen tien toiselle puolelle. — Kaunis aamu — eikö totta?
— Ihana aamu, vastasi tohtori. Te näytte olevan ahkerassa puuhassa.
— Puuhaa on tosiaankin, vastasi rouva Westmacott.
Hän osoitti punaista ilmoituslehteä, joka liehui tuulessa puutarhan aidalla. — Olemme harjoittamassa kiihotustamme, kuten näette. Charles ja minä olemme olleet liikkeessä kello seitsemästä saakka. Puuhaamme kokouksemme eteen, nähkääs, jolle toivon kaikkea mahdollista menestystä. Katsokaapa tätä!
Hän otti kääröstään ilmoituslehden, jossa tohtori havaitsi nimensä suurilla kirjaimilla punaiselle pohjalle painettuna kaikkein ensimäisenä. Emme unohda presidenttiämme, kuten huomaatte. Kaikki ovat luvanneet saapua. Nuo pikku neitoset Williams tuolla, pinnistelivät kauan vastaan, mutta kuinka olikaan niin antautuivat he vihdoin, ja nyt ovat he lupauksensa panttina. Amirali, tehän varmaan toivotte meille kaikkea hyvää, eikö niin?
— En toivo teille ainakaan mitään pahaa, rouvaseni.
— Ja tulette kanssamme lavalle, vai kuinka?
— En, minä haluan jäädä...hm, tarkoitan, en luule voivani sitä tehdä.
— Mutta ainakin tulette te kokoukseemme, vai mitä arvelette?
— En, rouvaseni, ei ole tapanani käydä missään sen jälestä, kun olen syönyt päivälliseni.
— Kyllä te sittenkin tulette. Käyn teidän luonanne, jos sallitte, heti kun olette saapunut kotiinne, puhelemassa asiasta. Mutta me emme ole vielä murkinoineet ja sen vuoksi hyvästi näkemiin, hyvät herrat.
Kuului jälleen pyörien ritinää ja paksu keltainen tomupilvi vieri tietä eteenpäin. Joku taikatemppu oli saattanut amiraalia käteen yhden noista inhottavista ilmoituslehtisistä. Hän pusersi sen palloksi ja viskasi kauaksi luotaan.
— Minut saa hirttää, jos sinne menen, Walker, sanoi hän alkaen kiivaasti jatkaa kävelyään. — En vielä milloinkaan ole antanut kenenkään ihmisen, miehen tai naisen, kulettaa väkisin itseäni sinne, mihin ei itselläni ole halua ollut.
— Minä en ole mikään vedonlyöjä — vastasi tohtori — mutta kyllä ainakin näyttää siltä kuin menisitte tuohon kokoukseen.
— — —
Amiraali oli tuskin ennättänyt kotiinsa ja päässyt tavalliselle paikalleen ruokasalissaan, kun hyökkäys jo uusittiin. Hitaasti ja tyytyväisen näköisenä avasi hän ”Times”-lehden ja valmisteleikse sitä lukemaan. Hän oli juuri saanut kultasankaiset silmälasinsa nenälleen, kun hän kuuli hiekan narskuvan käytävällä talon edustalla. Hän katsoi sanomalehden ylitse ulos ja huomasi, että mrs Westmacott oli lähestymässä portaita. Hänellä oli vielä yllään sama puku, joka äsken oli loukannut amiralin hieman vanhentuneita sopivaisuuden tunteita. Hän ei kuitenkaan voinut kieltää, että mrs Westmacott lähemmin katsottuna, oli komea nainen. Hän oli nähnyt kaikilla leveysasteilla kaiken värisiä ja kaiken ikäisiä naisia, mutta kauniimpaa ja sulavampaa vartaloa ja säännöllisempiä kasvoja eihän ollut missään tavannut. Harmin puna vähitellen poistui hänen laihoilta poskiltaan ja kurtut hänen otsallaan silisivät mitä lähemmäksi mrs Westmacott saapui.
— Saanko astua sisälle? kysyi hän seistessään avoimessa ovessa taustanaan sininen taivas ja vihanta ruohokenttä. Minusta tuntuu aivan kuin olisin tunkeutumassa vihollisen maahan.
