Naapurit.
Kirjoittanut A.Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
XIII Tuntemattomilla vesillä
Kun tohtori oli lähtenyt, sulloi amirali kaikki tavaransa jälleen arkkuunsa, lukuunottamatta vaskiheloilla varustettua kirjoitussalkkua. Sen avasi hän ja otti sieltä joukon sinisiä papereita, jotka kaikki olivat varustetut sinetillä leimamerkeillä ja alkukirjaimilla A. V., jotka oli suurilla kirjaimilla painettu paperiarkkien ylälaitaan. Hän sitoi huolellisesti ne kääröön, pisti ne povitaskuunsa, pani hatun päähänsä ja otti kepin käteensä.
— John, John! — sanoi rouva Denver ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Äläpä tuolla tavalla syöksy matkaan! Olenhan saanut olla niin vähän yhdessä sinun kanssasi, John. Ainoastaan kolme vuotta on siitä kun luovuit palveluksesta. Älä jätä minua taas yksikseni. Minä kyllä käsitän, että tämä on heikkoutta minun puoleltani, mutta minä en jaksa olla ilman sinua.
— Onhan sinun luonasi meidän oma kunnon poikamme, äiti, sanoi amirali ja silitti puolisonsa harmaantuneita hiuksia. — Olemme eläneet toistemme kanssa kunnialla ja, jos herra suo, niin kuolemme myöskin kunnialla. Tässä ei ole kysymys siitä, kuinka velka on syntynyt; se on maksettava, ja mikä on pojan velvollisuus, se on myöskin meidän velvollisuutemme. Hänellä ei ole rahoja ja kuinka kykenisi hän niitä ollenkaan hankkimaankaan? Ja mikä on seurauksena? Se, että minun on pidettävä huolta tästä asiasta. Ja minun käytettävissäni on ainoastaan yksi keino.
— Mutta ehkei olekaan asia ollenkaan niin paha kuin se näyttää olevan. Eikö meidän olisi viisainta odottaa siksi kunnes Harold on huomenna saanut tavata nuo ihmiset?
— Se on kyllä mahdollista, että he antavat hänelle hieman aikaa. Mutta ole vain huoletta, äiti, minä en mene niin pitkälle, että paluutie katkeaa. Minä vain aluksi tiedustelen, etkä sinä nyt saa koettaa minua pidättää. Tämä on sellainen asia, joka on pantava toimeen, ja silloin ei saa olla minkäänlaisia esteitä.
Amirali irroitti hiljalleen vaimonsa sormet takinhihastaan, työnsi hänet hiljoilleen tuoliinsa ja kiirehti ulos.
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa oli amirali ennättänyt Viktoria-asemalle ja tungeskeli asemasillalla kävelevässä ihmisjoukossa. Kotona oli hänen asiansa näyttänyt helpolta ja yksinkertaiselta, mutta nyt oli hän ymmällä siitäkin, mihin hänen ensiksi oli käännyttävä. Äkkiä pisti hänen päähänsä ajatus: hän tungetteleikse takaisin asemahuoneella olevan sanomalehtikioskin luokse, josta osti päivän sanomalehden. Hätäisesti luki hän sitä, siksi kunnes hänen silmänsä kiintyivät erääseen palstaan. Hän etsi itselleen rauhallisen istumapaikan ja alkoi kaikessa rauhassa tutkia ilmoituksia.
