Viitta
Kirjoittanut Nikolai Gogol.
Venäjän kielestä suomensi M. W
... Virastossa ... vaan parempi on olla nimittämättä, missä virastossa. Ei sen häijympää, kuin kaikenlaiset virastot ja kansliat ja, sanalla sanoen, kaikenlaiset virkamiehet. Nykyään jo jokainen yksityinen pitää omassa henkilössään koko kunnan loukattuna. Hiljattain sanotaan eräältä nimismieheltä — en muista, mistä kaupungista — tulleen anomuksen, jossa hän selvästi selittää, että valtakunnan asetukset ovat perikatoon joutumaisillaan ja että hänen pyhää nimeänsä, suoraan sanoen, turhaan lausutaan; ja todistukseksi oli anomukseen liitetty kauhean iso nidos erästä romaaniteosta, jossa joka yhdennellätoista sivulla esiintyi nimismies, toisin paikoin ihan humalapäissään. Niinmuodoin, kaikenlaisten vastusten välttämiseksi, kutsumme virastoa, jota asia koskee, kernaimmin erääksi virastoksi. Siis eräässä virastossa palveli eräs virkamies, — virkamies, ei saata sanoa: sangen merkillinen, sillä hän oli lyhytkasvuinen, hiukan punaisen voipa, hiukan rokonarpinen, vieläpä hiukan vähänäköinenkin, otsan rajassa pieni piirto, ryppyjä molemmilla poskilla. Mitä hänen arvoonsa tulee (sillä ennen kaikkia on meillä ilmaistava arvo), niin hän oli niin sanottu ikuinen nimineuvos, josta kuten tunnettu ovat laskeneet pilaa ja sukkeluuksia kaikki kirjailijat, joilla on ollut kiitettävä tapa hätyyttää niitä, jotka eivät voi purra.
Virkamiehen sukunimi oli Bashmatshkin (Kenkänen). Itse nimestä jo näkyy, että se joskus oli johtunut kengästä; mutta
milloin, mihin aikaan ja millä lailla se kengästä oli johtunut — siitä ei tiedetä mitään. Sekä isä, että iso-isä, vieläpä lankokin, — peräti kaikki Kenkäset olivat käyneet saappaissa, muuttaen vaan kolme kertaa vuodessa anturoita. Hänen nimensä oli Akaakii Akaakievitsh. Kenties se näyttää lukijan mielestä hiukan kummalliselta ja etsityltä, mutta vakuuttaa voin, ett'ei sitä ollenkaan etsitty, vaan että itsestään tapahtui semmoisia asianhaaroja, ett'ei mitenkään muuta nimeä voitu antaa, ja se kävi juuri tällä kurin.
Akaakii Akaakievitsh syntyi ilta-yöstä, ellei vaan muisti petä, Maaliskuun 23 päivää vasten. Äiti vainaja, virkamiehen vaimo ja oikein kunnon nainen, määräsi, niinkuin pitää, lapsen ristittäväksi. Äiti makasi vielä vuoteella ovea vastassa, oikealla puolella seisoi isäkummi, varsin mainio mies, Ivani Ivanovitsh Jeroshkin, joka oli palvellut osastonpäällikkönä senaatissa, ja äitikummi poliisi-upseerin vaimo, erittäin hyvä-avuinen nainen, Arina Simeonovna Bielobrinshkova. Äidin valittavaksi jätettiin yksi kolmesta, minkä mielensä mukaan tahtoi ottaa: Mokia, Sossia, vaiko panna lapselle nimeksi Hosdasati.
— Ei, arveli vainaja, nimethän nuo kaikki on semmoisia ...
Tyydykkeeksi hänelle, aukaistiin annakka toisesta paikasta, taas tuli kolme nimeä: Trefilii, Duula ja Varahasii.
— Sepähän kiusausta! sanoi eukko: minkälaisia vaan nimiä! En totta kuuna päivinä ole semmoisia kuullut. Olisipa edes Varadati tai Baaruk, mutta Trefilii ja Varahasii.
Käännettiin vielä lehti — tuli: Pausikakii ja Vahtisii.
— No, näkeehän sen, sanoi ämmä, että, näköään, niin on sallittu. Koska kerran niin on, mainittakoon häntä sitte mieluimmin isänsä nimellä. Isä oli Akaakii, niin olkoon poikakin Akaakii.
Sillä tapaa tulikin hänestä Akaakii Akaakievitsh. Lapsi kastettiin, jota tehdessä se itki ja irvisteli niin pahasti, ikäänkuin se olisi aavistanut, että siitä nimineuvos tulee. Niinikään, näette, tuo kaikki tapahtui. Kerroimme sen siitä syystä, että lukija itse voisi nähdä, että se tapahtui aivan välttämättä ja toista nimeä oli perin mahdotoin antaa. Koska ja mihin aikaan hän tuli viraston palvelukseen ja kuka hänen määräsi, sitä ei voinut muistaa kukaan. Kuinka paljo hyvänsä vaihtelikin tirehtöörejä ja kaikenmoisia päälliköitä, aina hän vaan nähtiin samalla paikalla, samassa asennossa, samassa toimessa, samana virkamiehenä kynä kädessä; niinpä sitte uskottiinkin, että hän oli, näköään, niin syntynytkin mailmaan ihan valmiina virkapuvussa ja kaljupäänä. Virastossa ei häntä kohtaan osotettu minkäänlaista kunnioitusta. Palvelijat eivät edes nousseet ylöskään paikaltaan, kun hän kulki ohitse, saati sitte katsoivat häneen, olihan vaan kuin eteisen läpi olisi lentänyt tavallinen kärpänen. Päälliköt kohtelivat häntä jotenkin kylmästi ja itsevaltaisesti. Mikä päällikön apulainen hyvänsä pisti suoraan hänen nenänsä alle paperit sanomatta edes: ”Kirjoittakaa puhtaaksi”, tahi ”Kas tässä hauska ja soma asia”, tahi jotakin miellyttävää, niinkuin tapa on hyvin kasvatetuissa laitoksissa. Ja hän otti, silmät luoden vaan paperiin, katsomatta, kuka sen hänelle antoi ja oliko tuolla siihen oikeuttakaan; hän otti ja tuossa paikassa asettelihe kirjoittamaan. Nuoret virkamiehet ilveilivät ja suottailivat hänen kanssaan, minkä vaan riitti pilaa kansliassa, kertoelivat siinä hänen edessään kaikenlaisia hänestä ja hänen seitsemänkymmenen vuotisesta emännästään sepitettyjä juttuja, puhuivat, että häntä eukko pieksää, kyselivät, milloinka he aikovat häitä viettää, karistelivat hänen päälleen paperisinkaleita, — nehän muka lunta. Vaan ei sanaakaan sanonut siihen Akaakii Akaakievitsh, aivan kuin ei ketäkään hänen edessään olisi ollut. Eipä tämä edes vaikuttanut hänen työhönsäkään: keskellä kaikkea tuota kiusantekoa ei hän kirjoittanut ainoatakaan virhettä. Vaan jos oli liian sietämätöintä kujetta, kun häntä käteen survaistiin ja estettiin työtä tekemästä, silloin hän virkkoi:
— Antakaa minun olla! Mitä te teette minulle kiusaa!
Ja jotakin kummallista oli sanoissa ja äänessä, jolla hän ne lausui. Siinä kuului jotakin surkuun vivahtavaa, niin että muudan, vasta virkaan astunut, nuori mies, joka muiden tavalla oli ruveta häntä pilkkaamaan, äkkiä siitä lakkasi, ikään kuin kaikki hänen edessään olisi muuttunut ja näyttänyt toisenlaiselta: joku ylenluonnollinen voima sysäsi hänen pois tovereista, joiden kanssa hän oli tutustunut, luullen heitä kunnollisiksi seura-ihmisiksi. Ja kauan tämän jälkeen, kaikkein iloisimpinakin hetkinä, ilmestyi hänen silmiinsä pienenläntä, kaljupää virkamies sydäntä särkevine sanoineen: ”Antakaa minun olla! Mitä te teette minulle kiusaa!” Ja näissä sydäntä särkevissä sanoissa kaikui vielä toisiakin: ”Minä olen veljesi!” Ja mies raukka peitti silmänsä käsiinsä ja monesti hän sitte iässään vavahteli, nähdessään, kuinka paljo ihmisessä löytyy ihmisettömyyttä, kuinka paljo julmaa raakuutta on kätketty hienoon, sivistyneesen seurusteluun ja, Jumala paratkoon, siihenkin ihmiseen, jonka mailma tunnustaa yleväksi ja rehelliseksi.
Tuskin olisi voinut löytää miestä missään, joka niin olisi virassaan elänyt. Vähä on sanoa, että hän palveli uutterasti, ei, hän palveli rakkaudella. Tuossa puhtaaksi kirjoittamisessa näkyi hänen mielestään omituinen vaihteleva ja miellyttävä mailma. Mielihyvä kuvautui hänen kasvoillaan; muutamat kirjaimet olivat hänen lemmikkiään, niihin asti kun hän pääsi, ei hän ollut enää omansa; hän myhäeli, vilkutti silmäänsä ja auttoi huulillaan, niin että hänen kasvoistaan näkyi voitavan lukea joka kirjain, jonka hänen kynänsä piirteli. Jospa hänen uutteruutensa mukaan olisi annettu hänelle palkintoja, olisi hän ihmeekseen, kukaties, jo päässyt valtioneuvokseksi. Tosin ei saata sanoa, ett'ei häntä kohtaan osotettu huomiota. Muudan tirehtööri, joka oli kelpo mies ja halusi palkita häntä pitkästä palveluksesta, käski antaa hänelle jotakin tärkeämpää, kuin mitä tavallinen puhtaaksi kirjoittaminen oli: annettiin, näet, hänelle tehtäväksi laatia valmiista asiakirjasta ote toiseen oikeustoon; asian laita oli vaan se, että oli muutettava nimikirjoitus ja toisin paikoin tehdiköt ensimmäisestä tekijästä kolmanteen. Tämäpä tuotti hänelle niin kovan työn, että hän oikein hikoili, pyyhki otsaansa ja sanoi vihdoin:
— Ei, antakaa ennen jotakin puhtaaksi kirjoittamista.
