Naapurit.
Kirjoittanut A.Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
XV Vieläkin luotojen ja kallioiden keskellä.
Seuraavana päivänä lähetti mr Mc Adam amiralille 5,000 punnan shekin, jota seurasi viralliselle paperille kirjoitettu välikirja, minkä mukaan amirali oli siirtänyt eläkekirjansa ostajalle mr Elberrylle. Vasta sitte kun hän oli allekirjoittanut kauppasopimuksen ja lähettänyt sen postiin, käsitti hän täydelleen mitä hän oikeastaan oli tehnyt. Hän oli uhrannut kaikki mitä hänellä oli. Hänen eläkkeensä oli mennyttä. Hänellä ei ollut jälellä muuta kuin se, minkä hän toivoi työllään ansaitsevansa. Mutta vanha ja voimakas sydän ei vaikeroinut. Hän odotti hartaasti vastausta St. Lawrencen osakeyhtiöltä ja sanoi varvilta irti asuntonsa seuraavasta vuokraneljänneksestä. Huoneisto, josta oli maksettava vuokraa sata puntaa vuodessa, oli ylellisyyttä, johon hänellä ei enää ollut varaa. Mutta olkoonpa menneeksi! Tuhat kertaa ennen tämä kuin että hänen nimensä olisi tahraantunut ja sekaantunut, vaikkapa syyttömästikin, jonkimmoisiin epäluuloihin.
Samana aamuna oli Harold Denverin määrä pitää kokous velkojainsa kanssa ja esittää heille liikkeen asema. Se ei suinkaan ollut mikään mieluinen tehtävä, päinvastoin oli se hänestä alentavaa; mutta tyynellä päättäväisyydellä ryhtyi hän toimeen. Kodissa häntä odotettiin jännityksellä, jotta päästäisiin selville asiain tilasta. Vasta iltapäivällähän palasi kiihoittuneena ja kalpeana. Hänestä voitiin selvästi havaita, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa ja että hän oli saanut kärsiä paljon ikävyyksiä.
— Mitä merkitsee tuo ilmoituslippu, joka riippuu huvilamme ulkopuolella? tiedusteli hän.
— Koetamme vaihtaa hieman asuinpaikkaamme, vastasi amirali. — Tämä paikkakunta ei ole kunnolleen maata eikä kaupunkia. Mutta älä välitä nyt siitä, poikaseni, kerro kernaimmin kuinka Cityssä kävi.
— Herra minua auttakoon! Minun onneton liikkeeni karkoittaa teidät kodistakin! puhkesi Harold tuskaisena. — Helpompaa on minulle taistella velkojieni kanssa kuin nähdä teidät kumpaisenkin kärsivän takiani.
— Mitä sinä nyt rupattelet, poikaseni? huudahti amirali. Mitähän me tässä nyt oikeastaan kärsimme? Äiti haluaa asua lähempänä teattereita, siinä koko asia; eikö ole niin, äiti? Mutta istu nyt tyyneenä meidän väliimme ja kerro juurtajaksain koko asia.
Harold istui vanhempiensa väliin ja otti kumpaisenkin käden omaansa. — Kaikki ei toki olekaan niin hullusti kuin ensin luulin, sanoi hän, mutta silti kuitenkin ovat asiat huonosti. Minä sain aikaa kymmenen päivää hankkiakseni rahoja; mutta mistä niitä saan, sitä en tosiaankaan tiedä. Kuitenkin valhetteli Pearson entiseen tapaansa, pelotellessaan, että velkoja on 13,000 puntaa. Niitä ei ole täyttä 7,000 puntaakaan.
Amirali löi kätensä yhteen. — Tiesinhän minä jo edeltäpäin, että tältä karilta päästään. Hurraa, poikaseni! Hurraa!
Harold tuijotti kummissaan isäänsä, joka oli syöksähtänyt seisaalleen ja käsiään huiskuttaen huusi yhtämittaa hurraataan. — Tiedätkö siis, isä, mistä voin saada nuo 7,000 puntaa, kysyi hän.
— Älä siitä huolehdi, poikaseni, jatka sinä vain kertomustasi!
