Vihillä.
Maalaiskertomus.
kirj. Osk. Behm
Rovasti seisoi silmälasit otsalle vedettyinä ja katseli miettiväisenä ulos salin kaksinkertaisesta akkunasta. Hän ei muistanut milloinkaan tähän aikaan vuodesta pyryttäneen ja tuulleen niin tuimasti kuin kolmena viimeisenä vuorokautena. Viime yönä oli pyry tosin tauonnut, mutta tuuli puhalteli yhä vaikka hieman lauheammin, paisuttaen kinoksia kaidoilla teillä. Rovastia hieman huolestutti, ajatellessaan sitä suurtyötä, mikä noitten ahtaitten, koukkuisten teitten puhtaaksi luomisesta oli koituva ... Kas niin ikään, siellähän lähtevät liikkeelle kirkkoväärtiltä... Kolme hevosta ja ainakin puoli tusinaa miestä, kaikilla lapiot ja pitkät seipäät olalla. Miehet alkavat käydä hevosten edellä polkien ja lapioiden. Toisinaan näkyy vain selät hevosilta, kun ne siellä loikkien ja vauhtia ottaen yrittävät pysytellä miesten jälissä. Muistakin taloista lähdetään liikkeelle. Huudetaan ja hoilataan, ja ryskyen kaatavat aidat aasien teitten edestä. Mutta kas! Mitä siellä? Rovasti kohotti silmälaseja yhä ylemmäksi otsalleen, siristi silmiään ja painoi nenänsä aivan akkunaruutuun kiinni:
— Anna muoriseni tulehan tänne!
Ruustinna, pitkähkö, tummanverevä, ruskeasilmäinen ja likinäköinen vaimoihminen ilmestyi tuossa paikassa viereisestä huoneesta, asetti kakkulat paremmin nenälleen ja kurkisti akkunasta ulos.
— Mitä niin? Mitä on tekeillä?
— Etkö sinä sitten näe — noita kahta tuolla saunan polulla? Katso, nyt näkyy vain naisen pää.
Ruustinna asetti vielä yhdet kakkulat nenälleen, ja näki hänkin sen, mikä niin voimakkaasti veti rovastin huomion puoleensa. Siellä oli mies ja nainen, jotka kaikesta päättäen pyrkivät pappilaan. Miehellä oli sukset ja tali hyvin toimeen, mutta nainen, jolla oli käytettävänään vain omat jalkansa, oli pahemmassa kuin pulassa. Toisinaan upposi hän kokonaan kinoksiin, ja silloin nähtiin vain valkoisia lumiryöppyjä siinä paikassa missä naisen piti olla. Mutta sitten sukelsi sieltä jälleen esille valkonen muodoton käärö ja alkoi heiluttaa jotakin ilmassa. Kun hätä oli suurin, ojensi mies naiselle toisen sompansa ja koetti sen avulla onkia hänet ylös pohjattomasta kinoksesta, mutta tavallisesti sillä seurauksella, että hänkin suistui suksilta, ja niin ryömivät ja kahlasivat molemmat hongikossa, kunnes taasen löysivät kiinteän jalansijan allansa. Kerran otti mies naisen taakseen suksille ja tämä tarrasi lujasti kiinni hänen turkkinsa selkämykseen. Mutta kun hänen piti lähteä liikkeelle, tupsahtivatkin he molemmat suulleen, mies alle ja nainen päälle, ja nyt alkoi ryömiminen ja kahlaaminen uudestaan.