Siitä lähtien jätettiin hän aina puhtaaksi kirjoittamaan. Paitsi puhtaaksi kirjoittamista ei hänen mielestään näkynyt olevan olemassa mitäkään. Hän ei ajatellut ollenkaan vaatteustaan: hänen virkapukunsa ei ollut — viheriäinen, vaan väriltään punertavaa jauhomaista. Sen kaulus oli niin kapea ja matala, että hänen kaulansa, joka ei juuri ollut pitkä, kohoten sen alta esiin, näytti tavattoman pitkältä, niinkuin noilla kipsikissoilla, joita kantelevat päälaellaan kymmenkunnittain Venäjällä ulkomaalaiset. Ja aina oli jotakin tarttunut hänen vaatteihinsa, joko heinätukko tahi rihmanpäitä; ilman sitä oli hänellä erinomainen taito kadulla kulkiessaan rientää ikkunan alle juuri silloin, kun siitä pihalle viskattiin kaikenmoista törkyä, ja senpä tähden hän iät päivät kantoi hattunsa päällä arbuusin ja meloonin kuoria ja muuta sellaista rojua. Ei kertaakaan elämässään hän kääntänyt huomiotaan siihen, mitä tehdään ja tapahtuu joka päivä kadulla. Mutta jos hän johonkin katsoi, niin hän näki joka paikassa siistiä, tasaisella käsialalla kirjoitettuja rivejä ja ehkäpä vasta, kun, tietämätöintä mistä, hevosen turpa ilmestyi hänen olkapäälleen ja laski aimo tuulenpuuskan hänen poskilleen, hän silloin vaan huomasi, ett'ei ollut keskellä riviä, vaan pikemmin keskellä katua. Tultuaan kotia, istui hän aina heti pöytään, popsi hätä hätään kaalinsa ja söi palasen lihaa sipulinensa, laisinkaan huomaamatta makua, söi kaikki kärpäsineen päivineen, mitä vaan Jumala siihen paikkaan antoi. Huomattuaan, että vatsa alkoi pöhöttyä, nousi hän pöydästä, otti mustetolpon ja kirjoitteli puhtaaksi papereja, joita oli tuonut kotiinsa. Ellei semmoisia sattunut olemaan, teki hän vartavasten, ilman aikojaan vaan, itselleen otteen, olletikin, jos paperi oli merkillinen, ei kirjoitustavan kauneuden, vaan jonkun uuden, tai arvoisan henkilön takia, jolle se oli kirjoitettu.
Ei edes niinäkään hetkinä, kun Pietarin harmaa taivas sammuu tykkänään ja kaikki virkamiehet ovat syöneet vatsansa täyteen ja lopettaneet päivällisensä, miten mikin voi, saamansa palkan ja oman mielitekonsa mukaan, — kun kaikki jo lepää virastojen kynien kitinästä, puuhista, omista ja vieraista välttämättömistä askareista ynnä kaikesta, mitä väsymätöin ihminen hyväntahtoisesti ottaa tehdäkseen enemmän, kuin tarpeen onkaan, — kun virkamiehet rientävät pyhittämään nautinnolle jäljellä olevan ajan: mikä kiireimmiten mennä kiidättää teaatteriin; mikä kadulle, määräten aikansa eräiden pikku hatturääsyjen katselmukseen; mikä illanviettoon, kuluttaen sen sievistelemisiin jollekin näpsälle tyttöselle, tähdelle pienen virkamiesseuran; mikä — ja tämä tapahtuu kaikkian useimmiten — menee vaan jonkun veikon luo kolmanteen tahi neljänteen kerrokseen, jossa tällä on kaksi pienenpuoleista suojaa ynnä eteinen tahi keittola ja jonkinmoisia kuosin vaatimuksia, lamppu tahi muita kaluja, jotka ovat maksaneet paljo uhrauksia, poissaoloja päivällisiltä ja huvituksilta; sanalla sanoen, ei edes silloinkaan, kun kaikki virkamiehet eriävät mikä minkin tuttavan pieneen asuntoon lyömään huimaa whistiä, särpien teetä lasista, pureskellen pennin korppuja, vedellen haikuja pitkistä piipuista, kertoellen korttia jaettaessa jonkun juorun, joka on lähtenyt ylemmistä piireistä, joista ei koskaan, eikä missään tilassa oleva venäläinen saata luopua, sanalla sanoen, ei edes silloinkaan, kun kaikki riensivät huvittelemaan, Akaakii Akaakievitsh antautunut mihinkään huvituksiin. Ei kukaan voinut sanoa nähneensä häntä koskaan missään iltamassa. Mieliksensä kirjoitettuaan hän pani maata, hymyillen edeltäkäsin huomispäivää ajatellessaan, — mitähän, näet, Jumala huomenna suo puhtaaksikirjoitettavaa. Niinpä kului elämä rauhallisen miehen, joka, saaden neljä sataa palkakseen, osasi olla arpaansa tyytyväinen, ja sitenhän se olisi kulunut pesimmäiseen vanhuuteen saakka, ellei noita kaikenlaisia onnettomuuksia olisi, jotka ovat levitetyt elontielle ei ainoastaan nimi-, vaan myöskin sala-, valtio-, hovi-, ja kaikkien neuvosten, jopa niidenkin, jotka eivät kenellekään neuvoja anna, eivätkä itsekään niitä keneltäkään ota.
Pietarissa löytyy kova vihollinen kaikille, jotka saavat vuodessa palkkaa 400 ruplaa tai niillä paikoin. Tuo vihollinen ei ole kukaan muu kuin pohjoinen pakkanen, vaikka muutoin sanotaankin sen olevan hyvin terveellisen. Yhdeksättä käydessä, juuri sillä tunnilla, kun kadut täyttyvät virastoihin menijöistä, alkaa se antaa semmoisia kovia ja pistäviä piuvia ilman erotusta kaikkien nenille, että virkamiesparat eivät ollenkaan tiedä, mihin ne piilottaisivat. Tähän aikaan, kun korkeimpienkin virkojen pitäjillä otsaa pakkasesta pakottaa ja kyyneleet heidän silmihinsä kiertyvät, ovat nimineuvosraukat välistä ihan ilman tarkenemisen varaa. Ainoa pelastus on juosta kelvottomassa viittakulussa mitä sukkelimmin viiden kuuden kadun päähän ja sitte hyvästi koputtaa jalkojaan eteisessä, siksikun tiellä kontistuneet kyky ja taito ovat siten kylliksi sulaneet virkaan ryhtymiseen. Akaakii Akaakievitsh oli jo jonkunaikaa tuntenut jonkinlaista paahtamista selässänsä ja hartioissaan, vaikka hän kyllä koki juosta, minkä jaloista pääsi, lainmukaisen matkan. Hän ajatteli vihdoin, eiköhän sitä ollut joitakin syntejä hänen viitassaan. Tutkittuaan sen hyvästi kotonaan, keksi hän, että se parista kolmesta kohdin, juuri selästä ja hartioista, oli käynyt oikeaksi hiilakaksi; verka oli niin vartilla, että tuuli läpi puhalteli ja alustus oli hajoamaisillaan. Sanottava on, että Akaakii Akaakievitshin viitta myöskin oli virkamiesten pilkan esineenä; olivatpa siltä ottaneet viitan korkeasukuisen nimenkin ja kutsuivat sitä kapotiksi. Se oli todellakin kummallista rakennusta: kauluri pieneni pienenemistään vuosittain, sillä se virkaili muiden osien kiinniompeluksena. Ompelus ei osottanut ompelijan taitoa ja oli tehty vähän säkkimäiseksi ja rumaksi.
Huomattuaan asianlaidan, päätti Akaakii Akaakievitsh, että viitta oli vietävä Petrovitshille, — ompelijalle, joka asui eräässä neljännessä kerroksessa pihan perällä ja joka, huolimatta kierosta silmästään ja rupulin syömistä kasvoistaan, kuta kuinkin onnellisesti toimitti virkamiesten ja kaikenlaisten muiden henkilöiden housujen ja hännystakkien paikkaamista, tietysti, kun hän oli selvällä päällä eikä aivoissaan hautonut mitään muuta ”aivoitusta”. Tästä ompelijasta tietysti ei olisi suuria sanottavaa, mutta koska tapa on semmoinen, että kertomuksessa jokaisen henkilön luonne on oleva täydellisesti määrätty, niin mitäpä tehdä, vetäkääpä esille tänne Petrovitshikin. Alussa oli hän vaan nimeltä Grigoorii ja eli maaorjana erään herran luona. Petrovitshin nimen hän otti silloin, kun sai vapauden ja rupesi ryyppäämään jotenkin ankarasti joka juhlana, ensin suurina ja sitte, ilman erotusta, kaikkina kirkkojuhlina, missä vaan annakassa risti löytyi. Siltä kannalta oli hän uskollinen esi-isiensä tavoille. Muijansa kanssa riidellessä hän kutsui häntä mailmalliseksi naiseksi ja saksakoksi.
Astuessaan Petrovitshinluo vieviä portaita ylös, jotka — totuus on tunnustettava — olivat kokonaan solkkuveden voitelemat ja läpensä levittivät tuota viinelemua, joka oikein silmiä kirvelee ja jota, kuten tunnettu, erottamatta löytyy kaikilla Pietarin takaporteilla, — niin, astuessaan portaita ylös mietti jo Akaakii Akaakievitsh sitä, paljonko Petrovitsh aikoi pyytää, ja ajatuksissaan päätti hän, ett'ei antaisi kahta ruplaa enempää. Hän astui keittolan läpi ja tuli sitte huoneesen, jossa näki Petrovitshin istuvan leveällä, maalaamattomalla pöydällä, jalat ristissä allaan, niin kuin turkkilainen pascha. Jalat, ompelijain tavan mukaan heidän työssä ollessaan, olivat paljaat, ja ennen kaikkia pisti Akaakii Akaakievitshin silmiin varsin tuttu peukalo isoine rumine kynsineen, joka oli paksu ja kova kuin kilpikonnan kuori. Kaulassa riippui Petrovitshilla rihmavyyhtiä, sylissä oli joku ryysy. Kolme minuuttia oli hän jo pujotellut neuletta neulan silmään, vaan onnistumatta ja senpä tähden hän oli kiukuissaan hämärälle ja itse rihmallekin, muristen puolikovaan: ”Eipäs mene, pakana! Hukka minun perii, mokoman peijuonin kanssa!”
Akaakii Akaakievitshin ei ollut mieleen, että oli tullut juuri silloin, kun Petrovitsh oli äissään: hän kernaimmin teki tilauksensa silloin, kun Petrovitsh oli jo niinkuin rohkeimmillaan eli, kuten hänen vaimonsa oli tapana sanoa: ”toissilmä paha oli sikunan saartama”. Semmoisessa tilassa Petrovitsh tavallisesti hyvin kernaasti helpotti hintaa ja suostui, joka kerta kumarsikin ja kiitti. Perästäpäin tosin tuli vaimo itkien ja sanoi, että hänen miehensä muka oli hutikassa niin helposta ottanut; vaan kun silloin kymmenen kopekkaa lisäät — on asia aisoissa taaskin. Nyt oli Petrovitsh näköään selvällä päällä ja siitä syystä jyrkkä, taipumatoin ja kärkäs sanoa tokaisemaan hiisi ties’ minkälaisia hintoja. Akaakii Akaakievitsh oivalsi sen ja oli jo, kuten sanotaan, lähteä käpälämäkeen, mutta asiahan oli jo aljettu. Petrovitsh katsoa tirkisteli häneen hyvin terävästi ainoalla silmällään, ja ehdottomasti lausui Akaakii Akaakievitsh:
— Päivää, Petrovitsh!