— No, olivatpa he hyvinkin suopeita, vieläpä ystävällisiäkin, mutta luonnollisesti vaativat he rahojaan tai vastaavaa vakuutta. He sanoivat luottavansa minuun ja suostuivat sen vuoksi odottamaan kymmenen päivää ennenkun ryhtyvät mihinkään lain vaatimiin toimiin. Kolme heistä, joilla on saatavia yhteensä noin 3,500 puntaa, menivät niinkin pitkälle, että sanoivat jättävänsä rahansa haltuuni niinkauaksi kun haluan, jos suostun antamaan heille velkakirjan ja maksamaan korkoa viisi prosenttia. Se vähentää minun tuloistani 175 puntaa vuodessa, mutta varovaisesti eläen arvelen silti suoriutuvani. Oikeastaan on minun siis hankittava varoja ainoastaan puolen velan täytteeksi.
Uudelleen puhkesi amirali riemuunsa.
— Tarkalleen laskettuna täytyy minun siis hankkia noiden 10 vuorokauden kuluessa ainoastaan 3,200 puntaa, jatkoi Harold, ja jos sen summan onnistun jollakin lailla hankkimaan, ei kukaan tarvitse minun takiani kärsiä. Annoin heille kunniasanani, että hankin heille joka pennin, vaikka se maksaisi henkeni. Mutta nuo velkojat ovat itsekin köyhiä, eivätkä voi odottaa. He ovat ottaneet vangitsemiskäskyn Pearsonia vastaan, mutta pelkäävät, että hän on paennut Amerikaan, josta häntä ei voi saada palautetuksi.
— He saavat rahansa, sanoi amirali. Sinä, poikaseni et tunne perheemme kaikkia mahdollisuuksia, näetkös. Eihän sitä voi tietää, ennenkun on tutkinut. Kuinka paljon on esimerkiksi sinulla itselläsi?
— Minulla on pankissa suunnilleen tuhat puntaa.
— Hyvä, ja minulla on melkein sama määrä. Siinähän jo on hyvä alku. Ja nyt on sinun vuorosi, äiti. Mikä paperilippu sinulla, äiti, on kädessäsi?
Mrs Denver avasi paperilipun ja levitti sen Haroldin polvelle.
— Mitä? Viiden...viidentuhannen shekki, sammalsi hän.
— Niin on, poikaseni. Mutta eipä äiti ole ainoa rikas täällä. Katsopas tätäkin!
Amiralikin levitti shekkinsä ja asetti sen Haroldin toiselle polvelle.
Haroldin katse osui shekkiin ja hämmästyksissään katsoi hän vuoroin kumpaistakin. — Kymmenentuhatta puntaa! huudahti hän. — Hyvä Jumala, mistä olette saaneet noin paljon rahoja?
— Nyt et enää tarvitse käydä pelko sydämessäsi, rakas poikaseni, sanoi äiti ja kietoi käsivartensa poikansa ympärille.
Mutta Haroldin silmä keksi nimikirjoituksen toisessa shekissä.
— Mitä tämä merkitsee? Tohtori Walker? huudahti hän punastuen. — Tämä on Klaran työtä, varmasti on se Klaran työtä... Isä, niitä rahoja emme me voi ottaa. Se ei olisi oikein eikä kunniallisesti tehtyä.
— Oikein, poikani! Minua ilahuttaa kuulla, että sinä ajattelet sillä tavalla. Kuitenkin osoittaa tuo paperiliuska, että tohtori on todellinen ystävämme. Se oli juuri tohtori Walker itse, joka shekin toi, vaikkakin luonnollisesti Klaran lähettinä. Mutta yksistään tuo toinenkin jo riittää; sillä voit maksaa koko velkasi ja se on minun omani!
— Sinunko, isä? Mistä olet sen saanut?
— No, no, ei niin kiivaasti! Siinä näet mitä voi saada aikaan kunniallisten miesten kanssa Cityssä. Voit olla vakuutettu siitä, että se on minun omani ja rehellisellä tavalla hankittu.
— Rakas, vanha isä! — Harold puristi hänen luisevaa kättään. — Ja sinäkin äiti. Te olette nostaneet raskaan taakan harteiltani. Olen aivankuin toinen ihminen. Olette pelastaneet kunniani, hyvän nimeni... sanalla sanoen kaikki. Minun on kiittäminen teitä paljosta.
Heidän siinä istuessaan syysauringon luodessa säteitään läpi ikkunan, kuulivat he ulkoa kautsupallojen läjähdyksiä, ja kun he loivat silmänsä ulos, havaitsivat he mrs Westmacottin pelaamassa tennistä veljensä pojan kanssa. Hän juoksi vastaanottamaan palloja niin että lyhyet hameet liehuivat tuulessa. Tämä näky oli omiaan tuomaan lievennystä heidän jännitetyille hermoilleen, ja kuinka olikaan, niin puhkesivat he iloiseen nauruun.
