Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Kymmenes luku.
Pari tuntia ennen, kun vasta kerrotut asiat tapahtuivat, astui Arcon herttua kiireesti edestakaisin eräässä suuressa salissa, jossa vanhain Neapelin kuningasten kuvat, suurimmaksi osaksi Veronesen maalaamia, näyttivät siinä hämärässä valossa, joka paksujen damasti-akuttimien välistä tunkeutui sisään, rypistelevän totisia otsiaan ja harmittelevan nähdessään Espanian kuningasten aina Kaarlo viidennennestä Filip neljänteen asti jakavan kunnian heidän ikivanhasta hallituksestaan.
Lii'an syvänä valtiomiehenä ymmärtääkseen, mitä hänen olisi pitänyt pelätä ja taas perin ylpeänä myöntääkseen sitä, mitä häneltä oikeudella vaadittiin, pinnisti herttua aivojaan keksiäkseen keinon, jolla rauhoittaisi kansan ilman, ett'ei hänen itse tarvitsisi vähääkään nöyrtyä. Se oli vaikea tehtävä, ja varakuninkaan uskollisimmat neuvonantajat olivat vihapäissä lähetetyt pois, kun heidän valtiolliset aivonsa eivät olleet vahvemmat kuin hänenkään keksimään pelastusta tästä oikullisesta kohtalosta.
Käyttää väkivaltaa oli varakuninkaasta vastenmielistä. Hän tiesi lii'an hyvin kuinka vaarallista on vastata kansaa kuulilla, kun se vaatii leipää.
Käsivarret ristissä rinnallaan, alla päin ja teuhottomasti tuiottaen niihin kirjaviin mattoihin, joita hän jaloillaan polki, jatkoi hän yhä käyntiään salissa.
Hän oli pitkä, laiha ja luja jäseninen mies, jonka terävä kasvojen luonne ilmoitti omituista yrmeyttä ja säännöllistä uppiniskaisuutta. Hänen harmaat silmänsä olivat läpitunkevat ja epäystävälliset. Hän nauroi harvoin ja silloinkin vaan juuri suupielestä. Hänellä oli kopea käytös, käskevä ryhti, lyhyt ja tiukea ääni, juhlallinen ja syvämielinen käynti; yhdellä sanalla: hän oli selvä espanialainen tuote alkuperäsintä lajia, luja, kankea, totinen itseisolio, mustassa vaatteuksessaan aina lii’allisuuteen asti arvomerkeillä varustettu, sievistystapoja tarkoin seuraava, aina kunnioitusta vaativa ja juhlallinen.
Wähän ai'an kuluttua seisahti hän erään pöydän luo ja soitti navakasti pientä kultakelloa, joka oli pöydällä.
Eräs pieni, tanakka mies, rauhattomilla liikunnoilla ja silmillä, sokerin makealla muodolla ja inho nauru ohuilla huulillaan, täydellinen vastakuva herralleen avasi oven ja astui sisään.
— Padajon, Suerran ja Tuoldes'in kreivi, — sanoi herttua jyrkästi, — te olette minun polisivirastoni esimies?
— Niin, herrani, — vastasi se pieni mies niin keveällä ja säännöllisellä kumarruksella, että hyppyopettaja olisi kadehtinut häntä siitä.
— Teidän vakoojanne eivät kelpaa, ja minä en ole tyytyväinen heidän ilmoituksiinsa. Asiat eivät ole tyydyttävällä eikä säännöllisellä kannalla! Miksi ei ole vangitsemisia täytetty! Kuka se oli, joka eilen illalla piti satamassa puheen merimiehille?
— Se sama, joka P. Dominicon kirkon portilla teki anomuksensa teidän ylhäisyydellenne.
— Hänen nimensä?
— Sitä en minä tiedä!
— Se onkin juuri se tiedon puute, jota minä moitin, herra kreivi!
— Mutta kansa Margellinassa pitää yhtä, herrani. On aivan mahdoton onkia heiltä mitään salaisuuksia.
— Ei mitään muttia! Kuinkas se on mahdollista, että tuo kapinan nostaja on vielä vapaalla jalalla?
