Naapurit.
Kirjoittanut A.Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
XIV Hei, itäänpäin!
Mr Mc Adam, toiminimen Mc Adam & Squiren toinen osakas, oli hyvin hieno herrasmies, joka vietti suurimman osan ikäänsä hyvin hienon kirjoituspöydän takana hyvin hienossa konttorihuoneistossa. Hänellä oli valkea tukka ja hienosti kaareva kotkannenä. Hän otti usein hyppysellisen hienoa nuuskaa hienosta, kultaisesta nuuskarasiastaan ja höysti puhettaan kernaasti latinalaisilla klassikkojen lauseilla.
— Parahin sir, sanoi hän, ensin tarkkaan kuultuaan amiralin kertomusta, kaikki mrs Westmacottin ystävät ovat minunkin ystäviäni. Saanko tarjota nuuskaa? — Ettekö nuuskaa lainkaan? Minua kummastuttaa, että olette tullut kääntyneeksi tuohon Metaksaan; johan ilmoituskin osottaa, mikä hän on miehiään. Habet foenum in cornu. Kaikki ovat he petkuttajia.
— Sitä se oli tohtorikin. Minä en ollenkaan pitänyt hänen ulkomuodostaan.
— Arcades Ambo. Mutta nyt on meidän mietittävä, mitä voimme hyväksenne tehdä. Metaksa oli oikeassa sanoessaan, ettei eläke itsessään ole mikään luotettava vakuus, ellei sitä seuraa henkivakuutus. Mutta myydyksi me saamme kuitenkin eläkkeenne. Minä tunnen erään varakkaan urheilijan, joka kernaasti tekee tuollaisia kauppoja. Mutta minun on tehtävä samalla lailla kuin Metaksakin teki. Meidän on noudettava lääkäri.
Amiralin ruumis tutkittiin toiseen kertaan, mutta tällä kertaa oli tutkija muuan kuuluisa lääkäri. Hänen lausuntonsa oli yhtä edullinen kuin Metaksan lääkärin lausunto oli ollut lannistava.
— Teidän rintanne ja sydämenne ovat kuin neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen ja ruumiinrakenteenne on paras mitä milloinkaan olen tutkinut, jos otan huomiooni ikänne, sanoi tohtori.
— Hyvä, sanoi mr Mc Adam ja kirjoitti paperille tohtorin lausunnon. Mielestäni voitte kyllä vaatia viisituhatta puntaa. Ilmoitan asiasta päämiehelleni mr Elberrylle ja toivon saavani pian ilmoittaa teille, että hän suostuu kauppaan. Eläkekirjan voitte jättää minulle kuittia vastaan.
— Hyvä! Mutta minä tarvitsisin rahat piakkoin.
— Juuri sen vuoksi pidätän täällä eläkekirjanne. Jos kohtaan mr Elberryn tänään, niin voitte saada rahat jo huomenna. Nuuskaa, olkaapa hyvä! — Eikö vieläkään? No, näkemiin sitte, hyvät herrat. Olen onnellinen saatuani olla teille avuksi.
Mc Adam kumarteli myötäänsä, saadakseen vieraansa ulos, sillä hänellä oli tuiki vähän aikaa pitkiin puheisiin.
— Kuulkaapa, mr Westmacott, sanoi amirali, kun he jälleen olivat päässeet kadulle, minä olen teille hyvin kiitollinen, sillä yksin en totta vieköön olisi voinut sivuuttaa noita Cityn haikaloja. Mutta minulla on vieläkin asia toimitettavanani. Mutta se asia on paremmin minun omaan alaani kuuluva, enkä sen vuoksi tarvitse siinä teidän apuanne.
— Eipä tässä mitään vaivaa, eihän minulla ole muutakaan tehtävää. Ilokseni seuraan teitä, jos vaan voin olla teille jonkinlaisena apuna.
— Lähtekää te vain kotiin, poikaseni. Olisin teille sangen kiitollinen, jos kotiin tultuanne heti pistäytyisitte ilmoittamassa vaimolleni, ettei minulla ole mitään hätää ja että saavun kotiin noin tunnin kuluttua.
— Kuten haluatte, amirali; saatan kyllä terveisenne kotiinne.