— Hän pelaa Charlesin kanssa, sanoi vihdoin Harold, sillä walkerilaiset eivät ole vielä tulleet ulos. Mielestäni voit äiti antaa minulle tuon shekin, että saan antaa sen takaisin tohtorille.
— Kernaasti Harold! Varmaankin tunnet tyydytystä saadessasi antaa sen takaisin näin pian.
Harold meni tohtorin tuokse puutarhan läpi. Klara ja tohtori istuivat ruokailuhuoneessa Haroldin saapuessa huvilaan. Klara hypähti ylös tuoliltaan ja riensi häntä vastaan.
— Vihdoinkin saan tavata sinua! Olen odottanut niin kärsimättömänä... puoli tuntia sitte näin sinun menevän tästä ohitse ja olisin niin kernaasti tullut sinua tapaamaan, mutta en uskaltanut. Nyt on sinun kerrottava kaikki.
— Olen juuri tullut kiittämään teitä molempia, mutta en löydä sanoja, jotka olisivat kylliksi palkitsemaan suuren ystävyytenne. Mutta tässä on shekkinne, tohtori, sillä laskelmieni perusteella olen tullut vakuutetuksi, että suoriudun ilman sitäkin.
— Herralle olkoon kiitos, lausui Klara sydämellisellä lämmöllä.
— Velkojen summa on nimittäin paljon pienempi kuin ensin luulin ja meillä on varoja melkoista enemmän kuin velkoja. Voimme aivan hyvin suoriutua, kuten nyt näyttää.
— Vai aivan hyvin! — Tohtorin otsa vetäysi kurttuun ja hän kylmeni huomattavasti. — Kuulkaapa mister Harold! — sanoi hän melkein ankarasti — minun mielestäni olisi teidän otettava nämä rahat kernaimmin kuin ne, jotka luulette olevan niin helposti saadut.
— Kiitän teitä sydämestäni; ja jos olisin pakotettu lainaamaan, niin lainaisin kernaasti teiltä. Isälläni on täsmälleen sama määrä eli viisituhatta puntaa ja kun ennestäänkin olen hänelle paljon velkaa, niin en tunne itseäni sen vuoksi niin kovin masentuneelta.
— Ettekö masentuneelta? Mutta onpa kuitenkin eräänlaisia uhrauksia, joita pojan ei pitäisi ottaa vastaan vanhemmiltaan, sanoi tohtori.
— Uhrauksia? Mitä tarkoitatte, tohtori?
— Onko mahdollista, ettette tunne millä lailla nuo rahat on hankittu?
— Vakuutan teille, tohtori, ettei minulla ole aavistustakaan kuinka nuo rahat on saatu. Minä tiedustelin sitä isältäni, mutta hän ei halunnut antaa minulle vastausta.
— Sen kyllä voin arvata! huudahti tohtori ja ankaruus katosi hänen kasvoiltaan. Arvasinhan, ettette kuitenkaan ole sen laatuinen mies, joka pelastaakseen itsensä rahapulasta, panee alttiiksi äitinsä onnen ja isänsä terveyden.
— Hyvä Jumala! Mitä tarkoitatte?
— Ei ole muuta kuin oikein, että selitän teille asian oikean laidan. Summa, jonka mainitsitte, on isänne eläkkeen hinta. Hän on saattanut itsensä puille paljaille ja aikoo jälleen lähteä merille.
— Merillekö uudelleen? Sehän on mahdotonta!
— Mutta kuitenkin totta joka sana. Charles Westmacott on kertonut kaikki Idalle. Charles oli isänne kanssa Cityssä, kun hän kävi myymässä eläkekirjaansa. Se hänelle vihdoin onnistuikin ja siitä sai hän rahat.
— Myynyt eläkkeensä! Rakas, kallis isäni myynyt eläkkeensä!
Hän syöksyi saman tien kotiinsa. — Isä, isä, minä en voi ottaa vastaan noita rahoja, huudahti hän. Ei, kernaimmin sitte vararikko! Jospa minulla olisi ollut aavistustakaan siitä millä tavalla sait rahat! Mutta meidän on hankittava takaisin eläkekirja, meidän täytyy hankkia se takaisin. Äiti kuinka voitkaan luulla minua noin itsekkääksi? Anna shekki minulle, isä, minä etsin ostajan käsiini vielä tänä iltana, sillä kernaammin tahdon kuolla kuin koira ojaan, kuin ottaa vastaan kolikkoakaan noista rahoista.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 15-16 18-25.4.1908.