Rovasti ja ruustinna seurasivat syvällä mielenkiinnolla tätä ihmisten ja lumikinosten välistä taistelua. Rovasti ihmetteli ketä ne mahtoivat olla, kun näin aikaisin olivat liikkeelle lähteneet, ennenkuin tiet oli saatu luoduiksi auki. Aivan varmasti pyrkivät he pappilaan. Mutta missä asioissa? Ehkä he tulivat kuulutuksille, sillä olihan tänään pyhän aatto. Mutta kylläpä heillä mahtoi olla kiire, koska olivat tällaisella kelillä matkaan lähteneet. Rovasti aikoi kutsua tallirengin ja pyytää häntä vapauttamaan tuon vaimoraukan pahasta. Mutta sitten tulikin hän ajatelleeksi, että tallirenki mahtoi olla muitten mukana lunta luomassa, ja niin sai se jäädä silleen. Hän ei muuten ollut oikein hyvillään odotettavissa olevasta käynnistä. Hän oli saanut elää kolmisen päivää täydessä rauhassa kaikilta asioissakävijöiltä ja kaikilta kansliatoimilta, ja nyt se taas alkaisi tuo alituinen kellonkilinä eteisessä ja saapasteleminen kansliassa! Seurakunta oli nim. suuri.
Nuo kaksi kinoksissa kahlaajaa onnistuivat vihdoinkin pääsemään luodulle polulle, joka johti pappilan kuistille. Siinä pysähtyivät he ja alkoivat ankarasti pudistella lunta toisistaan. Mies suomi naista karvalakillaan ja nainen koetti suurilla villalapasillaan puhdistaa miehen turkin takamustaa. Lopuksi istahtivat he kuistille ja riisuivat jalkineensa, jotka olivat täynnä lunta.
Nyt tunsi rovasti heidät.
Sehän on Santamäen Kusti, keski-ikäinen loinen kirkonkylän laitapuolelta, ja hänen kihlattu ja kuulutettu kainaloisensa Leena Virtanen. — Niin, olipa jo todellakin aika heidät vihittää itsensä. Kohta oli vuosi kulunut siitä, kun heidät oli kuulutettu, ja rovasti oli jo pari kertaa huomauttanut heille, että vihkimisen ja kuulutusten välinen aika ei saa venyä kovin pitkäksi.
Nyt kuului kopinaa ja niistämistä kuistilta ja hetkisen kuluttua olivat tulokkaat kansliassa.
Kusti, joka astui ensin sisälle, oli lyhytkasvuinen, leveäharteinen, pienillä hyväntahtosilla silmillä, vaaleilla viiksillä ja niskassa kipristyvällä tukalla varustettu mies. Äskettäin ajetuilla poskilla näkyi paikoittain pieniä parranhaivenia, aivan kuin pajupensaita vanhalla niityllä ja leukaan oli hän liisteröinyt harmaan paperikaistaleen. Silloin kun hän hymyili, ja sen hän teki usein, vetäytyivät kasvot tuhansiin ryppyihin ia leveä suu paljasti kaksi riviä ruskeita, vinoja hampaita.
Nainen oli pitkäkasvuinen ja jykevätekoinen, ja hänen kasvonsa olivat rokonarpien peittämät. Hän oli todellakin kömpelön ja nolon näköinen, seisoessaan siinä ovenpielessä ja niiatessaan loppumattomiin. Mutta hänen pienissä, ruskeissa silmissään katse joka osoitti rohkeutta ja tarmoa. Hänen tumma, puolivillainen hameensa, joka oli matkalla ollut käärittynä ylös oli käynyt lukemattomiin ryppyihin, jota hän turhaan koetti käsillään silitellä.
— Te tulette kaiketi vihittäviksi? rovasti sitten kun tervehdykset oli lausuttu ja pariskunta oven viereiselle nahkasohvalle. — Eikä se aikaistakaan … Mutta tällaisella kelillä, —
— Olihan tuo hieman vaikeata, vastasi Kusti ja nykäsi vieruskumppaniaan kyynärpäähän. — Sainpa tuota välillä sekä vetää että työntää. Mutta minä sanoin aamulla Leenalle: tänään sitä käydään vihille, sillä enhän voi mennä metsään puunhakkuuseenkaan tällaisella kelillä ... enkä tuota liioin tahdo ottaa useammin haukkumisia rovastiltakaan.
— Hm! virkkoi rovasti
Mutta Leena iski kiinni.
