Anatole France - Onnea tuottava almu


Onnea tuottava almu

Kirjoittanut Anatole France

Raatajan Jouluun Ranskankielestä mukaellen suomennettu





HARTEUR, «Uuden Vuosisadan» poliittinen ja kirjallinen toimittaja, oli ottanut minut vastaan työhuoneessaan, ja vajonneena kirjotustuoliinsa puhui hän minulle tähän tapaan:

— Hyvä Marteau, kirjoittakaahan kertomus «Uuden Vuosisadan« uudenvuoden numeroon. Kolmesataa riviä, jotakin suoraan elämästä otettua, mukana ylhäisyyden tuoksua kaiken sen johdosta.

Vastasin hänelle, etten ollut hyvä, en ainakaan siinä mielessä kuin hän tarkoitti, mutta että kyllä kernaasti kirjoittaisin kertomuksen.

— Tahtoisin, sanoi hän, että se kuuluisi «Kertomus rikkaista.«

— Ja minä tahtoisin paljon mieluummin, että sen nimenä olisi «Kertomus köyhien puolesta.«

— Sitä juuri tarkoitan. Kertomus, herättämään rikkaissa sääliä köyhiä kohtaan.

— Mutta nyt on asia niin, etten tahdo, että rikkaat säälivät köyhiä.

— Mikä sukkeluus se on?

— Se ei ole mikään sukkeluus, vaan puhdasta tiedettä. Minä pidän rikkaitten sääliväisyyttä köyhiä kohtaan veljeysaatteen loukkauksena. Jos te mielitte että olen puhuva rikkaille, olen minä sanova heille:«Säästäkää sääliänne, köyhät eivät tarvitse sitä. Miksikä sääliväisyyttä eikä oikeutta? Teillä on selvittämättömiä laskuja heidän kanssaan. Selvittäkää ne. Se ei ole mikään tunneasia. Se on puhtaasti taloudellinen kysymys. Jos se, minkä te armollisesti annatte heille, on tarkoitettu pidentämään heidän köyhyyttään ja teidän omaa rikkauttanne, on lahja väärä, ja ne kyyneleet, jotka te sekoitatte siihen, eivät tee sitä oikeaksi. Te annatte almuja, päästäksenne takaisinmaksamasta. Te annatte rahdun, voidaksenne pitää paljo, ja te pidätte tapaa erinomaisena.

— Te laskette leikkiä.

— En suinkaan. Tahdon, että rikkaat käsittävät, ettei heidän hyväntekeväisyytensä ole muuta kuin takaisinmaksua ja sen lisäksi vallan riittämätöntä takaisinmaksua, jonka toivotaan tyydyttävän saamamiestä. Mutta sillä tavalla ei selvitetä laskuja. Niiden ratkaiseminen näyttää heille olevan tarpeen.

— Ja tuollaisia mielitte te panna «Uuteen Vuosisataan«, tehdäksenne lehden mahdottomaksi? Kiitoksia nöyrimmästi, ystäväni, sen me jätämme tekemättä.

— Kuinka te voitte puolustaa sitä, että rikas kohtelee köyhiä toisella tavalla kuin rikkaita ja mahtavia?

— Siinä mitä sanottu, ei ole rahtuakaan järkeä, rakas Marteau. Minä olen kenties enemmän sosialisti kuin te, mutta minä olen käytännöllinen. Lieventää kärsimyksiä, pidentää olemassaoloa, korjata osa yhteiskunnallisista vääryyksistä, sitä kutsun tulokseen pääsemiseksi. Se vähä hyvä mitä tehdään, on tehty. Jos se pieni uudenvuodenkertomus, jota olen pyytänyt teitä kirjoittamaan, onnistuu liikuttamaan sataakuntaa minun rikkaista tilaajistani ja vaikuttaa sen, että he ryhtyvät hyväntekeväisyyteen, niin on sen avulla heti jonkun verran kurjuutta ja kärsimystä vähennetty. Sillätavalla on köyhien osa vähitellen tuleva siedettäväksi.

— Onko se niin toivottavaa, että köyhien osa tulee siedettäväksi? Köyhyys on välttämätön rikkaudelle, ja rikkaus samaten köyhyydelle. Nämä molemmat onnettomuudet loihtivat esiin ja pitävät yllä toisiaan. Siitä syystä ei tule lieventää köyhien kurjuutta, vaan se täytyy lopettaa. Minä en ensinkään tahdo kehoittaa Teidän rikkaitanne hyväntekeväisyyteen. Heidän hyväntekeväisyytensä on myrkytetty; se tekee hyvää sille, joka antaa, mutta pahaa sille, joka ottaa, ja kun rikkaus itsessään on kova ja julma, ei sen pitäisi kaunistellen pukeutua lempeyden näköön. Koska te nyt mielitte, että minä kirjoittaisin kertomuksen rikkaille, olen minä yksinkertaisesti kirjoittava: «Teidän köyhänne eivät ole mitään muita kuin teidän koirianne, joita te ruokitte, jotta ne purisivat. Ne, jotka ovat saaneet apua, muodostuvat kapitalistien koiriksi, jotka haukkuvat proletaareja. Rikkaat antavat ainoastaan niille, jotka kerjäävät. Työläiset eivät kerjää. Ja he eivät myöskään saa mitään.

— Entäs orvot, sairaat, vanhukset?...

