Vanhuus.
Kirj. A. Tshehoff.
Venäjänkielestä suom. Jalmari Aalberg.
Arkkitehti, valtioneuvos Uselkoff oli saapunut synnyinkaupunkiinsa, jonne häntä oli kutsuttu korjaamaan sikäläistä hautausmaan kirkkoa. Tässä kaupungissa oli hän syntynyt, kasvanut ja naimisiin mennyt, mutta siitä huolimatta oli hänen vaikea sitä enää tuntea. Niin oli kaikki muuttunut. Kahdeksantoista vuotta sitte, jolloin hän oli Pietariin muuttanut, olivat esim. asemahuoneen kohdalla pikku pojat vielä peltohiiriä pyydystelleet; pääkadun varrella olevan korkean hotellirakennuksen sijalla oli silloin vielä ainoastaan ruma, harmaja aita. Mutta vielä enemmän kuin kaupungin ulkomuoto olivat muuttuneet ihmiset. Hotellin palvelijalta sai Uselkoff kuulla, että enemmän kuin puolet niistä ihmisistä, jotka hän muisti, oli joko kuollut, köyhtynyt tai unhotettu.
— Muistatko sitte Uselkoffia? — kysyi hän vanhalta palvelijalta. — Arkkitehtia, joka erisi vaimostaan ... jolla oli täällä oma talokin. Varmaankin muistat edes hänet.
— En muista ...
— No, muisteleppas tarkemmin! Olihan hän yhteen aikaan täällä niin kuuluisa, että issikatkin hänestä puhuivat. Etkö muista, miten asianajaja Shapkin hänelle eron vaimostaan toimitti — saraa Shapkin, jolle kerran klubissa selkään annettiin.
— Ivan Nikolaitsh'ko?
— Niin juuri ...Vieläkö hän elää, vai joko on kuollut?
— Vielä hän, Jumalalle kiitos, elävitten joukossa on. Nykyään on hänellä täällä oma konttoori ... ja komeasti elää ... Omistaa jo kaksi taloakin. Hiljan tyttärensäkin jo naimisiin antoi.
Hetken aikaa käveli Uselkoff edes takaisin huoneessaan miettien. Lopulta päätti hän aikaa tappaakseen kävästä Shapkinin luona. Hänen tultuaan ulos hotellista ja hiljakseen kävellessään katua myöden löi kello kaksitoista. Shapkinin tapasi hän konttorissa ja tuskin enää tunsi häntä. Entinen hoikkavartaloinen, liukaskielinen asianajaja vilkkaine, röyhkeine ja juomisen rumentamine kasvonpiirteineen oli muuttunut vaatimattomaksi, harmajahapsiseksi, raihnaaksi ukoksi.
— Ette varmaankaan enää tunne minua, olette tietysti jo unohtanut ... alkoi Uselkoff. — Minä olen Uselkoff, entiseen aikaan olin teidän kanssanne asioissa ...
— Uselkoff? Muistan, muistan, sanoi Shapkin hämmästyneenä ja kohta alkoi satamalla sataa huudahduksia, kysymyksiä ja muistelmia.
— Enpä tosiaankaan enää luullut teitä näkeväni! En tosiaankaan! — ihmetteli Shapkin. — Millä saan teitä kestitä? Suvaitsetteko sampanjaa tai ostaria? Paljon olen teistä, ystäväni, aikoinani hyötynyt, jonka vuoksi en kitsastele teitä kestitessäni.
— Minä pyydän, älkää kestitsemisiä ajatelko, — sanoi Uselkoff. — Minulla ei ole aikaa ... täytyy näet heti paikalla lähteä hautuumaalle, kirkkoa tarkastamaan, jonka olen ottanut korjatakseni ...
