Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
VII ”Venit Tandem felicitas“
Kolme päivää sen jälkeen, kun tohtori ja amirali olivat onnitelleet toisiaan nuorten kihlauksen johdosta, sai Ida Walker kirjeen, joka häntä samalla kertaa sekä hämmästytti että huvitti. Kirje tuli läheisestä huvilasta ja sen tuoja oli punatukkainen palveluspoika.
”Kallis miss Ida” — niin alkoi tuo merkillinen asiakirja, joka heti jatkui kolmannessa persoonassa puhutellen: — Mr Charles Westmacott toivoo saavansa ilon noutaa miss Ida Walkerin pyöräilyretkelle kahdenajettavalla pyörällään. Mr Westmacott saapuu puolen tunnin kuluttua. Etuistuin on teitä varten. Suurimmalla kunnioituksella, teidän Charles Westmacott.
Kirje oli kuin koulupojan kirjoittama. Kirjaimet olivat huonosti toisiinsa yhdistettyjä, alaspäin vedetyt viivat paksuja ja ylöspäin kulkevat tavattoman hienoja. Nähtävästi oli kirjeeseen uhrattu paljon vaivaa ja huolta.
Vaikka kirje muodoltaan olikin puutteellinen, niin oli sen henki ja tarkoitus aivan selvä, jonka vuoksi Ida riensi huoneeseensa. Hän oli tuskin saanut vaaleanharmaan ajelupukunsa ylleen, kun jo Charles Westmacott saapui pyörineen portille. Tavallista juhlallisemmalla tuulella ollen auttoi hän Idan satulaan ja vähäistä myöhemmin luisuivat he hyvää vauhtia pitkin huvilakaupungin viertotietä Florest Hilliä kohti. Nuoren, voimakkaan miehen polkaistessa pyörä hypähteli kivityksellä ja nuoren tytön harmaa puku ja kullankeltainen tukka liehuivat tuulessa. He ajoivat ensin kauas Croydoniin ja kääntyivät sieltä Norwoodiin.
— Ettekö jo väsy? kysyi Ida katsahtaen olkansa yli seuraajaansa. Charles Westmncott näki silloin ruusunpunaisen korvan, hulmuavan, keltaisen hiussuortuvan ja sinisen silmän.
— En lainkaan, nyt vasta olen päässyt oikeaan vauhtiini, oli vastaus.
— Eikö tunnu merkilliseltä tuntiessaan olevansa noin väkevä? Te muistutatte minulle aina höyrykonetta.
— Ohhoh, vai oikein höyrykonetta! Kuinka niin?
— Sentähden, että höyrykone on voimakas ja luotettava, eikä pakinoi...tuota viimeistä en tarkoittanut suorastaan teistä, mutta... mutta... te kyllä käsitätte mitä minä tarkoitin... Mutta mikä teitä vaivaa?
— Kuinka niin?
— Te varmaankin mietitte jotakin. Ette ole vielä kertaakaan nauranut.
Charles Westmacott nauroi pakollista naurua.
— Kyllä minä silti olen iloinen, sanoi hän.
— Ettepä niinkään iloinen! Ja minkä vuoksi kirjoititte minulle niin kauhean jäykän kirjeen?
— Kas niin! puhkesi Charles. Totta tosiaankin ajattelin itsekin, että se oli jäykkä. Olin aivan varma siitä, että se oli aivan hullunkurisen jäykkä ja juhlallinen.
— Mutta miksi kirjoititte niin jäykän kirjeen?
— Oikeastaan ei se ollutkaan minun itseni kokoonpanema.
— Eikö? Tätinnekö sen...?
— Eipä ollenkaan! Se oli muuan Slattery.
— No, hyvä isä! Kuka on Slattery?
— Arvasin kyllä, että se kirjeestä näkyisi.
— Ettekö ole kuullut puhuttavan Slatterystä, kirjailijasta?
— En milloinkaan.
— Hän ilmaisee ajatuksensa aivan erinomaisesti. Hän on julaissut kirjan, jonka nimi on ”Ei mitään vaikeuksia enää, eli kirjeiden kirjoittamisen taito”. Siinä kirjassa on malleja kaikenlaatuisia kirjeitä varten.
Ida puhkesi raikkaaseen nauruun. — Vai niin, oletteko tosiaankin kopioinut kirjeenne tuosta kirjasta?
— Olenpa tietenkin! Kirjassa tosin kutsuttiin naista tanssiaisiin, mutta minä muutin mallia siten, että se sopi. Slattery ei näy milloinkaan kutsuneen ketään naista polkupyöräretkelle. Kun kirje oli valmis, tuntui se minusta hieman kankealta ja sen vuoksi lisäsin siihen ylimmän rivin, jotta se tuntuisi vähän hupaisemmalta.
— Vertaillessani alkua loppuun tuntui koko kirje minusta pilalta.
— Vai niin. Ajatelkaapa, että te huomasitte eroituksen kirjoitustavassa. Kuinka viisas ja järkevä olettekaan. Minä olen äärettömän typerä kaikkeen tuollaiseen. Minusta olisi pitänyt tulla metsästäjä tai metsänvartija, taikka joku muu sellainen, sillä kaiken ikäni olen ollut silmittömästi ihastunut kaikkeen tuonkaltaiseen. Nyt olen vihdoinkin löytänyt sellaisen alan, joka minulle sopii.
