Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta
Eräs Juhlapuhe.
(Eräs taiteilija oli kerran kutsuttu ”Härkästen yhdistyksen” kunniapäivällisille. Illan kuluessa pidettiin hänelle seuraava puhe):
Arvoisat läsnäolijat! Kovin kunnioitettavat ”Härkästen yhdistyksen” jäsenet! Minua on pyydetty lausumaan muutamia, sanoja tässä todellakin harvinaisessa seurassa, johon minulla myös on onni kuulua. Tämän kunnioittavan toimen ole minä myös vastaanottanut, hyvin tietäen, että kunnia siitä on molemminpuolinen, sekä seuran että minun. Toki ennenkuin lausun mitään enempää, pyytäisin, että ne, jotka eivät ole seuran jäseniä, poistuisivat salista, sillä heillä ei ole täällä mitään kunniaa. (Ei kukaan poistu). Hyvä! Siis voin minä jatkaa. Arvoisat läsnäolijat! Minä tiedän teidän kalliin aikanne — myöskin minun aikani on hyvin kallis — ja että te kaikki mieluimmin tahtoisitte syödä. (Iloisuutta). Mutta ihminen ei elä ainoastaan syömisestä. Ihminen tarvitsee elääkseen myöskin eräänlaisia sielullisia liikutuksia, jotka avittavat ruoan sulatusta. Jokainen teistä on kuullut niistä puhuttavan, jotkut ehkä itsekin niitä tunteneet. Yhteisellä nimellä sanotaan niitä taiteeksi. Vaikka hyvin tiedänkin, missä seurassa minulla on kunnia puhua, pyytäisin kuitenkin kaikkia läsnäolijoita varastamaan (yleinen hämmästys) — hetkisen isänmaalle niin kalliista ajastaan (yleinen tyytyväisyyden hyminä) ja lainaamaan korvansa ja aivonsa pariksi sekunniksi tälle asialle. Sillä minä aijon puhua taiteesta ja sen merkityksestä meille.
(Yleinen jännitys.)
Hyvät herrat! Kysytään: Mikä on taide? Kuten äsken huomautin, ei taide ole sama kuin syöminen (jännitys herpoutuu). Mutta se on kuitenkin mitä lähimmässä yhteydessä ruuansulatuksen kanssa (jännitys kohoaa jälleen). Taiteella on nimittäin merkillinen voima vaikuttaa sekä alempiin että ylempiin eläimiin. Koiraan esim. vaikuttaa se surullisesti, hevosiin iloisesti. On luonnollista, että se ei voi ihmisiin, ei ainakaan sillä kehityskannalla oleviin ihmisiin kuin me, vaikuttaa samalla tapaa. Se ei voi meissä herättää enää mitään tunteita. (Huutoja: Ei! Ei! Liian selvään! Asiaan!) Minä olen asiassa hyvät herrat. Löytyy nimittäin myöskin ihmisiä, joihin se vaikuttaa tunteita herättävästi. Mutta kuten edellisestä käy selville, on se atavismia, jota löytyy vain tämän seuran ulkopuolella. Meihin vaikuttaa taide ruokaa sulattavasti.
(Yleistä hyväksymistä.)
Hyvät herrat! Kuitenkin on meissäkin paljon atavismia (Huutoja: Kuolkaa! Kuolkaa!) Me härkäset polveudumme nimittäin niistä Suomen suurista häristä, jotka ovat Suomen pellon kyntäneet. He ovat jättäneet meille perinnöksi tämän pellon, he ovat antaneet sen meille ikäänkuin luovuttamattomaksi aatelistilaksi, jossa meillä on oikeus mielin määrin syödä ja käydä laitumella. (Hyvä! Hyvä!) Se tulee meidän aina muistaa. Vaikka me olemmekin vaan pikku härkiä, olemme me kärkiä kuitenkin ja joskaan me emme usko enää, niin me puskemme. Mutta me emme kylvä ja kynnä enää, sillä sitä ei meidän ole tarvis enää. Sen jätämme me niille elukoille, jotka eivät polveudu mistään, joilla ei ole mitään sukuluetteloa ja suurten esi-isäin traditsioneja kannatettavanaan. Sanalla sanoen: nousukkaille! (Hyvä! Hyvä!) He kyntäkööt ja kylväkööt! Me puolestamme, me — syömme.
