Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Yhdestoista luku.
Se merimies, jonka Masaniello käski valloittaa laivaston, oli nimeltään Gennaro.
Hän oli noin kolmenkymmenen vuotias, tottunut, lujarunkoinen mies ja väkevä kuin Herkules, oikein vaarain ystävä ja aina valmis musertamaan muilta kallon tahi antamaan omansa halaista.
Masaniello ei voinut paremmin valita.
Voittajain joukosta valitsi tuo tappelu-julli torilla kaksisataa miestä, jotka seurasivat häntä hänen toimitukseensa, kaikki Neapelin lazzaronit olivat hänelle tuttuja. Pelotta hääri hän pahamaineisimpain heittiöiden, viekkaimpain lurjusten ja tunnottomimpain rosvojen seassa suorittaakseen sitä vaalia, jonka hän oli toimelleen saanut, ja sepä häntä siinä erittäin miellyttikin. Gennarolla oli oman lausuntonsa mukaan sangen pitkä ja sangen monimutkainen lasku suoritettavana perkeleen kanssa.
Rosvojen, salamurhanjain, maan-kiertäjäin ja merimiesten kanssa taisteli hän aina milloin yhdestä milloin toisesta ammatista, kaikista aina sen mukaan kuin se kannatti ja antoi hänelle tilaisuuden käyttää tikariaan. Hänen tunnollaan oli hirmuinen joukko varkauksia, ryöväyksiä, pyhyyden saastutuksia, joita hän oli tehnyt kirkoissa ja luostareissa, ynnä muita sellaisia urotöitä, — kerrassaan raskas takka, joka olisi yhtä ja toista muuta ihmistä rasittanut, mutta ei Gennaroa, joka ei milloinkaan piitannut siitä. Hän söi, joi ja nukkui aivan puhtaalla omallatunnolla, nautti parasta terveyttä koko valtakunnassa ja laski vaan, että hänen suojelushaltiansa, pyhä Januarius, kyllä järestää ja määrää hänen tehtävänsä.
Tähän aikaan ei ollut Neapelissa yhtään rosvoa, ei ainoaakaan tunnettua konnaa, joka ei osoittanut tuolle pyhimykselle samallaista luottamusta ja jollakin tavalla sitonut hätävastuuseen omista rikoksistaan. Muinaistaru on säilynyt kansassa näihin päiviin asti, joten yksikään lazzaroni ei vieläkään anna tikarin pistoa rukoilematta tuota voimallista suojelushenkeä.
Kun Gennaro oli toimittanut vaalinsa kansan seassa, jätti hän torin ja meni marinportin kautta alas meren rantaan. Täällä seisahti hän melkein epäillen ja kynsäisi korvansa tavustaa. Hän voi selvästi nähdä laivaston, joka sisälsi neljä alusta. Päälaiva, suuri sotalulla, joka näytti kaksi riviä ammottavia kanuunia kummallakin sivullaan, kaksi pientä sievää kenttäkanuunilla tykitettyä kaleeria ja päälliseksi suuri priki, joka tojotti niiden välillä, niinkuin kömpelö porvari kahden aatelismiehen rinnalla.
Prikissä olivat ne kolmesataatuhatta tukaatia. Se oli sama alus, jota Corcelli niin ihaili, kun hän puhui Masaniellon kanssa Vesuviolla. Mutta vaikka nuo kolme sotalaivaa olivat määrätyt olemaan matkavartiona prikille, eipä vaan sekään ollut itsensä puollustamiskeinoja vailla. Siinä oli useoita Valenciassa valetuita kanuunia ja riittävä määrä kuulia.
Gennaro ei suinkaan ollut liian arka kättensä ja jalkainsa kadottamista pelkäämään, mutta toivoi kuitenkin, että se ei tapahtuisi kumminkaan ennen, kun hän ennättäisi miehittää prikin, ja hän mietti nyt, kuinka hän paraiten voisi valloittaa sen syöksymättä heti alussa lii'an suureen vaaraan.