— Polisit tahtoivat kyllä vangita hänen, mutta hän katosi lazzaronien sekaan ja eikä sitten voitu enää saada mitään selvää hänestä; sillä kaikki nuo lurjukset ovat yhden näköisiä.
— Sitten pitäisi vangita ne kaikki!
— Älkää ajatelko sitä, teidän ylhäisyytenne; kaikki vankilat ovat täynnä.
— Huono syy!
— Ja kuitenkin herrani ...
— Kyllä! ... Bodajoz'in, Luerran ja Fualdez'in kreivi, minä olen tyytymätöin teihin!
Herttua alkoi taas astuntansa. Mutta se viha, joka kuohui hänessä, ei muuttanut vähääkään hänen ulkomuotoon tahi ryhtinsä arvokkuutta.
— Tahtooko hänen ylhäisyytensä antaa jonkun käskyn minulle? — änkytti se pieni mies jotenkin hämillään tuollaisesta vastaan otosta.
— Olenkos minä sanonut, että te saatte mennä? — kysyi herttua.
— Ette, herrani. ... mutta jos minun väkeni voisi antaa vielä joitakin tietoja lisäksi.
— Käske heidän tulli minun luokseni.
— Tuskin oli hän tämän sanonut, kun ovi avattiin hiljaa ravolleen. Erään polisimiehen kasvot esiytyivät siitä, vaaleana naarmisena, toivotonna luoden tuskallisen silmäyksen poliisipäällikköön.
Varakuningas kääntyi ja huomasi hänen.
— Kuka se on, — herra kreivi?
— Se on yksi minun väestäni, teidän ylhäisyytenne ...
— Tule lähemmäksi! — käski herttua.
Polisimies astui vapisten sisään.
— Sano asiasi!
— Herra, kansa, on täydessä kapinassa torilla!
— Sinä valehtelet! Se ei ole mahdollista! — sanoi varakuningas, jonka jääkylmät kasvot vihdoinkin osoittivat jotakin liikutusta.
— Tullipäällikkö, — sanoi poliisimies, — on tuolla alahalla palatsin pihalla. Kansa kieltyy maksamasta mitään veroa ja lazzaronit uhkaavat tullimiesten henkeä.
— Jumala auttakoon! — huusi varakuningas vihasta punestuen. — Minä olen kuitenkin käskenyt teidän, herra kreivi, lähettää sinne komppanian sotaväkeä auttamaan heitä.
— Minä olen totellut, teidän ylhäisyytenne!
— Sotamiehet ovat kyllä siellä, — sanoi polisipalvelia, — mutta ne vaan tupakoivat, pelaavat ja juovat, kun heidän pitäisi käyttää kivääreitään.
— Ne roistot! — huusi varakuningas.
Samassa silmänräpäyksessä avattiin taas ovi. Eräs toinen esiytyi. Sama kauhistus, sama värisevä muodon laatu, sama synkkä silmän kieli, näyttäytyi hänenkin kasvoillaan, kun hän näki polisipäällikön.
— Tuotko sinä joitakin tietoja? — kysyi varakuningas tältä toiselta sanansaattajalta.
— Tuon, herrani! — vastasi tämä melkein hengetönnä.
— Mistä sillä tulet?
— Marinportilta, missä minä yhdessä parin toverini kanssa huomasin joukon merimiehiä ja aseellisia miehiä. Ainoastaan minä pääsin! — lisäsi hän änkyttäin.
— Ja ne toiset lurjus?
— Ne ovat raadellut, herra, ja heitetty mereen.
— Pyhän Jakobin kautta, se on siis täysi vallankumous? — huusi Arcon herttua, joka nyt kokonaan menetti mahtinsa.
— Peloittava vallankumous, teidän ylhäisyytenne!
— Mene tiehesi, lortti ... Ei, pidätä! Mitä kaikessa maailmassa pitää meidän nyt tekemän? ... Kreivi, kreivi, se on teidän tuhmuutenne ja älynne puute, jota me saamme kiittää kaikesta tästä.
— Herra ...
