Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
XVI Yöllinen vierailu.
Sillä välin kun noissa kolmessa huvilassa näyteltiin elämän tragikoomillista näytelmää, sillä välin kun rakkaus, ilo ja pelko nopeasti muuttivat paikkoja näyttämöllä ja loivat vuoroin valoa, vuoroin varjoa elämän jokapäiväisyyksiin ja nuo kohtalon yhdistämät perheet loivat toistensa tulevaisuutta, koettaen kukin puolestaan suoria elämän sekavia selittämättömiä lankoja, tarkkaili heitä viertotien toiselta puolelta kaksi paria utelevia silmiä. Sisarukset Bertha ja Monika Williams seurasivat huvilansa valkeiden ikkunaverhojen takaa lyhyeksi leikatun ruohokentän yli yksityislooshistaan näytelmää, jota nuo kolme perhettä näyttelivät. Sisaruksilta ei ollut jäänyt huomaamatta perheiden kesken kehittyvä ystävyys, Haroldin kihlaus Klara Walkerin kanssa, Charles Westmacottin kihlaus hänen sisarensa kanssa, vaarallinen, lumoava vaikutus, jonka leski oli tehnyt tohtori Walkeriin, Walkerin tytärten merkillinen käytös ja heidän isänsä suuttumus sen johdosta. Berthalla, sisaruksista nuoremmalla, oli aina varalla joko hymy tai huokaus rakastavaisille, Monikalla taasen nenännyrpistys tai olkapäiden kohautus vanhoille. Öin puhelivat he keskenään siitä, mitä olivat päivin havainneet ja heidän ikävä, tapahtumista köyhä elämänsä sai väriä naapurien elämästä, aivankuin vanha, valkeaksi maalattu seinä heijastaessaan sille lankeavan valon.
Mutta kohtalo oli määrännyt, että heidän itsensäkin piti vanhoilla päivillään saada omintakeisesti elää tapahtuma, joka saattoi heidät välittömästi syvään liikutukseen, tapahtuma, josta vastaisuudessa tulisi pohja, mistä kaikki muut vähäpätöisemmät tapahtumat laskettiin, jos tahdottiin niiden aika määritellä. Juuri sinä yönä, joka seurasi äsken kertomiamme tapahtumia, sattui miss Monika Williams makaamaan unettomana vuoteellaan. Äkkiä kavahti hän istualleen ja hänen sydämensä löi levottomasti.
— Bertha! kuiskasi hän ja nyhkäsi sisartaan kylkeen. — Ajattelepas, minä jätin alakerroksen eteishuoneen ikkunan auki!
— Ah, Monika, sitä en voi uskoa. — Mutta Berthakin kavahti istualleen ja alkoi vavista pelkästä myötätuntoisuudesta.
— Kyllä, Bertha, vastasi sisar, muistan aivan varmasti, että ikkuna jäi auki. Sinä muistat, että olin unhottanut kastaa kukat ikkunalaudalla. Avasin ikkunan, mutta samassa kutsui Jane minua katsomaan jälkiruokaa, enkä sen perästä enää käynyt huoneessa.
— Herra Jumala, Monika! Kiittäkäämme luojaamme, ettemme nyt makaa vuoteissamme murhattuina. Viime viikollahan murtauduttiin erääseen taloon Florest Hillissä, joka ei ole kovinkaan kaukana tästä. Menemmekö sulkemaan ikkunan?
— En uskalla mennä yksinäni ja hyvin kiltti olisit, rakas Bertha, jos seuraisit minua. Ota ainoastaan alushame yllesi ...niin ja tohvelit ...mutta kynttilää emme tarvitse... Kas niin, nyt olen valmis, Bertha, tuletko?
Kaksi pientä valkeata haamua hapuili pimeässä; portaat natisivat ja eräs ovi parahti ja pian olivat sisarukset eteishuoneessa. Ikkuna oli tosiaankin auki. Monika veti sen hiljaa kiinni ja pani sen säppiin.