— Jumal'antakoon, herra-kulta! Sanoi Petrovitsh ja väänsi silmänsä Akaakii Akaakievitshin käsiä kohti nähdäkseen, mitä lajia saalista hän toi.
— Tässä kas, näet, Petrovitsh, tuota... Huomattava on, että Akaakii Akaakievitsh lausui ajatuksensa suurimmaksi osaksi esi- ja määrä-sanoilla jopa sellaisillakin avukoilla, joilla lainkaan ei mitäkään merkitystä ole. Jos asia oli hyvin hankala, niin oli hänellä tapa olla kokonaan lausetta lopettamatta, niin että hän sangen usein alkoi puheensanoilla: ”Todellakin, aivan, tuota ...”, vaan sitte ei mitään enää tullutkaan, ja itse hän unhotti, luullen kaikki jo sanoneensa.
— Mitä vai? sanoi Petrovitsh ja katsasti samassa ainoalla silmällään koko hänen virkapukuansa, alkaen kauluksesta aina hihoihin, selkämykseen, liepeihin ja napinreikiin saakka, joka kaikki oli hänelle hyvin tuttua, sillä se oli hänen omaa työtään.
— Tässä, näet, tuota, Petrovitsh viittahan, verka ...näetsen, on kaikkialla muista paikoin ihan vahvaa ... se on hiukan tomussa ja näyttää niinkuin vanhalta, mutta se on uutta, ja yhdestä, näetsen, vaan paikasta hiukan tuota ...selästä, ja vielä, näet, toisesta hiukan olkapäästä hieroontunut, ja näet, tästä olkapäästä hiukan ... näethän? kas siinä kaikki. Ja työtäkin vähän...
Petrovitsh otti kapotin, levitti pöydälle, tarkasteli kauan, pudisti päätään ja ojensi kätensä ikkunalle ottaakseen pyöreän nuuskarasian. Nuuskattuaan, haritti Petrovitsh kapotin käsilleen ja tarkasteli sitä päivää vasten ja pudisti jälleen päätään; sitte käänsi hän alusimen ylöspäin ja pudisti taas; ja taaskin aukaisi hän nuuskarasian kannen, veti nuuskua nenäänsä, sulki ja kätki rasian ja sanoi vihdoin:
— Ei, ei käy korjaaminen: huono karteroopi!
Näistä sanoista hytkähti Akaakii Akaakievitshin sydän.
— Minkä tähden ei käy, Petrovitsh? sanoi hän melkein rukoilevalla lapsen äänellä; — eihän se ole muuta kuin olkapäistä hieroontunut; onhan sulla tok' jonkinlaisia tilkkuja ...
— Kyllähän tilkut aina löytää, tilkkuja löytyy, sanoi Petrovitsh, — mutt' ommellahan tät' ei voi: kalu ihan mädännyt, neulalla kosket — niin jo ottaa ja hajoo.
— Mistä hajoo, pistä siihen heti paikka!
— Ja minne sen paikan pistät, minne sen kiinnität? Tuhottoman iso korjaus. Hyvä se, ett' on verkaa, muutoin annapas tuulla vaan — niin siihen paikkaan hajoo.
— No, kiinnitähän tok'. Eihän noin, tosiaan, tuota...
— Ei, sanoi Petrovitsh ratkaisevasti: — mitään ei voi tehdä. Kalu on ihan huono. Tehkää ennemmin, kun kylmä talven aika tulee, siitä rättejä jalkoihinne, sillä ei sukat lämmitä. Ne on saksalaiset keksineet rahaa vaan enemmän kiskoakseen (Petrovitsh rakasti toisinaan pistellä saksalaisia), mut viittapa, näköään, teidän on uusi teetettävä.
Uusi-sanasta huikasi Akaakii Akaakievitshin silmiä ja kaikki, mitä huoneessa oli meni noin ikään vaan hänen edessään ympäri.
— Miten niin uusi? sanoi hän, yhä vielä ikäänkuin unissaan: — eihän minulla ole rahojakaan siihen.
— Jaa, uusi, sanoi julmalla levollisuudella Petrovitsh.
— Entä, että jos niinkuin uudeksi tulisi, mitäs se tuota ...
— Ettäkö maksaisi vai?
— Niin.
— No päälle puolentoista sataa on arvattava, sanoi Petrovitsh ja puristi sen ohessa arvokkaasti huulensa yhteen. Hän rakasti kovia mahtivaikutuksia, halusi yhtäkkiä saattaa pahaan pulaan ja sitte katsoi viistoon, minkälaiseksi pulaan joutuneen naama sellaisista sanoista muuttui.
— Puolitoista sataa ruplaa viitasta! huudahti onnetoin Akaakii Akaakievitsh, huudahti, kukaties, ensikerran iässään, sillä hän kunnostihe aina äänen hiljaisuudella.
— Kylläkin, sanoi Petrovitsh — ja millainen viitta sitte. Jos pannaan kauluriksi näädän nahka ja lasketaan kapishonki silkkialusimelle, niin kahteen sataankin nousee.
— Olehan niin hyvä, Petrovitsh, puhui Akaakii Akaakievitsh rukoilevalla äänellä, kuulematta ja tahtomattakaan kuulla Petrovitshin sanoja ja kaikkia hänen mahtivaikutuksiaan — korjaahan jotenkuten, että tok' jonkun aikaa vielä palvelisi.
— Eihän siitä mit'ikään lähde surmata työtä, ja rahaa turhaan tuhlata, sanoi Petrovitsh ja Akaakii Akaakievitsh poistui nämät sanat kuultuaan ulos, aivan kuin hukassa. Vaan hänen pois mentyään seisoi Petrovitsh vielä kauan aikaa arvokkaasti yhteen puristetuin huulin ja ryhtymättä työhön, tyytyväisenä, ett'ei itseään hälväissyt eikä myöskään ompelijataidetta alttiiksi antanut.
Tultuaan kadulle oli Akakii Akaakievitsh kuin unissaan. ”Semmoinen asia se sekin”, puhui hän itsekseen: ”minä, totta, en luullut, että se noin, tuota...” ja sitte, tuokion vaiti oltuaan, lisäsi: ”kah, vai sillä lailla! sekös siitä viimein lähtikin! ja, todenperään, en voinut arvatakaan, että se olisi niin päin!” Tämän jälkeen taas seurasi pitkä äänettömyys, jonka jälkeen hän lausui: ”Vai niinkö siis? kas sepä vasta, ihan kuin, ei ollenkaan odottamatointa, tuota ...sitähän ei mitenkään ...semmoinen asianhaara!” Sen sanottuaan aikeessa mennä kotia päin hän menikin aivan vastaiselle suunnalle mitäkään siitä itse aavistamatta. Tiellä koski häneen nuohaaja koko mustalla kupeellaan ja likasi ihan hänen olkapäänsä; täysi lakillinen savea karisi hänen päälleen tekeillä olevan talon katolta. Hän ei huomannut mitään, ja silloin vasta, kun hän töytäsi vahdissa olevaa sotamiestä vastaan, joka asetettuansa pyssyn viereensä kopisteli piipun perskoja känsäiseen kouraansa, silloin vasta hän hiukan tointui, siitä syystä näet, että sotamies hänelle ärjäsi: ”Mitä tuossa suuhuni tuppaat? vai eikö sulla rotuaaria ole?” Tämä sai hänen katselemaan ympärilleen ja kääntymään kotia. Siellä vasta hän alkoi koota ajatuksiansa, näki selkeässä ja oikeassa valossa tilansa, rupesi puhelemaan itsekseen, ei enää katkonaisesti vaan harkiten ja suoraan, ikäänkuin ymmärtäväiselle tuttavalle, jolle voi sanoa kaikkein salaisimmat ja hartaimmatkin asiat.
”Mutt’ei”, sanoi Akaakii Akaakievitsh, ”nyt ei käy haastaminen Petrovitshin kanssa; sillä hän on nyt, tuota...muija, näköään, on taitanut antaa hänelle selkään. Mutta minäpä menenkin hänen luoksensa sunnuntai-aamuna: lauantain jälkeen hän katsoo kieroon ja on unissaan, niin että hänen täytyy ottaa kohmelonaukut, vaan muija kun ei anna rahaa, niin minäpä silloin pistän hänelle kymmenen kopekkaa, tuota, käteen, — hän siitä käy suostuvaksi, ja silloin viittakin, tuota ...”
Niin aprikoi itsekseen Akaakii Akaakievitsh, rohkaisi mielensä ja odotti seuraavaan sunnuntaihin. Nähtyään kaukaa, että Petrovitshin muija meni jonnekin kotoa ulos, astui hän suoraan sisään. Petrovitsh todellakin katsoi lauantain jälkeen hyvin kieroon, oli allapäin ja aivan unissaan; mutta kumminkin hän heti, kuultuaan mistä puhe oli, sanoi ikäänkuin paholainen häntä olisi survaissut:
— Ei voi; suvaitkaa tilata uusi!
Tuosta pisti Akaakii Akaakievitsh hänelle kouraan kymmenen kopekkaa.
— Suuri kiitos, hyvä herra, karaistaanpa pikkarainen teidän terveydeksenne, sanoi Petrovitsh — mut viitastanne älkää huoliko vaivata itseänne: se ei mihinkään tarpeesen kelpaa. Uuden viitan taas minä kerrassaan ompelen teille kunnollisen, siitä me kyllä vastataan.
Akaakii Akaakievitsh oli vielä ottaa puheeksi korjauksen, mutta Petrovitsh ei kuunnellut häntä, vaan sanoi:
— Uuden kyllä teille välttämättä ompelen, luottakaa vaan siihen, ja parasta siinä koetellaan. Voidaan me tehdä niinkin, kuten kuosi on, että kauluri suljetaan hopeisilla plakee-hakasilla.
Silloinpa näki Akaakii Akaakievitsh, ett'ei ilman uutta viittaa voinut päästä mihinkään, ja hänen mielensä lannistui tykkänään. Mitenkä todellakin, kuinka ja millä rahoilla oli se hankittava? Tietysti voisi osaksi turvautua juhlaksi tulevaan lahjapalkintoon, mutta nehän rahat olivat jo ammon aikoja edeltäkäsin paikkaansa säädetyt ja määrätyt. Piti ostaa uudet housut, maksaa suutarille vanha velka uusista jalkateristä vanhoihin saapasvarsiin, tilata ompelutytöltä kolme paitaa ja kaksi kappaletta niitä liinavaatteita, joita ei ole sovelias mainita kirjassa; sanalla sanoen, kaikki rahat olivat tyysten menevät, ja jospa tirehtööri olisikin niin armollinen, että neljänkymmenen ruplan sijaan määräisi palkinnoksi neljäkymmentäviisi tai viisikymmentä, niin kuitenkin jäisi vaan aivan mitätöin summa, joka viittakapitaalissa on kuin pisara meressä. Arvattavasti hän kuitenkin tiesi, että Petrovitshilla oli toisinaan semmoinen raivo äkkiä kiskaista ties' hitto minkälaisen suunnattoman hinnan, ett'ei hänen oma muijansakaan silloin malttanut olla huudahtamatta: ”Hulluksiko sinä jo olet tullut, pöllö! Toisinaan ilmaiseksi ottaa työtä, mutt' annas kun nyt lempo soikoon vaatii sellaista hintaa, ett'ei hän itsekään ole sen veroinen koko mies. Arvattavasti hän kyllä tiesi, että Petrovitsh kahdeksastakymmenestäkin ruplasta ottaa sen tehdäkseen; vaan mistäpä sittenkään saada nuo kahdeksankymmentä ruplaa. Vielä puolet sentään; mutta mistäs toinen puoli? ... Vaan ensin pitää lukijan saada tietää, mistä toinen puoli saatiin.