— Heillä on oikeus elää. Heidän laskuunsa ei tarvita lainkaan hyväntekeväisyyttä ainoastaan oikeutta.

— Kaikki tämä on kuitenkin pelkkää teoriiaa. Kääntykäämme tosiolojen kuvaajiin! Te siis kirjotatte pienen uudenvuodenkertomuksen minulle, ja teillä on oikeus höystää se erällä sosialismia. Sosialismi on kovin muodissa; tarkoitan siivoa sosialismia, josta sivistyneet ja henkevä väki voi keskustella. Sen lisäksi tahdon saada hieman nuoruutta kertomukseen. Se kuvitetaan, ja kuvissa mielii yleisö nähdä nuoria, somia kasvoja. Jonkun nuoren tytönhän te aina voitte siihen asettaa, jonkun ihastuttavan, nuoren tytön. Sehän ei ole vaikeata.

— Ei missään tapauksessa, se ei ole vaikeata.

— Ettekö myöskin tahtoisi panna siihen pientä nuohoojaa? Minulla on jo muuan kuva, muuan monivärikuva, joka esittää nuorta tyttöä antamassa almua nuohooja-pahaiselle kirkon portailla. Sillä tavoin voisin käyttää sitä.... On kylmä, sataa lunta; kaunis nuori neiti antaa pikkunuohoojalle almun... Ymmärrättehän?

— Täydellisesti.

— Te olisitte koristeleva aihetta.

— Ihastuksella! Kuulkaapa vaan! Kiitollisuutensa valtaamana heittäytyy pikkunuohooja kauniin nuoren naisen kaulaan; tyttö sattuu olemaan erään kreivin lapsi. Nuohooja suutelee ja painaa tämän nätin, ihastuttavan lapsen punaposkeen pienen nokisen O:n, soman ja aivan mustan ja pyöreän O:n. Nuohooja rakastuu häneen. Tyttö ei myöskään ole tunteeton hänen suoraa ja vilpitöntä rakkauttaan kohtaan... Ajattelen että mietelmä on sangen liikuttava.

— Kyllä Te voitte kyllä kirjoittaa jotakin siihen suuntaan.

— No, luvallanne .... Palattuaan ylelliseen kotiinsa, tuntee tyttö ensikerran vastenmielisyyttä peseytymistä kohtaan: hän säilyttäisi niin hirveän mielellään tuon mustanläiskän poskellaan; täynnä myrskyisiä tunteita seisoo hän ihastuttavan nuorentytön ikkunan alla … Kelpaako juttu?

— Tottapa tietenkin ....

— Jatkoa siis. Seuraavana aamuna, tytön maatessa valkeassa sängyssä, huomaa hän yhtäkkiä nuohoojan tulevan uuninpiipun kautta. Tämä heittäytyy heti tytön luo ja peittää hänet pienillä, aivan pyöreillä nokisilla O-merkeillä. Kreivinna saapuu ja yllättää hänet. Tyttö huutaa ja kirkuu. Nuohooja on niin toimessaan, ettei hän näe eikä kuule...

— Hyvä Marteau …

— Hän on niin toimessaan, ettei hän näe eikä kuule. Kreivi kiiruhtaa paikalle. Hän on täydellinen gentlemanni. Hän tarttuu pojan takapuoleen, mikä ensiksi sattuu hänen käsiinsä, ja lennättää hänet ulos ikkunasta.

— Hyvä Marteau....

— Olen tekevä kertomukseni lyhyeksi .... Yhdeksän kuukauden perästä meni nuohooja naimisiin tuon jalosukuisen immen kanssa. Oli pidettävä kiirettä. Tässä näemme me hyvin käytetyn almun seuraukset.

— Mutta rakas Marteau, minusta tuntuu, että kertomus olisi voinut päättyä aikoja ennen.

— Päinvastoin, se ei ole vielä valmis. Kuulkaahan vielä! Naituaan tuon kreivin tyttären, tuli nuohoojastakin kreivi ja hän joutui perikatoon kilpa-ajojen johdosta. Nyt on hän uunintekijä. Hänen vaimonsa on puodissa ja myy rautakamiineja.

— Rakas Marteau, sehän ei ole mitään hupaista.

— Älkää arvostelko liian ankarasti. Sillä kun kaikki ympärikäydään, on juttu parempi kuin monet hellätunteiset kertomukset, jotka uskottelevat ihmisille, että he ovat erinomaisen hyviä, vaikkeivat he ole lainkaan hyviä, että he harjoittavat hyviä tekoja vaikkeivät tee niitä nimeksikään, ja että hyväntekeväisyys on jotakin varsin helppoa, vaikka se todenmukaisesti on vaikein asia mailmassa. Kertomukseni on normaalinen kertomus. Sitte on se valoisa ja loppuu hyvin. Sillä uunintekijän myymälässä löysi tyttö sen onnen, jota hän turhaan olisi saanut hakea nautintojen ja juhlien mailmassa, jos hän olisi nainut jonkun upseerin tai valtiomiehen …. Hyvä toimittaja, olemme siis sopineet. Te painatatte «Onnea tuottavan almun« «Uudessa Vuosisadassa?«

— Kysyttekö te sitä oikein tosissanne?

— Tietysti! Ja jos te ette halua sitä, saanen sen johonkin muuhun lehteen.

— Kumpahan vain ette saisi!

— Saadaanpas nähdä!





Raatajan joulu 1908.