— Kuinka ihana kuuvalo! Sanoi hän ja kurkisti ulos. — Kaikki näkyy yhtä selvästi kuin kirkkaalla päivällä. Kuinka rauhalliselta näyttävätkään nuo huvilat tuolla viertotien toisella puolen! Näyttää vaan niin surulliselta, kun tuon yhden aitaksessa on lippu, jossa luetaan „Vuokrattavana”. Mitähän numero kahdessa ajatellaan sen johdosta, että numero yhdestä muutetaan. Minä puolestani olisin kernaammin suonut, että tuo kauhea nainen numero kolmesta olisi lyhyine hameineen ja käärmeineen mennyt tiehensä ... Mutta mitä tuo merkitsee? ...Bertha, kiirehdipä tänne katsomaan!
Hänen äänensä oli äkkiä muuttunut väriseväksi kuiskaukseksi ja sormellaan osoitti hän Westmacottin huvilaa kohti. Bertha päästi vikisevän, kauhua ilmaisevan huudahduksen, pusersi sisarensa käsivartta ja jännitti katseensa osotettuun suuntaan.
Eräästä viertotien puoleisesta ikkunasta mrs Westmacottin huvilassa näkyi epämääräinen tulenheijastus. Ikkunaverho oli laskettu alas, mutta valo näkyi kuitenkin sen läpi. Aivan ikkunan vieressä, sen ulkopuolella, seisoi mies ja hänen vartalonsa ääriviivat näkyivät selvästi takaa kumottavaa valoa vastaan. Hänen selkänsä oli käännetty tielle päin ja käsivarsillaan nojasi hän ikkunalaudalle. Mies seisoi alallaan, niin etteivät sisarukset kirkkaasta kuutamosta huolimatta olisivat voineet häntä havaita, ellei taustalta kuultava valo olisi hänen varjoaan tummentanut.
— Hyvä Jumala! läähätti Bertha. — Tuo on varmaankin joku murtovaras.
Mutta sisar puisti epäilevästi päätään ja hänen kasvoillaan oli halveksiva ilme. — Odotapas!...Tarkastetaanpa häntä hieman ...Tässä voi olla kysymyksessä pahempaakin...
Samassa kohotti mies ruumistaan ja alkoi vääntää ikkunanpuolikasta. Ikkunanpuolikas antoi perää ja hän avasi sen hiljaa. Sitte hyppäsihän ikkunalle, kurkisti äkkiä ympärilleen ja meni ikkunasta huoneeseen sisälle. Tätä ei hän kuitenkaan voinut tehdä työntämättä syrjään verhoa. Silloin näkivät sisarukset, että mrs Westmacott seisoi keskellä huonetta liikkumattomana kuin patsas, kädessään kynttilä. He näkivät vilauksen hänen valkeasta kauluksestaan ja huomasivat että hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Mutta samassa putosi ikkunaverho jälleen paikoilleen, eivätkä he enää nähneet muuta kuin tuon heikon valon verhon takaa.
— Oh, tuota kamalaa naista! Tuota kauhean kauheata ihmistä! huudahti sisar Monika. — Hän odotteli miestä. Etkö nyt nähnyt sitä omin silmisi?
— Odota, odota hieman! Ole vaiti, kuunnellaan mitä tapahtuu, kuiskasi hänen lempeämpi sisarensa. Hiljaa avasivat he jälleen ikkunansa ja asettuivat uutimien taakse kuuntelemaan.
Pitkän ajan oli kaikki mrs Westmacottin huvilassa hiljaista. Yhä oli ikkuna heikosti valaistuna, aivankuin olisi mrs Westmacott seissyt samassa paikassa liikkumattomana; mutta mieshenkilön varjo luisui silloin tällöin verhon yli. Näytti siltä kuin mies olisi kävellyt edes ja takaisin valon ja uutimen välissä. Kerran pysähtyi varjo ja näytti ikäänkuin se olisi kurottanut käsiään. Mutta samassa kuului kumahtava paukaus, heti sen jälestä kirkaus ja jyräys, aivankuin joku olisi kaatunut lattialle. Sen jälestä katosi valo huoneesta. Mies hyppäsi ikkunasta ulos, juoksi vinoon puutarhan läpi ja katosi erään pensaan taakse.
