Lentohiekkaan vajonnut.
suomennos ranskankielestä.
Tapahtuu toisinaan että mies, matkustaja tahi kalastaja, kävellessään rantamalla matalan veden aikana, äkkiä huomaa jonkun minuutin kävelleensä hieman hankalasti. Ranta hänen jalkainsa alla on kuin pikeä; hänen saappaidensa anturat tarttuvat siihen; se ei enää ole hietaa vaan liimaa.
Ranta on aivan kuiva, mutta jokaisella askeleella, minkä hän ottaa, heti kun hän nostaa jalkansa, jälki täyttyy vedellä. Mutta silmä ei ole huomannut mitään muutosta; ääretön rantama on sileä ja tyyni; hiedalla on entinen näkönsä; mikään ei erota turvallista pintaa siitä mikä ei enää ole turvallinen; iloinen pikku parvi hietakärpäsiä hyppii edelleenkin suristen vaeltajan jaloissa. Mies jatkaa matkaansa, kulkee eteenpäin, taipuen sivullaan oleviin etäisiin äyräisiin päin.
Hän ei ole huolissaan. Huolissaan mistä? Hän vaan jollakin tavoin tuntee jalkojensa painon lisääntyvän jokaisella askeleella. Äkkiä hän vajoaa.
Hän vajoo pari kolme tuumaa. On selvää ettei hän ole oikealla tolalla. Hän pysähtyy ottamaan selkoa suunnasta, ja katsoo jalkoihinsa. Ne ovat kadonneet. Hieta peittää ne. Hän vetää ne ylös hiedasta: hän tahtoo peräytyä. Hän kääntyy takaisin, ja uppoaa syvemmälle. Hieta ulottuu hänen nilkkaansa; hän tempautuu ylös ja heittäytyy vasemmalle; hieta nousee puolisääreen. Hän heittäytyy oikealle; hieta peittää pohkeet. Silloin hän sanomattomaksi kauhukseen huomaa joutuneensa lentohiekkaan, huomaa että hänellä on allaan tuo kamala aine, jossa ei ihminen voi kävellä enemmän kuin kalakaan uida. Hän heittää pois taakkansa, jos hänellä on sellainen, keventää itseään kuin hädässä oleva laiva; se on jo myöhäistä; hieta käy hänelle yli polvien. Hän huutaa, heiluttaa hattuaan tahi nenäliinaansa; hieta yllättää hänet yhä enemmän. Jos rantama on autio, jos maa on liian kaukana, jos mitään apua ei ole näkyvissä, niin kaikki on hukassa.
Hän on tuomittu tuohon kamalaan hautaukseen, pitkälliseen, järkähtämättömään ja armahtamattomaan, jota on mahdoton viivyttää tahi jouduttaa, joka kestää tuntikausia, joka tarttuu sinuun ollessasi täysissä voimissa ja vapaana ja vetää sinua jaloista, jokaisella ponnistuksellasi ja huudollasi kiskoen sinua vähän syvemmä, upottaen sinut hitaasti maahan, katsellessasi sinistä taivasta, merellä purjehtivaa laivaa, laulavia lintuja ja lempeää päiväpaistetta. Uhri yrittää istuutua, maata, ryömiä; jokainen liikahdus vajottaa häntä; hän oikasee itseään ja vajoaa; hän tuntee tulevansa niellyksi. Hän huutaa, rukoilee, on toivoton.
Hieta nousee uumille, saavuttaa rinnan. Hän nostelee käsivarsiaan, päästää raivostuneita ähkäyksiä, tarttuu liejuun kynsillään, tahtoo pidellä kiinni tuosta oljenkorresta, nojaa kyynäspäihinsä, tempautuakseen irti; nyyhkyttää hurjistuneena; hieta nousee; hieta saavuttaa hänen hartiansa; hieta saavuttaa hänen kaulansa; ainoastaan kasvot ovat nyt näkyvissä. Suu huutaa, hieta täyttää sen — äänettömyys. Silmät vielä tuijottavat, hieta sulkee ne — yö. Nyt peittyy otsa, vähän tukkaa liehuu hiedan yläpuolella; käsi tulee pinnalle, liikkuu, vavahtaa, ja hietakenttä leviää taas sileänä ja tasaisena.
Victor Hugo
Kansan Toveri n:o 1 15.1.1900.