Se oli siis sydämmellisin rauhoitus, kun hän näki niiden kolmen sotalaivan pukeutuvan purjeisiin ja suuntautuvan lahden perimmäiseen pohjukkaan, varmaankin luovatakseen rivakassa luode tuulessa, mutta priki jäi töllöttämään ankkurissaan liikkumattomana ja raskaana, kuin munkki, joka on syönyt lii'an vahvan puolipäiväisen.
Kuitenkaan ei voinut aivan paljoa luottaa tuon kölseän möhkyrän hyvään luonteeseen, sillä se voisi antaa Gennarolle kelpo luotilvarvin, ampua pari hänen venettään upoksiin ja ajaa toiset pakoon.
Satamassa oli sattumalta suuri heinillä kuormattu pursi, joka oli edellisenä päivänä tullut Caprista. Selvä aate pälkähti Gennaron päähän.
— Lapset, — sanoi hän, — pian toimeen, joutukaamme!
Lazzaronit irroittivat heti veneensä.
— Ei, ei, tuhannen tuhatta, ei! — huusi Gennaro. — Meillä on parempikin, kuin omat pikku veneemme! Seuratkaa minua!
Hän riensi heinäpurren luo, jonka omistaja pakoitettiin Masaniellon nimessä antamaan se heidän haltuunsa, taikka muussa tapauksessa uhattiin hän pistää seipääseen ja heittää mereen.
Ehdoitus oli niin selvä ja helppo käsittää, että veneen omistajalla ei ollut mitään esmentelemistä.
— Pian veneeseen! — huusi Gennaro väelleen. — Pyhä ruumis, tätä voi sanoa pehmeäksi sängyksi! Loivatkaa maata siihen päälle ... tahi vielä parempi, kätkeytykää heinäin sisään ... ymmärrättekö minua?
— Kyllä, kyllä, hyv'on hyv'on, — huusivat lazzaronit.
Koko rosvojoukot kavahti nyt venoseen ja ryömi heiniin. Se laivajoukko, joka kellui ympärillä, esti prikin päällikön näkemästä tätä hommaa. Gennaro pidätti näkyviin vaan pari miestä purjeita hoitamaan, istui itse perään ja suuntasi suoraa päätä vihollista kohden.
— Lapset, — vakuutti hän, — kukaan ei saa liikkua paikaltaan! Noilla espanialaisilla merimiehillä on tarkka silmä.
Ilman vähintäkään epäluuloa nähtiin tällä välin prikistä tuon suuren veneen lähenevän lähenemistään.
Espanian hovi oli käyttänyt hyväkseen amiraali don Juan Fernandez'in lähtöä Neapeliin, jossa hänen piti naiman Arcon herttuan tyttären, ja antanut hänen huostaansa sen laivaston, mikä joka puolivuosi lähetettiin Neapeliin noutamaan niitä verorahoja, jotka tulivat Madridissa olevaan valtiorahastoon. Laiva oli nyt kuormattu niillä, ja oli määrätty, että kohta, kun verot ovat maksetut, eräs toinen amirali johtaa sen takaisin Codir'iin, että don Juan Fernandez saa pysyä nuoren puolisonsa luona.
Don Juan oli jotenkin nuori mies, jonka kasvoissa näkyy kuitenkin vallan selviä irstaisuuden jälkiä. Pitkä, solakka, huolellisesti puettu ja ritarillinen käytöksellään kun oli, luettiin hän Espanian hovissa sievimpäin naisten naurattajain joukkoon, ja moni jäsen siellä olisi voinut aivan helposti antaa selityksen hänen veltosta ryhdistään ja sinisestä kehästä silmäinsä ympärillä.
Käymättä lii’an likellä totuutta, voisi don Fernandez’ia syyttää siitä, että hän meni naimiseen pikemmin muiden asiain vaikutuksesta kuin rakkaudesta. Vakava kärsimys ei olisi voinut juurtua hänen tylsiistyneessä sydämmessään. Nuoren tytön vaisto oli tässä suhteessa valaissut Isabellaa paljoa tarkemmin kuin vaimon kokemus olisi sitä tehnyt.