— No sehän sopii mainiosti. Vähän suurusta syötyämme voimme lähteä yhdessä. Minulla on erinomaiset hevoset. Niillä kyllä teidät perille vien ja vielä kirkonvanhimmankin kanssa tuttavaksi teen ... Tuntuu aivan siltä, ystäväiseni, kuin tahtoisitte päästä erilleen minusta, pelkäisitte minua. Istukaahan toki lähemmäksi. Ei minua nyt enää pelätä tarvitse, he, he. Ennen olin tosiaankin liukas mies, jonka lähelle ei ollut hyvä tulla, mutta nyt olen jo vettäkin hiljaisempi ja ruohoakin matalampi. Olen näet vanhentunut, on perhe ... ja lapsia ... Kohta kenties tulee jo kuolonkin hetki.
Suurusta syötyään läksivät ystävykset parihevosilla ajamaan kaupungin ulkopuolella olevalle hautausmaalle.
— Niin, niin, oli sekin aika! — sanoi Shapkin rekeen istuessaan. — Kun sitä ajattelemaan rupeaa, niin ei tahdo enää uskaltaa muistiinsa luottaa. Muistatteko, miten vaimostanne erositte? Onhan siitä kulunut jo lähes parikymmentä vuotta. Olette kai jo unohtanut koko jutun, mutta minä sen vielä hyvin muistan, aivan kuin se olisi eilen tapahtunut ... Kauheasti oli minulla siitä asiasta vaivaa ja mielipahaa! Siihen aikaan olin vielä sukkela mies, en juuri kaikkein herkkätunteisimpia, täydellinen jesuiitta ja paljoa en välittänyt, mitä tein ... Arveluttavimpiinkin asioihin ryhdyin rohkeasti, varsinkin jos oli hyvä palkkio tiedossa, kuten esim. teidän asiassanne ... Paljonko te taas minulle maksoittekaan ? Viisi, kuusi tuhatta muistaakseni! Kannattaahan mokoman summan edestä vaivaakin nähdä. Te lähditte silloin Pietariin ja jätitte koko asian minun huostaani, annoitte minulle vallan toimia mieleni mukaan. — Vaimo vainajanne, Sofia Mihailovna, oli tosin porvarillista syntyperää, mutta siitä huolimatta ylpeä ja itserakas. Helppoa ei ollut saada häntä rahalla viekoitelluksi tunnustamaan itsensä syylliseksi. Kun menin hänen luokseen keskustelemaan asiasta, niin ei hän ottanut minua vastaan. Sanoipa vielä palvelijalleen :”Maska, enkö ole sanonut sinulle, etten ota vastaan heittiöitä.” Koetin kaikin tavoin ... kirjoitin kirjeitä, odotin sopivaa tilaisuutta kohdatakseni häntä, mutta mikään ei onnistunut. Lopulta täytyi toimia kolmannen henkilön kautta ... Kauvan sain hänen kanssaan temmeltää ja vasta sitte, kun lupasitte antaa hänelle kymmenentuhatta, suostui. Summa oli liian suuri, jotta olisi voinut kiusausta kestää. Hän itki, sylki minua vasten silmiä, mutta suostui kuitenkin ja tunnusti itsensä syylliseksi!
— Mutta minähän, muistaakseni, maksoin viisitoista tuhatta siitä hauskuudesta, — mutisi Uselkoff.
— Niin, niin, se on totta, minä erehdyin! — sanoi Shapkin hämillään. Muuten, asia on jo niin vanha, ettei sitä enään kannata salata. Kymmenentuhatta annoin näet hänelle, loput pidin vaivoistani ... Petin teitä molempia. Mitäpä menneistä asioista enää hävetä .... Ja keltä sitte olisin ottanut, jollen teiltä … Olittehan rikas, hyvinvoipa mies …, ja ansaitsitte suuret rahat ... Muistanpa vielä, miten yhdestä ainoasta urakasta voititte kaksikymmentätuhatta ... Kenestä sitte olisin hyötynyt, jollen teistä? Ja tunsinpa sitäpaitsi, tunnustan suoraan, hieman kateuttakin teitä vastaan ...Vaikka näet miten olisitte ihmisiä nylkeneet, niin teille vaan kumarrettiin, minua sitävastoin muutamien ruplapahaisten vuoksi piestiin kuten koiraa … Mutta mitä niistä enää on muistelemista! Paras on unohtaa tykkänään.
