III
Ja nyt olimme Krimissä. Kuljimme Simferopolin läpi ja käännyimme sitten kulkemaan Jaltaan.
Kävelin hiljakseen ihaillen tätä hurmaavaa maapalasta, jota meri ympäröiden hyväilee. Ruhtinas huokaili, valitteli ja surkeana kupeilleen vilkuen koetteli hän tyhjää vatsaansa täyttää kaikellaisilla kummallisilla marjoilla. Kun hänen tietonsa niiden ravitsevaisista ominaisuuksista olivat puutteelliset, ei siitä aina ollut hyviä seurauksia ja usein sanoi hän minulle surkean naurettavasti: «Jos nyt kaikki sisukseni tulevat ulos, niin miten voin edelleen kulkea Voi, voi, sano miten?»
Meillä ei ollut minkäänlaista ansion tilaisuutta ja kun meillä ei ollut penniäkään leipään, niin ravitsimme itsiämme hedelmillä ja tulevaisuuden toiveilla. Shakro alkoi jo soimata minua joutilaisuudesta ja siitä että minä, kuten hän sanoi, «vaan töllistelin». Ylipäänsä alkoi hän jo minua väsyttää, enimmän kiusasi hän minua kertomuksillaan satumaisesta ruokahalustansa. Siitä selvitteli hän, että syötyään 12 aikaan aamiaisen, jolloin hän oli nauttinut «pienen karitsan» ja kolme pulloa viiniä, jo päivälliseksi 2 aikaan ilman ponnistuksia saattoi syödä seuraavat määrät: kolme lautasta jotakin «tsakokbilaa» tahi «tsikirtmaa», koko välillisen pilavia, koko paistinpannullisen shaslikia, «tolmaa niin paljon kun haluat», ja vielä monet muut kaukaasialaiset herkut sekä sen lisäksi voi hän juoda viiniä «niin paljon kuin halusin». Päivät pitkään hän kertoi minulle herkuttelemistaipumisistaan ja tiedoistaan — kertoi suutaan maiskutellen, silmät loistaen ja näyttäen hampaitaan, joita yhtenään kirskutteli. Samalla hän äänekkäästi kurskutteli ja nieleksi nälkäsylkeänsä, joka hänen komeasti kertoessaan joukottain räiskyi suusta. Sellaisina hetkinä herätti hän minussa inhoa, jota ainoastaan vaivalla voin häneltä salata.
Kerran Jaltan läheisyydessä palkkauduin puhdistamaan erästä puutarhaa poisleikellyistä oksista. Pyysin ennakolta päiväpalkkani ja ostin koko puolella poltinikilla (50 kopekkaa) leipää ja lihaa. Kun minä toin ne, huusi puutarhuri minua luoksensa. Noudatin hänen käskyänsä ja annoin ostokseni Shakrolle, joka päänkivistystä valitellen vetäytyi pois työstä. Palattuani jonkun hetken kuluttua tulin vakuutetuksi ettei Shakro kertomuksissaan ruokahalustaan ollut mennyt totuuden rajojen ulkopuolelle. Koko ostoksesta ei ollut muruakaan jälellä. Se ei ollut mitään toverillista menettelyä, mutta vaikenin — mutta omaksi vahingokseni, kuten myöhemmin huomasin.
Shakro huomasi vaikenemiseni ja käytti sitä omalla tavallaan hyödyksensä. Tästä ajasta lähtein alkoi kokonaan kummallinen ja ristiriitainen suhde välillämme. Minä tein työtä ja hän vetäytyi mitä erilaisimmilla tekosyillä pois työstä, söi ja joi ja — saattoi minut pulaan.
En ole mikään tolstoilainen. Minusta oli naurettavaa ja samalla kertaa surullista katsella häntä, tervettä miestä, kuinka hän hurjannäköisenä tähysteli minuun, kun päivätyön lopetettuani palasin väsyneenä työstä ja hänen odotellessa minua jossakin varjoisessa sopukassa. Mutta vielä tuskallisempaa ja loukkaavampaa oli nähdä, että hän selkäni takana nauroi minulle, koska tein työtä.