— Olette hyvin tervetullut vihollinen, rouvaseni, sanoi amirali karaisten kurkkuansa ja korjaten kaulaliinaansa. — Koetelkaapa tuota puutarhatuolia, olkaa hyvä, ja sanokaa millä voin teitä palvella. Soitanko ilmoittamaan rouvalleni, että olette täällä?
— Ei, älkää vaivatko itseänne, herra amiraali, pistäysin täällä ainoastaan sen johdosta, mitä tiellä puhelimme. Haluni olisi, että saapuvilla olollanne antaisitte mahtavan tukenne kokouksellemme, jonka aiomme pitää naisen aseman parantamiseksi.
— Ei, hyvä rouva, siihen minä en voi suostua.
Hän pusersi yhteen huulensa ja puisti harmaantunutta päätänsä.
— Miksikä ette voi?
— Sen vuoksi, rouvaseni, että se sotisi periaatteitani vastaan.
— Kuinka niin?
— Nähkääs, rouvaseni, naisella on omat velvollisuutensa ja miehellä omansa. Saattaa teistä tuntua, että minä olen vanhanaikainen, mutta minä näen asian siltä kannalta. Ajatelkaapa miltä maailma alkaisi näyttää. Viimaksi eilen illalla sanoin tohtori Walkerille että piankin saamme nähdä naisen tavottelemassa Kanavalaivaston päällikön virkaa.
— Oh — sanoi mrs Westmacott kohteliaasti hymyillen — merimiehen ammatti on muuan niitä jaloja ammatteja, joita ei voida jalostaa korkeammalle sitä täydellisyyttä, missä se nykyään on. Vaaran hetkellä naisraukka kyllä saa etsiä miehessä suojelijaansa.
— Minun on teille tunnustettava, rouvaseni, etten voi sietää noita uusia hurjia aatteita. Minä puhun suoraa kieltä. Katsokaapa, minä panen arvoa kurille ja olen sitä mieltä että siitä on jokaiselle hyötyä. Naiset ovat jo saavuttaneet paljon sellaista, josta he eivät voineet isiemme aikana uneksiakaan. Heillä on jo omat yliopistonsa, olen kuullut kerrottavan, ja vieläpä olen kuullut, että jo on naispuolisia tohtorejakin. Totta tosiaankin naisten pitäisi jo vähitellen ruveta tyytymään. Mitä voivat he vielä toivoa?
— Te olette merimies ja merimiehet ovat aina ritarillisia. Jos näkisitte kuinka maailmassa oikeastaan asiat on, niin aivan varmaan muuttaisitte mielenne. Mitä on naisraukoilla maailmassa oikeastaan tekemistä. Heitä on niin paljon ja ainoastaan muutamat harvat ammatit heille soveltuvat. Kotiopettajattariksiko? Heillä on tuskin mitään toimeentuloa. Harjoittaako soitantoa ja maalausta? Tuskin yhdellä viidestäkymmenestä on niihin taipumusta. Antautuako lääkäriksi? Sekin ammatti on vielä monen kymmenen esteen ympäröimänä — ja lääkäriksi pääseminen vie monta vuotta ja paljon varoja. Sairaanhoitajattariksi? Raskasta työtä ja sitäpaitsi huonopalkkaista; ainoastaan vahvimmat voivat sen ammatin kestää. Mihin te, herra amiraali, tahtoisitte mielestänne heitä neuvoa?
Ehkä levollisesti näkemään nälkää?
— No no, no no. Niin hullusti eivät asiat kuitenkaan lie?
— Kyllä on sorto kauhea. Koettakaapa ilmoituksella etsiä seuranaista ja luvatkaa palkkaa puoli puntaa viikossa, eli toisin sanoen vähemmän kuin keittäjättärelle maksetaan, niin saatte nähdä kuinka monta vastausta saatte. Ei, noilla tuhansilla taistelevilla ei ole mitään toivoa eikä toiveita. Heidän elämänsä on synkkää ja toivotonta taistelua, joka viimein johtaa lohduttomaan vanhuuteen. Ja kun me naiset koetamme saada itsellemme kipenen toivoa ja säteen valoa paremmasta toimeentulosta, vastaavat muuten niin kunnianarvoiset ja ritarilliset gentlemanit meille, että on heidän periaatteidensa vastaista meitä auttaa.