— Vait'! ... Lähetä heti sata ratsumiestä sinne. Anna minun kaartini, sekä hevos- että jalkaväki olla järestyksessä, kaikki varustettuna ampumavaroilla, kaikki sotajalalla! Menkää kreivi, ja toimittakaa hyväksi kaikki, mitä olette hävittänyt
sillä, ett'ette ole tarkalleen seurannut minun käskyjäni; tulkaa sitte kohta tänne takaisin.
Bodajoz ja polisipalvelia menivät.
Arcon herttua jatkoi käyntiänsä edestakaisin salissa, mutta hänen ryhtinsä ei ollut nyt niin arvoisa ja niin vakava kuin ennen.
— Vallankumous? ... Noh ... se on mahdotonta ... Nuo herrat liioittelevat kaikkia ... sitä paitsi on minulla yllin kyllin voimaa saattaakseni tuon neapelilaisen roskan jonkinlaiseen järkeen! ... Ja tuo Bodajoz, jolle minä uskoin polisiviraston! Aika kujeilia, narri, niin, oikein päänarri, joka on toimessa ainoastaan tehdäkseen kohteliaisuuden koukkuja, naisille minun hovissani ... sellainen raukka! ... Isabella oli ehkä oikeassa. Kansa kärsi, verot rasittivat sitä lii'an kovin! ... Mutta tämä rämäkkä ... napista ylpeästi ja selvästi, huutaa oikeuksiansa ... ja auttaa noita hävittömiä vaatimuksiaan aseet kädessä? Pyhän neitsyen kautta, ovat nuo neapelilaiset hupsuja ja heidän katolilainen majesteetinsa nauraisi oikein sydämmensä pohjasta, jos hän näkisi mitä täällä hommataan. No, te yksinkertaiset tolvanat ... te tahdotte verta ... te saatte sitä!
Kreivi palasi takaisin sisään.
— No? — kysyi varakuningas.
— Käskynne on suoritettu, herra!
— Ja joukot ovat varustetut.
— Ovat, teidän ylhäisyytenne, ne odottavat vaan käskyä rangaistaksensa niskoitteliat.
— Hyvä!
— Oi, minun rakkaat neapelilaiseni! — lisäsi tuo espanialainen jörö. — Te luulitte voivanne pakoittaa meidän mukautumaan. ... Tikari kädessä luulitte te voivanne selittää minulle lakia? ... Pyhän Jaakobin nimessä! meidän täytyy heti voitettaa ne hirtehiset, ja minä vannon ... yhdessä tunnissa ...
Hän seisahti yhtäkkiä, kuunteli ja huudahti:
— Isokello! ... Eikö se ole isokello, kreivi?
— On, herra! — änkytti polisipäällikkö vapisten.
— Ja kuka on antanut käskyn soittaa sitä?
— Ei kukaan!
— Tänne, minun kaartini! Tänne, minun uskolliset palveliani! — huusi Arcon herttua työntäen oven auki.
Espanialaisen sotajoukon päälliköt, odottivat esikossa hänen käskyjään, riensivät sisään.
— Kuuletteko, urholliset kapteenit? Nuo, lurjukset uskaltavat vielä soittaa isokelloakin! Täten kutsumat he koto Neapelin ja sen ympäristön aseisiin! Joutukaa! Älkää päästäkö ainoatakaan! ... Ei mitään armoa, ei mitään laupeutta!
Hän vaipui taaksepäin erääseen suureen nojatuoliin, Hänen jäsensä vapisivat suonenvedon tapaisesti ja kylmä hiki tipahteli hänen ohimoiltaan.
— Pyhä neitsyt, he ovat siis voittajat ja herrat yli koko kaupungin! Kun ... kellot kaikuvat useoista kirkoista ... minä pelkään! ... Mene, mitä sinä täällä te'et, onneton! ... Mene, sanon minä, ja hanki minulle tietoja!
Badajas ryntäsi ulos, mutta samassa sekunnissa kuuli hän taas herransa äänen, joka kutsui hänen takaisin.
— Isabella ... minun tyttäreni ... nouda ensiksi tänne minun lapseni!
Kun herttua oli yksin, sai hän taas vähitellen entisen ryhtinsä. Eikä se ollutkaan yksistään se pelko, jonka hän tunsi, vaan pikemmin hermoisväristys, jonka synnyttivät niin monet, tiheästi peräkästi seuraavat mielikuvitukset, ja erittäinkin tuo taukoamaton ja turmiota uhkaava kellonsoitosta, joka ennusti yleistä kapinaa, paljoa vaarallisempaa kuin hän oli voinut aavistaakkaan.