Tämä oli Juan Fernandez'in toinen matka Italiaan. Luottaen Arcon herttuan lupaukseen, oli hän palannut Madridiin muuttamaan omaisuutensa rahaksi, ja sitten palata takaisin Neapeliin, jossa hän toivoi kerran pääsevänsä varakuninkaan seuraajaksi.
Kun rutto raivosi Coditz'issa ja suurella osalla Afrikan keskistä rantaa, niin eivät espanialaiset laivat saaneet tulla mihinkään Välimeren satamaan ottamatta vaariin niitä varovaisuuskeinoja, joita sellaisissa tapauksissa noudatetaan.
Tästä syystä ei don Juan Fernandez, vaikka oli jo edellisenä päivänä saapunut lahdelle, ollut käynyt vielä varakuningasta tervehtämässä.
Mutta se ei ollut sanottu, että amiraali saa viettää odotusaikansa rauhassa.
Jo varhain aamulla oli don Juan Fernandez’in korviin ehtinyt ikäviä huhuja, mutta sittemmin ei ollut laivastoa lähestynyt yksikään vene, jolta olisi voinut tietoja saada. Haluissaan saada joitakin kuulumisia oli hän siksi aikaa, kun toiset olivat ulompana, asettautunut prikille.
Suurimmilla mielihyvällä näki hän siis heinäpurren lähenemän laivaa, jonka vuoksi hän otti ääntötörven ja huusi Gennarolle.
— Hohoi! te veneessä!
— Hohoi! — mylvähti tappelujylli pitäen molemmat leveät kouransa suunsa edessä.
— Tule lähemmäksi! — huusi Fernandez.
— Ei ole aikaa! — vastasi Gennaro pörisevällä äänellään.
— Mihin menossa?
— Capriin!
— Siis olet sinä matkalla ... Tule tänne viereen ja puhukaamme vähä.
— En!
— Pyhän Jaakobin kautta, jollet sinä tottele, niin lähetän minä muutaman ra'e-tukun sinun purteesi.
— Tehkää hyvin? — huusi Gennaro. — Mutta onko teillä mitään kaulan kastetta sielä laivalla?
— On, malaga- ja reres-viiniä, niin paljo kuin vaan tahdot!
— Pyhä ilonjumala! Se on jotakin toista! ... Pysykää alallanne, lurjukset! — lisäsi hän hiljaa, kun huomasi muutamain miestensä pistävän nenänsä ulos heinistä.
— Me läkähdymme! — sanoivan he.
— Tuhannen tuhatta! minä työnnän tikarini ensimmäiseen, joka vaan uskaltaa hiiskahtaa!
Näin lähestyttiin laivaa ja Gennaro näki suurella tyytyväisyydellä, että linjalaiva ja ne molemmat kaleerit luovasivat jo melkoisen loitolla. Kohta oli vene aivan laivan vieressä niin kanuuna aukkojen alla, ett'ei niistä ollut enää mitään pelkäämistä.
— Mitä kuuluu Neapelista? — kysyi Fernandez.
— Oi, herrani, harmittavia asioita!
— Kerro!
— Tuhannen tuhatta, kurkkuni on kuiva ja malaga olisi sangen tervetullutta! — sanoi Gennaro tylsällä katsannolla.
— Ylös sitten! — vastasi Fernandez.
Köysi heitettiin alas; kissan sukkeluudella kiipesi Gennaro ylös, hyppäsi laivan laidan yli ja seisoi niin jänterillä säärillään suorana Fernandezin ja kahden upseerin edessä.
Toiset upseerit olivat päivällisellä ruokasalissa. Melkein kaikki merimiehet makasivat välitäkillä antautuneina puolipäiväpätkän suloiseen rauhaan, uinuen kanuuna-aukoilla päiväpaisteessa.
— No siis, — huusi Gennaro niille kahdelle näkyvissä olevalle venetoverilleen, — tohtori kai on kieltänyt teiltä malagan?