— Suas sentään, Kusti, kuinka puhut! Koska rovasti on haukkunut? Hänhän sanoi vaan talvella kinkereillä: «Kuules Kusti Santamäki», sanoi luulenpa jo olevan ajan, ettäs antaisit avioliittosi kristillisellä vihkimyksellä vahvistaa», sanoi. Jos sitä haukkumiseksi sanot, niin oletpa, hyvä mies päästäsi vialla.
— Hm! virkkoi rovasti.
— No, no, enpähän tuota meinannut, että rovasti haukkui niinkuin haukutaan vihapäissä. Herrasväkihän on herrasväkeä ja herrasväessä käy kaikki hienommalla viisiä. Rovasti meinasi vaan, että jos tuota kerran on lehmä navetassa, niin täytyy sen olla pilttuussa kanssa.
— Suas sentään, Kusti, kuinka puhut! nauroi Leena ja nykäsi sulhasmiestään kyynärpäästä. — Vertaat mua lehmään! Mutta niin se on kun minä aina olen sanonut, että sinä olet säkissä kasvanut ja suusta syötetty. Rovasti antaa anteeksi, virkkoi hän, kääntyen rovastin puoleen. — Mutta Kusti, hän nyt on noin niinkuin hieman tottumaton herras-seurassa.
Mutta rovasti, jonka mielestä asia alkoi saada, hieman kummallisen käänteen, nousi ylös ja ilmoitti, että pyhä toimitus saattoi jo alkaa. Sisäkkö, tallirenki ja «rouvan apulainen» kutsuttiin paikalle, jakun minäkin satuin olemaan pappilassa, niin sain olla sulhaspoikana. Rovasti puki sivuhuoneessa kauhtanan päällensä ja sitoi liperit kaulaansa, ja ruustinna toi jostain kaksi maitojakkaraa, joittenka yli heitettiin punainen vaate. Sitten, asettui jokainen paikalleen. Morsiuspari jakkaroitten eteen, tallirenki vastapäätä sisäkköä ja minä «rouvsn apulaista».
Se oli juhlallinen hetki.
Sitten alkoi toimitus. Molemmat vastasivat nopeaan ja päättävästi: «tahdon», rovastin kysyttyä, tahtoisivatko he rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä.
Sitten tuli sormusten vuoro.
— Sormus, kuiskasi rovasti.
— Sormus, toisti sulhasmies ja nykäsi morsianta kynkkään. Sitten alkoi hän kaivella taskujaan. Minne hiivattiin sormus oli joutunut?
Leena näytti levottomalta ja kuiskasi:
— Vasemmassa liivintaskussa. Siellä se on paperissa.
Kusti kaiveli ja kaiveli liivintaskuja, mutta turhaan!
Sitten alkoi hän tunnustella jälleen housuntaskuja, mutta yhtä huonolla tuloksella. Sisäkkö virnisteli salavihkaa ja «rouvan apulainen» punastui kainosti, kun Kusti lopuksi alkoi tunnustella olisiko sormus mahdollisesti livahtanut jonkun tuntemattoman reiän kautta housuihin.
Äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän otti vasemmasta takintaskusta esille koreanpunasen kudotun tupakkapussin pitkine nauhoineen, ja alkoi kaivella sitä, väkevän ryssänlehden hajun levitessä huoneeseen. — Kas! sielläpäs se sormus olikin! — Tupakkapussi sidottiin taas hyvin kiinni ja työnnettiin taskuun, ja sitten otettiin sormus hiljaa ja varovasti esille harmaasta paperista.
Mutta Kustin sormet olivat vielä pakkasesta kohmettuneet. Kun hänen tuli ojentaa sormus rovastille, luiskahti se hänen sormistaan ja putosi kilahtaen rovastin jalkoihin.