Tällä hetkellä ajatteli hän kirmata ja vakuuttaa palausmatkaansa; mutta hän ei päättänyt koskaan siihen aatteeseen, että jättää Neapelin ja antaa kapinalle vapaan näyttelykentän; päinvastoin oli se hänen luja päätöksensä, ennen hautautua sen raunioihin, kun kärsiä, että se valta, jonka vartiaksi Espanian kuningas on hänen valinnut, vähimmässäkään määrässä häirittäisiin; mutta hän mietiskeli itsekseen kuinka heikon turvapaikan hallituslinnansa, Vicaria hänelle tarjosi. Tämän linnan varustuslaitos ei voi vastustaa mitään todellisempaa rynnäkköä.
Lienee parasta vetäytyä tuohon uuteen linnaan, joka on varustus parasta laatua; siellä on hyvin varustettu asevarasto ja kanuunat sellaisessa kunnossa, että ne voisivat muuttaa koko Neapelin sorakasaksi, jos katutaistelu päättyisi kapinoitsiain eduksi.
Polisipäällikön mentyä astui Arcon herttua erään seinän luo varmuudeksi koettamaan, josko se sala-ovi, joka siihen oli varustettu, vielä totteli salaista joustaan. Tämän kokeen tehtyään kutsui hän kolme hovimestariansa sisään ja käski heidän kätkeä kaikki hänen jalokivensä, kulta- ja hopea-astiansa sekä kaikki muut kalliit kalunsa niihin maanalaisiin holveihin, jotka ainoastaan hän ja he tunsivat.
Hänen kunniakseen voimme kuitenkin mainita, että ennenkun hän ajatteli omaa turvallisuuttaan ja rikoksiensa pelastusta, oli hän muistanut Isabellaa. Hän rakasti lasta kaikella sillä hellyydellä, mitä hänen kuivettuneessa sydämmessään suinkin oli. Mutta mikä häntä tässä suhteessa enimmin suretti, oli se, että hänen täytyi pitää lapsensa luonaan keskellä tuollaista meteliä, joka mahdollisesti voipi remahtaa pian valloilleen itse palatsissakin. Tätä miettiessään katsoi hän sattumalta ikkunasta ulos ja huomasi laivaston, joka oli ankkurissa lahdella.
Hän teki heti päätöksensä ja se oli se, kun hän käski Badajoz'in mennä Isabellaa noutamaan.
Isabella oli tullut Margellinasta. Hän oli pidättänyt kyyneleensä Johannan ja Pietron aikana, mutta nyt antoi hän niille vapaan vallan, ja Inetz'in lohdutus-perusteet hämisivät hänen epätoivoonsa.
Se oli siis suoritettu, eikä lähestyminen hänen ja Masaniellon välillä ollut enää mahdollista.
Ja kuitenkin ... itse tuon nuoren kalastajan se kielto, ett'ei hän mukautunut hänen kyynneleihinsä, ja hänen lujuutensa päätöksessään seurata sitä tietä, johon velvollisuus ja kunnia häntä kutsui, oli vaan moninkertaisesti lisännyt Isabellan kunnioitusta ja ihmetystä häneen sekä samalla vahvistanut hänen rakkauttaan. Mihin päätökseen pitäisi hänen tulla? Olisikohan mahdollista puollustaa Masanielloa, ilman ettei varakuninkaan viha kohtaisi häntä itseä, ilman ett'ei koko hovi moittisi häntä ja pitäisi hänen suosiostansa kapinan johtajaa kohtaan rikoksensa?
Mutta jos Masaniello voittasi? Jos hän pakottaisi Arcon herttuan täyttämään kansan oikeutetut vaatimukset?