— Mutta kertokaahan toki, miten Sofia Mihailovna sittemmin eleli.
— Sillä kymmenellätuhannellako? Huonosti. Jumala tietäköön, mikä häntä oikeastaan riivaamaan rupesi, kenties omatunto alkoi vaivata siitä, että oli itsensä rahasta myynyt tai kenties todellakin rakasti teitä, mutta juomaan vaan rupesi. Heti rahat saatuaan alkoi hän viettää huimaa elämää, — ajella upseerien kanssa kolmivaljakolla ... ja kun hän heidän seurassaan ravintolassa istui, niin ei siinä viiniä tai muuta helpompaa juomaa juotu, vaan puhdasta konjakkia.
— Niin, aina oli hän ollut huimapäinen ... Paljo sain hänen tähtensä kärsiä. Pienimmästäkin syystä alkoi hän kiukutella ... ja silloin oli leikki kaukana.
— Kului pari, kolme viikkoa. Istuin kotona työpöytäni ääressä. Äkkiä avautui ovi ja hän astui sisään ... aivan päissään. ”Ottakaa”, sanoi hän, ”takaisin kirotut rahanne!” ja samalla heitti hän minulle vasten silmiä paperikäärön. Aukaisin kimpun ja luin rahat ... Ainoastaan viisisataa oli hän ehtinyt tuhlata.
— Mihin panitte rahat?
— No juttu on jo niin vanha, etten sitä salaamaan rupea ... Rahat pidin tietysti itse. Miksi minuun niin oudosti tuijotatte? Odottakaahan, niin kerron edelleen … Siitä koitui kokonainen romaani. Noin parin kuukauden kuluttua tulin kerran kotiin yöllä hieman pöhnässä ... Otettuani tulen huomasin Sofia Mihailovnan istuvan sohvallani. Hän oli myöskin päihtynyt ja kovin kiihtynyt; kasvoissa oli kummallinen hurjuuden ilme, niin oli kuin olisi hulluinhuoneesta karannut ... ”Antakaa, sanoi hän, takaisin rahani, olen nyt tarkemmin miettinyt asiaa. Kun kerran olen joutunut huonoille teille, niin antaa mennä. Kuuletteko, konna, antakaa tänne rahani!” Ikävä juttu!
— Ja te — tietysti annoitte?
— Annoin muistaakseni, kymmenen ruplaa ...
— No, miten saatoittekaan siten menetellä? — mutisi Uselkoff. — Jollette itse voinut tai tahtonut antaa hänelle, niin olisitte kirjoittanut minulle ... Enhän minä voinut tietää, millä kannalla asiat olivat.
— Ystäväiseni, miksi minä olisin teille kirjoittanut, kun hän sen itse teki sittemmin sairashuoneessa maatessaan?
— Niin, niin — Minulla oli siihen aikaan niin paljo puuhaa uudesta avioliitostani, etten joutunut kirjeitä edes lukemaan. Mutta ettehän te muistaakseni tuntenut mitään vastenmielisyyttä Sofiaa vastaan, miksi ette te auttanut häntä?
— Asiaa ei voi nykyiseltä kannalta katsoa. Nyt ajattelemme me toisin kuin silloin. Nykyään antaisin hänelle kenties vaikka tuhat ruplaa, mutta silloin en niitä kymmentäkään ilmaiseksi antanut. Ilettävä juttu! Aika on jo unohtaa se kokonaan ... Mutta nythän me olemmekin jo perillä.