Westmacott kohotti hattuaan ja lähti länteen päin, mutta amirali, syötyään hätäisesti murkinan eräässä ravintolassa, suuntasi matkan itään, halki keskikaupungin.
Tie tosin oli pitkä, mutta vanha merimies asteli eteenpäin pitkin askelin, jättäen jälkeensä kadun toisensa perään, kunnes hän oli päässyt läpi kaupungin. Laitakaupungille jouduttua alkoivat suuret myymälät vähitellen muuttua pikkukaupoiksi ja ihmisten ulkomuoto köyhemmäksi. Vihdoin oli hän saapunut syvälle itäisen esikaupungin huonomaineisille kujille.
Hän riensi eteenpäin pitkää kivitettyä kujaa, jonka kumpaisellakin puolella istui kampaamattomia naisia ja likaisia lapsia kuluneilla portailla. Kulkiessaan samaista kujaa, joutui amirali seikkailuun, joka oli omiaan osottamaan kuinka vaarallista on liikkua Lontoon itäisen esikaupungin kujilla päivälläkin saati sitte yöllä. Erään talon seinustalla myi mies pähkinöitä pienestä myymävaunustaan; hänen läheisyydessään seisoi naisletus päässään kulunut pitsihuivi ja ympärillään huolimattomasti kääritty ruudukas vaippa. Nainen pureskeli pähkinöitä ja viskasi tuon tuostakin komppasanan tanakkavartiselle, kaniininnahkaiseen lakkiin ja sarkahousuihin puetulle miehelle, joka seisoi seinää vastaan nojaten ja savupiippua polttaen. Mistä syystä nainen torui tai minkä purevan pistosanan hän miehelle sanoi, sitä ei amirali tuntenut, mutta yhtäkkiä antoi mies naiselle sellaisen läimäyksen että nainen tupertuneen näköisenä kyykistyi hedelmävaunun alle.
— Sinä pirullinen konna! huudahti amirali ja syöksähti paikalle keppi kohotettuna. — Olethan hullumpi kuin eläin, roisto!
— Ohoh, murahti mies äänellä, joka muistutti villin käheätä karjuntaa. Tuki kitasi, taikka minä sinulle opetan...
Mies astui amiralia kohti nyrkki pystyssä, mutta samassa singahti amiralin keppi ja mies sai ensimäisen iskun käsiranteeseensa, toisen reiteensä ja kolmannen yli kaniininnahkalakkinsa. Keppi tosin ei ollut raskas, mutta silti se kyllä jätti jälkeensä punaisen juovan siihen paikkaan, mihin se osui. Ilkimys karjui kuin peto ja koetti potkia amiralia raudoitetuilla saappaankoroillaan; mutta amiralillakin oli sukkelat jalat ja samalla kertaa vielä päälliseksi tarkka silmä. Hän hypähti väliin sivulle ja väliin taaksepäin ja myötäänsä satoi kepiniskuja roistonharteille. Mutta yhtäkkiä tunsi hän parin käsivarsia kaulansa ympärillä ja kun hän käänsi päätään taaksepäin, huomasi hän että sama nainen, jota hän äsken oli puollustanut, oli asettunut puollustamaan lyöjäänsä.
— Minä pidän häntä kiinni! huusi hän. — Kas niin, Billy, potki nyt hänen sisälmyksensä maalle!
Amirali tunsi vahvan kouristuksen kaulansa ympärillä. Hän teki epätoivoisen ylityksen päästäkseen irti, mutta onnistui ainoastaan kääntymään, niin että nainen joutui hänen eteensä, mikä muuten näyttikin olleen paras liike, mitä hän olisi voinut tehdä. Puolisokeana raivosta ryntäsi mies amiralia kohti ja antoi raskaan nyrkkinsä pudota juuri samassa silmänräpäyksessä kun amirali suoritti kiertoliikettään. Kuului aivan samanlaatuinen ääni, joka kuuluu viskattaessa kivimuuriin, sen jälkeen kuului vähän vikinää ja naisen kädet irtausivat amiralin kaulan ympäriltä. Hengettömän näköisenä luhistui nainen kadulle. Amirali kohotti jälleen keppinsä ja asettui puollustusasemaan, mutta se ei ollut enää tarpeellista, sillä paikalle oli ennättänyt kokoontua suuri väkijoukko ja pari tukevaa poliisikonstaapelia pujotteli tungoksen läpi. Kun roisto huomasi poliisikonstaapelit, liukahti hän hyvien naapuriensa avulla pakoon.