(Korvia huumaava hyvä-huuto. Eräät ovat käsittäneet väärin puhujan ja yrittävät jo käydä käsiksi paistiin. Toiset huomauttavat heitä tästä erehdyksestä. Ohi menevää tyytymättömyyttä).
Hyvät herrat! Tässä meillä on keskellämme sellainen nousukas. Me olemme osottaneet hänelle sen kunnian, että me olemme kutsuneet hänet vieraaksemme, mutta sitä emme me suinkaan ole tehneet siitä syystä, että hän olisi meidän vertaisemme. Pikemmin on hän verrattava meidän esi-isiimme, joista äskettäin mainitsin, sillä hän kyntää ja kylvää niinkuin nekin eikä käy laitumella. Mutta meidän vertaisemme hän ei silti ole, sillä kuten toivottavasti kaikki tässä seurassa tietävät ovat jälkeläiset taikka tässä tapauksessa epigoonit aina edeltäjiänsä suuremmat. (Huutoja: Kyllä! Kyllä! Kyllä tiedetään!) Toivon että arvoisa kunniavieraamme tämän asian tietää.
(Kunniavieras pudistaa päätään.)
Kuinka? Olisimmeko ehkä erehtyneet teidän suhteenne? Toivon kuitenkin, että tämä pieni auringonpimennys arvoisan vieraamme aivoissa johtuu siitä yksinkertaisesta seikasta, että hän ei ole epigooni. Jos hän sitä olisi niin kuin mekin olemme, jos hänellä olisi yhtä suuri perintö säilytettävänään kuin meillä, ei hän varmaan päätään pudistaisi. Hän tuntisi kuuluvansa niiden rotuun, jotka tässä maassa voivat jotakin ja merkitsevät jotakin, jotka täällä kauvan elävät ja menestyvät. Toisin sanoen, epigoonein rotuun, sillä noilla niin kutsutuilla uran uurtajilla on se onnettomuus, että he eivät elä kauvan. He kuolevat aina ennemmin tahi myöhemmin. Vai kuinka? Elääkö meidän joukossamme tässä salissa esimerkiksi ketään, joka ei olisi epigooni. (Kaikki pudistavat päätään. Eräs huutaa leikillisesti: Kaikki me olemme Aatamin epigooneja! Yleinen iloisuus.) Siinäpä se! Ainoastaan epigoonein on suotu elää iankaikkisesti. Eläkööt he!
(Tilapäinen eläköön-huuto. Sen jälkeen syvä juhlallisuus.)
Hyvä herra kunniavieras! (Kunniavieras nousee). Me olemme kutsuneet teidät tähän seuraan, emme kunnioittaaksemme teitä, sillä sellainen ei tietysti tule tässä tapauksessa kysymykseen, vaan kunnioittaaksemme teidän kauttanne omia esi-isiämme s. o. meitä itseämme. Me tarvitsemmekin kunnioittamista. On nimittäin eräällä taholla tapahtunut sellainen käsitteiden ja kaikkien suhteiden sekaannus, että on ruvettu pitämään nykyään eläviä härkiä suurempina kuin meitä härkäsiä, Suomen suurten kyntäjäin jälkeläisiä. Te olette myöskin sellainen härkä, me tiedämme sen. Te kynnätte omaa sarkaanne kuin konsanaan meidän ikimuistoisat esi-isämme ja jos hyvin käy, tulette tekin vielä monen, monen pikku härkäsen esi-isäksi. Mutta meidän rinnallamme olette te vain kärpänen.
(Yleistä hyväksymistä, kunniavieras kumartaa.)