Isabella melkein vapisi tätä ajatellessaan; se kävi kuin salama hänen sielunsa läpitse ja paitsi muutamiksi silmänräpäykseksi epätoivon pimeät sumut ja näytti hänelle taivaan täynnä toivoa. Mutta heti piti hän sen taas vaan hulluutena ja palautui tuskaansa takaisin. Jos Masaniello ei kaatuisi taistelussa, niin voisi Isabella ehkä heti kauhistukseksensa saada tiedon, että hän syvässä maanalaisessa vankikomerossa odottaa raskaissa raudoissa hirveää tuomiotaan, jonka rohkea yrityksensä on luottanut hänelle.
Yht'äkkiä kuuli Isabella outoa melua kaduilta ja palatsin pihalta. Akkunaan mentyään näki hän isänsä kaartin suurimmassa epäjärjestyksessä ja rauhattomuudessa. Kaikki, jotka tulivat tahi menivät, puhuttelivat tuskallisesti toisiaan ja kahmivat kiireesti aseitaan. Osasto saksalaista ratsuväkeä karahti hevosilleen ja ajoi täyttä nelistä ulos porteista, joiden holvit kumisivat kavioiden kapinasta.
Muukin ratsuväki nousi hevosilleen ja liiti tiehensä kovinta vauhtia, myös arragonialainen jalkaväki ladasi pistuolejaan ja kiväärejään. Mutta paitsi tätä hälinää pihassa luuli hän kuulevansa muuta kovempaa ja etäisempää, joka vivahti isokellon huminaan.
Isabellan hämmästys nousi korkeimmalleen, kun hän kuuli isokellojen kumisevat äänet, jotka vastasivat toisiaan tornista torniin ja kuulua hyrryttivät yli kaiken muun metelin. Tuo tyttö-raukka päästi läpitunkevan huudon, pakeni akkunasta ja vaipui melkein hengetönnä lnez'in syliin.
Juuri tässä silmänräpäyksessä tuli Badajos noutamaan häntä varakuninkaan luo. Töin tuskin voi Isabella laahia esiin, ja kun isänsä näki hänen tulevan valjuna ja voimatonna, riensi tämä kiireesti häntä vastaan ja suki hänen syliinsä.
— Rakas lapseni, minä ymmärrän kauhistuksesi! ... Ja vaikka tuo riivattu kansa ei olisi saanutkaan aikaan mitään muuta kuin tuskastuttanut sinua ja saattanut poskesi kalpeiksi niin olisin minä jo yksin senkin vuoksi armoton ... Minä en voi milloinkaan osoittaa uppiniskaisille anteeksiantamusta ja armoa!
— Isä, isä! — änkytti Isabella pusertain yhteen vapisemat kätensä.
— Se on varsinkin heidän johtajansa, eräs kalastaja Margellinasta, se sama, jota eilen oli jo kyllin julkea ruvetakseen puhuttelemaan minua, kun minä tulin ulos kirkosta. Se on hän, kuten minulle äsken kerrottiin, joka on yllyttänyt kaikki nuo rosvot, jotka nyt riehuvat torilla. Kuule, tyttäreni ... ne ampuvat ... ne uskaltavat vastustaa minun sotaväkeni tulta ... Voi, tuo johtaja, tuo johtaja ... antaapas hänen tulla minun valtaani, niin Kristuksen veren kautta ...
— Armoa hänelle, isä!
— Mitä sanot? Armahtavatkos nuo roistot minun tytärtäni, joka on kuolemallansa minun sylissäni? Hellivätkö he minun sotaväkeäni, jota raatelevat? Antaapas tuon kalastajan tulla minun valtaani, sanon minä, niin olleeko minulla kyllin rääkkääjiä ja kidulus-keinoja hänelle!
— Oi, armoa, armoa!
— Minä annan halaista hänen elävänä!
— Armoa!
— Ei, sitä en minä tee, se olisi liian keveä kuolema! Minä sidotan hänen hiululle! Minä annan musertaa hänen jäsenensä yksitellen, toisen toisensa perästä, hitaasti, hitaasti! Pyövelin ruoska saa pisara pisaralta kuivata hänen verensä, minä keksin vallan häntä varten uusia kidutus ja rääkkäyskeinoja!
Tätä puhui varakuningas rajattomimmalla katkeruudella; hänen silmänsä säihkyivät ja hänen jäsenensä värisivät rajusti.
