Kyttyräselkä.
Kirj. Kaarlo Terhi
Aurinko paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta, kadut rakennuksineen uiskentelivat kuin valomeressä, miljönät tomuhiukkaset karkeloivat ilmassa, ja leppoinen tuulenhenkäys hiveli pehmoisesti kulkijan kasvoja.
Puistosta, missä puut alkoivat silmukoitaan kehittää, kajahteli kirkkaassa ilmassa iloinen nauru, johon peipposen liverrys tuontuostakin yhtyi.
Lapsiparvi se oli, joka siellä huoletonna temmelsi ja teiskaroi. Toiset leikkivät uutta peliä, viskaten kiekkonsa korkealle ilmaan ja tavotellen sitä langalle, joka oli heidän kummassakin kädessään. Kaikilla ei ollut onni omata tuota kapinetta; he huvittelivat juoksemalla piilosilla tai rimpuilivathe toistensa kimpussa.
Syrjemmällä, puiston nurkassa olevassa hiekkakasassa askaroi tyttönen. Hänen hienoissa piirteissään oli jotakin kypsynyttä, varhain kehittynyttä. Isot, kauniit siniset silmänsä katsoivat omituisen tarkkaavasti toisten puuhia.
Hän oli kyttyräselkä, onneton.
Joko oli hoitajansa lapsena pudottanut hänet tai oli hän muulla tavoin turmellut muuten niin kauniin ruumiinsa.
Hän näki, miten pojat valitsivat tytöistä leikkitoverin ja miten tytöt eleillään ja silmiensä kiehtovilla katseilla koettivat olla heille mieliksi. Sitten he villissä kilpajuoksussa kiitivät pois, palaten hiestyneinä, läähättäen, mutta iloisina kuin ahtaasta karsinasta nurmelle lasketut vasikat.
Miksei kukaan pojista tahtonut leikkiä hänen kanssaan, miksi annettiin hänen riutua yksin ikävissään? Eikö siis hän ollut viehättävä kuten nuo muut tytöt, eikö hän voinut iloita, eikö hänen seuransa voinut huvittaa poikia?
Hänen pieni sydämensä tunsi omituista katkeruutta. Se sanoi että hänelle tehtiin vääryyttä, jota hän ei ollut ansainnut.
Hän oli usein huomannut, miten vanhempansa ja muut katselivat häntä säälien, vaikka koettivat sitä salata häneltä. Ja ikäistensä seurassa hän oli pannut merkille, miten hänet asetettiin erikoisasemaan toisten suhteen. Hän tiesi niin hyvin, että se oli tuo iso, ruma kyttyrä hänen selässään, joka sen teki. Ja se tuotti hänelle tuskallista kipua. Oliko hän itse syypää siihen, oliko se tullut hänen omasta tahdostaan siihen? Tulisiko aina niin olemaan, tultaisiinko hänet aina pitämään poikkeusasemassa, kiellettäisiinkö häneltä oikeus kaikkeen iloon ja nautintoon, jota elämä niin runsaasti muille tarjosi?
Hän oli väsynyt yksin leikkimään hiekalla. Se olikin hänen mielestään vain pikkulapsia varten. Hän koetti karkoittaa nuo ikävät ajatuksensa ja liittyä muiden seuraan. Lapset alottivat juuri parijuoksun ja etsivät itselleen kumppania. Kukaan ei pyytänyt häntä parikseen, vieläpä joku isommista armollisesti huomautti että hän voisi kaatua ja loukata itsensä. Se koski häneen, niin että hän vaivoin voi pidättää itsensä itkusta. Masentuneena hän jätti seuran ja alkoi hitaasti kulkea kotiinpäin. Mutta vielä kaukaa hän kuuli lasten helakan naurun, poikien huudot ja tyttöjen kengän kapseen. Ja mennessään hän yhä mietti, miksi häntä ei huolittu toisten seuraan, miksi pojat eivät tahtoneet häntä kumppanikseen. Oh, tuo kyttyrä se oli hänen onnettomuutensa. Jos jonkun piti sellaista kantaa, niin miksi sen piti olla juuri hän? Miksi ei yhtä hyvin joku muu, tyttö tai poika, se tai se tai se? Valitsiko onnettomuus uhrinsa niinkuin onnetarkin suosikkinsa? Pitikö hänen kärsiä jonkun muun puolesta tai ehkä kaikkien muiden puolesta yhteensä?
Lapsi saapui vihdoin kotiinsa. Äiti huomasi hänen surunsa ja kysyi syytä siihen.
— Äiti, minä ottaisin diabolopelin, pyysi hän.
Äiti katsoi häneen.
— Miksi juuri sen, lapseni? Sinullahan on kumipallo ja monta muuta leikkikalua.
— Diabolopeliä leikitään yksin, vastasi lapsi merkitsevällä äänellä. Sitä ei voi leikkiä kaksin, vaan tytöt ja pojat erikseen.
Äiti silitti hellästi lapsen hiuksia ja suuteli häntä otsalle.
— Sinä saat, lapseni, sen, sanoi hän.
Ja riemusta hyppi sydän lapsen rinnassa.
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 21 30.5.1908.