Köyttä, joka vielä kiikkui alas, kiipivät nyt merimiehet ylös.
— Kuule, — sanoi Fernandez, — onko se totta, että Neapelin kaduilla tapellaan?
— On, ja lujasti yritetäänkin, — vastasi Gennaro, — jos ei oteta lukuun mitä sillä aiotaan tehdä!
— Mitä sinä tarkoitat?
— Niin, t ä t ä minä tarkoitan!
Ja samassa silmänräpäyksessä paiskasi hän lujalla nyrkin kolauksella don Fernandez'in nurin täkille ja asetti tikarinsa hänen kurkulleen. Ne kaksi merimiestä tekivät samoin niille kahdelle upseerille.
— Tänne, toverit, tänne, huusi Gennaro.
Ne miehet, jotta makasivat heinissä, nousivat piilostaan. Iskuha'at heitettiin ja kiinnitettiin ihmeellisellä sukkeluudella ja heti heilahti koko rosvojoukko täkille.
— Halpa-arvoiset konnat! — huusi Fernandez.
— Ole varoillasi, — sanoi Gennaro tyynesti, — ja kerro väellesi ne käskyt, jotka minä lausun sinulle, taikka muuten olet kuoleman uhri!
Ne upseerit ja miehet, jotka olivat täkin alla, olivat kuulleet taistelun melun ja näyttivät tässä silmänräpäyksessä hämmästyneitä naamojaan täkin aukoista.
— Käske niiden mennä jälleen alas, — jatkoi Gennaro samalla tyynnyydellä, — mutta painoi kuitenkin tikarinsa likemmäksi Fernandezin kurkkua.
Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun kiväärilaukaus, joka sattui häneen takaapäin, paiskasi hänen nurin täkille, joka punertui hänen verestään.
Amiraali kavahti ylös kuin tiikeri ja ryntäsi täkiltä alas. Hänellä oli kaksikymmentä miestä, kaikki erinomaisia merisotamiehiä, väkeviä ja rohkeita. Hän teki päätöksensä, kokosi väkensä ympärilleen ja alkoi heittää sitä lazzaroni joukkoa, joka jo riuhui välitäkillä, ulos kanuuna-aukoista. Sitten asetti hän vähäisen joukkonsa suletun sotarintaan.
— Nyt ryntäämme me täkille, rohkeat espanialaiseni! — huusi hän. — Suorittakaamme tuo roskajoukko ja heittäkäämme se ylilaidan mereen!
Tämä käsky täytettiin sellaisella yksimielisyydellä ja rivakkuudellam ett’ei moista muualla. Miehistö toimitti hirveän verilöylyn neapelilaisille, joiden hallussa oli etutäkki.
Mutta Bambinon kehoituksesta rohkaistuivat he heti. Tämä oli voimakas renttu satamasta ja otti komennon Gennaron jälkeen.
Nyt alkoi rajuin kahakka. Tässä taisteltiin käsikiistaa, jalka jalkaa, rinta rintaa, tikari tikaria vastaan, mutta enemmistö voitti kohta Fernandezin väen ja pakoitti sen vetäytymään laivan perälle.
Amiraali näki, että hän oli menettänyt laivansa.
Hän loi toivottoman silmäyksen merelle. Ne toiset laivat alkoivat kadota taivaanrannalla ja epäiltävä oli josko ne niin pitkältä matkalta voivat kuulla melua siitä tappelusta joka pidettiin prikillä.
Fernandez'in täytyi siis tehdä lopullisen päätöksen.
— Perez! — sanoi hän laivan kapteenille. — Puollusta asemaamme tuuma tuumalta, pitkitä tappelua vielä joku minuutti, vaikka se maksaisikin teille parhaan väkenne.
Näin sanoen putkahti Fernandez ruutisäiliöön, kumosi yhden tynnyrin ja asetti sen päälle viritetyn sytyttimen, joka voi ruutiin ennättämättä palaa siksi, kunnes hän on ennättänyt pois kaikesta vaarasta. Sitten lukitsi hän oven ja nakkasi avaimen mereen.