Nyt vasta käsittivät molemmat vanhat neitoset, että he olivat olleet todistajilla murhenäytelmässä, joka näyteltiin naapurin luona. — Apua, apua! huusivat he ensin heikoin ja vapisevin äänin, mutta sitte yhä kovemmin, niin että ääni kuului kautta koko huvilakylän. Valoja alkoi tuikkia siellä ja täällä, pian jokaisessa ikkunassa, oviketjut ratisivat ja avaimia väännettiin lukoissa. Pian olivat kaikki lähiseudun asukkaat jalkeilla. Haroldilla oli aseenaan sauva, amiralilla miekka ja tohtori Walkerilla hiilihanko. Kaikki riensivät mrs Westmacottin taloon, jonka ovi jo oli avattu. Kauhistuneina ryntäsivät kaikki siihen huoneeseen, jossa tapaus oli sattunut.
Charles Westmacott oli kalpeana lattialla ja tajutonta tätiään piti hän sylissään. Täysissä pukimissaan makasi hän lattialla sammunut kynttilä vielä kädessään. Hänen kasvoillaan ei voitu huomata mitään haavaa eikä mustelmaa.
— Jumalan kiitos, että tulitte, sanoi Charles tohtorille. — Sanokaa kuinka hänen laitansa on ja mitä meidän on tehtävä.
Tohtori Walker laskeusi polvilleen mrs Westmacottin näöltään hengettömän ruumiin viereen, tutki hänen valtasuontaan ja päätään.
— Hän on saanut jollakin tylsällä aseella voimakkaan iskun päähänsä, sanoi hän. Vasemman korvan juuressa on suuri pauko. Mutta hänellä on voimakas ruumiinrakennus ja valtasuoni lyö aivan tyydyttävästi; hän ei siis makaa kuolemaisillaan, vaan on ainoastaan tainnoksissa. Tässä ei lie mitään vaaraa olemassa, Jumalan kiitos, mutta meidän on saatava hänet vuoteeseen ja pantava hänen päähänsä kylmä kääre. Minä koetan auttaa häntä huoneeseensa ja sitte lähetän molemmat tyttäreni häntä hoitamaan. Mutta kuka on voinut tämän tehdä?
— Varmuudella joku murtovaras, sanoi Charles. — Näettehän, että ikkuna on auki. Hän on varmaankin kuullut jotain kolinaa ja rientänyt alas, sillä hän ei ole milloinkaan ollut pelkuri. Jos hän kuitenkin olisi huutanut minua avukseen.
— Mutta hän on täysissä pukimissa.
— Hän valvoo usein myöhään yöhön.
— Valvoin kauan tänä yönä, kuului mrs Westmacottin ääni. — Hän avasi silmänsä ja katsoi lampun valaisemaa huonetta. Rosvo tuli ikkunasta sisälle ja löi minua lyijymöhkäleellä, sanoi hän. Sanokaa se poliisille. Pahantekijä oli lyhyt ja tanakka mies. Kas niin Charles, anna minulle käsivartesi, jaksan kyllä omilla jaloillani ylös huoneeseeni.
Mutta hänen tahtonsa oli väkevämpi kuin mitä hänellä oli ruumiillisia voimia, sillä hän oli tuskin päässyt jaloilleen, kun jo kaikki alkoi mustua hänen silmissään, ja varmaan olisi hän jälleen langennut lattialle ellei Charles olisi ennättänyt saada voimakasta käsivarttaan hänen ympärilleen. Saapuvilla olevat kantoivat hänen ja asettivat hänet vuoteeseen. Tohtori jäi häntä hoitamaan ja Charles riensi ilmoittamaan tapahtumasta poliisille. Amirali sai toimekseen mennä lohduttamaan tohtorin tyttäriä.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 16-17 25.4.-2.5.1908.
