VII
— No, mitä naurat? kysyin häneltä.
Vanha paimen ja hänen elämänmoraalinsa olivat saattaneet minut innostumaan; olin innostunut raikkaasta aamu-ilmasta, joka puhalteli suoraan rintaan, ja siitä että taivas oli selkeytynyt pilvistä: pian tulee päivä, aurinko nousee selkeälle taivaalle ja koittaa herttaisen loistava päivä ...
Shakro iski viekkaana silmää minulle ja alkoi äänekkäämmin nauraa. Minun täytyi hymyillä, kun kuulin hänen iloisen, terveen naurunsa. Pari kolme tuntia, jotka olimme viettäneet paimenten tulen ääressä, ja maukas leipä ja ihra olivat rasittavan matkan jälkeen jättäneet vielä jäseniimme hiukan jännitystä, mutta tämä tunne oli pian kävellessä katoava.
— No, miksi naurat? Olet kai iloinen jäätyäsi vielä henkiin, niinkö? Henkiin ja sen lisäksi vielä kylläisenä?
Shakro pudisti kieltävästi päätänsä, nykäsi kyynärpäällään kupeeseeni, irvisteli minulle, alkoi uudelleen nauraa ja alkoi vihdoin katkonaisella tavallaan puhua:
— Et ymmärrä, miksi naurattaa? Etkö? Heti saat tietää. Tiedätkö mitä olisin tehnyt, jos meidät olisi viety tuon atamaani-tullimiehen luo? Etkö tiedä? Olisin sanonut sinusta: hän tahtoi hukuttaa minut! Ja olisin ruvennut itkemään. Silloin he olisivat säälineet minua eivätkä olisi panneet vankeuteen! Ymmärrätkö nyt?
Tahdoin aluksi pitää sitä leikkinä, mutta oi surkeutta! Hän osasi saada minut vakuutetuksi aikeensa todenperäisyydestä. Hän vakuutti sitä minulle niin sattuvasti ja selvästi, että minä suuttumatta häneen ja hänen luonteenomaiseen kyynillisyyteensä jouduin syvän säälintunteen valtaan hänen ja sen lisäksi — oman itseni tähden. Mitäpä voikaan muuta tuntea ihmistä kohtaan, joka sinulle heleällä naurulla ja mitä avomielisimmällä äänellä kertoo, että hän on aikonut sinut tappaa? Mitä on hänelle tehtävä, kun hän tätä aiettansa pitää sievänä, nerokkaana sukkeluutena.
Kerrassaan kauhistuneena rupesin hänelle todistelemaan hänen aikomuksensa epäsiveellisyyttä. Hän vastasi minulle hyvin yksinkertaisesti, etten ymmärrä hänen etujansa ja unhotan hänen kuleksivan väärällä passilla ja ettei siitä juuri kiitetä ... Äkkiä heräsi minussa kamala ajatus ...
— Seis, sanoin minä, — ja sinä luulet todellakin, että tahdoin sinut hukuttaa?
— En! … Kun työnsit minut veteen — luulin sitä, mutta kun itse hyppäsit perästä, en sitä uskonut!
— Jumalalle kiitos! huudahtin minä. — No, edes siitä voin sinua kiittää!
— Elä kiitä! Minä kiitän sinua! Siellä tulen luona, sinua paleli, minua paleli ... Kasakkatakki oli sinun — et pitänyt sitä itsellesi. Kuivailit sen ja annoit minulle. Mutta itsellesi et ottanut mitään. Siitä kiitokset! Olet hyvin hyvä ihminen — ymmärrän. Saavumme Tiflikseen, saat mitä haluat. Vien sinut isän luokse. Sanon isälle — siinä on mies! Ruoki häntä, juota häntä, minut pane sikojen luo lättiin. Niin sanon! Saat elää luonamme, pääset puutarhuriksi, saat juoda viiniä, syödä mitä haluat! ... Ah, ah, ah! Hyvin hyvästi saat elää! Hyvin yksinkertaisesti! … Syö, juo samasta vadista kanssani!...
Niin kuvaili hän kauvan ja seikkaperäisesti elämän suloisuuksia, joita hän minulle valmistaisi kotonansa Tifliksessä. Mutta minun täytyi hänen juttujensa aikana mietiskellä niiden ihmisten suurta onnettomuutta, jotka varustettuna uudella moraalilla ja uusilla pyrinnöillä, yksin kulkevat tietänsä, joutuvat elämässä harhaan ja sitten tiellänsä tapaavat matkatovereita, jotka ovat vieraita eivätkä kykene heitä ymmärtämään ... Raskas on sellaisen yksinäisen matkamiehen elämä! Tahdottomana kiertelevät he pyörteessä... Mutta he ajelehtivat kuin hyvän kylvön siemenet, vaikkapa vain harvoin siemen lankeaa hedelmälliseen maahan ...
Aamu koitti. Etäinen meri loisti jo rusoittavassa kullassa.
— Tahdon nukkua, sanoi Shakro.
Pysähdyimme. Hän rupesi erääseen kuoppaan, jonka tuuli oli muodostellut kuivaan hiekkaan, ei kaukana rannasta, ja kääriytyen umpikorviin kasakkatakin sisään nukkui hän heti. Istuin hänen vieressään ja katselin merelle.
Sen laaja elämä oli täynnänsä mahtavaa liikuntoa. Aallot vyöryivät rivittäin ja pauhaten rantaa vasten ja pirskoontuivat hietaan, joka hiljalleen sihisi imiessään vettä itseensä. Vaikeita harjojansa kuohutellen löivät etumaiset aallot rintansa rantaan ja sen takaisin lyömänä jälleen peräytyivät, mutta kohtasivat jo heti toisia, jotka tulivat auttamaan. Lujasti toisiaan syleillen vaahdossa ja hyrskyssä vyöryivät ne uudelleen rantaa vasten, koettaen elämänsä rajoja laajentaa. Näköpiiristä rantaan asti, koko meren laajalla ulapalla kohoilivat nuo taipuvat, voimakkaat aallot ja lakkaamatta liikkuivat ne, sankkoina parvina, yhteisen päämaalin kautta toisiinsa lujasti liittoutuneina. Aurinko valaisi yhä kirkkaammin niiden harjoja, ja näköpiirin kaukaisissa laineissa näyttivät ne veripunaisilta. Ei ainoakaan pisara kadonnut jäljettömiin tässä vesipaljouden jättiläismäisessä liikehtimisessä, joka näytti saavan sielun jonkun tietyn päämaalin kautta ja täällä noiden leveiden, rytmillisten iskujen kautta sen saavutti. Repäisevän kaunis oli etumaisten rohkeus, jotka kiivaina hyökkäsivät vaikenevaa rantaa vasten ja mahtava oli näky, kun niiden jäljissä rauhallisessa liitossa seurasi koko meri, mahtava meri, ja päivän värittämänä kaikilla sateenkaaren väreillä ja täynnänsä hillittyä tietoisuutta omasta kauneudestaan ja voimastaan ... Niemimaan takaa, aaltoja halkaisten tuli jättiläishöyrylaiva, ja arvokkaana keinuen meren kiihottuneessa sylissä, kulki se nopeasti aaltojen harjojen yli, jotka ikään kuin hulluina nyökkäilivät sen laitoja vasten. Kauniina ja voimakkaana, välkkyen auringossa metalliosilleen, olisi se toiseen aikaan herättänyt kenties sen ajatuksen, kuinka ihmisen vievä toiminta alistaa luonnonvoimat ... Mutta vieressäni makasi ihminen — joka itse oli sellainen luonnonvoima.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 112-113 27.-29.10.1902.
