XVI. Syvänne.
Alussa oli niin pimeä että vaivoin osasimme mennä oikeaa tietä kankaan poikki, mutta päivänkoitto tuli pian avuksemme ja Fullertonin tuvalle päästyämme oli ihan valoisa. Vaikka oli niin varhainen aamu oli mies jo pystyssä. Muutamin sanoin selitimme me hänelle asiamme, ja hän oli heti valmis sopivasta korvauksesta lainaamaan koiransa ja tulemaan itsekin mukana.
Mordaunt olisi mieluimmin tahtonut, että mies olisi jäänyt kotiin, mutta minun mielestäni tulisi hänen seurata meitä, sillä ei kukaan tietänyt, mitä mahdollisesti voisi tapahtua. Minun tahtoni pääsi voitolle, ja sekä mies että koira seurasivat meitä.
Eräänlainen yhtäläisyys oli tuolla takkuisella eläimellä ja hänen isännällään, jolla oli pörröinen kellervä tukka ja pitkä, vanukkeinen parta. Koko matkalla linnaan ylisti hän koiransa tavatonta älykkäisyyttä, mutta minä pelkään että hänen kuulijansa hyvin vähän tarkkasivat hänen puhettaan. Minä en voinut riistää ajatuksiani äsken lukemastani ihmeellisestä kertomuksesta. Mordaunt astui pitkiä askelia, ja hänen poskensa hehkuivat ja silmissään oli hurja loiste. Joka kerta kun me pääsimme mäen kukkulalle, katsoi hän kiihkeästi ympärilleen toivossa saavansa nähdä kadonneiden jäljet, mutta ei ainoatakaan elon tai liikkeen merkkiä ollut nähtävissä. Kaikki oli kuollutta, äänetöntä ja autiota.
Linnassa käyntimme oli hyvin lyhytaikainen. Mordaunt juoksi sisälle ja palasi kainalossaan vanha takki, joka oli ollut isän oma. Hän antoi se Fullertonille, joka näytti sen koiralleen.
Älykäs koira haisteli sitä ja juoksi ulvoen lehtikujaa takaisin, palasi taas vielä kerran haistelemaan takkia, viuhtoi häntäänsä ja ulvoi taas muutaman kerran kiivaasti näyttääkseen että se nyt oli valmis tekemään tehtävänsä. Sen kaulaan pantiin nuora, ettei se juoksisi tiehensä. Isäntä piti nuorasta ja me lähdimme matkaan.
Pari sataa kyynärää seurasimme me maantietä, menimme sitten pensasaidan aukosta kankaalle ja jatkoimme matkaamme pohjoiseen suuntaan. Aurinko oli nyt noussut kappaleen matkaa taivaanrannan yläpuolelle, kullaten loistollaan sinisen meren ja etäällä kohoutuvat kukkulat.
Koira ei ainoatakaan kertaa kadottanut jälkiä, sillä ei se pysähtynyt eikä epäröinyt, vaan veti perässään isäntäänsä semmoisella kiireellä, että kaikki keskustelu oli mahdotonta. Kun me kerran olimme menneet pienen puron poikki, näytti siltä että olimme muutaman askelen poikenneet oikealta tieltä, mutta muutaman sekunnin kiivaasti vaanittuaan, ulvahti koira taas, ja riensi eteenpäin tiettömällä kankaalla. Jos emme kaikki kolme olisi olleet oivallisia kävelijöitä, emme olisi voineet seurata mukana, erittäinkään kun maa oli epätasainen ja kanerva toisinaan ulottui vyötäisillemme asti.
Minä en osannut ajatella, mitä tapahtuisi meidän päästyämme matkamme perille. Voisiko olla mahdollista että noilla kolmella buddalaisella olisi ollut laiva saatavilla ja että he vankeineen sillä nyt matkustaisivat itäänpäin? Tie, jota kävimme, näytti vahvistavan minun luuloni, sillä se kulki yhdensuuntaisesti lahden rannan kanssa. Mutta kauan ei kestänyt, kun me poikkesimme ulommaksi ja tulimme kauemmaksi sisämaahan.
Kello oli 10, kun meidän kaksitoista peninkulmaa käytyämme täytyi pysähtyä vetämään henkeä, sillä viimeiset kaksi peninkulmaa olimme me kulkeneet Wigtownin ylänteitä ylöspäin, jotka ovat enemmän kuin tuhat jalkaa korkeat. Korkeimmalle kohdalle päästyämme näimme kolkon maiseman leviävän pohjoisen suuntaan. Aina taivaanrantaan asti ei näkynyt muuta kuin liejua ja vettä mitä räikeimmässä sekasorrossa. Ikään kuin maanosa olisi ollut muodostumistilassaan. Siellä täällä kasvoi ruskeassa lätäkössä muutamia kellertäviä ruokoja. Muutamat sikseen jätetyt turvehaudat osottivat, että ihmiset täälläkin olivat koettaneet vaatia maalta sen aarteita, mutta nämä kokeet olivatkin ainoat ihmistyön merkit. Ei edes varis eikä kalalokki käynyt tässä erämaassa.