Kun kylmät luonteet kerran joutuivat jäätikkö-radaltaan pois, niin nousee heidän vihansa paljoa korkeammalle, kuin tavallisten ihmisten.
Arcon herttua joka saamainsa hätälähetysten mukaan aavisti tappiota ja mietti niitä seurauksia, joita se ehkä herättäisi Espanian hovissa, tunsi syvintä mielikatkeruutta, joka kiinty jonkunlaiseen hulluuteen asti. Hänen mutistetut huulensa olivat siniset ja vaahto purisi hänen suustansa. Hän oli kerrassaan haavoitetun tiikerin näköinen.
Kun hän oli purkanut nuo uhkauksensa, riensi hän katsomatta tyttäreensä, ulos esikkoon jakamaan käskyjänsä.
Palatessaan tapasi hän tyttärensä toinuksiin vaipuneena.
Nyt seurasi toisellainen näytelmä, jossa viha muuttui katkerimmaksi tuskaksi. Hänen ylhäisyytensä vaipui huokaten tyttärensä jalkoihin, sulki hänen päänsä käsiinsä ja koki turhaan palautta häntä eloon.
Joukko ihmisiä vaatteet risan räsän ja kasvot ruudinsavut tahrussa töytäsi samassa silmänräpäyksessä aivan raivossaan saliin. He ilmoittivat, että kapinoitsiat olivat voittaneet.
Sotajoukot, joiden täytyy väistyä kansan edestä, vetäytyivät nyt epäjärestyksessä takaisin Vicariaan.
— Kirous! — huusi varakuningas. — Ja tyttäreni, minun ainoa lapseni, jonka minä tahdoin pelastaa! ...Apua! apua!
Hovimestarit, kamariherrat, kaikki palatsin palveliat ympäröivät Isabellaa. Kamarineitsyet yhdistyivät herttuan kanssa virvoitusyritykseen, mutta eivät kuitenkaan voineet saada surustunutta tyttöraukkaa tuntoonsa takaisin.
Kallis aika kului turhaan.
Yhä polvillaan Isabellan edessä, joka makasi tuossa kylmänä ja liikkumattomana, luki epätoivoisa isä minuutit ja väki kauhistuksella aian kuluvan. Ei kuulunut enää yhtään laukausta, mutta tiettiin kyllä, että vihollinen nyt paraillaan järestäytyi piirittääkseen Vicarian joka puolelta ja tehdäkseen uuben hyökkäyksen.
Viimmein vihdoinkin avasi Isabella silmänsä ja kuiskasi heikolla äänellä:
— Oi, se on uni ... hirveä uni!
— Tyttäreni ... Jumalalle olkoon kiitos! ... Toinnu, rakas lapseni! ... toinnu! ... Sinun täytyy lähteä!
— Lähteä? — kysyi Isabella hupsusti tuijottaen isäänsä.
— Niin, vaara on uhkaava ... Minä olen käskenyt pitää veneen valmiina sulamassa. Kreivi Badajos ja minun uskollisimmat palveliani ovat valmiina seuraamaan sinua ja sinun pitää menemän Juan Fernandez'in laivalle.
Isabella oli kuunnellut vapisevalla sydämmellä isänsä sanoja. Silmänräpäyksessä kokosi hän kaikki voimansa ja kavahti suoraksi seisomaan.
— En milloinkaan, — huudahti hän, — en milloinkaan, isäni!
— Mitä sanot sinä? Kapinoitsiat seisovat ovellamme ... He voivat olla heti täällä!
— Minun velvollisuuteni on olla sinunkin kanssasi vaarassakin!
Isabella antoi käskevän vihjauksen ja kaikki tarpeettomat vieraat vetäytyivät tästä näytöksestä takaisin esikkoon.
— Isabella, kalliisti rakastettu lapseni, älä ole vastahakoinen, minä pyydän sinua! Aika on tärkeä ja taistelu verinen ja vimma voi alkaa kohta taas!
— Kansa on siis voittunut? — kysyi hän väristen.
— Niin, mutta meillä on vielä uusi linna. Sinne sulkeudumme me, ja sieltä pommitutan minä Neapelia.
— Oi, isä, isä! Älä tee sellaista kuoleman syntiä!