Hän astui täkille ja käski väkensä laskea aseensa.
— Urholliset miehet, — sanoi hän lazzaroneille, — minä näen, että enempi vastus on hyödytön. Meitä on tuskin kymmenen sataa viittäkymmentä vastaan! Kuitenkin tahdomme me mieluimmin kuolla, kuin antautua vangiksi! Minä esitän yhden sopimusehdoituksen.
— Millä ehdoilla? — kysäsi Bambino.
— Me jätämme laivan teille ja te annatte meidän vetäytyä pois.
— Pitkällä puulla, pyhät veljet! — vastasivat neapelilaiset pilkallisella naurulla.
— Odota tuokio! jatkoi Bambino, — ainoastaan yks'silmänräpäys ylevä herrani! Te olette surmanneet meistä viistoista miestä ottamatta lukuun niitä perhanan raukkoja, jotka te heititte mereen. Velvollisuuteni on luettaa sielumessuja heille ja siihen tarvitsemme me ne kolmesataa tuhatta tukaatia, jotka ovat kätkettynä tässä tölkkerössä. Kolmesataa tuhatta tukaatia messuihin! Mikä aarre papeillamme! Mihin helvettiin olette te tunkeneet rahat?
— Etsi niitä!
— Suututteko te? Baccon kautta, se on tyhmästi teiltä? Ymmärrätte kyllä, että se on aivan järestyksen mukaista kun minä otan vastaan sellaisenkin summan näin monen arvoisan todistajan läsnäollessa, että minä luen ja hyväksyn jok'ainoan kolikon.
— Anna meidän heti lähteä, tahi muuten täytyy meidän vielä tapella!
— Aseta venees vesille! — huusi Bambino.
— Kaikki veneet ovat toisilla laivoilla!
— No, ota sitten heinäpursi ... ja onnellista matkaa jalo
vankini!
Fernandez ei vastannut. Hän astui väkineen alukseen ja läksi laivalta.
— Ystävälliset terveiseni varakuninkaalle! — huusi Bambino hänen peräänsä kurtistaen laivan laidan yli. — Älä unohda esittää hänelle minun kunnioitustani ... jollei hän oli jo hirtetty.
Espanialaiset soutivat kaikin voiminsa maalle päin. Bambinon viimmeiset sanat [sattuivat] Fernandez'iin niin terävästi, ett'ei hän voinut pidättää ja lyhemmän matkan päästä iloita kostostaan.
— Tuli ja leimaus, nyt olemme me herrat täällä! — huudahti Bambino väelleen kun Fernandez oli poissa.
Lazzaronien raivoiset hapset hilluivat ilmassa kun he heiluttain aseitaan sekä kirkuen ja ulvoen ilosta juoksivat ympäri laivan kantta.
— Alas tavara koppioon, lapset! Ottakaa ylös muutama ankkuri rerestä ja juokaamme Masaniellon malja. Sitten otamme selvän tukaateista.
Tuskin oli viini-kellikka kannella, kun siinä alkoi kummallisin juomingin näytelmä. Lazzaroneilla ei ollut koskaan ollut sellaista juhlaa. He toivat astiain tulpat sisään ja särpivät viiniä täysin suin. Sitten alkoivat he hypellä mitä kummallisimmissa asennoissa ja konnamaisimmilla liikkeillä. Yksi joi pyhän Januariuksen kunniaksi, toinen armaansa muistoksi, kolmas loivasi laivan kannelle pitkäkseen ja antoi ystävänsä valaa viiniä kaulalleen. Heidän elämänsä olisi kuulunut kyllä rannalle asti, jollei kapinan meteli Neapelin kaduilla olisi ollut vielä suurempi.
Keskellä tätä meteliä esiytyi yhtäkkiä eräs mies pelästyksestä valjuna, vapisevana ja voimatonna.
— Tuli on ruutisäiliössä! — huusi hän. — Me olemme kaikki hukassa!