Lukiessaan tuota ilmoituspalstaa, tuntui hänestä kummalliselta, että ollenkaan on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka tarvitsevat rahoja. Joukottain näkyi olevan sellaisia ihmisiä, joilla on niitä liiaksi ja jotka kehottivat tarvitsevaisia tulemaan luokseen niitä ottamaan: tarvitsi vain kurottaa kätensä ja rahoja sai ken halusi. Tuossa oli muuan N. N., joka ei ammatiltaan ollut mikään lainanvälittäjä, mutta joka sattumalta voisi niitäkin hankkia j.n.e. Tuossa taas oli muuan palvelushaluinen N.N., joka lainaili pieniä summia, kymmenestä tuhanteen puntaan saakka, ottamatta palkkiota, vaatimatta vakuuksia tai muuta sellaista, ja rahat olivat saatavissa muutaman tunnin kuluessa. Tuntui aivan siltä kun olisi nähnyt nopsia tiskimiehiä, jotka riensivät kultasäkkeineen auttamaan tarvitsevaisia raukkoja. Kolmas gentlemani lainasi ainoastaan mieskohtaisen sopimuksen tapahduttua lainanottajan kanssa. Hän lainasi kaikkia eikä mitään vastaan, kuinka häilyvät lupaukset tahansa olivat hänelle kylliksi — hän luotti ihmisiin — sanoi hän, eikä hän milloinkaan ottanut enempää kuin viisi sadalta. Tuo ilmoitus oli amiralista lupaavin; kurtut hänen otsaltaan silisivät ja toista kertaa ilmoituksen luettuaan valkeni hänen mielensä huomattavasti. Hän kääri kokoon sanomalehden ja nousi lähteäkseen, mutta samassa huomasi hän edessään Charles Westmacottin.
— Hyvää päivää, amirali!
— Hyvää päivää, Westmacott! — Charles oli aina ollut amiralin lellipoika. — Mitä asioita on teillä kaupungissa?
— Olenpahan vain ollut hieman tätini asioilla. Mutta teitä en ole milloinkaan Lontoossa tavannut.
— Minäpä inhoonkin tätä paikkaa, se tukahduttaa minut; eihän tällä puolen Greenvichin voi henkeäänkään vetää. Mutta te varmaankin olette täällä kuin kotonanne? Varmaankin tunnette täällä Cityssä joka kolkan.
— Noh, kyllä minä jotenkin tämän tunnen. En ole milloinkaan asunut kaukana tästä ja sitäpaitse käyn täällä jotenkin usein tätini asioilla.
— Ehkä tiedätte, missä Bread Streetkin on?
— Tiedänpä kyllä. Se on Cheapsiden puolella.
— Kuinka tästä on sinne suunnattava? Näyttäkääpä minulle väylä, jota minun on kulettava.
— Kuulkaapa, amirali, minulla ei enää ole mitään toimitettavaa. Jos suvaitsette, niin minä seuraan teitä.
— Tosiaanko? Sepä olisi aivan verratonta ja teiltä hyvin tehty. Minulla nähkääs on vähää asiaa sinne. Aion käydä rahanvälittäjäin Smith & Hanburyn luona.
He vaelsivat Themsin rantaa aina Paulin laiturille saakka. Matkalla kertoi amirali seuratoverilleen mitä hänen mielessään oli ja syyn miksi hänen oli pitänyt kaupunkiin tulla. Charles Westmacott tunsi Cityn elämää ainoastaan nimeksi ja vielä vähemmin tunsi hän raha-asioita, mutta molemmat nämä asiat olivat kuitenkin hänelle paremmin tuttuja kuin amiralille ja siksi päätti hän olla luopumatta amiralista ennenkun asia oli kunnolleen päätetty.
— Tällä tavalla nuo herrat kirjoittavat, sanoi amirali ottaen sanomalehden taskustaan. Hän näytti ilmoitusta, joka oli häntä miellyttänyt. — Tuohan näyttää koko siistiltä, ja otaksuttavasti purjehtivat nuo puhtaalla lipulla, eikö totta? Mieskohtaisen keskustelun tapahduttua, sanovat he. Siinähän ei voi olla petosta. Eikä tuota viittä prosenttiäkään voi paljoksua millään lailla.
— Kyllähän tuo puhdaskarvaiselta ainakin näyttää, myönteli Westmacott.