Tämä on se suuri lätäkkö, joka on saanut Cree-nimen. Kartasta näkee, että se peittää suuren osan Wigtownshiren pintaa. Se on suolaista vettä sisältävä järvi, syntynyt meren anastuksesta ja se on niin täynnä petollisia hyllyviä nevoja ja vaarallisia läpiä, ettei kukaan, joka ei tarkalleen tunne paikkaa, uskalla mennä sinne ilman opasta.
Kun me lähestyimme kaislaa, joka oli patamon rajana, nousi epäterveellinen kostea haju alallaan seisovasta vedestä. Paikka, jossa me olimme, näytti niin kolkolta ja kauhealta, että talonpoika kieltäytyi seuraamasta meitä pitemmälle, ja meidän täytyi käyttää koko kehoituskykymme pakottaaksemme häntä jatkamaan matkaa meidän kanssa. Vainukoiramme, johon ei kolkko ympäristö mitään vaikuttanut, jatkoi haukkuen matkaa kuono maahan kääntyneenä ja ruumis väristen innostuksesta.
Meidän ei ollut vaikeaa raivata itsellemme tietä järven poikki, sillä missä viisi oli kulkenut edellä siinä oli kolmen helppo seurata perässä. Jos olimme epäilleet koiran opastustaitoa, oli tämä epäilys nyt kokonaan haihtunut, sillä pehmeässä liejussa saatoimme me helposti nähdä etsimäimme miesten jäljet. He olivat käyneet rinnakkain yhtä kaukana toisistaan. Ei ollut käytetty mitään ruumiillista väkivaltaa, jolla kenraali ja hänen palvelijansa olisi pakotettu seuraamaan mukana. Pakko, jota oli käytetty, oli ollut henkistä laatua.
Me olimme hyvin varoillamme poiketaksemme siltä tieltä, joka antoi meille jalantukea. Molemmin puoli meitä nousi vesi siellä täällä maanpinnalle, jota kuihtuva kasvullisuus peitti. Keltaisia ja purppuranvärisiä sieniä loisti rämeiköllä, ja lihavia, punakkaita matoja ryömi vaalentuneiden kaislojen välissä. Suuret hyönteisparvet muodostivat keveän pilven päittemme ja käsiemme ympäri ja ne pistelivät meitä myrkyllisillä pistimillään. Minä en koskaan eläessäni ollut ollut niin kolkossa paikassa kuin tämä oli. Mutta Mordaunt Heatherstone astui rivakasti eteenpäin, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin seurata häntä.
Sillä välin kapeni tie kapenemistaan, ja me huomasimme, että etsimiemme miesten oli täytynyt käydä peräkkäin samassa rivissä. Fullerton meni nyt koiransa kanssa edellä. Mordaunt seurasi hänen kintereillään ja minä muodostin jälkijoukon.
Talonpoika oli pitkän ajan ollut vastenmielinen ja tympeä ja tuskin vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta nyt pysähtyi hän tykkänään ja kieltäytyi jyrkästi käymästä ainoatakaan askelta edemmäksi.
”Tässä minä teen käänteen, sillä nyt minä tiedän mihin mennään”, sanoi hän.
”Mihin sitten mennään”, kysyin minä.
”Creen syvänteelle”, vastasi hän. ”Minä luulen että se on tässä lähellä.”
”Creen syvänteellekö?”
”Se on niin syvä ettei kukaan koskaan ole löytänyt sen pohjaa. Kansa väittää että siitä juuri johtaa ovi manalan syvyyteen.”
”Oletteko te ollut siellä”, kysyin minä.
”Ollut siellä! Mitä minä siellä tekisin? Ei, yksikään ihminen, jolla on terve järkensä tallella ei koskaan mene sinne.”
”Mistä te sitten tiedätte että tuo syvänne todellakin on olemassa?”
”Isänisäni isä on ollut siellä, ja sentähden minä sen tiedän”, vastasi Fullerton. ”Eräänä lauantai-iltana oli hän aika humalassa ja löi vetoa mennäkseen sinne. Hän ei jälestäpäin mielellään puhunut siitä käynnistään eikä koskaan kertonut näkemästään. Hän oli ikäänkuin mieletön kun joku vaan puhui syvänteestä. Totelkaa siis minun neuvoani ja palatkaa kotiin, sillä siihen paikkaan menemisestä ei lähde mitään hyvää.”