Akaakii Akaakievitshilla oli, näet, tapa panna kaksi kopekkaa jokaisesta käytetystä ruplasta pieneen laatikkoon, joka oli varustettu lukolla ja jonka kanteen oli leikattu läpi rahan laskemista varten. Joka puolen vuoden kuluttua hän piti tilintarkastusta keräytyneestä vaskisummasta, jonka hän vaihtoi hopeaan. Niin hän oli tehnyt ammoisista ajoista saakka, ja sillä tapaa teki useiden vuosien kuluessa kokoontunut summa enemmän kuin neljäkymmentä ruplaa. Siten siis oli toinen puoli käsissä, mutta mistäs toinen otetaan, mistäs otetaan toiset neljäkymmentä ruplaa? Akaakii Akaakievitsh ajatteli päänsä puhki ja päätti, että tavalliset kulungit ovat vähennettävät ainakin yhden vuoden ajaksi: hänen tulisi jättää teen juominen iltasin, olla iltasin kynttilöitä sytyttämättä ja, jos jotakin tulee tarvis tehdä, mennä emännän huoneesen työtä tekemään hänen kynttilänsä ääreen, astua kadulla kulkiessa mitä keveimmin ja varovaisimmin kiviä ja paasia myöten melkein varpasilla, ett'ei anturat niin pian rikki kuluisi, antaa sangen harvoin liinavaatteita pesuun, ja, ett'ei ne kuluisi, joka kerta, kotiin tultua, riisua ne yltään ja istua ainoastaan tuossa vanhanaikuisessa, itse ajankin säästämässä, puolivillaisessa levätissä. Sanottava on totuus, että hänen oli alussa vähä vaikea tottua sellaisiin rajoituksiin, mutta kerran sitte tuli tottumus ja asia mallasi, tottuipa hän kokonaan iltasin nälkääkin näkemään; vaan sen sijaan hän nautti hengellisesti, kantamalla aivoissaan ikuista aatettaan tulevasta viitasta. Siitä pitäen oli kuin hänen elonsa ja olonsakin olisi käynyt entistä täydellisemmäksi, ikäänkuin hän olisi nainut, ikäänkuin joku toinen ihminen olisi ollut hänen kanssaan, ikäänkuin hän ei olisi ollut yksinään, vaan joku armas ystävä olisi suostunut hänen kanssaan kulkemaan elämän tietä päähän asti, — ja tämä ystävä ei ollut muu, kuin tuo viitta paksuine vaitineen, vahvoine, kulumattomine alustuksineen. Akaakii kävi ikäänkuin vilkkaammaksi luonteeltaankin, aivan kuin ihminen, joka jo itselleen maalin on määrännyt ja asettanut. Itsestään katosivat hänen kasvoistaan ja käytöksestään epäilys, päättämättömyys, — sanalla sanoen, kaikki horjuvat ja epämääräiset piirteet. Tulikin ajoittain loisti hänen silmistään, ja hänen päässään välähteli mitä uljaimpia, rohkeimpia ajatuksia, eikö, todellakin pantaisi näädännahka kauluriin? Sen asian harkitseminen oli vähällä saattaa hänet hajamieliseksi. Kerran paperia puhtaaksi kirjoittaessaan hän oli vähällä tehdä virheen, niin että hän melkein ääneen huudahti: ”Uh!” ja risti silmiänsä. Joka kuukausi hän kävi kumminkin yhden kerran Petrovitshin luona puhumassa viitasta, mistä olisi parempi ostaa verkaa, ja minkä väristä ja minkä hintaista, — ja aina tyytyväisenä, ehkä hiukan huolissaan, hän palasi kotia ajatellen: tuleepa vihdoinkin aika, jolloin tämä kaikki ostetaan ja viitta on tehty. Vieläpä kävi asia pikemmin, kuin hän odottikaan. Vastoin kaikkea luuloa määräsi tirehtööri Akaakii Akaakievitshille — ei neljääkymmentä eikä neljääkymmentäviittä, vaan kokonaista kuusikymmentä ruplaa. Joko hän aavisti, että Akakii Akaakievitsh tarvitsee viitan vai sattumaltako hän niin paljon määräsi; — oli mitä oli, vaan tätenpä Akaakiille ilmestyi liikaa kaksikymmentä ruplaa. Tämä seikka joudutti asiankulkua. Vielä noin kaksi, kolme kuukautta vähäistä nälän näkemistä — ja Akaakii Akaakievitshilla oli todellakin koossa kahdeksankymmenen ruplan paikoilla. Hänen sydämmensä, joka ylimalkain oli hyvin levollinen, alkoi tykytellä. Ensimmäisenä päivänä hän lähti yhdessä Petrovitshin kanssa puoteihin. Ostettiin verkaa varsin hyvää — ja kummakos se, sillä sitähän oltiin tuumattu jo puolta vuotta ennen, ja harva kuukausi kului jolloin ei käyty puodeissa sopimassa hinnasta; sen tähden itse Petrovitshkin sanoi, ett'ei paremmasta verasta puhettakaan. Alusimeksi valittiin serttinkiä, mutta niin kunnollista ja lujaa, että Petrovitshin sanojen mukaan oli vielä parempaa kuin silkki, jopa näöltä somempaa ja kiillokkaampaakin. Näätää ei ostettu, se, näet, oli todellakin kallis, mutta sensijaan valittiin paras kissa, mikä vaan puodista saatiin, — kissa semmoinen, että kaukaa sen aina voi luulla näädäksi.
Petrovitsh koetteli viittaa pari viikkoa, paljo oli muka pisto-ompelusta, muutoinhan se olisi ollut valmis aikaisemmin. Tekopaikkaa otti Petrovitsh kaksitoista ruplaa — vähemmästä ei voinut millään mokomin, kaikki näet oli neulottu pelkällä silkillä, kaksinkertaiseksi, hienoksi ompeluksi, ja jokaista neulan jälkeä myöten Petrovitsh sitte oli kulkenut omine hampaineen, puristaen niillä jos jonkinlaisia kuvia. Se oli ...mutta vaikea on sanoa oikeastaan, minä päivänä, vaan luultavasti päivänä kaikkein juhlallisimpana Akaakii Akaakievitshin elämässä, kun Petrovitsh toi viitan. Hän toi sen aamulla, juuri ennen sitä aikaa, jolloin oli mentävä virastoon. Ei mihinkään muuhun aikaan olisi viitta tullut niin parahiksi, sillä nyt alkoivat jo jotenkin kovat pakkaset ja näyttipä siltä kuin muuttuisivat kovaa kovemmiksi.
Petrovitsh toi viitan, niinkuin hyvän ompelijan tulee. Hänen kasvoissaan asui osote, mahtava semmoinen, ett'ei Akaakii Akakievitsh ollut moista vielä konsanaan nähnyt. Hän nähtävästi tunsi täysin määrin, että tehnyt oli työn, joka ei ollut pienen pieni, ja että äkkiä oli osottanut olevansa paremmalla puolella juopaa, joka erottaa alustimien asettelijat ja paikkojen parsijat uusien vaatteiden neulojista. Hän otti viitan esiin nenäliinasta, jossa hän sen oli tuonut. Otettuaan ylös viitan katsahti hän ylpeästi ja, pitäen sitä molemmissa käsissään, heitti sen erittäin mukavasti Akaakii Akaakievitshin hartioille; sitte hän oikoi ja asetteli sitä takaa alhaalta kädellään; sitte veti sen Akaakii Akaakievitshin ympärille, jättäen napit auki. Akaakii Akaakievitsh, kuin ikämies ainakin, tahtoi koettaa hihojakin; Petrovitshin avulla hän pisti kätensä hihoihin, — hyvä oli näköään hihoissakin. Sanalla sanoen, viitta oli aivan hyvä, olipa hyvää parempikin.
Petrovitsh ei jättänyt tässä tilaisuudessa sanomatta, että hän niin vaan, koska asuu pienen kadun varrella eikä pidä räätälinkilpeä ovensa päällä ja koska hän sitä paitse kauan jo on tuntenut Akaakii Akaakievitshin, sen tähden otti niin huokeasta, mutta Nevskinprospektin varrella häneltä olisivat pelkästä työstä vaan ottaneet seitsemänkymmentäviisi ruplaa. Akaakii Akaakievitshin ei tehnyt tästä mieli keskustella, ja hän pelkäsikin kaikkia suuria summia, joilla Petrovitsh kernaasti toisien silmiä huikaisutti. Hän maksoi, kiitti ja lähti siitä heti uudessa viitassa virastoon. Petrovitsh lähti hänen jäljessään ja, seisahtuen kadulla, kauan aikaa vielä katseli etäältä viittaa ja meni tahallaan syrjään, poikkikadun kierrettyään, juostakseen jälleen vastaan kadulle ja katsellakseen vielä kerran viittaansa toiselta haaralta, se on, suoraan edestäpäin.