— Minua vastaan tehtiin hyökkäys kadulla. Tuota naista lyötiin ja minä halusin häntä suojella, sanoi amirali.
— Nainen on Bermondsayn Sally — sanoi toinen konstaapeleista, joka oli kumartunut tarkastamaan tuota inhottavaa läjää, jonka muodosti muutamat likaiset hameet ja rikkinäinen vaippa. Nainen näytti saaneen kyllikseen sillä kerralla.
Amirali ilmoitti poliisille lyöjän tuntomerkit.
— Lyöjähän on sitte ollut Black Davie; hän on ollut jo neljä kertaa kutsuttuna poliisikamariin sen johdosta, että hän on tuota naista lyönyt. Tällä kertaa näyttää hän suorittaneen mestarinäytteen. Mutta jos minä, hyvä herra, olisin teidän sijassanne, niin antaisin tuollaisen väen ratkaista asiansa kahdenkeskisesti parhaan ymmärryksensä mukaan; suokaa anteeksi, että sen teille sanon.
— Mitä? — Tarkoitatteko, että mies, joka on ollut kruunun palveluksessa, pitäisi ainoastaan katsella sivulta silloin kun naista lyödään? kysyi amirali tulistuneena.
— Kuten itse haluatte! Mutta minä huomaan, että olette menettänyt kellonne.
— Kelloni? Amirali koetti kädellään liivintaskuaan. Vitjat riippuivat napinreijässä, mutta kello oli kun olikin kadonnut. Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa. — Tuosta kellosta en olisi tahtonut luopua, sillä sitä ei voida kullallakaan maksaa. Sain sen kuvakomppanialtani risteiltyämme Afrikan rannikolla.
Poliisimies kohautti olkapäitään: — Niin sitä voi käydä, kun suotta sekaantuu tuollaisten asioihin.
— Mitä annatte, herra, jos sanon teille missä kello on? kysyi pieni vilkassilmäinen poika väkijoukosta. Annatteko suuren lantin.
Amirali otti guinean rahakukkarostaan.
— Tuon saat!
— Ja tuossa on kellonne. Poika näytti tainnoksissa olevan naisen kokoonpuristettua kättä, josta pisti esiin kellon reuna. Tuo naikkonen oli koettanut toisella kädellään kuristaa suojelijansa ja anastanut toisella kädellä kultakellon hänen liivintaskustaan.
Tyytyväisenä siitä, että nainen oli ainoastaan tainnoksissa, antoi amirali poliisimiehelle osoitteensa ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Hänen matkansa määränä oli lähinnä virran rantaa oleva kaupunginosa. Pian huomasikin hän, että syksyilmaan alkoi sekoittua puhdistavaa tervanhajua ja koko ympäristö alkoi osoittaa, että hän oli saapumaisillaan laivatokkien luokse. Jo pilkkoitti Themsen samea vesi ja virran povesta, kasvoi kokonainen metsä laivanmastoja ja nokisia savupiippuja. Oikealla puolella oli leveä katu ja sitä myöten suuntasi amirali matkansa. Vähän matkaa astuttuaan havaitsi hän erään talon seinällä nimikilven, jossa luettiin ”Laivaosakeyhtiö St. Lawrence”. Hän astui poikki kadun ja työnsi oven auki ja samassa oli hän saapunut laivakonttoriin.
— Onko mr Henry tavattavissa? kysyi amirali.
— Ei, hyvä herra, vastasi eräs vanhahko mies, joka istui korkealla konttorituolilla nurkassa. — Hän ei ole saapunut tänään kaupunkiin; mutta minä voin toimittaa mitä haluatte.
— Onko teillä vapaana jotakin ensimäisen tai toisen perämiehen paikkaa?
Konttoristi katseli ihmetellen tuota merkillistä hakijaa:
— Onko teillä todistuksia? tiedusteli hän.
— On minulla kaikki merimiehentodistukset, joita suinkin on mahdollinen saada.
— Mutta te ette sovellu kuitenkaan meille.
— Miksi en sovellu?
— Te olette liian vanha, sir.