— Ei ole hauskaa juoksennella lainaamassa rahoja; mutta ennenkun tulette minun ikääni, Westmacott, niin varmaan saatte kokea, että on olemassa sellaisiakin tilaisuuksia, jolloin saa laskea kaiken ylpeytensä lastiruumaan. Mutta tässäpä jo onkin heidän numeronsa ja nimikilpikin on tuossa ovessa.
He astuivat ahtaaseen porraskäytävään ja tarkkailivat vaskisia nimikilpiä oven kumpaisellakin puolella. Mitä korkeammalla nimien omistajat olivat, sitä alhaisemmalta näytti heidän arvonsa. Alemmassa kerroksessa oli laivanisäntiä ja asianajajia, ja kun he olivat sivuuttaneet joukottain länsi-intialaisia agentteja, arkkitehtejä, insinöörejä ja välitysapulaisia, löysivät he etsimänsä toiminimen. He olivat astuneet ylös kivistä kiertoporrasta, joka alahalla ensin oli päällystetty komealla matolla ja siistillä johteella, mutta tuli yhä vaatimattomammaksi, mitä korkeammalle he nousivat ja sivuuttivat lukemattomia ovia. Vihdoin saapuivat he katonrajaan, jossa pyöreä kattoikkuna loi käytävään valoa, ja havaitsivat Smith & Hanburyn nimen suurilla valkeilla kirjaimilla oveen maalattuna. Nimen alla oli kirjoitus ”Astukaa sisälle”. He seurasivat tuota lyhyttä, mutta ystävällistä kehoitusta ja saapuivat likaiseen suojaan, johon tuli säästeliäästi valoa kahdesta likaisesta akkunasta. Huoneen kalustona oli kirjoitusmusteella tahrattu pöytä, amerikalaisella vahakankaalla päällystetty istumasohva ja kolme erilaista tuolia. Uunin edessä oli suuri sinireunainen sylkikuppi ja uunin yläpuolella tumma räikeänvärisellä kehyksellä varustettu taulu. Isopäinen, harmaankalpea poika istui paikallaan tuijottaen tulijoita aivankuin ei huoneessa olisi ollut muuta tuijotettavaa ja tuon tuostakin iski hän hampaansa kädessään olevaan omenaan sitten huolettomasti möykyttäen hienoksi irti puremansa lohkareet.
— Onko mr Smith tai Hanbury tavattavissa? kysyi amirali.
— Ei täällä mitään sellaisia ole, vastasi poika.
— Mutta nimethän on ovessa.
— Niin on, sanoi poika, mutta sehän on vaan firma, nähkääs. Nuohan on vaan nimiä; mutta herrat tahtovat varmaan puhua mister Reuben Metaksan kanssa?
— No, olkoon menneeksi vaikka Metaksen kanssa; onko hän kotona?
— Eipähän olekaan.
— Milloin hän tulee kotiin?
— Enpähän tiedä sitäkään... Hän meni syömään. Väliin viipyy hän tunnin, väliin pari. Tänään hän viipyy kait kaksikin, sillä nähkääs, hän sanoi mennessään olevansa kovin nälkäinen.
— Parasta lienee sitte, että tulemme tänne joskus toiste, sanoi amirali.
— Enpä luule olevan tarpeellista — sanoi Charles — minä kyllä tunnen kuinka tuollaisten viikarien kanssa on meneteltävä. Kuulepas, pieni sammakonpoika, tuosta saat killingin, jos juokset hankkimaan tänne isäntäsi. Ja varo selkänahkaasi, ellei hän ole täällä viiden minuutin kuluttua. Marssi matkaasi nyt!
Hän otti poikaa niskasta ja työnsi hänet ovesta ulos. Poika livisti tiehensä niin että portaat kolisivat.
— Hän kyllä löytää isäntänsä — sanoi Charles — ja niin kauan voimme olla täällä kuin kotonamme. Mutta tämä sohva ei näytä aivan luotettavalta ja muuten näyttää koko pesäkin sellaiselta, ettei täältä ole mitään rahoja saatavissa.
