Naapurit.
Kirjoittanut A.Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
XVII Vihdoinkin satamassa.
Oli jo tullut päivä ennenkun ”Puistokylän” asukkaat olivat kaikin päässeet koteihinsa, sen jälestä kun poliisitutkinto oli tapahtuman johdosta pidetty. Mrs Westmacott oli jätetty nukkumaan syvään uneen ensin saatuaan asianmukaisen lääkärinhoidon. Senpä vuoksi hämmästyikin amirali koko lailla kun hän jo kello kymmenen seuduissa aamulla sai rouvalta kirjelipun, jossa kehotettiin amiralia käymään hänen luonaan. Amirali riensi naapurinsa luokse peläten, että hänen tilansa oli kääntynyt huonompaan päin, mutta kun hän näki potilaan istuvan vuoteellaan, tyyntyi hän heti. Kääreen oli hän poistanut päästään ja ottanut sijaan punaisilla nauhoilla varustetun myssyn. Muuten oli hän jo ennättänyt pukeutua miellyttävän näköiseen aamunuttuun.
— Hyvä ystävä, sanoi hän, minulla olisi teille jotain puheltavaa näin viimeisellä hetkellä ... ei älkää noin säikähtykö... en minä vielä voi kuolla kolmeenkymmeneen vuoteen. Naisen on hävettävä kuolla ennen seitsemääkymmentä ikävuottaan. Klara, sinä voit mennä kutsumaan isäsikin tänne ja sinä, Ida, annapas minulle paperossilaatikko ja avaa portteripullon korkki.
— Kas niin, nyt on hyvä, sanoi hän, kun tohtorikin oli ennättänyt saapua. Mutta lähteäkseni teistä, amirali, niin en oikein tiedä kuinka alottaisin. Teidän kanssanne nimittäin on puhuttava suoraa kieltä.
— Kunniani kautta, hyvä rouva, en käsitä ollenkaan mitä tarkoitatte.
— Minä tarkoitan teidän ajatustanne lähteä jälleen merelle ja aikomustanne jättää yksin kärsivällinen vaimonne, joka ei eläissään ole saanut kovinkaan paljoa teitä nähdä. Teille se kyllä muodostuisi vaihteluksi ja seikkailun sekaiseksi elämäksi, mutta te ette lainkaan ajattele, kuinka elämä vaimollenne tulisi kuolettavan ikäväksi jossakin Lontoon kaupunginosassa. Niin, niin, te miehet olette kaikki yhtä maata.
— Hm, hyvä rouva, koska kerran tiedätte noin paljon, niin tiedätte myös varmuudella, että olen myynyt eläkkeeni. Olkaapa siis hyvä ja sanokaa minulle kuinka voin tulla toimeen ilman työtä?
Mrs Westmacott otti päänalaisensa alta suuren vakuutetun kirjeen ja ojensi sen vanhalle merimiehelle.
— Tässä on minun vastaukseni tuohon kysymykseenne. Katsokaapa onko kaikki all right.
Amirali otti kotelosta paperit ja tarkasteli niitä. Nehän olivat samat, jotka hän edellisenä päivänä oli antanut mr Mc Adamille.
— Mutta mitä minulla nyt enää on näiden kanssa tekemistä? kysyi hän ällistyneenä.
— Kyllä, sillä ne ovat teidän. Sulkekaa ne visusti johonkin varmaan paikkaan tai antakaa ne jonkun luotettavan ystävänne talteen! Ja jos nyt haluatte tehdä velvollisuutenne, niin rientäkää vaimonne luokse ja pyytäkää häneltä anteeksi sitä asiaa, että olette voinut ajatella jättää hänet yksin.
Amirali pyyhkäisi kädellään kurttuista otsaansa.
— Olette sangen jalomielinen, hyvä rouva — sanoi hän — ja tämä on teidän puoleltanne kovin ystävällistä. Te olette luotettava ystävä, sen huomaan, ja niin olen aina teistä ajatellut. Mutta nämä paperit merkitsevät rahaa, ja vaikka minä näinä päivinä olenkin joutunut tyrskyihin, niin emme kuitenkaan vielä ole tulleet niin suureen hätään, että olisimme pakotettuja lähettämään hätämerkkejä ystävillemme. Jos onnettomuus kuitenkin tahtoo viedä laivamme niin pitkälle kallioita kohti, ettemme omin voimin voi pelastua, niin olette te, hyvä rouva, ensimäinen, jonka puoleen käännymme.
