Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
XII Ystäviä hädässä
— Tänään haluan puhella kanssasi raha-asioista, isä, onko sinulla siihen aikaa?
Klara oli istuutunut vastapäätä isäänsä ja aika oli sama aamupäivä. Klaralla oli vakava kurttu kulmakarvojensa välissä ja hänen sormiensa päät oli hän sovitellut toisiaan vastaan, kuten ainakin henkilö, joka ymmärtää liikeasioita.
— Tietysti, tyttöseni, sanoi tohtori, laskien kädestään sanomalehden.
— Tahdotko sanoa, isä, kuinka paljon minulla oikeastaan on osalleni perintöä. Olet kyllä montakin kertaa siitä puhunut, mutta minä olen unohtanut numerot.
— Sinulla on kaksisataaviisikymmentä puntaa vuodessa korkoja siitä, minkä olet perinyt äitisi ja tätisi testamentin perusteella.
— No, entäs Idalla?
— Hän saa sataviisikymmentä?
— Mielestäni tulen toimeen viidelläkymmenellä punnalla vuodessa, isä. Minulla ei ole taipumusta ylellisyyteen ja turhuuteen; ja kun ostan itselleni ompelukoneen, niin voin ommella itse pukunikin.
— Sen kyllä uskon, lapseni.
— Senpä vuoksi voin vähentää tuloistani kaksisataa vuodessa.
— Ehkä voinet, jos se muuten on tarpeellista.
— Sitäpä se juuri onkin, isä. Nytpä voisit minua auttaa, isä, jos haluaisit. Harold on suuressa tarpeessa. Hän tarvitsee rahoja, paljon rahoja. Ja itse ei hän ole siihen syypää.
Kypsyneen naisen hienotunteisuudella ja kaunopuheliaisuudella selitti hän isälleen koko asian:
— Ajattelepas, että olisit minun sijassani, isä. Mitä teen minä rahoilla? En ikänäni ole rahoille uhrannut ainoatakaan ajatusta. Mutta nyt käsitän, kuinka tärkeätä saattaa olla rahojen omistaminenkin. Nyt on minun asiani auttaa Haroldia ja rahat tarvitsen jo huomenna. Annapas, isä, minulle neuvo, kuinka saan ne haltuuni jo huomispäivänä.
Klaran into sai tohtorin hymyilemään:
— Sinä olet yhtä innokas rahoja menettämään kuin muut ovat niitä ansaitakseen. Jos nyt olisi kysymyksessä joku muu, niin selittäisin sinulle, että tällainen päätös on jotenkin pikaisesti tehty, mutta minä luotan Haroldiin ja havaitsen, että häntä kohtaan on harjoitettu ilkeätä petosta. Anna, lapsukaiseni, asia minun huostaani.
— Sinun huostaasi, isä?
— Niin, minun huostaani; sellaisissa asioissa tulevat miehet paraiten toimeen keskenään. Sinun omaisuutesi on noin viisituhatta puntaa, mutta sitä ei voida saada irti noin vain tuokiossa.
— Voi, kuinka ikävää!
— No, no, odota, lapseni, onhan niitä muitakin keinoja. Minulla on pankissa täsmälleen viisituhatta ja ne voin lainata Denverille, se tahtoo sanoa, sinun rahoinasi. Ne saat sinä sitte maksaa takaisin minulle, kun sinun rahasi ovat nostettavissa.
— Sepä mainiota! Sinäpä olet kuitenkin kiltti isä!
— Mutta siihenkin on olemassa este, lapseni. Luulenpa, ettet voi saada Haroldia ottamaan vastaan rahojamme.
Klara tuli alakuloiseksi. — Luuletko tosiaankin, isä, että hän kieltäytyy?
— Olenpa melkein varma siitä.
— Mutta, mitä on minun sitte tehtävä, isä? Kuinka ikäviä ovatkaan raha-asiat! Sitä en olisi milloinkaan aavistanutkaan.