— Sitä minäkin ajattelen, sanoi amirali, ja katseli ympäri huonetta pettyneen ilme kasvoillaan.
— Mutta kyllä minä silti olen kuullut kerrottavan, että köyhimmillä liikkeillä on komeimmat liiketoimistot. Toivotaan, että täällä on asia päinvastoin. Kaikessa tapauksessa ei täällä näytä uhratun liikoja sisustukseen ja otaksuttavasti edustaa tuo kaalinkeräpäinen poika koko konttorihenkilökuntaa. Mutta tottatosiaankin, minä olen kuulevinani hänen äänensä portaissa. Joko hän nyt ennätti katkaista isäntänsä murkinarauhan.
Samassa pisti poika suuren päänsä ovesta sisään ja samassa tuokiossa astui hänen isäntänsäkin sisälle. Tämä oli tumma ja hinterävartinen mies, paljaaksi ajeltu, niin että ihosta pisti esiin ainoastaan sininen parransänki. Hänen tukkansa oli tumma ja suortuvainen ja hänen pistävät ruskeat silmänsä kiiluivat pöhistyneiden silmäluomien välistä. Hän astui vieraiden eteen ja hieroi pieniä suonikkaita käsiään. Konttorihenkilökunta vetäysi siististi ulos suurine päineen, sulkien varovaisesti oven jälessään.
— Minä olen Reuben Metaksa — esitti koronkiskuri itsensä — ja olen valmis teitä palvelemaan. Rahalainastako haluatte puhella kanssani?
— Se on asiamme.
— Tekö rahoja tarvitsette? — tiedusteli hän Charles Westmacottilta.
— En... tämä toinen herra.
Koronkiskuri loi hämmästyksissään silmänsä amiraliin.
— Kuinka paljon haluaisitte?
— Noin viisituhatta puntaa, arvelen.
— Minkälaisen vakuuden tarjootte?
— Olen eronsaanut laivaston amirali. Nimeni löydätte laivastokalenterista ja tässä on korttini. Eläkekirjani on matkassani. Saan 850 puntaa vuodessa ja jos eläkekirja on käsissänne, niin on siinä mielestäni kyllin vakuutta rahoistanne. Saisitte nostaa eläkkeeni, kuolettaa velasta 500 puntaa ja ottaa korkonne viiden prosentin mukaan.
— Kuinka monta prosenttia sanoittekaan?
— Viisi sadalta vuodessa.
— Mr Metaksan suu vetäysi naurua tarkoittavaan irviin.
— Vuodessa, sanoitte...varmaankin tarkoititte kuukaudessa?
— Kuukaudessa? Mutta sehän jo olisi kuusikymmentä prosenttia vuodessa.
— Aivan oikein.
— Mutta sehän on aivan suunnatonta.
— En minä ole teitä tänne käskenyt. Kaikki tulevat tänne aivan itsestään. Olette kuulleet ehtoni ja omassa vallassanne on joko ne hyväksytte tai hylkäätte.
— Siinä tapauksessa hylkään ne. — Amirali nousi lähteäkseen.
— Odottakaa silmänräpäys, hyvät herrat. Istukaa, niin voimme keskustella asiasta lähemmin. Tämä poikkeaa hieman tavallisista tapauksista, ja ehkä satumme löytämään jonkun keinon, joka teitä saattaa tyydyttää. Luonnollisesti on tarjoomanne vakuus aivan saman arvoinen kuin ei vakuutta olisi ensinkään, eikä kukaan järkevä ihminen lainaisi sitä vastaan viittätuhatta killinkiä...
— Mitä sanottekaan, herra, eikö siinä ole vakuutta?
— Ei ollenkaan, sillä te voitte kuolla vaikka huomenna. Te ette enää ole aivan nuori. Kuinka vanha olettekaan, jos saan kysyä?
— Kolmenseitsemättä.
Mr Metaksa otti päydältä erään kirjan ja alkoi selailla sitä. Kirja oli täynnä numerosarekkeita.