— Älkää tehkö itseänne naurettavaksi, herra amirali, sanoi leski puoliksi suutuksissaan. Ettehän te tiedä mitään koko asiasta ja kuitenkin luette te minulle lakia. Mutta minä tahdon toimia oman mieleni mukaan ja sen vuoksi on teille parasta pitää nuo paperit, sillä ne ovat teidän. Se ei ole mikään lahja minulta, sillä minä vain palautan varastetun omaisuuden.
— Mitä tämä merkitsee? Mitä tarkoitatte, hyvä rouva?
— Senpä juuri aionkin teille selittää. Mutta teidän on uskottava rehellisen naisen sanaa ilman todistuksia, sitäpaitse ette saa tehdä minkäänlaisia kysymyksiä. Hyvä on, että sinäkin, Klara, olet täällä sillä se koskee teitä kaikkia neljää. Se minkä kerron, täytyy kuitenkin jäädä meidän keskemme. Minulla, nähkääs, on siihen omat syyni, enkä ollenkaan halua, että poliisi saa asiasta vihiä. Kenen luulette minua yöllä lyöneen, herra amirali?
— Rosvon tietenkin! Mutta hänen nimeään en tunne.
— Mutta minäpä tunnen miehen. Rosvo on sama mies, joka on saattanut, tai ainakin koettanut saattaa poikanne puille paljaille ...ainoa veljeni Jeremiah Pearson.
Kaikilta pääsi hämmästyksen huudahdus.
— Kuulkaapa nyt niin kerron teille jotakin hänestä ...hieman, tarkoitan, sillä hän on tehnyt niin paljon sellaistakin, josta en välitä teille kertoa ja jota te ette otaksuttavasti haluaisi kuullakaan. Konna on hän ollut kaiken ikänsä, liukassanainen ja pinnaltaan luottamusta herättävä, mutta vaarallinen, kavala konna. Jos minulla on miehestä ankaranlaisia ajatuksia, niin johtuvat ne lapsuudestani, jolloin rakas veljeni oli ainoana seuranani. Hän on ainoa sukulainen, mitä minulla on elossa, sillä toinen veljeni, Charlesin isä, kaatui Intian kapinassa.
— Isämme oli rikas ja ennen kuolemaansa jakoi hän omaisuutensa kahtia minun ja elossa olevan veljeni kesken. Mutta Jeremiahin hän tunsi, eikä luottanut häneen ollenkaan, ja sen vuoksi antoi hän minun huostaani osan tälle kuuluvaa perintöä ja varotti kuolinvuoteellaan minua pitämään sitä summaa varalla Jeremiahin viimeiseksi keinoksi. Tämä sopimus olisi pitänyt jäädä minun salaisuudekseni, mutta onnettomuudeksi kuuli sairaanhoitaja keskustelumme ja ilmaisi sen Jeremiahille, joka niin ollen on kaiken aikaa tiennyt, että minulla on ollut hänen varalleen säilössä vararahasto. — Mutta kuulkaapa, tohtori, onko tupakoiminen vahingollista päälleni? ...Eikö... Ida annapas sitte minulle tulitikkuja.
Hän sytytti tupakan ja nojasi taaksepäin patjalleen ja päästeli huultensa lomitse savukiehkuroita.