Näen ilokseni, että tekin sen tunnustatte. Nousukkaaksi näytätte te myöskin sangen ihmisen näköiseltä. Te olette taiteilija — suuri taiteilija, minä tiedän sen — ja sellaiselle annetaan aina yhtä ja toista anteeksi. Mutta enempää kuin korkeintaan siedettävä, ette te koskaan tässä seurassa ole ettekä tule olemaan. (Huutoja Ei! Ei! Useammat näyttävät jo väsymyksen merkkejä ja käyvät käsiksi paistiin.) Teidän epigooninnekin ovat jo enemmän siedettäviä, sillä heillä on jo suonissaan vanhempaa verta kuin teillä. Niin vanhaa verta kuin meillä ei heillä kuitenkaan koskaan tule olemaan, sillä kohotkoot Suomen taiteilijat kuinka korkealle tahansa, tässä seurassa ainakin he tulevat aina olemaan nousukkaita. Taiteilija, olkoon hän kuinka epigooni tahansa, on kuitenkin aina härkä, jonka ei sovi käydä laitumella, ei ainakaan aineellisesti ja juuri tästä aineellisesta puolesta olen minä tahtonut tässä seurassa huomauttaa.
(Taiteilija rupeaa katselemaan oven pieliin. Useat pidättävät häntä.)
Herra taiteilija! Teillä ei ole mitään syytä kadota meidän joukostamme, sillä tällä kertaa me kyllä maksamme teidän puolestanne. Vai kuinka? (Hyväksymistä, toimeenpannaan yleinen rahankeräys.) Te voitte siis rauhallisesti jäädä. Me olemme tällä kertaa kutsoneet teidät seuraamme huomauttaaksemme teille, kuka te olette ja että te, jos jollekin teidän tovereistanne joskus sattuisi sama kunnia, osaisitte silloin kainoudesta punastuen väistyä. Myöskään ei teillä ole lupa sinä päivänä mennä syömään päivällistä minnekään muualle, vaikka teillä ei olekaan tilaisuutta ottaa osaa meidän päivällisiimme. Sellainen päivä on oleva paastopäivä kaikille Suomen taiteilijoille, sillä samassa kuin me ruokimme teitä, ruokimme me heitä kaikkia.
(Huumaava kätten taputus. Heilutetaan ruokaliinoja. Kunniavieras riuhtoo yhä enemmän irti päästäkseen.)
Hyvät herrat! Me rakastamme kaikki Suomen taidetta, mutta me emme rakasta taiteilijoita. Taide on aina jotakin jaloa ja puhdasta, nöyrää ja siveää, joka vaikuttaa meihin miellyttävästi kuten puhdas liina katetulla pöydällä (Liikutusta.) Mutta taiteilijat ovat useinkin röyhkeitä, he eivät valitse syöntiaikojaan ja saavat täten aikaan arvaamatonta hämminkiä hyvin järjestetyssä perheessä. Suomen kansa on tällainen perhe. Me emme kärsi siinä mitään epäjärjestystä. (Huutoja: Emme! Nousevaa innostusta. Useat, jotka jo olivat alkaneet syödä, lakkaavat.) Elleivät taiteilijat tahdo taipua meidän ruokakellomme mukaan, jätämme me heidät kokonaan eteiseen, kuten esim. tässä tapauksessa. Onnettomuudeksi on täällä meidän joukossamme eräs, jota me emme ole voineet sinne jättää, mutta sekin onnettomuus on Jumalan ja isänmaan ja minun avulla kääntynyt meidän onneksemme. Me olemme saaneet hänelle sanotuksi, mitä me olemme tahtoneet saada sanotuksi, ja voimme siis hyvällä omallatunnolla juoda hänen maljansa. Hänen ei, — meidän esi-isiemme, — ei, meidän itsemme malja! Eläkäämme!
(Jyrisevä eläköön-huuto. Taiteilija puikahtaa ulos. Kilistäjät jäävät katsomaan toisiaan hämmästyneinä.)
Eino Leino.
Päivälehti n:o 253 31.10.1902.