— Voin vakuuttaa teille, että näköni on niin hyvä kuin se milloinkaan on ollut ja muussakin suhteessa käyn minä miehestä.
— En epäilekään sitä, hyvä herra.
— Mutta miksi ikäni sitte on minulle esteenä?
— No, minä sen voin sanoa teille suoraan. Kun teidän ikäisellänne miehellä on hyvät paperit, mutta kun ei siitä huolimatta ole päässyt korkeammalle kuin perämiehenhyttiin, niin on hänen papereissaan tahroja. Mistäpä minä sen tietäisin? Juoppous ehkä, kiivas luonne, arvostelukyvyn puute tai muuta sellaista. Mutta jotain siinä olla täytyy.
— Minä teille vakuutan, ettei mikään sellainen ole kysymyksessä; mutta minä olen tilapäisesti joutunut matalikolle ja sen vuoksi on minun jälleen ryhtyminen vanhaan ammattiini.
— Vai niin asia onkin, sanoi konttoristi ja loi amiraliin epäilevän silmäyksen. — Kuinka kauan olette ollut merimiehenä?
— Viisikymmentäyksi vuotta.
— Miten sanoitte?
— Viisikymmentäyksi vuotta, kuten sanoin.
— Ja samassa palveluksessa?
— Niin.
— Silloinpa varmaan olette alottanut uranne hyvin nuorena.
— Kahdentoista vuotisena.
— Sitä toiminimeä varmaankin on hoidettu merkillisellä tavalla, koska olette saanut jättää toimenne palveltuanne viisikymmentäyksi vuotta, vaikka vielä olette aivan reipas. Ketä olette palvellut?
— Hänen majesteettiaan kuningatarta. Jumala häntä varjelkoon!
— Te siis olette palvellut laivastossa. Mikä arvonimi oli teillä erotessanne?
— Amiralin arvo.
Konttoristi hämmästyi ja kapusi alas korkeasta asemastaan.
— Olen amirali Hay Denver, nyttemmin eläkkeellä. Tässä on korttini...ja tässä on palvelustodistukseni. Mutta, ymmärrättekö, minä en tahdo riistää keneltäkään muulta tointa; ainoastaan siinä tapauksessa, että teillä sattuu olemaan joku paikka avoinna, olen halukas sen vastaanottamaan. Minä tunnen kaikki väylät Hyväntoivonniemeltä Montrealiin saakka ja, voinpa sanoa, paremmin kuin kadut Lontoon kaupungissa.
Hölmistyksissään oleva konttoristi katseli sinisiä papereita, jotka hän oli ottanut käteensä:
— Ettekö suvaitse istua, herra amirali?
— Kiitoksia. Mutta tekisitte minulle palveluksen, jos jättäisitte arvonimeni. Minä sen ilmoitin teille vain sen vuoksi, että sitä kysyitte; olen nyt lähtenyt puolikannelta ja olen kaikesssa yksinkertaisuudessa pelkkä mr Hay Denver.
— Uskallanko kysyä oletteko sama Denver, joka aikoinaan oli pohjois-amerikalaisen laivastomme päällikkönä?
— Sama mies.
— Te varmaankin silloin autoitte ”Comus”-nimisen laivamme karilta Fundy Bayssä. Tirehtörit äänestivät teille pelastuspalkkioksi kolmesataa guineata, mutta te kieltäydyitte niitä vastaanottamasta.
— Tuota tarjoustaan ei tirehtörienne olisi pitänyt tehdä, sanoi amirali tuikeasti.
— Tuo on teidän puoleltanne jalosti ajateltu, ja jos mr Henry olisi sattunut olemaan täällä, niin olisi hän varmaankin heti päättänyt asian kanssanne. Mutta minä sen esitän vielä tänäpänä tirehtöreille ja varmaankin tulevat he ylpeiksi saadessaan teidät toiminimemme palvelukseen, ja kuten toivon, tarjoovat he teille toimen, joka paremmin kuin äsken mainitsemanne vastaa ansioitanne.
— Olen teille kiitollinen, sir, sanoi amirali. Vähän ajan kuluttua oli hän jälleen kadulla. Tyytyväisenä suuntasi hän matkansa Victoria-asemalle rientääkseen jälleen kotiinsa.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 13-15 4-18.4.1908.