Sillä välin kulki Akaakii Akaakievitsh kaikkiin tunteiden juhlallisimmassa mielialassa. Hän tunsi joka askele että hänen hartioillaan oli uusi viitta, ja muutamia kertoja oikein myhähtikin sisällisestä mielihyvästä. Tosiaankin, kaksi etua: toinen, että on lämmin, toinen, että on hyvä. Tietä hän ei huomannut lainkaan, ilmestyi sitte yhtäkkiä virastoon, heitti etusuojaan viitan, katseli sitä kerran kaikilta puolin ja jätti vartijalle erittäin silmällä pidettäväksi. Tietämätöintä, millä lailla kaikki virastossa äkkiä saivat tiedon siitä, että Akaakii Akaakievitshilla on uusi viitta, ja ett'ei kapottia enää olekaan olemassa. Kaikki juoksivat samalla ulos etusuojaan Akaakii Akaakievitshin uutta viittaa katsomaan. Kävivät häntä onnittelemaan ja ylistämään, niin että hän ensin vaan hymyili, mutta sitte meni oikein häpeilleenkin. Vaan kun kaikki kävivät hänen kimppuunsa ja puhuivat, että piti uuden viitan harjakaiset juotaman ja että hänen vähintäänkin täytyi pitää heille iltakemut, niin Akaakii Akaakievitsh oli ihan hukassa, ei tietänyt, miten olla ja eleä, mitä vastata ja miten tehdä verukkeita. Ja jo muutamien minuuttien kuluttua, ihan tulipunaisena, oli ruveta jotenkin avomielisesti vakuuttamaan, ett'ei se ole ollenkaan uusi viitta, että se on niin, että se on vanha viitta. Vihdoin eräs virkamiehistä, muudan oikein viraston päällikön apulainen, luultavasti näyttääkseen, ett'ei ole vähääkään ylpeä kun näet seurustelee huonompiensakin kanssa, sanoi: ”Olkoon menneeksi, minä pidän Akaakii Akaakievitshin sijasta iltakemut ja pyydän teidät tänä iltana luokseni teelle: tänään onkin, kuin vartavasten, nimipäiväni”. Virkamiehet luonnollisesti oitis onnittelemaan viraston päällikön apulaista, ja mielellään ottivat vastaan kutsumuksen. Akaakii Akaakievitsh oli ruveta estelemään, mutta kaikki sanoivat, että se oli epäkohteliasta, että se suorastaan oli häpeä, ja hän ei voinut mitenkään kieltäytyä. Sitte hän sentään olikin mielissään, kun muisti täten saavansa tilaisuuden vielä iltasellakin kävellä uudessa viitassaan.
Koko tämä päivä oli Akaakii Akaakievitshista aivan kuin suurin juhlapäivä. Hän palasi kotia mitä herttaisimmalla tuulella, heitti viitan päältään ja ripusti sen huolellisesti seinälle, ihaeltuaan kerran vielä verkaa ja alusinta, ja sitte tahallaan otti esille, verratakseen sitä entiseen kapottiinsa, joka oli aivan hajoamaisillaan. Hän sitä silmäili ja itsekin naurahti: niin etäinen oli erotus! Ja kauan vielä päivällisenkin jälkeen hän yhä hymähteli, kun vaan hänelle muistui mieleen, missä tilassa kapotti oli.
Päivällisensä hän söi iloisesti, eikä sen jälkeen enää kirjoittanut mitäkään, ei mitäkään papereja, mutta noin ikään vähäisen loikoa herkutteli vuoteellaan, siksi kuin tuli hämärä. Sitte, asiaa venyttämättä, pukeutui, otti hartioilleen viitan ja meni ulos kadulle.
Missä asui virkamies, joka oli kutsunut teelle, sitä valitettavasti emme osaa sanoa; muisto alkaa meitä jo kovin pettää. Oli miten oli, mutta varma ainakin on, että virkamies asui paraimmassa kaupungin osassa, niin muodoin ei ollenkaan likellä Akaakii Akaakievitshiä. Ensin oli Akaakii Akaakievitshin mentävä jonkinlaisia autioita, niukasti valaistuja katuja, mutta kuta lähemmäksi virkamiehen asuntoa tultiin, sitä vireämmiksi, väkirikkaammiksi ja paremmin valaistuiksi kävivät kadut. Rupesi vilahtelemaan jalkamiehiä, useammin sattui tulemaan kauniisti vaatetettuja naisia; muutamilla miehillä oli majavannahkaiset kaulurit; harvemmin tuli vastaan joku Matti maalaislaitioineen; sitä vastoin tuli tavan takaa uljaita ajureja punasamettisine lakkineen, kiiltävine rekineen ja karhunnahka-kaatuineen, ja lumessa narskuvin pyörin mennä kiitivät uhkeat vaunut katuja pitkin. Akaakii Akaakievitsh katseli tätä kaikkea kuin mitä uutta. Muutamiin vuosiin hän ei ollut enää käynyt iltasin kadulla. Hän pysähtyi uteliaana valaistujen kauppamakasiinien ikkunoiden eteen ja katseli. — — — Vihdoin saapui hän taloon, jossa eleli viraston päällikön apulainen.
Viraston päällikön apulainen asui hyvin suuresti; portaita valaisi lyhty, asunto oli toisessa kerroksessa. Tultuaan eteiseen näki Akaakii Akaakievitsh lattialla isot rivit kalosseja. Keskellä huonetta seisoi teekeittiö, joka kihisi ja laski höyryä tuprutellen. Seinillä riippui pelkkiä viittoja, joidenka joukossa oli toisia majavannahkaisine kaulurineen ja samettikäänteineen. Toisesta huoneesta kuului puhetta ja hälinää, joka äkkiä kävi selvemmäksi ja heleämmäksi, kun ovi aukeni ja palvelija astui ulos, kantaen tarjottimella tyhjennettyjä laseja, kermakuppia ja vehnäskoppaa. Nähtävästi olivat virkamiehet jo kauan sitte saapuneet ja jo juoneet ensimmäisen laasin teetä.
Riipustettuaan itse viittansa naulaan meni Akaakii Akaakievitsh sisään, ja samaan aikaan näkyi hänen silmiinsä kyntteliä, virkamiehiä, piippuja, korttipöytiä, ja hämärästi koski hänen kuuloonsa vilkas, kaikilta haaroilta lähtevä puhe ja tuolien kolinaa. Hän seisahtui jotenkin kömpelösti keskelle suojaa, hakien ja kokien ajatella, mitä hänen tuli tehdä. Mutta hänet jo huomattiin, otettiin vastaan huudolla ja kaikki menivät oitis eteiseen uudestaan viittaa tarkastelemaan. Akaakii Akaakievitsh, vaikka osittain olikin joutua hämille, kuitenkaan, avosydämminen mies kun oli, ei voinut olla iloitsematta nähdessään, kuinka kaikki hänen viittaansa kehuivat. Sitte tietysti kaikki heittivät sekä hänen että hänen viittansa, ja kääntyivät, kuten on tapa, whistille määrättyjen pöytien ääreen. Kaikki tuo: hälinä, puhelu ja ihmisjoukko — kaikki se tuntui erittäin kummalliselta Akaakii Akaakievitshista. Hän, suoraan sanoen, ei tietänyt, miten käyttäytyä, minne pistää kätensä, jalkansa ja oman itsensä; vihdoin istui hän kortinlyöjien lähelle, katseli kortteihin, katsasteli milloin minkin kasvoja ja muutaman minuutin perästä alkoi haukotella, tunsi olevan ikävän, — semminkin, kun jo kauan sitte oli aika, jolloin hän tavallisesti pani levolle. Hän tahtoi jättää isännän hyvästi, mutta häntä ei laskettu pois, sanottiin, että välttämättä pitää juoda uuden viitan kunniaksi samppaniamalja. Tunnin kuluttua annettiin illallinen, johon kuului lihahakkelusta, kylmää vasikanpaistia, piirasta, sokerileivoksia ja samppaniaa. Akaakii Akaakievitsh pakotettiin juomaan kaksi maljallista, jonka jälkeen hän tunsi, että huoneessa kaikki kävi iloisemmaksi, vaan ei sentään mitenkään unhottanut, että kello jo oli kaksitoista ja että jo ennen olisi ollut aika mennä kotia. Ett'ei isännän päähän mitenkään juolahtaisi pidättää häntä, meni hän hiljaa ulos huoneesta, etsi eteisestä viittansa, jonka valitettavasti löysi lattialla makaamasta, ravisteli sitä, otti siitä jokaisen karvanhivenen, puki hartioilleen ja läksi portista alas kadulle. Kadulla oli kaikki vielä valaistu. Muutamat rihkamapuodit olivat auki, toiset taas, jotka olivat suljetut, näyttivät kuitenkin vielä valonsäteitä pitkin koko ovenrakoa, joka merkitsi, ett'eivät vielä olleet ihmisiä vailla ja että luultavasti palveluspiiat ja -miehet vielä lopettelivat juttujaan ja puheitaan, saattaen isäntäväkensä täydellisesti ymmälle, mitä heidän olopaikkaansa tulee. Akaakii Akaakievitsh astui hyvin iloisella tuulella, minkä tähden kenties jo oli ruveta juoksemaankin erään naisihmisen jälkeen, joka kuni salama kulki hänen ohitsensa. Yhtäkaikki hän siihen seisahtuikin ja astui taaskuin ennen hyvin hiljaa, ihmetellen itsekin, mistä kummasta tuo juoksu oli tullut. Pianpa levisivät hänen edessään nuo autiot kadut, jotka eivät päivälläkään ole kovin hauskoja saatikka sitte iltasella. Nyt ne olivat käyneet kolkommiksi ja yksinäisemmiksi: lyhtyjä rupesi näkymään harvemmassa, — öljyä näköään jo vähemmin annettiin; tuli puutaloja, laipioita; ei risti-sielua niin missään; lumi vaan loisti kaduilla, ja surullisesti hämärsivät suljettuine ikkunaluukkuineen uneen vaipuneet matalat hökkelit. Hän lähestyi sitä paikkaa, jossa kadun katkaisi ääretöin tori, hirveän erämaan näköinen, jonka toiselta puolen talot tuskin haamottivat.
Tuli, ties' Herra kuinka kaukana, vilkkui eräästä vahtikojusta, joka näkyi seisovan kaukana kuin maailman ääressä. Akaakii Akaakievitshin iloisuus täällä jo melkoisesti väheni. Hän astui torille jonkinmoisella ehdottomalla pelontunteella, ikäänkuin hänen sydämmensä olisi aavistanut jotakin pahaa. Hän katsahti taakseen ja sivuilleen — tuntui siltä kuin meri olisi ollut hänen ympärillään. ”Ei, parempi on olla katsomatta”, arveli hän ja kulki silmät ummessa, ja kun hän ne aukaisi nähdäkseen, lähelläkö oli torin reuna, huomasi hän äkkiä, että hänen edessään seisoi, melkein hänen nenänsä edessä, viiksekkäitä miehiä, — millaisia oikeastaan, sitäpä hän ei voinut erottaakaan. Hänen silmänsä mustenivat ja sydän alkoi hytkähdellä.
— Viittahan on minun! sanoi yksi heistä jyrisevällä äänellä ja tarttui hänen kauluriinsa.
Akaakii Akaakievitsh oli huutamaisillaan apua, kun toinen asetti hänen suunsa eteen nyrkkinsä, joka oli virkamiehen pään kokoinen, ja virkkoi:
— Koetapas vaan huutaa!