— Lukemattomia kertoja on hän koettanut kiristää minulta noita rahoja, jatkoi hän. Hän on torunut, imarrellut, uhannut ja tungeskellut, sanalla sanoen, tehnyt kaikkensa, päästäkseen niihin käsiksi, mutta minä olen pysynyt järkähtämättömänä, sillä minä olen aavistanut, että vielä tulee aika, jolloin ne ovat paikallaan. Ja nyt kun kuulin hänen katalan konnantyönsä, kuulin että hän karkasi ja jätti yhtiömiehensä selvittämään likaiset asiansa... ja varsinkin kun kuulin, että vanha ystäväni oli pakotettu luopumaan toimeentulostaan ja kalliisti hankitusta vanhuudenturvastaan maksaakseen minun konnamaisen veljeni tekemät velat, niin tunsin, että nyt, jos milloinkaan, nuo rahat ovat paikallaan. Eilen lähetin Charlesin mr Mc Adamin luokse, jos mahdollista, peruuttamaan kaupan. Sekä Mc Adam että mr Elberry olivatkin niin kunnon miehiä, että peruuttivat sen ottamatta mitään lisäkorvausta kaupanrikkojaisiksi... Ei, amirali, ette ole minulle minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa. Minun teille osottamani palvelus on aivan vähäpätöinen ja oikeudenmukainen; se ei ole maksanut minulle mitään, sillä se on suoritettu juuri niillä rahoilla, joista äsken oli kysymys. Sanokaapa itse, olisinko mitenkään voinut niitä paremmin käyttää?
— Ajattelin kyllä itsekseni, että piankin saisin hänestä jotakin kuulla, jatkoi mrs Westmacott. — Eilen illalla sain kirjeen, joka oli kirjoitettu hänen tunnettuun matelevaan ja ruikuttavaan äänilajiinsa. Hän oli, niin sanottiin kirjeessä, palannut ulkomailta, pannen uhkaan henkensä ja vapautensa, ainoastaan sanoakseen jäähyväiset ainoalle sisarelleen ja pyytämään häneltä anteeksi kaiken hänelle matkaan saattamansa pahan. Hän ei enää milloinkaan tulisi minua vaivaamaan. Kuitenkin anoi hän ”viimeisen kerran”, että minä luovuttaisin hänelle tallessani olevan summan. Näiden rahojen avulla voisi hän valtameren toisella puolella alottaa jälleen kunniallisen miehen elämän ja siellä muistelisi hän aina sisartaan, ja rukoilisi hänen, henkensä pelastajan puolesta. Siihen suuntaan oli koko kirje kirjoitettu ja lopussa anoi hän, että jättäisin ikkunan sulkematta ja että olisin salissa kello kolme yöllä, jolloin hän tulisi ottamaan sisareltaan viimeisen suutelon ja sanomaan viimeiset jäähyväiset.
— Sellainen konna kun hän on ollutkin, niin en kuitenkaan häntä voinut antaa ilmi, kun hän kerran oli sanonut luottavansa minuun. Minä en vastannut kirjeeseen, mutta olin kuitenkin salissa kello kolme yöllä. Hän tuli tosiaankin ja vaati heti rahoja. Hän oli kauheasti muuttunut; hän oli laihtunut ja näytti nälkäiseltä kuin susi. Hänen puheensakin oli sekavaa. Hän pureskeli hampaitaan ja väitti, että rahat olivat hänen. Minä sanoin maksaneeni rahat juuri hänen puolestaan. ”Kuinka niin?” kysyi hän. Minä koetin hänelle selittää, että olin koettanut pelastaa hänen kunniaansa ja tasoittaa hänen matkaan saamansa onnettomuuden seurauksia. Silloin karjasi hän minulle kirosanan, otti taskustaan lyijypampun ja iski sillä minua päähän; muuta en voi muistaa.
— Tuo roisto! huudahti tohtori. — Mutta varmaankin on poliisi jo hänen jäljillään.
— Sitä en usko, lausui mrs Westmacott tyynesti. Veljeni on tavattoman pitkä mies ja poliisi etsii lyhyttä ja paksua, sen vuoksi arvelen, että poliisimiehet ovat johtuneet harhaan. Minun mielestäni on parasta, että perheasiat selitellään näin yksityistä tietä.
— Hyvä rouva, sanoi amirali, jos rahat tosiaankin ovat olleet tuon miehen, niin en ollenkaan epäile ottaessani niitä vastaan ominani. Te olette saanut jälleen meille päivän paistamaan silloin kun ilma oli pimeimmillään, sillä minä tiedän teille kertoa, että poikani oli kiven kovaan kieltäytynyt ottamasta vastaan shekkiä, jonka mr Mc Adam minulle lähetti. Mutta nyt voi hän huoletta ottaa sen ja maksaa sillä velkansa. En voi muuta kuin rukoilla Jumalan siunausta teille siitä mitä nyt olette tehnyt hyväksemme; muuta tapaa en tunne osoittaakseni teille kiitollisuuttani ...