— Minäpä käyn hänen isänsä luona ja koetan sopia hänen kanssaan asiasta.
— Teepä se, isäkulta! Käythän siellä heti kun vain ennätät?
— Nyt on parahin aika. Minä käyn viipymättä.
Tohtori meni huoneeseensa, kirjoitti shekin, pisti sen kirjekuoreen, otti suuren olkihattunsa päähänsä ja lähti tavalliselle aamupäivävierailulle naapurinsa luokse.
Häntä kohtasi eriskummallinen näky astuessaan amiralin saliin. Suuri merimiesarkku oli keskellä lattiaa ja sen ympärillä oli läjittäin merimiespaitoja, öljytakkeja, merikirjoja, sekstanttilaatikkoja, merikojeita ja saappaita. Vanha merikarhu istui kaiken sekamelskan keskellä ja tarkasteli juurtajaksain tuota kokoelmaa. Rouva Denver istui alakuloisena sohvalla.
— Terve, tohtori! — huudahti amirali, kun hänen ystävänsä astui huoneeseen, ja ojensi tulijalle kätensä. Tulipa jälleen myrsky, kuten ehkä jo olette kuullut. Mutta olenpa minä ollut eläissäni monessa kovemmassakin myrskyssä, ja ehkäpä sitä tästäkin päästään, jos Herra suo, huolimatta siitä, että alus on entistä raihnaisempi.
— Rakkaat ystäväni, tulen juuri ilmaisemaan teille, kuinka syvästi otan osaa huoleenne. Tyttö kertoi vastikään minulle koko asian.
— Tämä yllätti meidät niin äkkiä, tohtori, nyyhki rouva Denver.
— Olin jo siinä toivossa, että saisin pitää Johnin huostassani koko lopun ikäni...taivaskin tietää, ettemme ole saaneet viettää paljoakaan aikaa yhdessä...mutta nyt uhkaa hän jälleen lähteä merelle.
— Niin, niin, Walker, tässä ei ole muuta tehtävää. Kun ensin kuulin asian, niin käänsin vastatuuleen ja laskin purjeet. Vakuutan teille, etten koskaan ole menettänyt rikiäni niin täydellisesti, en siitä saakka kun sain midshipsmanin tikarin vyöhöni. Tunnen, hyvä ystävä, sekä haaksirikkoja että meritappeluja, joita merellä saattaa tapahtua; mutta Lontoon Cityssä olevia salakareja, joille minun poikarukkani ajoi, niitä en ole totta tosiaankaan oppinut tuntemaan. Pearson oli tässä tapauksessa luotsinani ja sen tietää Jumalakin nyt, että hän oli konna. Nyt olen kuitenkin jälleen saanut rikini kuntoon ja suuntani on aivan selvä.
— Mitä aiotte, amirali?
— Minulla on omat suunnitelmani ja pojalleni hankin puhtaan väylän. Tuhat tulimmaista! tosin ovat jäseneni hieman jäykät, mutta te voitte varmaan lääkärinäkin todistaa, että vielä kykenen astumaan lähes peninkulman tunnissa. Ja silmäni ovat vielä entisessä kunnossaan. Tosin olen kolmellaseitsemättä ikävuodellani, mutta runkoni on vielä terve; voin vakuuttaa, että se on vielä liian terve maalle vedettäväksi kymmenkuntaan vuoteen. Tuulenpuuska ja muutama kipallinen suolavettä silloin tällöin tekee minulle hyvää... olepas vaiti, muori, tällä kertaa kestää matka ainoastaan neljä vuotta. Kerran kuukaudessa, tai ainakin kahdessa, käyn kotona. Eihän tämä ole muuta kuin pieniä huvimatkoja maalle.
Ukko puheli kiireellisesti ja korkealla äänellä, samalla kun hän työnsi kirstuunsa sekstanttejaan ja merisaappaitaan.