Akaakii Akaakievitsh tunsi ainoastaan, kuinka häneltä otettiin viitta ja hänelle annettiin potku polvella, josta hän kaatui selälleen hankeen, eikä mitään muuta enää tuntenut. Muutamien minuuttien kuluttua hän virkosi ja nousi jaloilleen, vaan ketäkään ei siellä enää ollut. Hän tunsi, että torilla oli kylmä, eikä viittaa hänellä ollut; rupesi huutamaan, mutta ääni ei yrittänytkään kuulua torin päähän. Toivottomana, taukoamatta huutamasta lähti hän juoksemaan torin poikki suoraan vahtikojua kohti, jonka vieressä vartija seisoi ja, nojaten tapparakeihääsensä, katseli näköään uteliaana, haluten tietää, mitä peijakasta mies häneen päin kaukaa juoksee ja huutaa. Tultuaan vartijan luo alkoi Akaakii Akaakievitsh hengästyneellä äänellä huutaa, että hän vaan makaa, ei pidä huolta mistään, eikä näe, kuinka ihmisiä rosvotaan. Vartija vastasi kyllä nähneensä, kuinka hänen seisotti keskellä toria kaksi miestä vaan sanoi luulleensa heitä hänen tovereikseen; ja menköön hän sen sijaan, että turhaan toruu, huomenna poliisikomisarjuksen luo, niin komisarjus ottaa selon, kuka viitan on varastanut. Akaakii Akaakievitsh juoksi kotia aivan mielettömänä: hiukset, joita hänellä oli vaan hiukkasen ohimoilla ja niskassa, olivat ihan pörrössä: kuve ja rinta ja housut kokonaan olivat lumessa. Eukko, hänen asuntonsa emäntä, kuultuaan ovelle hirmuisesti kolkutettavan, kavahti kiireisesti ylösvuoteelta ja, kenkä vaan toisessa jalassa, juoksi aukaisemaan ovea, mutta aukaistuaan astui hän takaperin, nähdessään Akaakii Akaakievitshin semmoisessa tilassa. Kun tämä oli kertonut, kuinka asianlaita oli, löi hän kämmeniään yhteen ja sanoi, että on mentävä suorastaan piirintarkastaja-poliisin luo, että komisarjus pettää vaan, lupaa ja tyhjillä viivyttelee; ja että on paras mennä suorastaan piirintarkastajan luo, että tämä on hänelle tuttukin, sillä Anna, hänen entinen suomalainen kyökkipiikansa, on nyt piirintarkastajan luona palveluksessa lapsenpiikana, että hän usein näkee itse piirintarkastajan ajavan heidän talonsa ohitse, ja että hän käy myöskin joka sunnuntai kirkossa, rukoilee ja samalla katselee iloisesti kaikkiin, ja että niin muodoin hän kaikesta näkyy varmaan olevan hyvä mies. Kuultuaan semmoisen päätöksen vetäytyi Akaakii Akaakievitsh surullisena huoneesensa, ja kuinka hän siellä vietti yön, jätetään sen arvosteltavaksi, joka vähänkin voi ajatella toisen tilaa.
Aamulla varhain hän läksi piirintarkastajan luo; mutta sanottiin, että tämä makaa; hän tuli kello kymmenen, — sanottiin taas: makaa; hän tuli yhdentoista aikaan, — sanottiin: ”ei ole kotona”; hän tuli päivällisaikaan, — mutta kirjurit etusuojassa, eivät mitenkään tahtoneet laskea häntä sisään ja tahtoivat välttämättä tietää, minkä asian tähden ja mitä varten hän tuli, ja mitä oli tapahtunut; niin että Akaakii Akaakievitsh kerran elämässään tahtoi näyttää luontoaan ja sanoi supi suoraan, että hänen itsensä tarvitsee nähdä piirintarkastaja, ett'eivät he uskaltaisi pidättää häntä, että hän tulisi virastosta ruunun asioissa, ja että, kun hän heistä valittaa, saavat silloin nähdä miten käy. Tätä vastaan ei kirjurit uskaltaneet sanoa mitäkään, ja yksi heistä meni kutsumaan piirintarkastajaa. Tämä katseli erittäin kummalliselta kannalta kertomusta viitan rosvoamisesta. Sen sijaan, että hän olisi kääntänyt huomiota asian pääkohtaan, rupesi hän kyselemään Akaakii Akaakievitshilta: miksikä hän niin myöhään palasi kotia? ja eikös hän ollut poikennut johonkin sopimattomaan taloon? niin että Akaakii Akaakievitsh joutui aivan hämille ja meni ulos hänen luotaan, itse tietämättä, tuleeko viittajuttu asianomaisesti käytettäväksi, vai eikö. Koko sinä päivänä ei hän ollut virastossa (ainoa tapaus hänen elämässään). Seuraavana päivänä tuli hän sinne ihan kalpeana ja vanhassa kapotissaan, joka oli käynyt vieläkin viheliäisemmäksi. Tarina viitan ryöstöstä, huolimatta siitä, että löytyi semmoisiakin virkamiehiä, jotka eivät tässäkään olleet pilkkaa tekemättä Akaakii Akaakievitshista, liikutti kuitenkin monia. Päätettiin oitis panna toimeen häntä varten rahankeräys, mutta saatiin ihan joutava summa, sillä virkamiehet olivat ilmankin jo paljo rahaa kuluttaneet, tilaamalla tirehtöörinkuvan ja erään kirjan, osaston päällikön esityksestä, joka oli tekijän ystävä; niin muodoin, summa saatiin ihan joutava. Muudan päätti säälistä auttaa Akaakii Akaakievitshia kumminkin hyvällä neuvolla, sanoen, ett'ei hän menisi komisarjuksen luo, sillä, vaikka tapahtua voisikin, että komisarjus, tahtoen ansaita esivallan kiitoksen, hankkisi selon viitasta jollakin tavoin, niin viitta kuitenkin jääpi poliisille, ellei hän voi näyttää laillisia todistuksia, että se oli hänen omansa; ja että kaikkein paras on kääntyä erään arvokkaan henkilön puoleen; tämä arvokas henkilö kirjoiteltuaan ja neuvoteltuaan asianomaisten kanssa voipi muka paremmin saada asian käymään. Mitäs tehdä? Akaakii Akaakievitsh päätti mennä arvokkaan henkilön luo. Millainen oikeastaan ja mikä arvokkaan henkilön virka oli, se on tähän saakka jäänyt tietämättömiin. Sanottava on, että eräs arvokas henkilö äskettäin tuli arvokkaaksi henkilöksi. Muutoin ei hänen paikkaansa nytkään pidetty arvokkaana, verrattuna muihin vielä arvokkaampiin. Mutta aina löytyy semmoinen piiri ihmisiä, joille muiden silmissä arvotoin on arvokas. Tämäpä koki lisätä arvoaan monilla muilla keinoilla, esimerkiksi: määräsi, että alimmat virkamiehet ottaisivat häntä vastaan jo portailla, kun hän tuli viran toimitukseen, ett'ei kukaan saisi tulla suoraan hänen luoksensa, ja että kaikki kävisi ankarimman järjestyksen mukaan: kolleegian registraatori esittelisi kuvernementin sihteerille, kuvernementin sihteeri — nimineuvokselle tai jollekin toiselle asianomaiselle, ja että asia sillä lailla tulisi hänen eteensä. Niinpä on kaikki pyhässä Wenäjänmaassa jäljittelemisen tartuttamaa, jokainen teeskentelee ja matkii päällikköään. Kerrotaanpa, että eräs nimineuvos, kun hänestä tehtiin erityisen pienen kanslian johtaja, oitis erotti itselleen väliseinällä eri huoneen, jonka hän kutsui neuvoshuoneeksi, ja asetti ovelle palvelijoita, punakauluksisia ja kalunoilla varustettuja, jotka tarttuivat ovenripaan ja aukaisivat sen kaikille tulijoille, vaikka neuvoshuoneesen hädin tuskin mahtui tavallinen kirjoituspöytä.
Arvokkaan henkilön käytökset ja tavat olivat vakavat ja ylevät, vaan eivät monimutkaiset. Hänen järjestelmänsä pääperusteena oli ankaruus. ”Ankaruus, ankaruus ja ankaruus”, sanoi hän useasti ja viimeistä sanaa lausuessaan katsoi hän tavallisesti hyvin arvokkaasti sen kasvoihin, jota hän puhutteli. Tuollaista ankaruutta ei tosiaankaan olisi tarvittu, sillä virkamiehet, luvultaan kymmenkunta, jotka yhteensä tekivät koko kanslian hallituskoneiston, olivat ilmankin asianomaisessa pelossa: kaukaa päällikön nähtyään jätti jokainen toimensa ja odotti seisoen asennossa, siksi kun hän oli kulkenut huoneen läpitse. Hänen tavallisessa puhelussaan alempiensa kanssa oli jyrkintä ankaruutta, ja siihen kuului vaan kolme lausetta: ”Kuinka te uskallatte? tiedättekö, kenen kanssa puhutte? ymmärrättekö, kuka seisoo teidän edessänne?” Itsessään hän oli sentään kelpo mies, hyvä toverien kesken ja avulias; mutta saatuaan kenraalin arvon, hän ikäänkuin hämmentyi, eksyi tieltä ja lainkaan ei tietänyt, miten olla kuin eleä. Jos hän osui olemaan vertaistensa kanssa, niin oli hän vielä kuin mies ainakin, — mies varsin kelvollinen, vieläpä monessa suhteessa älykäskin mies; mutta kun hän vaan sattui olemaan seurassa, jossa löytyi ihmisiä yhtä arvoluokkaakin häntä alempia, niin siellä hän oli suoraan sanoen kuin lautapää-härkä: oli vaiti, ja hänen asemansa herätti sääliä, semminkin kun hän itse vielä tunsi, että olisi voinut viettää aikansa verrattoman paljoa paremmin. Hänen silmistään näkyi välistä kova halu yhtyä johonkin hauskaan puheluun, mutta hänet pidätti ajatus, eikö se muka ole liian paljo hänen puoleltaan, eikö se ole liian ystävällistä, eikö hän kadota sen kautta merkitystään? Ja sellaisten mietteiden johdosta pysyi hän ikuisesti samassa vaiti olevassa tilassa, lausuen vaan toisinaan jonkinlaisia yksitavuisia ääniä, ja siten hän saikin itselleen ikävimmän ihmisen nimen.
Sellaisen arvokkaan henkilön luo tuli meidän Akaakii Akaakievitshimme ja saapui sinne aikaan kaikkein epäsuotuisimpaan, itselleen varsin sopimattomaan, vaikka arvokkaalle henkilölle kylläkin sopivaan aikaan. Arvokas henkilö oli työhuoneessansa ja puheli parasta kättä sangen, sangen iloisesti erään äskettäin tulleen vanhan tuttavan ja lapsuuden toverin kanssa, jota hän ei ollut muutamaan vuoteen nähnyt. Silloinpa juuri ilmoitettiin hänelle, että tuli muudan Bashmatshkin. Hän kysyi lyhyesti:
— Kuka niin?
— Muudan virkamies, vastattiin hänelle.
— Kah, odottakoon, nyt ei ole aikaa, sanoi arvokas henkilö.
Tässä on sanottava, että arvokas henkilö suorastaan päästi valheen: hänellä oli aikaa; jo aikaa sitten oli hän puhunut ystävänsä kanssa suunsa puhtaaksi ja jo kauan he olivat puhelunväliin pistäneet varsin pitkiä äänettömyyksiä, keveästi vaan taputellen toisiaan reidelle ja sanoen:
— Vai niin, veliseni!
