VI
Kolme suurta, takkuista koiraa hyökkäsi pimeästä esiin ja ryntäsi päällemme. Shakro, joka koko ajan oli suonenvedontapaisesti itkenyt, ulvoi nyt hirveästi ja heittäysi maahan. Heitin märän kasakkatakin koiria vastaan ja kumarruin kädelläni hapuilemaan maasta kiveä tai keppiä. En löytänyt mitään, ainoastaan ruohot pistivät käteeni. Koirat hyökkäsivät yksissä neuvoin päällemme. Silloin pistin kaksi sormeani suuhun ja vihelsin niin kovasti kuin jaksoin. Koirat hyppäsivät takasin ja samalla alkoi kuulua juoksevien ihmisten askeleita ja ääniä.
Muutaman minuutin kuluttua olimme palavan puuläjän luona, neljän paimenen joukossa. Heillä oli lammasnahkaturkit, joissa karvat olivat päältäpäin. Vaieten ja tarkastellen, heittäen epäluuloisia katseita meihin, silmäilivät he meitä ja kuuntelivat kertomustani.
Kaksi istui maassa tupakkaa poltellen, ja puhaltaen paksuja savupilviä, kolmas — suuri, sakea- ja mustapartainen, päässä kasakkahattu, seisoi takanamme, nojautuen sauvaan, jonka päässä oli mahdottoman suuri juuripahkura, neljäs, nuori vaaleaverinen poika auttoi itkevää Shakroa riisuutumaan. Jokaisen lähellä olivat heidän kunnioitusta herättävät sauvansa. Noin viiden sassenin päässä meistä oli maa hyvin laajalta peitettynä tiheän, harmaan ja aaltoilevan aineen paksulla kerroksella, ikäänkuin keväisin lumikentät, kun ne alkavat sulaa. Ainoastaan tarkastelemalla kauvan ja tutkivasti voi siinä erottaa yksityisiä lampaita, jotka siinä makasivat aivan vierekkäin. Niitä saattoi olla enemmän kuin kymmenen tuhatta, jotka siinä unen ja yön pimeyden tähden ahtautuneina paksuksi, sakeaksi ja lämpimäksi kerrokseksi peittivät aroa. Välistä määkyivät ne surkeasti ja hätäisesti.
Kuivailin kasakkatakkia tulen ääressä ja kerroin paimenille kaikki totuuden mukaan, kerroin millä tavoin olin veneenkin saanut.
— Missä sitten vene on? kysyi minulta vakava, harmaapäinen vanhus, kääntämättä silmiään minusta.
Sanoin sen heille.
— Mene Miikkali etsimään! ...
Miikkali, mustapartainen, nosti sauvan olkapäälleen ja meni rantaan.
Takki oli kuiva. Shakro tahtoi panna sen päälle, mutta vanhus sanoi:
— Mene! juokse ensin, että veri tulee lämpimäksi. Juokse tulen ympäri, heti!
Shakro ei ensin ymmärtänyt häntä, mutta sitten läksi hän äkkiä liikkeeseen, alastomana kuten oli, ja alkoi tanssia, hurjaa tanssia, hyppien kuin pallo tulen ylitse, pyörähdellen paikoillaan, jaloillaan maata polkien, huutaen täyttä kulkkua ja käsillään huitoen. Se oli pelottavan naurettava näky. Kaksi paimenta vieriskeli maassa nauraen täyttä kulkkua, mutta vanhus, vakavana ja kasvojenpiirrettäkään muuttamatta, koetteli käsillään lyödä tanssin tahtia, mutta ei kestänyt mukana. Tarkkaavaisena hän katseli Shakron tanssia, päätään pudistellen ja viiksiään liikutellen ja huusi yhtenään syvällä passoäänellä: «Hai, hai! Soo, soo, hai, hai! Hus, hus!»
Halkoläjän valkean valaisemana kiemurteli Shakro kuin käärme, rupesi mitä erilaisimpiin asentoihin, hyppäsi toisella jalalla, potki jälleen kummallakin tahdin mukaan ja hänen tulenvalossa loistava ruumiinsa peittyi isoilla hikipisaroilla. Pisarat näyttivät tulenvalossa punaisilta kuin veri.