— Minkälaisen alan? Sanokaapa!
— Karjanhoidon; minä hankin Amerikassa itselleni farmin. Muuan vanha koulutoveri on Teksasissa ja hän kirjoittaa sieltä, että maanviljelijän elämä on ihanaa. Minä voin ostaa osuuden hänen liikkeeseensä. Siellä saa elää myötäänsä vapaassa ilmassa, ampua, ratsastaa ja urheilla mielin määrin. Tuntuisiko... Ida, teistä kovin rasittavalta seurata minua sinne, sanokaa?
Ida oli menettämäisillään tasapainonsa pyörällä, sillä niin hän hämmästyi. Ainoat sanat, jotka hän sai lausutuksi, olivat:
— Hyvä Jumala! Kuinka? Minäkö?
— Te ette ollenkaan tarvitsisi muuttaa tavallisia elämäntapojanne ettekä muutenkaan muuttua...
Charles oli alkanut polkea hitaammin ja hän piti ohjaustangosta niin huolimattomasti, että suuri, kahdenajettava pyörä alkoi hoippua sinne ja tänne. Vieläkin enemmän hämillään tämän johdosta änkytti hän edelleen:
— Minä kyllä tunnen, ettei minulla ole kovinkaan paljoa järkeä, tietoja ja muuta sellaista, mutta kyllä minä silti panisin parhaani saattaakseni teidät onnelliseksi. Ettekö usko, että aikaa mukaan oppisitte pitämään minusta hieman?
Ida huudahti säikähdyksestä:
— Minä en pidä teistä ollenkaan, jos ajatte pyörän tuohon kiviaitaan. Katsokaapa mihin ajatte! — Pyörä oli juuri karahtamaisillaan tien varrella olevaan aitaukseen.
— Kyllä, kyllä käännän pyörän jälleen tielle. Mutta sanokaa, Ida, tahdotteko seurata minua?
— En tiedä, en tiedä! Mutta tämähän on aivan hullua. Kuinka voisimme puhella tällaisista asioista, kun emme edes voi toisiamme nähdä? Te puhutte minun niskaani ja minun on käännettävä niskani sijoiltaan voidakseni teille vastata.
— Minä sen kyllä tiedän, ja sen vuoksi kirjoitin kirjeeseeni ”etuistuin on teitä varten”. Mielestäni oli se minulle helpompaa. Mutta jos te haluatte niin pysäytän pyörän, jotta voitte kääntyä juttelemaan.
— Hyvä Jumala! huudahti Ida. — Olisipa tosiaankin kaunista istua pyörällä takaperoisin ja asettua sillä tavalla tielle ihmisten kurkisteltavaksi!
— Todellakin näyttäisi se hieman hassulta. Mutta ehkä nousemme pyörältä ja työnnämme sitä edellämme?
— Eipä olisi sekään paljoa viisaampaa.
— Noh, sitte ajamme edelleen ja minä pidän varalta, ettemme joudu ojaan. Ja muuten voin minä olla asiasta puhumattakin, jos te sitä välttämättömästi vaaditte; mutta minä tosiaankin rakastan teitä kovin, kovin paljon ja tulisin kauhean onnelliseksi jos te tulisitte kanssani Teksasiin; ja olenpa melkein varma, että aikaa mukaan voisin tehdä teidät onnelliseksikin.
— Entä tätinne?
— Hänestä se olisi kyllä mieluista. Minä kyllä ymmärrän, ettei isänne tahtoisi kernaasti teistä luopua; en ainakaan minä hänen sijassaan sitä tekisi. Mutta itse asiassa ei Amerikaan ole enää niin kovinkaan pitkä matka eikä se ole enää niin villikään. Ottaisimme mukaamme suuren pianon...niin ja kappaleen Browningia myöskin. Ja Denver ja hänen rouvansa tulisivat joskus meitä tervehtämään; me olisimme kaikki aivan kuin samaa perhettä. Eikö olisi hupaista?
Ida kuunteli Charlesin koruttomia sanoja ja yksinkertaisia lauseita, joista hän piti enemmän kuin jostakin kaunopuheliaasti esitetystä rakkaudentunnustuksesta. Vaikkei hän heti tuntenutkaan rakkautta Charlesia kohtaan, niin tunsi hän kuitenkin rakkaudelle läheistä myötätuntoisuutta. Ida kummasteli mielessään, kuinka niin voimakas ja roteva mies saattoi rakastua hänen kaltaiseensa heikkoon olentoon. Hän piti vasenta kättään istuimella vieressään. Charles huomasi käden ja otti sen omaan käteensä, eikä Ida vetänyt sitä pois.
— Saanko pitää tämän kaiken ikäni? kysyi hän.
— Pitäkääpä varalta kuinka pyörää ohjaatte, sanoi Ida ja katsahti hymyillen seuraajaansa. — Ja sitte teemme sopimuksen, ettemme puhele tästä asiasta enää tänäpänä.
— Mutta milloin saan tietää päätöksenne?
— En voi tarkalleen sanoa — ehkä illalla, ehkä huomenna. Minun on puhuttava asiasta Klaran kanssa. Puhelkaamme nyt muista asioista.
Muista asioista he sitte puhelivatkin, mutta Idan käsi lepäsi levollisesti Charlesin kädessä, ja ilman muita kyselyjä tiesi Charles, että hänen asiansa oli hyvällä tolalla.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 1 1.12.1908.
