VIII
Kuljimme Terekin alueen läpi. Shakro oli ihmeteltävän rääsyinen ja ryysyinen ja pirullisen ilkeä, vaikkapa hänen nyt ei tarvinnutkaan nähdä nälkää, koska työansiota oli runsaasti. Hän näkyi olevan kerrassaan kykenemätön minkäänlaiseen työhön. Kerran koetteli hän ottaa olkia pois puimakoneesta, mutta puolen päivän kuluttua karkasi matkoihinsa, koska hanko hiersi hänen käsiinsä vertavuotavia rakkoja. Erään toimen kerran mäkipaatsamapensaita maasta perattaessa löi hän juurivesurilla kaulaansa haavan.
Kävelimme hyvin hitaasti, pari päivää tehtiin työtä ja kolmas kuljettiin. Syömisessään oli Shakro erittäin kohtuuton ja hänen hekkumoivan elämänsä tähden ei minun ollut mahdollista säästää niin paljon rahaa, että olisimme kyenneet hankkimaan joitakin uusia puvun osia.
Ja hänen vaatteissaan oli joukko reikiä, jotka olivat kaikenkarvaisilla paikoilla kiinni punotut. Kehoittelin häntä useasti, ettei hän menisi kapakkasiirtoloiden kapakoihin juomaan mieliviiniänsä, mutta hän ei välittänyt kehoituksistani.
Kerran otti hän eräässä kasakkasiirtolassa rensselistäni viisi ruplaa, jotka olin koonnut suurella vaivalla hänen selkänsä takana, mutta häntä varten, ja palasi iltapuolella taloon, jonka puutarhassa olin työssä, aivan juopuneena ja mukanaan paksu kasakan-akka, joka minua tervehti seuraavilla sanoilla: — Päivää, sinä kirottu kerettiläinen!
Ja kun kummastuneena tästä nimityksestä kysyin häneltä, minkätähden olisin kerettiläinen vastata pamautti hän minulle:
— Mitä hittoa kiellät poikaa naisia rakastamasta. Voitko sinä kieltää, kun lakikin sen sallii? … Sinä kerettiläinen!
Shakro seisoi hänen vieressään ja nyökäytteli myöntyväisenä päätänsä. Hän oli hyvin juovuksissa ja kun hän vähänkin liikkui, silloin hoippui hän kokonaan ryhdittömänä edestakaisin. Hänen alahuulensa riippui lerpallaan. Lasittuneilla silmillä ja typerällä naamalla töllisteli hän minua.
— No, sinä, mitä meihin töllistät? Anna hänelle rahansa, huusi rohkea nainen.
— Mitkä rahat? kysyin kummastuneena.
— Anna tänne, anna tänne! Tai vien sinut päällystön luo. Anna tänne puolitoistasataa ruplaa, jotka olet häneltä ottanut Odessassa.
Mitä oli minun tehtävä? Hurja nainen saattoi kyllä juovuspäissään mennä atamaanin asuntoon, ja silloin olisi siirtolan, kuljeksijoita kohtaan ankara päällystö saattanut pistää meidät kiinni. Kuka voi tietää minkälaisia seurauksia sellaisesta vangitsemisesta olisi saattanut olla Shakrolle ja minulle! Ja siis aloin viekkaudella houkutella naista eikä siihen lopulta suuria ponnistuksia tarvittukaan. Kolmella pullolla viiniä sain hänet asetetuksi. Hän vaipui maahan vesimeloonien keskellä ja nukkui uneen. Vein Shakron lepäämään ja varhain seuraavana aamuna läksimme siirtolasta ja jätimme naisen nukkumaan meloonien luo.
Puoleksi sairaana pohmelossaan, pöhettyneellä naamalla kulki Shakro eteenpäin, syleksi yhtenään ja huokaili. Koettelin häntä saada puheisiin, mutta hän ei vastannut minulle ja nyykäytteli pörhöistä päätänsä kuin väsynyt hevonen.