— Aiotteko tosiaankin jälleen nostaa lippunne, ystäväni?
— Lippuni! — sanoitteko niin, Walker? En ollenkaan; kruunulla kyllä on nuorempaakin väkeä. Korkeintaan tulee amirali Denveristä jonkun kauppalaivan päällikkö; ellei kapteeni, niin ainakin perämies tai alaperämies, jos joku laivan isäntä on siihen kylliksi suosiollinen. Tuleepa ihana aika, kun jälleen saa astua laivansa komentosillalle.
— Ei, herra amirali, se ei käy laatuun! — sanoi tohtori, joka istui rouva Denverin vieressä ja taputti hänen kättään ystävällisesti. — Meidän on odotettava siksi kunnes teidän herra poikanne on pitänyt kokouksen noiden ihmisten kanssa; silloin saamme nähdä kuinka suuret tappiot oikeastaan ovat ja voimme miettiä keinoja pulan poistamiseksi. Silloin vasta on aika tarkastaa varamme ja katsoa kuinka pitkälle ne riittävät.
— Varamme? — huudahti amirali katkerasti naurahtaen. — Niitä on niin paljon kuin minulla eläkettä ja se on piankin tarkastettu, hyvä Walker.
— Odottakaapa hieman, ystäväiseni! Muuatta asiaa ette ehkä ole tullut ajatelleeksi; olen nimittäin ajatellut, että tyttöni saa viisituhatta puntaa myötäjäisikseen. Poikanne huolet ovat luonnollisesti hänenkin huoliaan, eikä rahoja voida koskaan käyttää paremmin kuin sekavien asioiden selvittämiseen. Tytöllä on sitäpaitsi hieman omiakin varoja ja hän aikoo tarjota nekin käytettäväksi; mutta minun mielestäni tämä tapa parempi. Hyvä rouva Denver, ettekö tahtoisi ottaa tätä shekkiä? Kuitenkin on mielestäni parasta, ettei siitä puhuta mitään Haroldille, käytetään lappua vaan tarpeen tullessa.
— Herra siunatkoon teitä, Walker; tepä tosiaankin olette todellinen ystävä! Milloinkaan en unhoita tätä! huudahti amirali. Hän oli istuutunut merimiesarkkunsa kannelle ja pyyhki hikeä otsaltaan.
— Minusta on samaa onko rahat teillä tai minulla, mutta tarpeen tullessa voivat ne olla avuksi. Mutta yhden ehdon kuitenkin asetan; jos juttu näyttää niin pahalta, ettei sitä enää voida auttaa, niin älkää silloin antako rahoja. Ei maksa vaivaa kaataa vettä seulaan; ja jos poika tekee kuperkeikan, niin tarvitsee hän jotakin päästäkseen jälleen jaloilleen.
— Ei hän kumoon purjehdi, ettekä te, tohtori, tarvitse hävetä sitä perhettä, jonka poika aikoo tyttärenne viedä vaimokseen. Minulla on myöskin suunnitelmani. Mutta kaikessa tapauksessa pidämme rahanne, hyvä ystävä; ne rohkaisevat meitä sillä tiedämmehän silloin, että meillä on jotain käytettävänämme, jos tinka tulee.
— Se on oikein! — sanoi tohtori ja nousi seisaalleen. — Ja jos vielä enemmänkin tarvitaan, niin emme saa päästää poikaa onnettomuuteen jonkun tuhannen punnan takia. Ja nyt, amirali, olen valmis kävelylleni. Tuletteko mukaan?
— Minulla ei ole aikaa. Minun on mentävä kaupunkiin.
— Näkemiin sitte! Toivon saavani pian kuulla parempia uutisia. Hyvästi, rouva Denver! Tuntuu aivan siltä kuin teidän poikanne olisi minun oma poikani, enkä minä tule entiselle tuulelleni, ennenkuin kuulen, että kaikki on jälleen hyvin.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 10-11 14-21.3.1908.