Hän nauroi, koska hän oli oppinut kerjäämään, ja koska minä hänen silmissään olin ainoastaan linnunpelätin. Kun hän alotteli kerjäämisensä, niin alussa hän häpesi minua, mutta myöhemmin, kun lähenimme erästä tataarikylää, alkoi hän minun nähtävissäni valmistelleita kerjäämään. Siinä tarkoituksessa nojasi hän keppiinsä ja veti toista jalkaansa perässään, ikään kuin se olisi kipeä, sillä hän tiesi, että saidat tataarit eivät anna mitään terveelle miehelle.
Kiistelin hänen kanssaan, todistin hänelle tekonsa häpeällisyyden — hän nauroi. — «En voi tehdä työtä!» vastasi hän minulle lyhyesti.
Hän sai hyvin niukasti antimia.
Aloin niihin aikoihin sairastella. Tie tuli päivä päivältä rasittavammaksi ja suhteeni Shakroon yhä painavammaksi. Nyt hän jo selvästi vaati, — että minun oli häntä elätettävä.
— Sinäkö kuljetat minua? No kuljeta! Onko mahdollista, että jaksan niin pitkältä jalkaisin kulkea? Ah! En ole siihen tottunut! Voin kuolla siitä! Miksi kiusaat minua? Miksi surmaat minut? Jos kuolen, miten silloin käy? Äiti saa itkeä, isä saa itkeä, ystävät saavat itkeä! Eikö siinä ole kyyneleitä?
Kuuntelin sellaisia puheita, mutta ne eivät minua suututtaneet. Siihen aikaan alkoi mieleeni hiipiä eräs omituinen ajatus, joka saattoi minut sietämään kaikkea. Tapahtui että minä, hänen nukkuessaan, istuin hänen vieressään ja katsellen levollisiin liikkumattomiin kasvoihin puhuin itsekseni, ikään kuin jonkun määrätyn aavistuksen valtaamana: «Siinä on matkatoverini … minun matkatoverini …»
Ja tajunnassani liikkui välistä epämääräinen ajatus, että Shakro ainoastaan käyttää oikeuttansa, kun hän niin itsetietoisesti ja haikailematta vaatii apuani ja huolenpitoani. Tässä vaatimuksessa oli luonnetta ja voimaa. Hän orjuutti minua ja minä annoin hänelle myöten, tutkin hänen piirteitänsä, pidin vaaria jokaisesta kasvojen ilmeiden liikunnasta ja koettelin arvailla, miten ja milloin hän lakkaisi tuosta vieraan henkilön väkivaltaisen alistamisen tavasta. Mutta hän oli siitä hyvillä mielin, lauloi, nukkui ja teki pilaa minusta, kun häntä se halutti.
Monta kertaa erosimme toisistamme pariksi tai kolmeksi päiväksi eri suunnille; varustin hänelle leipää ja rahaa, jos minulla sitä oli, ja sanoin hänelle missä hänen piti minua odottaa. Kun sitten taas tapasimme toisemme, vaikka hän seurassani oli ollut kiukkuinen ja vihainen, niin tuli hän iloisena ja voitokkaana vastaani ja sanoi tavallisesti nauraen: «Ajattelin jo, että olisit lähtenyt karkuun, yksiksesi, heittänyt minut jälelle. Hah, hah, haa!»
Annoin hänelle sitten syömistä, kerroin kauneista seuduista, joita olin nähnyt. Ja kerran, kun puhuin hänelle Baktsisaraista, kerroin hänelle samalla Puskinista ja toistelin osia tämän runoista. Mutta häneen se ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta.
Mitä, runoja! Ne ovat lauluja eikä runoja! Tunsin erään miehen, erään gruusialaisen Mato Leshavin, hän osasi laulaa lauluja! Ne oli lauluja! ... Hän lauloi — ai, ai, ai ... Kovasti, hyvin kovasti hän lauloi! Ikäänkuin tikarilla olisi hänen kulkkuansa kutkutellut ... Hän pisti kuoliaaksi erään dukantsikin*), nyt hän on Siperiassa.