Tuli kuuma päivä, ilma oli täyttynyt kostean maan höyryistä. Maassa kasvoi ruohoa, joka tiheänä ja korkeana ulottui melkein olkapäihimme. Kaikkialla ympärillämme seisoi se liikkumattomana kuin viheriä samanlaatuinen meri ja levitti helteisen taivaan alla ympärilleen kosteaa tuoksua, joka huumasi päätä ...
Matkaa lyhentääksemme kuljimme erästä kapeaa polkua, jolla pieniä punaisia matoja mateli edestakasin ja kiemurteli jaloissamme. Oikealla näköpiirissä levisi pilvijono, joka auringon paisteessa hopealta hohteli — ne olivat Dagestanin vuoria. Meitä ympäröivä hiljaisuus saattoi meidät unisiksi ja haaveilevan väsyneeseen tilaan. Takanamme taivaalla kulki hitaasti joukko paksuja, mustia ukkospilviä. Ne sulautuivat toisiinsa, peittivät koko taivaan takanamme; vaikka se edessämme oli vielä kirkkaana; tosin jo yksityisiä pilvenhattaroita liiteli yllämme ja hillittömästi näyttivät päämme päällä jonnekin päin kiiruhtavan ja saavuttivat meidät, peittäen yhä paksummalta taivaan. Jossakin etäällä jyrähteli ukkonen ja sen vyöryvä jyminä tuli yhä lähemmäksi. Suuria vesipisaroita alkoi putoilla ja ne pieksivät ruohokkoa, joka antoi metallisen ratinan.
Ei missään ollut meille tarjolla sateensuojaa. Jo tuli pimeämmäksi, ja ruohokon ratina kuului tosin kovemmalta, mutta kuitenkin hiukan arkailevalta. Ukkonen jyrisi — ja pilvet vavahtelivat sinertävän tulimeren ympäröimänä. Sitten tuli jälleen pimeä ja vuorien hopeainen jono hävisi pimeyteen. Sankka sade valui virtoinaan ja ukkosen jyrinä toisensa perään kumahteli pelottavana ja lakkaamatta aution aron yli. Ruohokko, sateen ja tuulen pieksämänä, oli pitkin maata ja rapisi heikolla äänellä. Kaikki tärisi ja vapisi. Silmiä huikaisevat salamat repivät pilviä ... Niiden sinertävässä valossa näkyi etäällä vuorijono, salaman valaisemana lumen hopeavalossa, ja kun salamat sammuivat, silloin ne hävisivät, ikäänkuin vajoten synkkään kuiluun. Kaikkialla jyrähteli, johon kaiku vastasi yhä uudistuen. — Tuntui kuin taivas, väsyneenä ja vihastuneena, olisi tahtonut puhdistautua tulessa kaikesta tomusta ja liasta, joka sinne oli kohonnut maasta ja maa, niin ainakin näytti, vapisi pelosta sen vihaa.
Shakro vapisi ja murisi kuin pelkäävä koira. Mutta minä tunsin mieleni keveäksi; kohoutuen jokapäiväisyyden tunteesta tarkastelin tämän ukkos-ilman suuremmoista ja synkkää kuvaa arolla. Tämä kummallinen kaaos oli repäisevän kaunis, se soinnutti sielun sankarimaisiin säveleihin ja herätti siinä kauheata ja hurjaa harmoniaa ...
Ja minussa heräsi halu ilmaista jollakin tavalla osanottoani tähän kaikkeen, josta sydämeni oli täysi, ihastukseni tähän salaperäiseen voimaan, joka murskasi pimeyden ja pilvet. Sinertävä leimu, joka taivaalla välähti, paloi kuten näytti minunkin rinnassani; ja millä tavalla olisin osannut ilmaista sisimpäni ylevät kuohunnat, innostukseni tähän luonnon suuremmoiseen näytelmään? ... Aloin laulaa — kovasti, täydellä kulkulla. Ukkonen jyrisi, salamat leimahtelivat, ruohokko kohisi mutta minä lauloin ja tunsin olevani täydellinen sukulainen näiden äänien kanssa ... Olin suunniltani; se oli anteeksi annettavaa, sillä se ei vahingoittanut ketään paitsi itseäni. Minut valtasi halu käsittää mahdollisimman paljon ja sulkea itseeni arolla raivoavasta elävästä ja valtavasta kauneudesta ja voimasta ja ollakseni mahdollisimman lähellä sitä ... Myrsky merellä ja raju-ilma arolla! — En tunne suuremmoisempaa luonnon leikkiä.