— Mitä kuulen minä? — sanoi Arcon herttua kulmiaan rypistäen! — Minun tyttäreni liittoutuu minua vastaan?
— Oi, — vastasi Isabella, — äsken puhuit sinä kuoleman-rangaistuksesta! Unhotatko sinä sen hirveän vastuun, joka sinulla on Jumalan edessä, kun Hän kerran vaati sinun tilille siitä verestä, jonka sinä olet vuodattanut, ja jota sinä olet halunnut vuodattaa? Kansa on kärsinyt ja tämä on pakottanut sen surulliseen liiallisuuteen, jota minä valitan! Sinä olet sytyttänyt tulen siihen rovioon, joka nyt loimua? Luuletko siis olevasi oikeutettu rankaisemaan?
Kalpein kasvoin ja mutistetuin huulin kuunteli tuo espanialainen jörö tyttärensä puhetta.
— Isabella, — sanoi hän vihaansa pidättäen. — Olenko minä valtuuttanut sinun lausumaan ajatuksesi ja antamaan neuvoja minulle? Sinä et voi millään ehdolla jäädä kaupunkiin ja seurata minua uuteen linnaan! Sinun elämäsi on minulle kallis ja minä en voi jättää sitä noiden pakanain raivolle alttiiksi! Sinun täytyy viivyttelemättä lähteä satamaan! Kaksi pataljoonaa minun kaartistani tulee saattamaan sinua! Kun sinä kerran pääset Juan Fernandezin laivastolle, niin olet sinä vahvassa turvassa, ja jos minä onnistun tukahduttamaan kapinan, niin noudan minä sinun takaisin; jos en, niin täytyy sinun palata Espaniaan ja sanoa kuningas Filip neljännelle, että minä kuolin varjellessani hänen valtaansa supistumasta.
— Oi, isä! Eikö olisi parempi myöntää tälle kansalle jotakin, mitä se vaatii? Miksi tahdot sinä jatkaa niin jumalatonta sotaa?
— Myöntää? — huusi Arcon herttua. Nöyrtyäkö minun, nöyrtyäkkö kuninkaan, minun herrani, tuollaisen roskaväen edessä, joka esittää pyyntöjään ase kädessä.
— Nuo aseet olet sinä itse asettanut kansan käteen!
— Piisaa! — sanoi varakuningas ankaralla äänellä. — Nais-uikutukset eivät kuulu ollenkaan näihin asioihin! Sinun täytyy lahteä!
— En, isä, en, — vastasi Isabella kylmästi. — Minä en lähde!
— Tiedätkö, että minä voin pakoittaa sinun?
— Silloin näkisin minä isäni ensikerran harjoittaman väkivaltaa minulle.
Herttuan onnistui vielä hallita vihansa.
— Lapseni, — sanoi hän, — minkä tähden tahdot sinä tuolla tavalla huolestuttaa minua ja vastustaa minun toiveitani nyt juuri tällä hetkellä, kun minä muutenkin tarvitsisin kaikki voimani ja kaiken lujuuteni! Isabella, minua hirvittää ajatellessani, että joka minuutti, joka näin kuluu hukkaan, tuottaa sinulle turmiota! Mene ja tapaa kihlattusi Fernandetz! Hän ainoa, lähinnä isääsi, voi puollustaa sinua ja pitää huolta sinun turvallisuudestasi!
— Minun kihlattuni? ... Niin, minä tiedän, että sinä mielit hallita minun onneani ... Mutta minä en rakasta sitä miestä!
— Isabella! — huusi varakuningas.
— Minä en rakasta häntä, — lisäsi Isabella kestäen isänsä säkenöiviä katsaantoja vaalenematta. — Tahdotko sinä pakoittaa minun antamaan käteni hänelle, vaikka sydämmeni ei seuraa mukana? Tahdotko sinä tuomita minun iankaikkiseen toivottomuuteen?
— Mutta miksi et sinä ole sitä minulle jo ennen sanonut? Minkätähden käytät sinä juuri tätä onnetonta hetkeä herättääksesi välillemme eripuraisuutta?
— Sinä et ole milloinkaan kysynyt minun mieltäni asiassa?