Joka palaamiseni jälkeen aleni arvoni yhä enemmän hänen silmissään, eikä hän voinut sitä salata minulta. Asiammekin olivat jo kauvan aikaa vedelleet huonosti. Tuskin tarjoutui sellaista tilaisuutta, että olisin ansainnut 1 — 1½ ruplaan viikossa, ja päivänselvään se oli vähemmän kuin vähän meille kummallekin. Shakron kerjääminenkään ei parantanut toimeentulomme asemaa. Hänen vatsansa oli pieni kuilu, joka nieli kaikki ilman erotusta — viinirypäleet, sokeri-meloonit, suolakalat, leivän, kuivatut hedelmät — ja aikaa myöten se näytti laajenevan joka ulottuvaisuudelle ja vaati yhä enemmän uhreja.
Shakro alkoi ahdistella minua lähtemään Krimistä, ollen oikeassa väittäessään, että syksy oli jo lähellä ja matkaa oli vielä pitkältä. Minä suostuin. Olinhan saavuttanut toiveeni nähdä niemimaan tämänkin osan, ja niin taivalsimme
Feodosiaan toivoen siellä saavamme rahaa, jota meiltä yhä vieläkin puuttui. Uudelleen olimme pakotetut elämään kuivuneista hedelmistä ja tulevaisuuden toiveista.
Tulevaisuus parka! Toiveiden runsaudella, jonka ihmiset sille asettavat, kadottaa se melkein kokonaan viehätyksensä, kun se muuttuu nykyhetkeksi.
Noin kaksikymmentä virstaa Alushtan takana pysähdyimme yöpyäksemme. Olin saanut Shakron houkutelluksi kulkemaan kanssani pitkin rannikkoa, vaikkapa se olikin kierrosta, mutta minua halutti saada täysin siemauksin hengittää meri-ilmaa. Teimme nuotiotulen ja paneuduimme pitkälleen sen viereen. Ilta oli ihana, tummanviheriä meri pauhasi allamme oleviin kallioihin; korkealla yllämme vaaleansininen taivas juhlallisessa hiljaisuudessa ja ympärillämme tuoksuavien pensaiden ja puiden suhina. Kuu nousi. Vaahterapuiden monimuotoisten viheriäin lehtien varjot kuvastuivat maahan ja hiipivät kivien yli. Jossakin lauloi lintu leikillistä, sulosointuista säveltä. Sen hopean kirkkaat liritykset hävisivät ilmaan, joka oli täynnänsä aaltojen hiljaista, surullista loiskinaa. Välistä, kun laineet eivät loiskineet, kuului jonkun hyönteisen sirinää. Nuotiomme paloi ilosesti ja sen leimu näytti suurelta punaisten ja keltaisten kukkien palavalta vihkolta. Sekin synnytti varjoja, mutta sen varjot leijailivat hauskasti edestakasin, ikäänkuin kiemaillen vilkkaudellaan kuun vakavia varjoja. Välistä kaikui ilmassa kummallisia ääniä, vieren avara näköpiiri oli autio ja tyhjä, taivas sen yllä pilvetön — minusta tuntui kuin olisin maapiirin loppupäässä ja katselisin äärettömyyteen, tuohon arvoitukseen, joka sielua lumoaa … Yön juhlallisen kauneuden valtaamana olin ikään kuin sulautunut värien, sävelten ja tuoksujen taivaalliseen sopusointuun; arkaileva tuntoisuus jonkin ylevän läheisyydestä täytti sieluni ja sydämeni tykytteli vapisten elämisen onnellisesta itsetietoisuudesta ...
Silloin äkkiä Shakro purskahtaa nauramaan: »Hah, hah, haa! Mitäs nyt töllistelet! Ihankuin lammas! Ah, hah, haa!»
Säpsähtin ikään kuin ukkonen olisi äkkiä jyrissyt pääni päällä. Mutta tämähän oli pahempaa. Sehän oli naurettavaa, mutta samalla se oli loukkaavaa! ... Shakro nauroi, niin että vedet silmistä tippuivat; minullakin oli itku lähellä, mutta toisesta syystä. Kiukkuani ahdisti ikäänkuin siellä olisi ollut kivi; en voinut puhua vaan katselin häntä hurjilla silmäyksillä, mikä häntä yhä kiihotti nauramaan. Hän vieriskeli maassa ja piteli vatsaansa, mutta en voinut vieläkään rauhoittua minua kohtaan tapahtuneesta loukkauksesta, sillä se oli paha loukkaus, ja ne harvat, jotka kuten toivon ymmärtävät minua, koska he kenties itsekin joskus ovat sellaista kokeneet, he tulevat uudelleen sisäisessä itsessään tuntemaan sen raskauden.