Ja niin huusin voimieni mukaan, lujasti vakuutettuna, ettei sellainen käytös ketään häiritsisi ja saattaisi harjoittamaan ankaraa arvostelua teostani. Mutta äkkiä sain kovan nytkäyksen jaloilleni ja tahdottani istuin aivan kirjaimen mukaan lätäkössä ... Shakro katseli minua — synkillä ja vihaisilla silmillä.
— Oletko hullu? Etkö ole? Mitä? Ole sitten hiljaan! Elä sitten huuda! Revin kulkkusi! Ymmärrätkö?
Olin aivan kummastuksissani ja kysyin miten häntä häiritsen ...
— Ihan pelkään tähtesi! Ymmärrätkö? Ukkonen jyrisee — Jumala puhuu ja sinä mylvit . . . Mitä luulet olevasi?
Selitin hänelle, että saan laulaa silloin kun minua haluttaa, samoin kuin hän itsekin saa tehdä.
— Mutta minä en tahdo sitä, sanoi hän päättävästi.
— Elä sitten laula, jatkoin hänelle.
— Et sinäkään saa laulaa, oli Shakron ankara vaatimus.
— Ei, kyllä minä sittenkin laulan …
— Kuule! Mitä ajattelet? alkoi Shakro vihaisena. Mikä olet olevinasi? Onko sinulla kotia? Onko sinulla äitiä, onko isää? Onko sinulla omaisia? Onko maata? Mikä olet olevinasi maan päällä? Sinä — ihminen, ajattelet sinä. Olen ihminen! Minulla ovat ne kaikki! ... Hän löi kädellä rintaansa. — Olen ruhtinas! ... Ja sinä ... sinä — et mitään! Et olleskaan mitään! Sanot — minä olen se ja se! ... Kuka muu sitä sanoo! Mutta minut tuntee koko Kutais, Tiflis! ... Ymmärrätkö? Elä asetu minua vastaan! Etkö ole palvelijani? Tulet olemaan tyytyväinen! Maksan sinulle kymmenkertaisesti! Olet palvelijana, et voi muuta olla; olethan itse sanonut Jumalan tahtovan, että kaikki palvelevat toisiansa ilman palkintoa! Minä palkitsen sinut! Miksi kiusaat sitten minua, opetat, säikytät minua? Tahdot että olisin samallainen kuin sinä? Se ei ole hyvin! Ei saa tehdä toista kalttaiseksensa ! ... ah, ah! hyi, hyi!
Niin puhui hän suutaan maiskutellen, tuhisten huokaillen ...
Katsoin hänen kasvoihinsa, suu auki hämmästyksestä. Nähtävästi hän purki ulos kaiken kiukkunsa minulle, kaikki loukkaukset ja koko tyytymättömyytensä, jonka hän koko matkamme kuluessa oli koonnut minua vastaan. Suuremmaksi varmuudeksi tyrkki hän sormellaan rintaani ja pudisteli minua olkapäistä, ja erittäin voimakkaissa puheensa kohdissa tempasi hän minut aivan itseensä kiinni. Samalla aikaa valui sade virtana päällemme, yllämme lakkaamatta jyrähteli ukkonen ja Shakro, saadaksensa minut puhettansa ymmärtämään, huusi täyttä kulkkua.
Asemani traagikoomillisuus tuli yhä selvemmäksi tajunnassani, minun täytyi nauraa, niin kovasti kuin vain jaksoin.
Shakro sylkäsi ja käänsi minulle selkänsä.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 113 ja 115-116 29.10. ja 3.-5.11.1902.