”Me voimme jatkaa matkaamme ilman teitä”, huomautti Mordaunt. ”Jos vaan lainaatte meille koiraanne, niin voitte kääntyä kotimatkalle.”
”E-enpäs”, huusi hän. ”Minä en tahdo koirani joutuvan saatanan kynsiin. Sentähden täytyy sen seurata minua.”
”Koira seuraa meitä”, puhkesi seuralaiseni puhumaan säkenöivin silmin. ”Meillä ei ole aikaa riidellä teidän kanssa. Katsokaa, tässä minä jätän teille 5 punnan setelin. Jos estätte meitä ottamasta koiraa, niin minä heitän teidät veteen.”
Mies otti toisella kädellään setelin samalla kun hän toisella jätti Mordauntille nuoran, joka oli koiran kaulassa. Hänen poistuessaan jatkoimme me matkaamme kauemmaksi järvelle. Liejussa näkyivät syvät jäljet kiihottivat meitä jouduttamaan askeliamme. Tunkeuduttuamme kokonaisen pienen kaislametsän läpi, tulimme me niin kolkkoon paikkaan että jos Dante olisi sen nähnyt olisi hän siitä saanut uutta ainetta kuvauksiinsa manalasta.
Koko rämeikkö aleni tässä ratinmuotoiseksi syvänteeksi, jonka keskessä oli noin 40 jalan levyinen aukko. Maa vietti vesipyörrettä kohden kaikilta suunnilta. Nähtävästi oli tämä se syvänne, jota paikkakunnan väestö niin pelkäsi. Enkä minä asiaa ihmetellytkään, sillä kolkompaa seutua en koskaan ole nähnyt.
Sieltä nousi läkähdyttävä haju, ja me kuulimme sorisevan äänen, ikäänkuin vesi olisi kiehunut. Minä heitin syvänteeseen suuren kiven, joka makasi liejuun vajonneena mutta emme kuulleet sen putoamista pohjaan.
Kumartuessamme haisevan veden yli, kuulimme me yhtäkkiä sointuvan äänen sen syvyydestä. Mahdollista on että ääni syntyi luonnollisista vaikuttimista, mutta voi se myös tulla siitä kellosta, josta minä olen niin paljon kuullut. Olkoon sen asian laita miten tahansa. Tämä oli kaikessa tapauksessa ainoa merkki, mikä meille annettiin molempien miesten lepopaikasta. Ja nämä miehet olivat nyt maksaneet sen velan, joka niin kauan oli heitä painanut.
Me huusimme kaikin voimimme, mutta ainoastaan kaiku vastasi syvyydestä. Kovin murheellisina lähdimme taas kulkemaan rinnettä ylöspäin.
”Mitä me nyt teemme, Mordaunt”, sanoin minä matalalla äänellä. ”Me voimme ainoastaan rukoilla heidän sielujensa rauhan puolesta.”
Heatherstone katsoi säkenöivin silmin minuun.
”Nuo ihmiset ovat mahdollisesti menetelleet salattujen lakien mukaan”, huudahti hän, ”mutta nyt katsotaan, mitä Englannin lait asiasta sanovat. Minä luulen että chela voidaan hirttää niinkuin joku muukin kuolevainen. Meillä lienee aikaa saada heidät kiinni. Tule tänne, koirani, tule!”
Hän veti koiran noitten kolmen miehen jäljille. Eläin nuuski niitä pari kertaa ja laskeutui sitten maahan karvat pystyssä ja vavisten.
”Siinä näet”, sanoin minä, ”että on turhaa taistella heidän kanssaan, jolla on käytettävinään voimia, joita emme kykene edes nimittämään. Me emme voi muuta kuin myöntyä siinä toivossa että nuo miesparat toisessa elämässä saavat korvauksen kaikesta siitä, mitä heidän on täytynyt kärsiä.”
”Ja että heidät vapautettaisiin kaikista perkeleellisistä uskonnoista ja niitten murhanhimoisista tunnustajistaan”, huudahti Mordaunt kokonaan suunniltaan raivosta.
Oikeudentunto vaati minut tunnustamaan, että nuo kristityt miehet olivat itse syypäät kohtaloonsa, kun teurastivat tuon turvattoman buddalaisen, mutta minä en tahtonut ilmaista mielipidettäni Mordauntille pelosta että hän yhä enemmän kiihottuisi.