Nyt taputteli jo kaikki kolme paimenta käsiänsä, mutta minä kylmästä väristen kuivailin itseäni tulen ääressä ja ajattelin kuinka onnelliseksi tämä seikkailu olisikaan tehnyt jonkun Cooperin tai Jules Vernen ihailijan: haaksirikko ja alkuasukkaiden vierasvarainen vastaanotto ja villien tanssi tulen ympärillä ... Mutta näitä ajatellessani tulin hyvin rauhattomaksi siitä, että minkälaiseksi tulisi tässä jokaisen seikkailun kaunein kohta — loppu.
Shakro istui jo maassa, kääriytyneenä kasakkatakkiin ja söi jotakin katsellen minua mustilla silmillään, joissa loisti jotakin minussa epämiellyttävää tunnetta herättävää. Hänen vaatteensa kuivuivat sauvojen päällä, jotka olivat pistetyt pystyyn tulen ääreen. Minullekin annettiin syötävää, leipää ja suolattua ihraa.
Miikkali tuli takasin ja istautui vaieten vanhuksen viereen.
— No mitä? kysyi vanhus.
— Vene on siellä, vastasi Miikkali lyhyesti.
— Jäikö se tuulen kuleteltavaksi!
Kaikki vaikenivat ja katsoivat minuun.
— No, kysyi Miikkali kääntymättä suoraan kenenkään puoleen, — vienkö heidät kasakka-asemalle atamaanin luo? Tai kenties heti tullivirastoon?
— Siinä se on nyt jutun loppu, ajattelin minä. Miikkali ei saanut vastausta.
Shakro söi yhä levollisena eikä virkkanut sanaakaan.
— Voihan heidät viedä atamaanin luo ... ja samoin tullivirastoon ... Toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin, sanoi lyhyen vaikenemisen jälkeen vanhus.
— Jos he ovat varastaneet ruunulle kuuluvaa tavaraa niin onhan heidän saatava siitä muistomerkki ...
— Kuuleppas taatto . . . alotin minä. Mutta hän ei ollut puhettani kuullakseenkaan.
— Älä varasta! Niin! Jos he eivät saa muistomerkkiä, niin tekevät vastakin samalla tavalla.
Vanhus puhui kauhean tyyneesti ja kun hän oli lopettanut, nyykäyttivät hänen toverinsa vaieten päätänsä.
— Jaa, niin se on! Olet varastanut, no pidä hyvänäsi, että joudut kiinni ... niin! Miikkali, se ... vene on siellä?
— Siellä on.
— Millä tavoin! . . . Vesi ei kuleta sitä pois?
— Ei … ei kuleta.
— No olkoon siellä. Ja huomenna menee venemiehiä Kertshiin ja vievät sen mukanansa. Miksipä he eivät veisi tyhjää venettä mukanansa. Vai mitä? — Siis silloin ... Entäs nyt te... ryysyiset pojat ... mitenkä asia oikeastaan on?
Ettekö kumpikaan pelänneet? Eikö? Vai, vai niin! Vielä puoli virstaa ja olisitte joutuneet merelle. Mihinkä olisitte joutuneet, jos ajaannuitte merelle? Ai ai! Olisitte hukkuneet, menneet kuin kirveet pohjaan kumpikin! — Ai ai! Hukkuneet ja siinä se!
Vanhus vaikeni ja katsoi minuun, vetäen viiksensä pilkalliseen hymyyn.
— Miksi olet vaiti, poika, kysyi hän minulta.
Olin kyllästynyt hänen selityksiinsä; sillä en ymmärtänyt niitä ja luulin hänen pilkkaavan meitä.
— Kyllä, kyllähän kuulen, sanoin hyvin suuttuneena.
— No, entäs sitten? kysyi vanhus odotellen.
— No, eipä mitään.
— Kas, kuinka äkäinen? Onkos tämä laitaa, suututat itseäsi vanhempaa?
Vaikenin, tietäen hyvin, etten menetellyt oikein.
— Etkö enää tahdo syödäkään, jatkoi vanhus.
— En jaksa.
— No, elä syö sitten. Kun et tahdo, et tarvitsekaan. Mutta ehkäpä matkalle ottaisit vähän leipää mukaasi?