Silmänräpäyksessä olivat sekä sulhanen että morsian pitkällään permannolla ja haparoivat rovastin jaloissa. Rovasti vetäytyi taaksepäin, mutta Kusti seurasi uskollisesti perässä, etsien ja hapuroiden. Oli aivan kuin joku näkymätön voima olisi vetänyt häntä rovastin jalkoihin. Matot seurasivat mukana, hänen siinä ryömiessään; ja punanen vaate, jolla ruustinna oli peittänyt vihkimäjakkarat, oli tarttunut hänen toisen saappaansa korkoon. Myöskin me toiset etsimme sormusta, innokkaammin tietysti morsian, joka sitä tehdessään lausui mitä säälimättömimpiä sanoja sulhasmiehen kömpelyydestä.
Äkkiä kuului kauhea romahdus ja heti sen jälkeen täyttyi huone harmaalla tuhalla. Voimakas, kitkerä tupakan katku levisi ympärille.
Sulhasmies oli hapuroidessaan töytäissyt kumoon rovastin piippuhyllyn, joka oli korkealla telineellä kirjoituspöydän vieressä, ja saanut kaikki rovastin piiput, sekä suuret että pienet niskaansa, sekä lisäksi suuren tuohirovikon, johonka rovasti oli kuukausimääriä kopistellut tuhan piipuistaan.
Syntyi yleinen hämminki. Sisäkkö, jolleka koitui nyt oikea suursiivous, voivotteli kovaäänisesti ja «rouvan apulainen» arveli, että: «kaikki ne tässä vielä vihille tulevatkin!» Ruustinna seisoi liikkumattomana paikallaan, mutta hänen terävät, ruskeat silmänsä olivat sirissä ja leuka löi loukkua.
Terävästi ja käskevästi virkkoi hän rovastille:
— Tässä on minun sormukseni! Jatka! Matot suorittiin niin hyvin kuin kiireessä kerittiin, punanen vaate levitettiin jakkaroille ja morsian, sulhanen, sulhaspojat ja morsiustytöt asettuivat paikoilleen. Rovasti rykäsi kerran ja alkoi uudestaan siitä mihin oli lopettanut... ja merkiksi annan sinulle tämän sormuksen.
Mutta ruustinnan sormus ei sopinutkaan Leenan lihavaan sormeen. Morsian painoi ja painoi ja sulhanen tuki lujasti kättä, mutta sormus ei mennyt syvemmälle kuin Leenan nimettömän sormen äärimmäiseen päähän. Välttääkseen uusia ikävyyksiä piti morsian koko toimituksen loppuajan kättään pystyssä aivan samalla tavalla kuin koulupojat viitatessaan. Rovasti kuiskasi tosin kerran keskellä loppurukousta: «käsi alas, Leena», mutta sitä ei Leena ollut ymmärtävinään.
Asema alkoi käydä arveluttavaksi.
Sisäkkö kätki kasvonsa esiliinaan ja nyyhkytti; «rouvan apulainen» oli hehkuvan punanen, ruustinna tuijotti liikkumattomana kaksinkertaisten kakkuloittensa takaa jotakin kohtaa vastapäisellä seinällä ja minä koetin kaikin voimin keskittää ajatuksiani Port Arthurin taisteluun, joka silloin parhaillaan oli käynnissä. Rovasti ja vanha Lindqvist olivat sitä vastoin aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Pyhä toimitus päättyi kuitenkin enemmittä kompastuksitta.
Mutta juuri kun rovasti ojensi kätensä vastavihityille onnea toivottaakseen, heittäytyi sulhasmies taas hänen jalkoihinsa huudahtaen:
— Tuolla se pakana kuitenkin on rovastin koipien välissä niinkuin sitä ajattelin!
Sitten tarjottiin kahvit. Ruustinna ei käynyt juuri erikoisen miellyttävin tuntein kahvia tarjoomaan, sillä ne monet ikävyydet jotka vihkiessä sattuivat, eritoten piippuhyllyn surullinen kohtalo, olivat saaneet hänet huonolle tuulelle. Mutta koska pappilassa nyt kerran oli tapa sellainen, että kaikki saivat myöskin kahvit, niin ei ruustinna voinut muuta kuin seurata rovastin viittausta.