— Kunnon tyttären täytyy suostua isänsä vaaliin!
— Niin, silloin kun onnettomuus ei seuraa sen vaalin rinnalla ...
— Isabella, sinun täytyy totella! — huusi Arcon herttua kiivaasti.
— Herra ...
— Sinun täytyy totella, sanon minä! Täällä ei keskustella nyt avioliitosta! Sittemmin saat sinä näyttää syyn kieltoosi. Ehkä minä silloin otan sen huomiooni. Sillä välin täytyy sinun pitää don Juan Fernandez’in parhaana huonekuntamme ystävänä, jonka luo minä sinun lähetän pelastaakseni sinun niistä vaaroista, jotka sinua uhkaavat.
— Minä pyydän sinua, isä, älä pakoita minun kolmatta kertaa kertomaan, että päätökseni on muuttumaton.
— Pyhän Neitsy-Marian kautta! — huusi herttua raivossaan tarttuen tyttärensä käsivarteen! — Sinun täytyy lähteä ja heti paikalla!
— Minä olen nainen ... Käyttäikää varovaisesti, isäni! sanoi Isabella hellästi.
Kiivaudestaan hämillään veti herttua kätensä takaisin.
— Nainen! — huusi hän — sano minulle syy!
Hän katsoi jäykästi isänsä kasvoihin ja vastasi:
— Minä olen Arcon Isabella! Neapelin varakuninkaan kunnia on minulle kallis, ja minä pysyn hänen luonaan, ettei joskus voitaisi sanoa: ”Se oli sellainen kova sydän, sielu ilman tunteita, joka häpiällisimmällä kuolemalla kidutti ne onnettomat, jotka rajaton puute ja kurjuus oli pakoittanut kapinaan."
— Onko siinä kaikki? — kysyi herttua jyrkällä äänellä.
— On, — vastasi Isabella. — Kun minä kuulin sinun latelevan niin raakoja uhkauksia, vakuutti kauhistus minun tainnuksiin, mutta nyt kun minä olen taas tointunut, vannon minä kaikesta sieluni voimasta, että minä pysyn sinun luonasi, saadakseni rukouksillani ja kyynneleilläni vastustaa väärää ja raakaa kostoa.
Mitään vastaamatta tarttui varakuningas kelloon ja soitti.
Badajos ja kamariherrat astuivat heti sisään.
— Missä ännissä me olemme nyt? — kysyi hän.
— Herra, paraikaa varustaidaan kaikkia lujimpaan vastarintaan. Kaikki näyttää siltä, että me tällä kertaa voitamme kapinan.
— Hyvä! ... Oletteko te antaneet joukoille minun käskyni?
— Olemme, herra!
— Ei mitään armoa! Ei mitään lievitystä! Ja jos saatte kiinni kapinoitsiain päällikön, niin ette saa kadottaa yhtä hiuskarvaa hänen päästänsä! ...
— Isä, isä, se on ilettävää! — huudahti Isabella ottaen askeleen varakuninkaaseen päin.
— Kuulette nyt, herraseni! Kapina on ehtinyt jo minun omaan perheeseenikin! Arcon Isabella kieltäytyy menemästä don Juan Feruandetz'in laivalle ja odottamaan siellä turvassa siksi kunnes me rauhoitamme kapinan. Käskekää minun kaartilaisteni tulla tänne ja pelastaa hän vasten omaa tahtoansa!
Erään kamariherran kutsumuksesta riensi pihalta kaksikymmentä miestä sisään. Herttuan yhdellä viittauksella asettautuivat he ympäröimään tuota nuorta tyttöä.
Samassa silmänräpäyksessä kuului hirveä ryske, niinkuin ryhmä tuhansia ukonjyräyksiä, satamasta. Kaikki ryntäsivät ikkunaan, ja niiden laivain sijassa, joihin Arcon herttua tahtoi lähettää tyttärensä, nähtiin nyt ainoastaan sekanainen kasa pirstaleita ja tavaton savupilvi, jota tuuli ohjaili korkeuteen.
Melkein samalla hetkellä aukesi ovi ja don Juan Fernandetz esiytyi kynnykselle.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numeroissa 43-44 28.10.-4.11.1880.