Säpsähdin ilosta, mutta en ollut asiasta tietääksenikään.
— Ottaisinhan kyllä matkalle hiukan mukaan … sanoin levollisesti.
— Vai niin! … No antakaa heille evääksi leipää ja ihraa tuolta … Tai onko siellä vielä muutakin? Antakaa sitten mitä on.
— Mutta saavatko he sitten mennä, kysyi Miikkali ja molemmat toiset katsahtivat vanhukseen.
— Kah, mitäs he tekevät meidänkään luona?
— Mutta meidänhän piti viedä heidät atamaanin luo ... tai tullivirastoon ... vastasi Miikkali pettyneenä.
Shakro alkoi liikkua tulen ääressä ja kurotti uteliaana päätänsä kasakkatakin sisästä. Hän oli rauhallinen.
— Mitä heillä on atamaanin luona asiaa. Kuulehan, hänen luonaan ei heillä liene mitään tekemistä. Myöhemmin he kyllä menevät hänen luokseen ... kun heitä haluttaa.
— Mutta vene, mitenkä sen laita on, vänkäsi Miikkali.
— Venekö? jatkoi vanhus.
— Mitäs veneestä? Eikö se ole siellä?
— Siellä se on ... vastasi Miikkali.
— No, olkoon siellä. Aamulla varhain saa Ivashka sen tyrkätä satamaan menemään ... joku vie sen sitten mukanaan Kertshiin. Muuta meillä ei ole veneen kanssa tekemistä.
Katselin vanhusta kummastuneena enkä voinut huomata pienintäkään mielen-ilmettä hänen levollisilla, paahtuneilla ja ahavoituneilla kasvoillaan, joilla tulen varjot liekkuivat.
— Mutta eiköhän meille tule jälestäpäin siitä ikävyyksiä, rupesi Miikkali kääntämään puhetta.
— Jos pidät suusi lukossa, kuulehan, niin ei siitä tarvitse tulla ikävyyksiä. Mutta jos veisimme heidät atamaanin luo, niin tulisi siitä, luullakseni, ikävyyksiä sekä heille että meille. Meidän on tehtävä työtämme, he — menkööt. Vai mitä? Onko teillä vielä pitkältä matkaa? kysyi vanhus, vaikka olin jo hänelle sanonut matkan pituuden.
— Tifilikseen asti …
— Pitkältä on! Siinä näet, jos atamaani heidät pidättäisi, milloin ehtisivät he perille. Siis laskemme heidät menemään, minne matka on. Eikö niin?
— Kyllä, mitäs muuta! Menkööt vaan, suostuivat vanhuksen toverit, kun hän lopetettuaan harvanlaisen puhelunsa katseli heitä kysyvästi, huulet yhteen puristettuina ja sormillaan kierrellen harmaata partaansa.
— No, menkää sitten Jumalan nimeen pojat, sanoi vanhus viitaten kädellään.
— Ja veneen toimitamme sitten oikeaan paikkaansa. Eikö niin?
— Kiitän sinua, taatto, sanoin ottaen hatun päästäni.
— Mutta mitä kiität?
— Kiitos veli, kiitos, sanoin uudelleen liikutettuna.
— Mitä vielä, mitäs kiität? Sepä kummallista! Minä sanon: «Jumala kanssasi», ja hän sanoo minulle kiitokset. Oletko sitten pelännyt että lähettäisin sinut pirulle, mitä?
— Olin väärässä, pelkäsin sitä, sanoin minä.
— Vai niin! ... Ja vanhus kohotti kulmakarvansa korkealle.
— Miksikäs minä koettaisin ihmisiä saattaa huonolle tielle? Mieluummin vien hänet sille, jota itsekin kuljen. Kenties tapaamme toisiamme vielä joskus, silloin olemme jo hyvät tuttavat. Mahdollista, että saat silloin vuorostasi auttaa minua . . . Näkemiin asti . . .
Hän otti pörhöisen lammasnahkalakkinsa päästään ja kumarsi meille. Hänen toverinsakin kumarsivat. Kysyimme tietä Anapaan ja läksimme. Shakro nauroi jollekin ...
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 110 ja 112 22. ja 27.10.1902.