Monen turhan koetuksen jälkeen onnistui minun viimein saada hänet lähtemään tuosta onnettomuuden paikasta. Oi, miten pitkä ja väsyttävä olikaan paluumatka. Menomatkakin oli kyllä vaivalloinen, vaikka meillä oli heikko toivokin, mutta nyt, kun kaikki oli mennyttä, tuntui kotimatka kauhean pitkältä. Raskain askelin ja vielä raskaammalla sydämellä kulimme me koko päivän erämaassa ja ehdimme juuri auringon laskiessa Cloomberiin.
Minä en koetakaan kertoa vaimon ja tyttären surua. Useampana viikkona horjui Gabriella-parkani elämän ja kuoleman välillä, mutta tohtori Easterlingin huolellisesti häntä hoitaessa toipui hän kumminkin, vaikka ei hän tosin enää koskaan päässyt entisiin voimiinsa. Mordaunt oli synkkä ja alakuloinen eikä tointunut ennen kuin olimme muuttaneet Edinburghiin. Mutta ei lääkärinhoito eikä ilmanvaihdos voinut auttaa rouva Heatherstone-parkaa. Hän kuihtui hitaasti, ja jotenkin varmaa oli että hän muutaman viikon kuluttua yhtyy mieheensä.
Branksomen omistaja palasi Italiasta terveenä ja virkeänä, ja tästä syystä me muutimme takaisin Edinburghiin. Asuinpaikan muutos teki meille hyvää, sillä viime tapahtumat olivat synkistyttäneet elämäämme. Sitä paitsi oli isälleni tarjottu kunniakas ja hyväpalkkainen paikka yliopiston kirjastossa, ja hän riensi ottamaan sen vastaan.
Minä olen nyt useamman kuukauden ollut naimisissa rakkaan Gabriellani kanssa, ja tämän kuun 23 p:nä viettää Ester häitään. Minä toivon että Mordaunt saa hänestä hyvän vaimon.
Ennen kuin lopetan kertomukseni tahdon vielä omistaa muutaman ajatuksen kenraalin ja Rufus Smithin katoamiselle ja kuolemalle.
Yhtä asiaa en voi ymmärtää. Minä tunnustan aprikoivani sitä seikkaa, miksi nuo kolme chelasta ottivat uhreiltaan hengen Creen syvänteessä sen sijaan että olisivat sen tehneet miesten ollessa linnassa. Mutta luultavasti oli buddalaispapeilla pätevät syyt tehdä niinkuin tekivätkin.
Muutama kuukausi kauhuntapahtuman jälkeen luin eräästä Indian lehdestä, että nuo kolme buddalaista Lal Hoomi, Mowdar Khan ja Ram Singh olivat palanneet Euroopasta. Tämän ilmoituksen jälkeen seurasi esitys kenraalimajori Heatherstonen elämästä ja toiminnasta sekä tietoja siitä että hän oli äskettäin kadonnut kotoaan ja että oli syytä pelätä hänen saaneen surmansa veteen hukkumalla. Minä epäilen, tokkohan yksikään muu ihmissilmä saattoi keksiä mitään yhteyttä näitten kahden ilmoituksen välillä. Minä en niitä koskaan näyttänyt vaimolleni enkä Mordauntille, ja vasta sitten kun he lukevat nämä rivit, saavat he tietää ne.
En tiedä, tarvitseeko minun antaa pitempiä selityksiä tai lisätä mitään. Ymmärtäväinen lukija on jo saanut tietää syyn miksi kenraali pelkäsi tummia kasvoja, muukalaisia ja vieraita. Hänen unettomuutensa, jonka perusteena oli tuo kamala kellonsointi, saattoi hänet öisin kulkemaan ympäri huoneissa, ylisiltä kellariin asti, ja aina valaistut huoneet estäisivät pimeyden kauhujen häntä ympäröimästä.
Tiede opettaa meille, ettei semmoisia voimia, joita itämaiset uskonnonhaaveilijat sanovat omistavansa, itse asiassa ole olemassa. Minä John Fothergill West voin päättävästi väittää että tiede on väärässä. Historia osottaa että oppineet ovat hitaita uskomaan sitä mikä on totta. . Tiede ivaili kauan Newtonia. Tiede näytti matemaattisesti, ettei rautalaiva voisi pysyä vedenpinnalla ja ettei höyrylaiva voisi kulkea Atlannin yli. Itämailla, jotka ovat suurten uskontojen kehto, löytyy viisaustieteilijöitä ja oppineita, jotka työskentelevät toisten menetystapojen mukaan kuin länsimaitten tiedemiehet, mutta edellisillä on äärettömän paljon enemmän tietoja luonnon salaisuuksista kuin jälkimmäisillä.
(Jatk.)
Pohjalainen 189-191 1-6.12.1900.