Nämä sanat lakkauttivat naurun rähäkän ja hurjisteliat katsoivat hämmästyksissään toisiinsa.
— Mitä perkeleen puhetta se on, sinä vietävän rupisammakko! — ärjäisi Bambino vimmassaan.
— Se on totta! — vastasi lazzaroni. — Minä tarkastin eräästä halkioimesta ruutisäiliöön ja näin siellä kumoon käännetyn tynnyrin päällä palavan sytykkeen.
— Onnettomat! Paetkaamme! — huusivat lazzaronit ja ja ryntäsivät laivan laidalle.
Mutta kammoten veden nielevää syvyyttä vetäytyivät useimmat näistä onnettomista takaisin. Ne harvat, jotka osasivat uida, juoksivat mereen. Kurottain käsiänsä rautaa kohden, kiroten, itkien, rukoillen pyhää Januariusta, ja pyhää neitsyttä juoksivat toiset sinne tänne kuin hullut etsien jotakin pakotietä.
Täysin humalassa joi ja nauroi Bambino vaan.
Yhtäkkiä pistäytyi liekki laivan kannen alta ylös. Hirmuinen tulivirta leimahti ylös syvyydestä heittäen palkkia lazzaronia, raha-arkkuja ja viinitynnyriä ilmaan. Meri aukesi remahduksesta, sulkeutui taas ja peittyi pirstoilla. Hetkisen killui paksu savupilvi sillä paikalla ja liikkui sitten tuulessa hitaasti pois.
Amiraali oli ennättänyt jo satamaan. Seuralaistensa joukossa riensi hän Vicariaan ja onnistuikin löytämään erään käytävän, jota kapinoitsiat eivät olleet vielä sulkeneet. Hän astui valtiosaliin juuri samassa silmänräpäyksessä, kun priki remahti ilmaan. Fernandez selitti syyn siihen ja varakuningas, joka nyt näki mahdottomaksi käyttää laivastoa Isabellan pakopaikaksi, näytti kadottavan kaiken muistonsa menneistä tapauksista, ja sanoi tyttärelleen:
— Ethän rukoile minua, rakas lapseni, olemaan armelias noille ilkeille raatelioille? Minä en vastusta enää sinun toivoas. Don Juan Fernandez saattaa sinun uuteen linnaan ja minä jään tänne toistaiseksi. Jos me voimme karkoittaa kapinoitsiat takaisin, niin olkoon Jumalalle kiitos ja kunnia! Jos he taas tunkeutuvat palatsiin, ... no, niin otan heidät vastaan ja puhuttelen heitä, ... ja kuulustelen heidän valituksensa!
— Oi, — sanoi Isabella levotonna, — paras on kohta lähteä ehdoituksen heille. ... Jos sinä odotat taistelun loppua, niin saavutat sinä raivaavan kansan vihan ...
— Tyttäreni! Et sinä siis tahdo antaa edes minun olla rauhassa ja hallita itse itseäni? Sinä olet järetön, Isabella, ja tahdot tehdä Neapelin varakuninkaan ajaksesi!
— Oi toki, — sanoi Isabella, — onko siinä suhtaa, että nuo heittiöt saavat häväistä ja tehdä väkivaltaa teille!
Herttua kumartui ja tuiskasi don Juan'in korvaan:
— Ole huoleti, poikani! Sinä et tiedä kuinka tyhmää ja kevytmielistä tämä kansa on. Minä aion vielä kerran vetää sitä nokasta!
Fernandez’illa ei ollut mitään vastaamista tähän, vaan tarjosi käsivartensa Isabellalle, joka, kun ei uskaltanut tehdä pitempää vastarintaa, näki parhaaksi lähteä mukana uudelle linnalle. Kaksi komppaniaa kaartilaisia sai käskyn saattaa heitä. Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun he astuivat ulos eräästä salaportista, piiritti heidät hirmuinen ihmisjoukko, joka tunsi varakuninkaan tyttären ja nosti katalan uhkaushuudon.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numeroissa 44 ja 46, 4. ja 18. marraskuuta 1880.