— Niin vai, veikkoseni!
Ja yhtä kaikki käski hän virkamiehen odottaa näyttääksensä ystävälleen, joka moniin aikoihin ei enää ollut palvellut ja oli elähtynyt kotonaan maalla, kuinka kauan virkamiehet odottelevat hänellä eteisessä. Vihdoin kyllikseen puheltuaan ja semminkin tarpeekseen vaiti oltuaan ja poltettuaan sikarinsa loppuun, loikoen mukavassa nojatuolissaan, hän ikäänkuin äkkiä muisti ja sanoi kirjurille, joka oli seisattunut oven luo papereineen: ”Niin vainkin, siellä taitaa seisoa virkamies. Sanokaa hänelle, että hän saa tulla sisään”.
Nähtyään Akaakii Akaakievitshin nöyrän ulkomuodon ja hänen vanhan virkapukunsa, kääntyi hän yhtäkkiä hänen puoleensa ja sanoi:
— Mitä te tahdotte? katkonaisella ja kovalla äänellä, jota hän vastaisen varaksi oli opetellut huoneessaan, yksinäisyydessä ja kuvastimen edessä, jo viikkoa ennen, kuin sai nykyisen paikkansa ja kenraalin arvon.
Akaakii Akakievitsh tunsi jo hyvissä ajoin asianomaista aristelemista, joutui hiukan hämille ja miten kuten, minkä hänelle kielen vapaus salli, selitti, lisäämällä useamminkin kuin muulloin tuota-avukkoa, että näet viitta oli aivan uusi ja nyt oli ryöstetty ihmisettömällä tavalla, ja että hän kääntyi hänen puoleensa, että hän välityksellään niinkuin tuota ...kirjoittaisi herra poliisimestarille, tahi jollekin toiselle ja etsisi viitan. Kenraalista näytti jostakin syystä tuollainen menettely halvalta.
— Hyvä herra! jatkoi hän katkonaisesti, — ettekö järjestystä tunne? Minnekä olette tulleet? Ettekö tunne asiain menoa? Tästä teidän ensin olisi pitänyt jättää anomus kansliaan, sieltä se olisi tullut kanslian päällikölle, osaston päällikölle, sitte olisi annettu sihteerille, ja sihteeri vasta olisi tuonut minulle ...
— Mutta, teidän ylhäisyytenne, sanoi Akaakii Akaakievitsh, kokien koota vähäisen pivollisen jäljellä olevaa mielenmalttia ja tuntien samalla kauheasti hikoilevansa: — Teidän ylhäisyytenne, minä rohkenen vaivata teitä, sillä sihteerit tuota ...eivät ole luotettavaa väkeä...
— Mitä? Mitä? Mitä? sanoi arvokas henkilö; — mistä teillä tuommoinen pöyhkeys? Mistä teillä tuommoiset ajatukset? Mitä hurjuutta se on, joka nuorisossa on levinnyt päälliköitä ja ylhäisempiä vastaan?
Arvokas henkilö ei nähtäväsi huomannut, että Akaakii Akaakievitsh jo oli ehtinyt taa viidenkymmenen, niin muodoin jospa hän olisi voitukin lukea nuorison joukkoon, niin ainoastaan suhteellisesti, se on verrattuna siihen, jolla jo oli seitsemänkymmentä vuotta.
— Tiedättekö, ketä te puhuttelette? Ymmärrättekö, kuka edessänne seisoo? Ymmärrättekö te sen? Ymmärrättekö sen? Minä kysyn teiltä?
Siinä hän poikasi jalkaa, korottaen äänensä niin kovaksi, että toistakin kuin Akaakii Akaakievitshiä olisi hirvittänyt. Akaakii Akaakievitsh menikuin menikin tainnoksiin, horjahti, koko hänen ruumiinsa värähti, eikä hän mitenkään pysynyt seisoallaan. Elleivät palvelijat olisi samassa tulleet häntä pitelemään, niin olisikin kaatua rojahtanut lattialle; hän kannettiin liikkumattomana ulos. Ja arvokas henkilö, hyvillä mielin siitä, että hänen ankaruutensa oli ollut vaikuttavampi kuin olisi voinut odottaakaan, ihan hurmoksissaan ajatellessaan, että hänen sanansa voi saattaa tunnottomaksi miehenkin, katsoi vinoon ystäväänsä nähdäkseen, mitä tämä siitä piti, ja jopa mielihyvällä huomasikin, että hänen ystävänsä oli varsin epävarmassa tilassa ja hänkin puolestaan oli alkanut tuntea pelkoa.
Kuinka hän tuli portaita alas ja ulos kadulle, siitä ei Akaakii Akaakievitsh muistanut mit'ikään. Hän ei tuntenut käsiään ei jalkojaan. Ei kuuna päivinä ollut hänelle vielä niin armotointa kyytiä antanut mikään kenraali saati vielä vieras. Hän käveli pihalla riehuvassa pyryssä, suu auki, horjahdellen katuvieruksilta; tuuli Pietarin tavan mukaan puhalteli häneen joka neljältä haaralta, kaikista poikkikaduista. Silmänräpäyksessä puhalsi se hänelle kulkkuun närän, niin ett'ei hän kotiin tultuaan enää saanut sanaakaan sanoneeksi; hän turvottui ja kävi vuoteen omaksi. Niin ankara on välistä asianomainen kyyti! Toisena päivänä tuli häneen kova kuume. Tauti kiihtyi, kiitos pietarilaisen ilman jalomieliselle auttavaisuudelle, — nopeammin, kuin saattoi odottaakaan, ja kun saapui tohtori, ei hän valtasuonta koetettuaan enää osannut tehdä mitään muuta kuin määrätä hauteita, yksinomaisesti sentähden, ett'ei sairas tykkänään saamatta jäisi lääketieteen hyväntekevää apua; ja siinä sentään ilmoitti hänen välttämättömän loppunsa tulevan puolentoista vuorokauden kuluttua.
Sen jälkeen kääntyi hän emännän puoleen ja sanoi:
— Ja te, muori-kulta, älkää turhaan aikaa kuluttako; tilatkaa hänelle nyt jo petäjäinen arkku, sillä tamminen tulee hänelle liian kalliiksi.
Kuulikohan Akaakii Akaakievitsh nuo hänelle kova-onniset sanat? Ja jos kuuli, tekivätköhän ne häneen kauhistuttavan vaikutuksen? Kävikö hänen sääliksi viheliäistä elämäänsä? — Siitä ei tiedetä mitään, sillä hän houraili koko ajan ja oli kauheassa kuumeessa. Ilmiöitä toinen toistaan kummallisempia näkyi hänelle lakkaamatta: milloin oli hän tilaavinaan Petrovitshilta viitan, varustetun jonkinlaisilla pauloilla rosvoja varten, joita hän lakkaamatta tunsi olevan vuoteensa alla, kutsuipa hän emäntää vetämään yhden rosvon ulos hänen peitteensäkin alta; milloin kyseli hän, miksi hänen edessään riippui tuo vanha kapotti, kun hänellä uusikin on; milloin oli hän seisovinaan kenraalin edessä, kuullen asianomaista ankaruutta ja sanoen: ”Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne!” milloin vihdoin ruokottomuuksiakin puheli, lausumalla mitä hirveimpiä sanoja, niin että vanha emäntäkin risti silmiänsä, koskei ikäpäivinä moista mitään ollut kuullut, semminkin kun sanat välittömästi seurasivat sanoja: ”teidän ylhäisyytenne”. Sitte hän puhui semmoista sekasotkua, ett'ei voitu mitäkään ymmärtää; nähdä voi ainoastaan sen, että kelvottomat sanat ja ajatukset pyörivät vaan viitan ympärillä.
Viimeinpä Akaakii Akaakievitsh raukka heitti henkensä. Ei hänen huonettaan, ei kapineita pantu sinetin alle, sillä ensiksi ei ollut perillisiä, ja toiseksi jäi hyvin vähä perintöä, nimittäin: — tukko hanhensulkia, kirja valkoista ruunun paperia, kolme paria sukkia, pari, kolme nappia, jotka olivat lähteneet irti hänen housuistaan, ja lukijalle entuudestaan tunnettu kapotti. Kenelle nuo kaikki joutuivat, Jumala sen tietää; se totta puhuen ei huvittanut tämän kertomuksen tekijääkään.
Akaakii Akaakievitsh vietiin ja haudattiin. Ja Pietari jäi ilman Akaakii Akaakievitshia, niinkuin häntä ei siellä koskaan olisi ollutkaan. Katosi ja hävisi olento, jota ei kukaan suojellut, joka ei kellekään ollut kallis, ei ketäkään huvittanut, eikä puoleensa kääntänyt edes huomiota luonnontutkijankaan, joka ei jätä neulalle pistämättä tavallista kärpästäkään ja katselematta sitä mikroskoopin läpi, — olento, joka nöyrästi kärsi viraston pilkanteot ja joka vihdoin saamatta osakseen minkäänlaisia peijaispuuhia astui alas hautaan, vaan jonka silmiin kuitenkin, vaikka vasta elämän illalla, vilkahti iloinen vieras viitan haamussa elähyttäen tuokioksi kurjaa elon lasta, ja jonka sitte armotta musersi allensa onnettomuus, niinkuin se musertaa tämän maailman mahtavatkin!...
Muutamia päiviä hänen kuolemansa jälkeen laitettiin hänen asuntoonsa virastosta vartija käskemään häntä oitis saapumaan sinne: päällikkö näet käskee; mutta vartijan oli palaaminen tyhjin toimin ilmoittaen, ett'ei hän enää voi tulla, ja kysymykseen: minkä tähden ei? vastasi sanoilla:
— Niinhän: hän on kuollut; kolme päivää sitte haudattiin.
Niinikään saatiin virastossa tietää Akaakii Akaakievitshin kuolema, ja seuraavana päivänä istui jo hänen sijallaan toinen virkamies, kasvultaan paljoa isompi, joka piirteli kirjaimia ihan toiseen käsialaan, ei niin suoriksi, vaan paljoa enemmän kallelleen ja viistoon.
Mutta kukas luulisi, ett'ei tässä vielä ole kaikki Akaakii Akaakievitshista, että hänen oli sallittu vielä muutamia päiviä elää pauhata kuolemansakin jälkeen, ikäänkuin palkaksi kenenkään huomaamatta vietetystä elämästään? Niinpä kumminkin tapahtui ja onnetoin kertomuksemme saapi odottamatta haaveenomaisen lopun.
