Pari katkelmaa Tyrtaion sota-elegioista
(Alkukielestä suomennetut.)
Kaatua kaunista on eturinnassa rynnistäessään,
Puolesta syntymämaan urhona taisteltuaan.
Ken kotikaupungin sekä vainiot viljavat jättää,
Hän rutiraukkana ain kerjäten kulkea saa.
Taatto jo harmajahaps', emo armas, puoliso, lapset:
Kaikki ne seurata saa mieroa mittelemään.
Vieroksien joka mies tätä kulkuriparvea katsoo,
Almuja kun anomaan puuttehen pakko sen vie.
Kauneudenkin murhe se mieheltä riisuvi, kun hän
Kunniapattona käy, heimolleen häpeäks.
Koskapa halpana näin ihan arvoa, sääliä vailla,
Kulkuri kiertää saa: mies tosiaan mitätön,
Sankari-innoin siis tätä maata me nouskame puoltaan
Kuolohon lapsien vuoks' valmihit olkame ain'!
Oi, sinä nuoriso, nouskosi taistelemaan rikirinnan,
Arkana elkösi vaan vaarasta väistykö pois!
Tulta ja intoa teille, te sulhot, suonihin silloin,
Henkeä halveksien kimppuhuu käykäte vain!
Kurja se, ken ikämiehet kankeapolviset jättää
Taistelutelmeeseen, itsepä pois pakenee!
Ken sitä ei häpeäis, kun ryntäysrinnassa aivan,
Nuorien eess' ikämies hurmehin hukkua saa,
Tahrittuaan lumivalkean pään sekä harmajan leuvan,
Multihin maan verisiin henkensä huokuvi pois,
Uumeniaan yhä viel' käsin suojaten haavoittuneita,
— Oi häpeällistä, oi! Tää näky kauhea on!
Paljastaen avutonn' ihoaankin. Toista on nuoren,
Kun ikä kukkea viel muotohon suo suloaan.
Aimona urhojen, hurmana impien on eläessään,
Kaunein kaaduttuaan rintamamiehien luo.
Siis, joka ehtinyt on asentoon, hajasäärin ja seisten,
Vankkana olkohon vaan hampahiaan purien
II
Nouse jo pois, suku Heerakleen, ylen uijahan urhon,
Rohkase mielesi vaan, viel' sua suosivi Zeus!
Elkösi säikkykö joukkoja miesten, kons' elä pelkää,
Rintamamiehiä päin kilpensä mies pitäköön.
Arvoa vaill' elo olkohon silloin, kuolema kallis,
Kallis ja toivottu kuin aamun armahan koi.
Tuttuja Aareen armottoman tuhotyöt ovat teille,
Vainojen vimma se myös tiedossa teillä jo on.
Voitto ja tappio, nuoret, kumpikin on kokemanne,
Kyliänne saanehet niist' ootte te kummastakin.
Harvempi kaatuvi urhoja, kun nämä joukkona käyvät
Riuskasti rintahan päin, kimppuhun vastustajan.
Näin takajoukkojen hengen he silloin suojelevat myös;
Väistyvien kokonaan miehevä miel' katoaa,
Ei voi kenkään kertoa kaikkea onnettomuutta,
Jonk' ale joutuvi mies langettuaan häpeään.
Pöyristäväistähän on toki, kun sotariehussa miestä,
Selkään isketähän juur' paetessaan pois.
Ruumisna on sama mies ihan ilkeä urhojen nähdä,
Tallana tiellä se on, hartio haavoja täys.
Ei, sotisulhot, ei! Asentoon ken jo ehtinyt ompi,
Vankkana seisköhön vaan hampahiaan purien!
Onkalo kilven se suojelemaan toki riittävi häitä
Rinnan ja vartalon muun, sääret ja pohkehet myös.
Heittohon valmisna välkyttäköön väkevää uros peistä;
Huimasti huiskuttakoon myös kypärtöyhtöäkin!
Näin urotyöt rajuvoimaiset hänen oppia täytyy;
Kilpeä kantaen ei iskuja väistyä saa.
Ei! Käsikähmähän käyköön mies sekä säihkyvin säilin
Tai kelpo keihäällään vastustajan tuhotkoon!
Jalka se vasten jalkaa, kilpi se vierehen kilven,
Töyhtö se töyhtöhön kiin'; pääsopa pääsopahan,
Ryntähät ryntäitä vastaan painukohot urohitten,
Kalpaan käyköhön käs' taikkapa peitsehen kiin'!
Mutta te, gymneetit*, kivikourassa kyykistykäätte
Urhojen kilpien taa valmisna viskelemään!
Singahtakoot myös peitsenne silkoset päin vihamiestä;
Vierellä hopliittein** eespäin rynnistäkää!
* Kevytaseiset, joina spartalaiset tavallisesti käyttivät orjia, helootteja.
** Raskasaseiset, varsinaiset spartalaissoturit.
Keiniä.
Kaikuja Hämeestä (Hämäläisosakunnan alpumi 6) 1901.