— Tämä on vakuutustilasto — sanoi hän — ja katsokaapa tätä... tässä luetaan, että teidän ikäisellänne henkilöllä on elettävänä ainoastaan muutamia vuosia ja nekin ainoastaan siinä tapauksessa, että hän nuoruudessaan on elänyt hyvin säännöllistä elämää.
— Kuinka? Haluatteko tehdä salaviittauksia, että olen viettänyt huonoa elämää.
— Anteeksi, herra amirali, merielämällä on houkutuksensa ja rasittaa se kylläkin ruumista. Nuoruudessaan ovat merimiehet iloista väkeä ja elävät hurjasti, ja kun he sitten vanhenevat, niin on heidän vaikea luopua vanhoista totutuista tavoistaan. Minun mielestäni ei merimiehen ikään ole paljoakaan luotettava.
— Minä teille sanon erään asian, sanoi amirali, joka alkoi tulistua. Onko teillä pari nyrkkitaisteluhansikkaita, niin nuijin teidät maahan kolmessa päivässä ... Tai haluatteko, että juoksen kanssanne kilpaa Paulin laivasillalle. Silloinpa saatte nähdä olenko vanha.
— Sellainen ei voi tulla kysymykseenkään, sanoi rahamies olkapäitään kohauttaen. — Pää-asia on tässä: jos te satutte kuolemaan huomenna, niin kuinka on silloin vakuuden laita?
— Mutta jos minä vakuuttaisin henkeni ja antaisin teidän haltuunne vakuutuskirjan...?
— Kelpaisittekohan te mihinkään yhtiöön?...minä pahoin pelkään. Vuosimaksu sellaisesta vakuutuksesta nousisi ainakin viiteensataan puntaan; eikä se mielestäni sovellu teidän laskuihinne.
— No niin, mitä on teillä itsellänne esitettävänä? kysyi amirali allapäin.
— Ehkä voin keksiä jonkun keinon voidakseni teitä palvella. Lähettäisinkö noutamaan lääkärin, joka tutkii ruumiinrakennustanne? Hänen lausuntonsa perusteella voin ehkä sanoa kuinka paljon voin teille luovuttaa rahoja.
— Noh, tuohan näyttää rehelliseltä peliltä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan.
— Lääkäri asuu tässä aivan lähellä, muuan etevä lääkäri. Hänen nimensä on Proudie.
Hän astui ovelle ja huusi ovesta ulos: — Kuule, John, juokse tohtori Proudien luokse ja käske hänet tulemaan tänne, jos mahdollista heti!
Poika juoksi asialleen ja herra Metaksa istui pöydän ääreen ruokkoomaan kynsiään. Ei kulunut pitkääkään aikaa, ennenkun portaista kuului askeleita. Koronkiskuri riensi tulijaa vastaan ja portaista kuului kuiskutusta. Sisälle astui suurivartaloinen, lihava ja huononpuoleisesti puettu mies, karvaheitto silinterihattu kädessään.
— Tohtori Proudie, esitti herra Metaksa.
Tohtori kumarsi ja laski hatun kädestään, ensin otettuaan hatun pohjasta stetoskopin. Hänen tulonsa muistutti täsmälleen puoskarimestarin näyttämölle astumista.
— Kumpainenko herroista haluaa tulla tutkituksi? sanoi hän tirkistäen ensin toista ja sitten toista. — Ahaa te! Ainoastaan takki ja liivit pois... kaulahuivinne voitte pitää ...kas noin...kiitos! Ja nyt hengittäkää syvään...kiitos! Hm...yhdeksänkymmentäyhdeksän ...olkaapa hengittämättä hetkinen...Oh, mitä kuulenkaan?
— Mitä olette kuulevinanne, tiedusteli amirali tyynesti.
— Hm, hm...tuopa oli ikävä seikka! ... Sanokaapa, oletteko milloinkaan potenut reumatismikuumetta?
— En milloinkaan.
— Entä muuta vaarallista tautia?