Reki pysähtyi hautuumaan portille. Uselkoff ja Shapkin astuivat alas reestä, menivät sisään portista ja alkoivat käyskennellä pitkin pitkää, leveätä lehtikujaa. Paljaat kirsikkapuut ja akaasiat, harmajat ristit ja hautakivet olivat huurteen peittämät. Lumihiuteet kimaltelivat kirkkaassa auringonpaisteessa. Ilmassa tuntui suitsutussavun ja tuoreen mullan haju.
— Kaunis on teillä hautausmaa! — sanoi Uselkoff. — Niin on kuin puutarha.
— On kyllä; mutta vahinko vaan, että tuon tuostakin tahtovat hautapatsaita varastella. Tuolla oikealla olevan malmisen hautaristin takana on Sofia Mihailovnan hauta. Tahdotteko mennä katsomaan?
Ystävykset kääntyivät oikealle ja alkoivat syvässä lumessa rämpiä malmiselle hautaristille.
— Tuossa, — sanoi Shapkin osoittaen pientä valkoisesta marmorista tehtyä hautapatsasta. — Eräs vänrikki tuon patsaan hänen haudalleen pystytti.
Hitaasti paljasti Uselkoff kaljun päänsä. Shapkin seurasi hänen esimerkkiään ja auringon paisteessa loisti toinenkin kalju päälaki. Ympärillä vallitsi haudanhiljaisuus, oli kuin olisi ilmakin ollut kuollut. Ystävykset katselivat hautapatsasta ääneti ja mietteisiin vaipuneina.
— Siellä lepää rauhassa, — virkkoi vihdoin Shapkin. — Ei hänen enää tarvitse surra sitä, että itsensä syylliseksi tunnusti ja konjakkia joi. Eikö totta, Boris Petrovitsch?
— Mikä sitte? — kysyi Uselkoff ynseästi.
— Se, että miten vastenmielinen menneisyys lieneekin, se kuitenkin on parempi kuin nämät ...
Ja Shapkin osoitti harmaita hapsiaan.
— Ennen en koskaan ajatellutkaan kuolemaa. Jos ennen olisi kuoleman kanssa tekemisiin tullut, niin enpä olisi arvellut antaa sille vaikka kymmenen tikkiä etukäteen, mutta nyt on toista ... Mutta, mitäpä tehdä. Murhe valtasi Uselkoffin mielen. Hän tahtoi itkeä yhtä intohimoisesti kuin ennen oli rakastanut. Ja hän tunsi, että hän tällä hetkellä voisi itkeä maukkaasti, ja että se virkistäisi häntä. Silmänsä kostuivat ja hän tunsi jo kurkussaan ikäänkuin möhkäleen, mutta ... häntä hävetti vieressä seisovan Shapkinin läsnäolo. Äkkiä kääntyi hän ympäri ja meni kirkkoon.
Vasta kahden tunnin kuluttua, keskusteltuaan kirkon vanhimman kanssa ja tarkasteltuaan kirkon, käytti hän hyväkseen otollista hetkeä, jolloin Shapkin jutteli papin kanssa, ja juoksi itkemään. Salaa, varkain, hiipi hän hautapatsaalle alinomaa katsahtaen taakseen. Saavuttuaan sen luo antautui hän surunsa valtaan. Pieni, valkea patsas katseli häneen niin viettiväisen surullisesti ja viattomasti, aivan kuin olisi sen alla levännyt puhdas tyttönen eikä irstas, miehestään eroitettu vaimo.
— Kunhan voisin itkeä, itkeä, — ajatteli Uselkoff.
Mutta otollinen hetki oli jo ohitse. Ukko koetti tosin kaikin voimin räpytellä silmiään ja antautua surun valtaan, mutta kyyneleet eivät sittekään nousseet silmiin eikä pala kurkkuun. Noin kymmenkunnan minuuttia siinä seistyään läksi Uselkoff etsimään ystäväänsä.
— Vanhuus, vanhuus! — ajatteli hän. — Ainoa huvitus olisi kyyneleissä, mutta nekään eivät enää vuoda!
Kansan Toveri n:o 3 15.2.1900.