— Ei teidän tarvitse yrittääkään muuta, keskeytti leski. Mutta rientäkää rouvanne luokse hyvittämään häntä. Jos olisin hänen sijassaan, niin totta totisesti kestäisi kauan ennenkun saisitte anteeksi. Minä puolestani lähden Amerikaan Charlesin mukana. Huolitteko minusta matkaanne, Ida? Siellä perustetaan paraillaan Denverin kaupunkiin naisten yliopistoa, ja siellä opetetaan naisia kestämään elämän taisteluja ja etenkin taistelemaan miestä vastaan. Yliopiston johtokunta tarjosi tuonnottain minulle vastuullisen opettajan viran ja minä olen päättänyt ottaa sen vastaan. Sillä nyt, kun Charles aikoo mennä avioliittoon, ei minulla enää ole siteitä, jotka voisivat kytkeä minut Englantiin. Voitte, ystäväni, joskus minulle kirjoittaa ja osoittaa kirjeet professori mrs Westmacottille, Emacipation Collegeen, Denveriin. Siellä tarkkailen kuinka naisen kunniakasta taistelua jatketaan vanhoillisessa Englannissa, ja jos joskus minua tarvitaan, niin kernaasti palaan tänne ja taistelen, sen lupaan, ensi rivissä ...Ja nyt hyvästi... Mutta te, tytöt, jääkää tänne. Minulla on vielä pari sanaa sanottavana teille.
— Ida ja Klara! sanoi hän heti kun toiset olivat lähteneet. — Tulkaa tänne ja antakaa kätenne minulle! ... Oi, te pahankuriset, ilkeät tytöt, kuinka voitte katsoa minua suoraan silmiin? Olitteko siinä uskossa, sanokaa, etten minä muka huomannut teidän vehkeitänne? Te suorititte hyvin sen minkä päätitte, se on minun myönnettävä, mutta minun on samalla tunnustettava, että minä, samoin kuin isännekin, pidän teistä enemmän sellaisina kuin nyt olette. Kuitenkin voin teille vakuuttaa, että koko vehkeily oli aivan turhan takia, sillä jo sitä ennen olin päättänyt, etten ottaisi vastaan isänne tarjousta, vaikka hän sellaisen olisi tehnytkin.
Muutaman viikon kuluttua oli vanhoilla neitosillamme taasen kyllin ihmettelemisen aihetta, sillä näkötornistaan oli heillä yhtä ja toista katselemista ”Puistokylän” vilkkaassa elämässä. Kirjavilla nauhoilla koristetut ajurit veivät kaksivaljakoillaan neljä henkilöä, jotka parin tunnin kuluttua palasivat takaisin kahtena avioparina. Vähäistä myöhemmin saapuivat vanhat neitosemme itsekin kutsuttuina vieraina viettämään kaksoishäitä iloisilla murkinapäivällisillä, jotka pidettiin numero kahdessa tohtori Walkerin luona. Maljoja esitettiin, naurettiin, muutettiin pukuja ja konfettipapereita viskattiin kahteen vaunuun, joilla nuoret parit lähtivät elämäntaipaleelle.
Charles Westmacott on nykyisin hyvinvoipa farmari Länsi-Teksasissa. Hän ja hänen suloinen vaimonsa ovat seudun suosituimpia henkilöitä. Tätiä eivät he usein näe, mutta sitä enemmän saavat he sanomalehdistä lukea hänen toiminnastaan Denverissä. Amirali asuu puolisonsa keralla edelleenkin ”Puistokylässä”, jossa tohtorikin vielä asuu. Harold Denverin pankkiliike on saatu vakavalle pohjalle ja kärsityt tappiot ovat jo aikoja sitte korvatut. Hienostuneessa kodissaan saa Harold täydellisen korvauksen siitä, mitä rahamaailman pyrkimykset häneltä riistävät. Kun hän iltaisin palaa Cityn tungoksesta ja hyörinästä, voi hän olla tyytyväinen siihen, että päivän tehtävä on hyvin suoritettu, vaikkakin hänen ajatuksensa ovat kaiken päivää olleet toisaalla — onnellisessa kodissaan, entisessä Westmacottin huvilassa.
Loppu.
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 17-18 2-9.5.1908.