— En milloinkaan.
— Ahaa...tehän olette amirali, kuulin sanottavan! Olette tehnyt pitkiä merimatkoja kuumissa maissa ...malariakuumetta ...vilutautia, minä ymmärrän ...
— En ole ollut päivääkään sairaana, sanon sen teille.
— Mikäli itse siitä olette tiennyt... Mutta te olette kuitenkin hengittänyt epäterveellistä ilmaa, ja sen vaikutus on vielä jälellä ruumiissanne. Teidän sydämestänne kuuluu sivuääniä ...organinen vika...ei tosin kovin vaarallinen, mutta kuitenkin sangen huomattava.
— Onko se vaarallista?
— Voi käydä vaaralliseksikin aikaa voittaen...teidän on vältettävä kiivaita liikkeitä.
— No, voi toki? — Olisiko vaarallista käydä neljännespeninkulman matka nopeasti?
— Kyllä se olisi teille vaarallista.
— No, mutta jos käyn nopeasti puolen peninkulman matkan?
— Olisi uhkarohkea teko.
— Onko minulla ehkä vielä muitakin vammoja?
— Ei ...teillä on ainoastaan heikko sydän; mutta kun sydän on heikko, niin on kaikki muukin heikkoa, eikä silloin voi sanoa että ruumis on terve.
— Siinä näette amirali! — sanoi mr Metaksa, kun tohtori oli pistänyt stetoskopin hattuunsa. Ikävää, ettei tohtorin lausunto ollut suotuisampi teille, ja kun tässä kuitenkin on liikeasia kysymyksessä, niin täytyy minun luonnollisestikin olla varovainen.
— Luonnollisestikin, ja asia on niin ollen ratkaistu.
— Ratkaistu tässä muodossaan. Mutta ehkä voimme sittekin saada aikaan sopimuksen. Tekisin niin kernaasti teille palveluksen. Kuulkaapa, herra tohtori, kuinka kauan luulette herra amiralin vielä voivan elää?
— Hm, vaikeata sanoa, vastasi Proudie ja näytti häveliäältä.
— No, antakaa kuulun, kehotti amirali.
— Olen katsellut kuolemaa silmästä silmään niin monta kertaa, etten sitä nytkään säikähdä. Se on joskus ollut niinkin lähellä minua kuin te nyt tuossa seistessänne.
— Olkoon menneeksi sitte ... luonnollisesti on meidän laskettava noin suunnilleen...mutta sanokaammepa esimerkiksi...hm, kaksi vuotta...niin, vähintäinkin kaksi vuotta arvelen teillä vielä olevan elonaikaa.
— No, hyvä, liitti koronkiskuri väliin, noina kahtena vuonna olisi teillä eläkettä 1,700 puntaa, herra amirali. Minä annan teille 2,000 puntaa, jos luovutatte eläkekirjan minulle. Te voitte kuolla vaikka jo huomispäivänä, ja silloin menetän minä kaksituhattani. Mutta minä otan edesvastuun siitä omille niskoilleni. Ainoastaan siinä tapauksessa, että elätte kauemmin, kuin mitä tohtori tuossa teille elinaikaa lupaa, saan minä omani takaisin.
— Te siis haluatte, että minä kokonaan luopuisin eläkekirjastani?
— Niin kahtatuhatta puntaa vastaan puhtaassa rahassa.
— Mutta jos minä vielä elän kaksikymmentä vuotta?
— Noh, silloin olen minä tehnyt hyvän yrityksen. Mutta itsehän kuulitte mitä tohtori sanoi.
— Saisinko heti rahat?
— Saatte puolet puhtaassa rahassa; mutta toisen tuhannen punnan edestä on teidän ostettava minulta huonekaluja.
— Huonekaluja?
— Niin, huonekaluja. Saatte sillä summalla verrattoman kaluston koko taloonne. Kaikki liiketuttavani ottavat puolesta määrästä huonekaluja.