Herkeä! huusin minä raivoisana.
Hän säikähti, vapisi, mutta ei voinut vieläkään pidättää itseään. Naurunpuuskat valtasivat hänet uudelleen. Hän pullisteli poskiaan, niin että silmät olivat muljahtaa kuopistaan ja purskahti sitten uudelleen nauramaan. Silloin nousin minä ylös ja läksin hänen luotansa. Kävelin kauvan mitään ajattelematta, melkein tiedotonna, ainoastaan yksinäisyyden ja loukkaantumisen katkeran tunteen valtaamana: Olin syleillyt koko luontoa, sille vaieten sydämeni syvyydestä tunnustanut rakkauteni, sellaisen ihmisen, joka hiukan on runoilija ... Ja hän, luonto, Shakron persoonassa, oli nauranut innostukselleni!
Olisin voinut mennä vielä pitemmälle luontoa vastaan tekemieni syytöksien muodostelemisessa, Shakroa vastaan ja koko elämänjärjestystä vastaan, kun kuulin takanani kiireisiä askeleita.
— Elä ole vihainen, sanoi Shakro hämillään, hiljalleen koskettaen olkapäähän.
— Rukoilitko? En tiennyt sitä. Minä en rukoile yksin ...
Hän sanoi sen itsensä syylliseksi tuntevan lapsen aralla äänellä, ja huolimatta kiihtyneestä mielentilastani täytyi minun huomata kuinka hänen kasvonsa osottivat epätoivon ilmeitä, joissa nolous ja pelko taistelivat keskenänsä.
— En tee sinulle enään koskaan mitään. Totta tosiaan! En koskaan!
Hän pudisti kieltäen päätänsä.
— Näes, olet nöyrä, Teet työtä. Et pakota minua työhön. Ajattelen itsekseni — minkä tähden? Siis — hän on tyhmä kuin pässi.
Sillä lohdutti hän minua! Siten pyysihän minulta anteeksi. Tietysti sellaisten lohdutussanojen jälkeen ei minun auttanut muuta kuin antaa hänelle kaikki anteeksi, ei ainoastaan tapahtuneita vaan tuleviakin.
Puolen tunnin kuluttua nukkui hän sikeästi ja istuin hänen vieressään katsellen häntä. Nukkuessaan tekee vahvakin ihminen avuttoman ja saamattoman vaikutuksen, mutta Shakro näytti surkuteltavalta. Hänen paksut huulensa olivat puoleksi auki ja yhdessä kohotettujen kulmakarvojen kanssa antoivat ne hänen kasvoilleen aran hämmästyksen lapsellisen ilmeen. Hän hengitti tasaisesti ja levollisesti, ainoastaan välistä liikahteli hän ja puhui unissaan rukoilevalla äänellä, grusian kielellä, kokonaisia lauseita hyvin nopeaan.
Ympärillämme vallitsi tuo jännittävä hiljaisuus, josta joka silmänräpäys odottaa jotakin, ja joka ajan pitkään aivan voi tehdä hulluksi täydellisellä rauhallaan ja vähimmänkään äänen, tuon liikunnon varjon puutteella. Aaltojen hiljainen kohina ei hymissyt luoksemme; olimme kuopassa, jossa kasvoi tiheää pensastoa ja joka näytti kivettyneen eläimen harjaksiselta kidalta. Katsahdin Shakroa ja ajattelin: «Tuossa on matkatoverini ... Voisin hänet jättää tähän, mutta en pääsisi hänestä vapaaksi; sillä hänen nimensä on legio ... Siinä on koko elämäni matkatoveri ... Hän on seuraava minua hautaan saakka ...»
*) Jonkinlaisen kapakan isäntä.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 103-106 6.-13.10.1902.