Amirali puisti päätään tehdäkseen vastaväitteen. Mutta innostuksen valtaama rouva jatkoi:
— Pankkilaitokset, asianajotoimistot, eläinlääkärinammatti, useat valtion- ja kunnalliset virat soveltuisivat hyvin naisille, mikäli hänellä itsellään on siihen kykyä nimittäin. Ellei hänellä sitä ole ja jos hän huonosti onnistuu, niin on se hänen oma syynsä. Mutta silloin ei ainakaan suurin osa maan väestöstä voisi väittää elävänsä toisten lakien mukaan kuin pienempi osa, miehet, eivätkä naiset myöskään silloin voisi väittää, että heitä pidetään orjuudessa ja että kaikki tiet riippumattomaan asemaan on heiltä sulettu sen vuoksi että ovat syntyneet naisena.
— Mutta, rouvaseni, mikä siis olisi teidän ehdotuksenne asian auttamiseksi?
— Saada suurimmat esteet poistetuiksi ja valmistaa tie uudistukselle. Näettekö miehen, joka kuokkii tuolla pellolla? Minä tunnen hänet. Hän ei taida lukea eikä kirjoittaa, hänen ruumiinsa on whiskyllä kyllästetty, eikä hänellä ole järkeä enempää kuin perunalla, jonka hän maasta kaivaa. Mutta miehellä on kuitenkin äänioikeus ja hänen äänensä voi olla ratkaiseva koko maan politiikassa. Ja nyt asetan minä itseni vastaesimerkiksi: Olen nainen, jolla on jonkunmoinen sivistys, olen matkustellut paljon ja tutkinut eri maiden laitoksia. Minulla on jonkunmoinen omaisuus ja veroa maksan enemmän kuin tuo mies jaksaa tuhlata väkijuomiinsa eikä minulla kuitenkaan ole valtaa määrätä verojeni käyttämisestä enempää kuin tuolla kärpäsellä, joka tuossa seinällä kävelee. Onko se oikein? Onko se kohtuullista, pyydän vain kysyä?
Amirali väänteleikse tuolillaan. — Te, rouvaseni, olette poikkeus, mutisi hän.
— En ole mikään poikkeus, vastasi rouva Westmacott, eihän kukaan nainen ole äänioikeutettu, ja kuitenkin muodostamme me naiset suuren enemmistön. Ajatelkaapa, että olisi kysymyksessä lakiehdotus, jota kaikki naiset pitäisivät turmiollisena ja toiselta puolen miehet tarpeellisena. Äänestyksessä hyväksyttäisiin lakiehdotus silloin yksimielisesti, vaikkakin enemmän kuin puoli väestöä sitä vastustaisi. Olisiko se mielestänne oikein, sanokaa?
Taas väänteleikse amirali tuolillaan. Hänestä tuntui ilkeältä istua vastapäätä tuota komeata naista, joka pommitti häntä sellaisilla kysymyksillä, joihin hänellä ei ollut vastauksia. Hän ei saanut edes ”tulppia tykeistään”, kuten hän tunnusti tohtorille saman päivän illalla.
— Juuri näihin seikkoihin aiomme kokouksessamme kajota. Tulemme vaatimaan naiselle vapaata pääsyä kaikkiin ammatteihin ja virkoihin, naisen eristetyn ja vartioidun haaremielämän poistamista, ja täydellistä yhteiskunnallista vapautta jokaiselle naiselle, joka maksaa valtiolle veroa määrätyn summan. Tässä ei ole mitään järjettömiä vaatimuksia — ei ainakaan mitään sellaista, joka olisi teidän periaatteittenne vastaista. Kokousiltana tahdomme yhdistää lääkärinammatin, laintuntemuksen ja kirkon puoltamaan naisen oikeuksia; onko laivasto ainoa, joka perääntyy silloin, kun on kysymyksessä heikomman oikeuksien puoltaminen?