Pietarissa levisi yhtäkkiä huhuja, että Kalinkinin sillan tienoilla ja paljoa kauempanakin on ruvennut yöllä näyttäytymään kummitus, virkamiehen haahmossa, joka etsii jotakin ryöstettyä viittaa, ja tuon viitan asemesta, kiskoo jokaisen hartioilta, huolimatta arvon tai säädyn erotuksesta, kaikki viitat: kissan- ja majavannahkaiset sekä ketun-, karhun- ja supinnahkaiset turkit, — sanalla sanoen, kaikenlaiset turkikset ja nahat, joita ihmiset ovat löytäneet oman nahkansa peitoksi. Eräs viraston virkamiehistä näki omin silmin kummituksen ja tunsi siinä heti Akaakii Akaakievitshin; mutta tämä vaikutti häneen semmoisen pelon, että hän lähti juoksemaan, minkä jaloista pääsi ja senpä tähden ei voinut hyvin sitä katsoakaan, hän näki vaan, kuinka toinen hänelle kaukaa näytti sormea. Joka haaralta tuli yhtä mittaa valituksia, että — vähät nimineuvoksista — vielä hovineuvostenkin selät ja hartiat, olivat joutuneet täydellisen vilustumisen alaisiksi, koska viittoja useasti kiskottiin.
Poliisien käskettiin ottaa kummitus kiinni maksoi mitä maksoi, joko elävänä tai kuolleena, ja muille pelottavaksi esimerkiksi rangaista sitä mitä ankarimmalla tavalla; ja poliisit olivatkin vähällä onnistua. Eräs poliisimies näet Kirjushkinin poikkikadulla oli ihan saamaisillaan kummituksen kaulurista kiinni aivan verekseltä, kun tämä yritti ottaa karvakankaisen viitan eräältä virasta eronneelta soittoniekalta, joka aikanaan oli huilua puhaltanut. Tartuttuaan sen kauluriin huusi hän avukseen kaksi muuta toveria, joille hän sen antoi pideltäväksi, ja itse vaan tuokioksi pisti kätensä saappaan varteen ottaakseen sieltä nuuskarasian ja virkistääkseen vähäksi aikaa nenäänsä, jonka oli palelluttanut kuusi kertaa iässään; mutta nuuska oli varmaan semmoista, ett'ei sitä voinut kummituskaan kestää. Ei ehtinyt poliisimies, painettuaan sormellaan oikean sieramensa kiinni, vetää vasempaan puolta kourallista nuuskaa, kun kummitus aivasti niin kovaan, että samalla pujahti irti vartijain käsistä ja ennenkuin nämät olivat tointuneet hämmästyksestä oli tämä mennyt tipposen tiehensä, niin ett'eivät he tietäneetkään, oliko se todellakin ollut heidän käsissään. Siitä pitäen rupesivat poliisimiehet niin kummitusta pelkäämään, että jo varoivat eläviäkin, ja huusivat vaan kaukaa: ”Hoi, sinä, mene matkoihisi;” Rupesipa kummitus-virkamies näyttäytymään Kalinkinin sillan takanakin, herättäen hirveätä pelkoa arkoihin ihmisiin.
Mutta mehän olemme kokonaan jättäneet erään arvokkaan henkilön, joka oikeastaan melkein olikin syynä haaveenomaiseen suuntaan muutoin ihan todenperäisessä kertomuksessa. Ennen kaikkea vaatii totuuden velvollisuus sanomaan, että eräs arvokas henkilö heti armottoman kyydin saaneen, onnettoman Akakii Akaakievitshin poismentyä, tunsi jotakin surkuun vivahtavaa. Sääli ei ollut hänelle vierasta: hänen sydäntään koskivat monet hyvät tunteet, vaikka arvo sangen usein estikin niiden ilmestymisen. Kohta kun hänen luoksensa tullut ystävä oli mennyt ulos huoneesta, vaipui hän syviin mietteihinkin Akaakii Akaakievitsh raukasta. Ja siitä lähtien melkein joka päivä ilmestyi vaalea Akaakii Akaakievitsh, joka ei ollut kestänyt virallista kyytiä. Hänen tilansa siihen määrin huoletti erästä arvokasta henkilöä, että tämä, viikon perästä, päätti lähettää hänen luoksensa erään virkamiehen tiedustelemaan, kuinka ja miten hänen laitansa on, ja eikö todellakin häntä milläkään voisi auttaa; ja kun hänelle kerrottiin Akaakii Akaakievitshin äkkiä kuolleen kuumetautiin, hämmästyi hän kovin, tunsi omantunnon vaivoja ja oli koko päivän huonolla tuulella. Tahtoen vähänkin huvitella ja unhottaa tuon tukalan vaikutuksen lähti hän illan viettoon erään ystävänsä luo, missä hän löysi kelvollisen seuran, ja mikä parasta oli, kaikki siellä olivat melkein samanarvoiset, joten hän ei millään ollut sidottu. Hänen luonteensa tuli vapaaksi, hän kävi miellyttäväksi puheessa ja käytöksessä, — sanalla sanoen, hän vietti varsin hauskan illan. Illalliseksi joi hän parilasia samppaniaa, — keino, joka kuten tunnettu ei vaikuta pahasti iloisuuteen. Samppania taivutti hänen mielensä kaikenlaisiin hullutuksiin; niinpä hän päätti olla menemättä suoraan kotia.
Niin muodoin arvokas henkilö laskeutui portaita alas, kävi rekeen ja sanoi ajajalle: ”— — — kadulle”. Itse hän kääriytyi varsin komeasti lämpöiseen viittaansa ja oli siinä ihanassa tilassa, jota parempaa et löydäkään venäläiselle, se on, jolloin itse ei mitään ajattele, mutta ajatukset sillä välin itsestään päähän pyrkivät, toinen toistaan suloisempina, ilman että on mitäkään vaivaa niitä takaa ajaa ja hakea. Mielihyvillään muisti hän kaikkia vietetyn illan iloisia kohtia, kaikki sanat, jotka pienen seuran olivat nauramaan saanet; useita niistä hän kertoikin puolikovaan ja piti ne aivan yhtä naurettavina kuin ennenkin, ja ilmankos hän sitte itse nauroikin kaikesta sielusta ja mielestä. Toisinaan vaivasi häntä kuitenkin tuulenpuuskat, jotka äkkiä tulivat, Jumala tiesi mistä päin ja mistä syystä, viiltämällä oikein viilsivät hänen kasvojaan, heitellen häneen lumisinkaleita, paisutellen, kuni purjetta, viitan siipiä, tahi äkkiä luonnottomalla voimalla heittäen ne hänen päänsä yli, siten tuottaen hänelle iankaikkisia puuhia niistä ulos ryömiäkseen.
Äkkiä tunsi arvokas henkilö, että joku sangen kovasti tarttui hänen kauluriinsa. Käännyttyään, huomasi hän lyhytkasvuisen miehen vanhassa, kuluneessa virkapuvussa, ja kauhulla tunsi hän siinä Akaakii Akaakievitshin. Virkamiehen kasvot olivat kalpeat kuin lumi, ja ihan kuolleen näköiset. Mutta arvokkaan henkilön kauhu nousi kaikkien rajojen yli, kun hän huomasi, että kummituksen suu meni väärään ja, laskien häneen hirveätä haudan hajua, lausui tämmöisiä sanoja:
— Sinäpäs vihdoin oletkin! minä sinua tuota ...sain kiinni kaulurista! sinunpa viittaa minun onkin tarvis! et pitänyt huolta minusta, vieläpä päälliseksi kyydinkin annoit; — annapas tänne nyt omasi!
Arvokas henkilö raukka oli vähällä kuolla. Vaikka kovaluontoinen hän olikin kansliassa ja yleisesti alempia kohtaan, ja vaikka jokainen, katsottuaan vaan hänen miehuulliseen muotoonsa ja vartaloonsa, sanoi: ”Huh, minkälainen luonto!” niin nyt hän, kuten sangen monet, jotka ulkonäöltään ovat sankarimaiset, tunsi kuitenkin sellaisen pelon, että hän, eikä juuri syyttä, luuli saavansa jonkinmoisen taudinvieskan. Itsekin hän heitti sukkelammin hartioiltaan viitan ja huusi ajajalle ihan vieraalla äänellä: ”Aja täyttä karkua kotia!” Ajaja, kuultuaan äänen, jommoinen lausutaan tavallisesti päättävinä hetkinä ja jota seuraa jotakin paljo todellisempaa, kätki, oli mitä oli, päänsä hartioihinsa, vetäsi piiskalla hevosta, joka kiiti kuin nuoli. Vähän enemmän kuin kuuden minuutin kuluttua oli arvokas henkilö jo talonsa portaiden edessä. Vaaleana, pelästyksissään ja ilman viittaa tuli hän kotiaan, pääsi joten kuten huoneesensa ja vietti yön sangen levollisesti, niin että tytär seuraavana päivänä aamulla, teetä juotaessa, sanoi hänelle suoraan: ”Sinä olet tänään ihan vaalea, isä!” Mutta isä oli vaiti, eikä puhunut kellekään mitään siitä, mitä hänelle oli tapahtunut ja missä oli, ja minne oli aikonut mennä. Tämä tapaus teki häneen kovan vaikutuksen. Hän jo sanoi paljoa harvemmin alemmilleen: ”Kuinka te uskallatte? Ymmärrättekö, kuka on edessänne?” Ja jos sanoikin, niin ei koskaan ennen, kuin oli kuunnellut, mitä asia koski.
Mutta merkillisempää on se, että siitä pitäen kummitus-virkamiehen ilmestyminen täydellisesti lakkasi; nähtävästi oli kenraalin viitta paras hänen hartioilleen; ainakaan ei kuultu missään sellaisia tapauksia, että keltään olisi ryöstetty viitta. Monet toimelliset ja huolelliset ihmiset eivät sentään mitenkään voineet rauhoittua ja puhelivat, että etäisissä kaupunginosissa sittenkin vielä näyttäytyy kummitus-virkamies. Ja todellakin näki eräs Kolomnan kaupunginosan poliisimies omin silmin, kuinka aave näyttäytyi erään talon takaa; mutta luonnoltaan vähän heikko kun oli, niin että kerran tavallinen täysikasvuinen porsas, joka hyökkäsi ulos erään talon pihalta, kaatoi hänen kumoon, suurimmaksi nauruksi ympärillä seisoville ajureille, joilta hän semmoisesta pilkanteosta vaati kopekan mieheltä nuuskarahoiksi, — siis, heikko kun oli, ei hän tohtinut ottaa sitä kiinni, — niin vaan kävi pimeässä hänen jäljestään, siksi kun aave äkkiä katsoi taakseen, seisahtui ja kysyi:
— Mitäs sinä tahdot?
Ja näytti semmoista nyrkkiä, ett'ei elävillä löydäkään. Poliisimies vastasi:
— En mitään, ja kääntyi samassa takaisin. Kummitus oli jo kuitenkin kasvultaan paljoa isompi, kauhean isoviiksinen ja suunnattuaan askeleensa, kuten näkyi, Obuhovan sillalle päin, katosi kokonaan yön pimeyteen.
Loppu.
Valvoja 1-3/1883.