Kun sisäkkö piti tarjotinta Kustin edessä, näytti tämä kovin kömpelöltä ja avuttomalta. Hän veti kättään sinne ja tänne tarjottimella olevien kiiltävien esineitten ympärillä, mutta ei päässyt selville mihin ensin tarttua, kuppiin, kermakannuun vaiko sokeriin.
Leena tuli hänelle avuksi.
— Pane sokeria ja kermaa sekaan ja hämmennä!
Mutta kun Kusti yhä vieläkin arveli, asetti Leena nopeasti oman kuppinsa permannolle, otti toisen kupin tarjottimelta, pudotti siihen kaksi palaa sokeria, kaatoi sitten annoksen kermaa ja tarjosi sitten kupin Kustille. Viimeksi latoi hän koko kasan vehnästä Kustin oikealle polvelle.
Mutta lusikka!
Että niillä nyt piti olla sellaisiakin ihmisten kiusaksi ja mieliharmiksi! Niin kauvan kun Kusti piti lusikkaa kupissa, oli kaikki hyvin, mutta kun hän aikoi, kuten tavallista, kaataa kahvia kupinaluselle, kävi lusikka levottomaksi, heilui sinne tänne ja näytti vakaasti päättäneen seurata kahvin mukana aluselle. Kusti koitti pitää sitä aisoissa, painamalla sitä aika kovasti peukalollaan kupin laitaa vasten, mutta silloin alkoi se heilua ja räiskyttää kahvia ympärille.
— Senkin pirulainen, sopersi Kusti, otti muitta mutkitta lusikan kupista ja pisti sen suuhunsa. Sitten kaasi hän kahvia kupinaluselle.
Mutta nyt jäi hänelle lusikka suuhun, täysinäinen alunen toiseen ja puolitäysi kuppi toiseen käteen.
Leena joka oli huolestuneena seurannut miehensä turhia yrityksiä hallita itsepäistä lusikkaa, tuli hänelle taas avuksi. Rivakasti tempasi hän lusikan miehensä suusta ja asetti sen sohvalle.
Kun kahvi oli juotu, veti Kusti jälleen korean tupakkipussinsa esille ja kaivoi sieltä paperiin käärityn viidenmarkan setelin jonka ojensi rovastille.
Rovasti mutisi jotakin, että siinä oli vallan liikaa.
— Sitä samaahan se Leenakin meinasi, kun kotoa lähdettiin, virkkoi Kusti. — Mutta minäpä sanoin siihen, että jos sitä kerran jotakin annetaan, niin annetaan sitten kanssa niin että tuntuu. Rovastihan on saanut nähdä vaivaa tällä kertaa.
Sitten jättivät he hyvästit, kumarsivat, niiasivat ja menivät.
— — — — — — — — —
Ulkona paistoi kevätaurinko kirkkaana ja lämpöisenä, ja saattoi räystäät tippumaan ja vetistelemään eteläänpäin antavissa nurkissa. Tuuli oli kokonaan tauonnut ja pilvet olivat käyneet valkeiksi ja keveiksi; mutta lumi lepäsi harmaana ja märkänä. Tiet olivat jo suurimmaksi osaksi luodut auki ja ihmisiä liikkui kaikkialla. Kylästä kuului aisojen kalsketta ja iloista koiran haukuntaa.
Kusti oli sytyttänyt käyrän piippunsa, kiinnittänyt sukset jalkoihinsa, ja kiisi nyt rivakkaa vauhtia yli peltojen ja aitojen. Leena riensi perästä polkuja myöten. Kun hän saapui valtatielle, pysähtyi hän hetkiseksi, viittasi kädellään ja huusi jotakin miehelleen. Mutta tämä ei vilkaissutkaan taakseen, vaan kiiruhti vaimostaan välittämättä rauhallisesti tiehensä.
Joutohetki n:ot 20-21 ja 22-23 2.-23.12.1910.