Amirali ponnahti tuoliltaan kiivas sana huulillaan:
— Nohnoh, rouvaseni, sanoi hän. — Vaietkaa hetkiseksi, vaietkaa herran tähden. Olen kuullut jo kylliksi. Olette antanut minulle pari iskua, sen myönnän. Mutta jättäkää asia tällä kertaa jo sillensä ja antakaa minun ajatella hieman.
— Tietysti, herra amirali! Emme mitenkään tahdo kiirehtää päätöstänne, mutta kyllä me edelleenkin toivomme saada nähdä teidät lavalla.
Rouva Westmacott nousi tuolilta ja astui miehekkäin askelin ympäri huonetta katsellen seinäkoristeita, jotka muistuttivat amiralin monista ja pitkistä merimatkoista.
— Mutta mitä tämä merkitsee? sanoi hän, pysähtyessään erään taulun eteen. — Pitäisihän tämän, maan suojassa kulkevan laivan alapurjeet olla käärittynä ja ainoastaan sen yläpurjeet olla levitettyinä laivan kulkiessa laitamyötäistä.
— Tietysti pitäisi niin olla, myönsi amirali. Taiteilija, joka on sen maalannut, ei ole milloinkaan ollut merellä Gravesendiä ulompana, sen voin vannoa. Laiva, jota kuva esittää, on Penelope. — Annan teille, rouvaseni, kiitoslauseen merimiestaidostanne.
— Olen hieman purjehtinut — ainoastaan niin paljon, kuin nainen voi purjehtia, vastasi rouva Westmacott. Tunnen useita laivoja. — Pari vuotta sitte omistin seitsemän tonnin vetoisen Banshee-nimisen huvipurren, jolla purjehdimme Falmouthista Madeiraan.
— Teilläkö, rouvaseni, seitsemän tonnin purjealus?
— Niin oli. Miehistönä oli pari rivakkaa poikaa. Oh, miten ihanaa! Neljätoista vuorokautta merellä ilman kirjeitä ja vierailuja ja ilman pikkumaisia ajatuksia. Ympärillä Jumalan suuri luonto, alla vyöryvä meri ja päällä kuulakka taivas. Ratsastamisesta puhutaan ja kerskutaan, mutta mitä on ratsastus purjehtimiseen verraten. Mikä voi olla ihanampaa kuin purjehtiminen pienessä, sirossa veneessä, joka joutsenen tavoin kiitää aalloilla, hyppää harjalta toiselle ja kyntää vakonsa veteliin vesiin? Jos puheessa sielujemme vaelluksesta olisi perää ja jos minun sieluni saisi sijansa sellaisessa eläimessä, joka liitelee vetten yli, esimerkiksi kalasääskessä, niin tuntisin itseni onnelliseksi. — Mutta nyt kulutan minä teidän aikaanne turhaan, ja sen vuoksi sanon teille jäähyväiset.
Vanha merimies joutui niin hämilleen, ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Hän voi ainoastaan puristaa rouva Westmacottin leveätä, lihaksista kättä. Rouva Westmacott oli jo puutarhakäytävällä, kun hän kuuli amiralin äänen ja näki hänen ahavoittuneet kasvonsa oviverhojen välistä.
— Voitte, jos haluatte, merkitä minut osanottajien joukkoon, huusi amirali hänen jälkeensä ja katosi sitte ovesta, istui tuoliinsa ja jännitti Timesin verhoksi eteensä. Tästä asemasta löysi rouva Denver miehensä, kutsuissaan hänet päivälliselle.
— Haastelit pitkään rouva Westmacottin kanssa, sanoi hän.
— Niin tein, vastasi amirali. Hän on mielestäni tuntehikkaimpia naisia, joita pitkään aikaan olen tavannut.
— Pidät siis hänestä muuten, paitse naisasiassa?
— Sitä en juuri voi sanoa. Naisasiassa oli hänellä sanottavanaan paljon hyvääkin, ja minun on sinulle, äiti, tunnustettava, että tilasin lipun hänen kokoukseensa. En voinut muuta!
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 8-10 23.11.-7.12.1907.