Amirali joutui kauheaan epätietoisuuteen. Hän oli saapunut kaupunkiin saadakseen rahoja. Mitä oli hänen nyt tehtävä hankkiakseen apua pojalleen, joka juuri sitä tarvitsi. Mutta olisiko hänen nyt luovuttava niin paljosta saadakseen siitä tuiki vähän korvausta? Mutta parempi vähänkin, kuin ei mitään. Hän loi silmäyksen koronkiskurin shekkikirjaan, joka loikoi pöydällä. Tämä, käyttäen tilaisuutta, avasi kirjan ja pisti kynänsä mustepulloon.
— Täytänkö shekin? kysyi mies.
— Olen sitä mieltä, amirali, että ensin hieman käymme — sanoi Charles Westmacott; käymme ja hankimme vähän murkinaa, ennenkuin päätämme sopimuksen.
— Sopimus on päätetty silmänräpäyksessä, eikä sen vuoksi ole tarpeellista kuluttaa aikaa turhaan, sanoi mr Metaksa jotenkin tuikeasti ja iski terävät silmänsä Charlesiin, joka istui tuolillaan aivan rauhallisena. Amirali oli raha-asiain suhteen jotenkin yksinkertainen; mutta hän oli aikojen kuluessa nähnyt monta ihmistä ja oppinut tuntemaan heidän luonteensa asianomaisen silmistä. Ja nyt oli hän huomannut koronkiskurin myrkyllisen syrjäkatsauksen ahneuden ja innon, joka piileili tuon muuten niin välinpitämättömältä näyttävän kuoren alla.
— Olettepa oikeassa, Westmacott, sanoi hän. — Käykäämme hieman, ennenkun päätämme sopimuksen.
— Mutta on mahdollista, etten ole enää iltapäivällä tavattavissa.
— No, siinä tapauksessa valitsemme jonkun muun päivän.
— Mutta miksi ette päätä sopimusta nyt heti?
— Minua ei haluta, ajattelen asiaa, vastasi amirali.
— Hyvä, mutta muistakaa, että tarjoukseni on voimassa ainoastaan tänäpänä. Minä peruutan sen ellei sitä päätetä tällä kertaa.
— Olkoon se sitte peruutettu!
— Entä minun palkkioni? huudahti tohtori.
— Kuinka paljon vaaditte?
— Guinean.
Amirali viskasi pöydälle punnan kultarahan ja killingin vielä lisäksi. — Kas niin, lähdetään, Westmacott! sanoi hän ja molemmat lähtivät huoneesta.
— Tuo ei oikein ollut minun mieleni mukaista, sanoi Charles kun he olivat päässeet kadulle. — Tiedän kyllä, etten ole mikään erinomaisen teräväpäinen, mutta tuo näytti minusta kuitenkin peijaukselta enemmän kuin luvallista. Mitä teki hän ulkona tohtorin kanssa kuiskuttelemassa? Ja koko tuo juttu teidän heikosta sydämestänne? Luulenpa vaan, että nuo herrat ovat pari hyviä lurjuksia, jotka soittavat samaa viulua.
— Oikea haikala luotsikaloineen, myönsi amirali.
— Minäpä ehdotan teille jotakin, jos annatte siihen luvan. Tässä lähellä asuu eräs notario, Mc Adam, joka avustaa tätiäni hänen raha-asioissaan, ja hän on tuiki rehellinen mies.
Amirali sillä välin otti osotekirjasta selville, ettei Bread Streetin varrella asunut ainoatakaan Proudie-nimistä lääkäriä.
— Siisti pari tosiaankin! huudahti amirali. Ja minun sydänvikani puhalsi hän vaan tarpeen varaksi; kunniani kautta, siistejä poikia! Mutta kun nyt kerran olemme olleet tekemisissä konnien kanssa, niin etsikäämme rehellisiäkin ihmisiä, joiden kanssa asiasta neuvottelemme.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 11-13 21.3.-4.4.1908.
