IX
Kuta lähemmäksi Tiflistä tulimme, sitä umpimielisemmäksi ja juonikkaammaksi Shakro tuli. Uusi piirre ilmestyi hänen laihtuneisiin, mutta kuitenkin liikkumattomiin kasvoihinsa. Lähellä Vladikaukaasoa tulimme erääseen tserkessiläiseen kylään ja saimme kurkkujen korjuussa työtä itsellemme.
Kaksi päivää työskentelimme tserkessiläisten luona, jotka eivät osanneet tuskin sanaakaan venättä ja lakkaamatta nauroivat meille ja omalla kielellään soimasivat meitä; silloin päätimme jättää kylän, kun kauhulla huomasimme kuinka kylän asukkaiden vihamielinen mieliala yhä lisääntyi meitä kohtaan. Olimme noin kymmenen virstaa kylästä kulkeneet, kun Shakro äkkiä vetäsi poveltaan käärön lesgiläistä tylliä, näyttäen sitä riemuiten minulle ja huudahtaen:
— Emme tarvitse enää tehdä työtä! Myymme sen — myymme kaikki! Riittää Tiflikseen asti! Ymmärrätkö?
Jouduin aivan raivoihini, tempasin häneltä kankaan, viskasin sen etäälle ja katsahdin ympärilleni. Tserkessit eivät suvaitse pilaa. Ei kauvan sitten kuulimme kasakkien kertovan heistä seuraavan jutun: Eräs kulkuri oli kylästä, jossa hän oli työskennellyt, poislähtiessään ottanut mukaansa lusikan. Tserkessit saavuttivat hänet, tarkastivat hänet ja löysivät häneltä lusikan. Silloin silpoivat he tikareillaan hänen vatsansa auki, tunkivat lusikan syvälle haavaan ja ratsastivat sitten rauhallisena matkoihinsa ja jättivät hänet makaamaan arolle, josta sitten kasakat löysivät hänet puolikuolleena. Hän kertoi sitten heille kaikki ja kuoli matkalla kasakkaleiriin. Kasakat olivat useammin kuin kerran ja hyvin vakavasti varoitelleet meitä tserkesseistä, kertomalla sellaisia ja muitakin samanlaatuisia opettavaisia juttuja — minulla ei ollut mitään syytä epäillä niiden todenperäisyyttä.
Rupesin Shakroa muistuttelemaan tästä. Hän seisahtui eteeni ja kuunteli minua. Äkkiä syöksyi hän äänettömästi, hampaitaan purren ja silmiään siristäen, kissan tavalla kimppuuni. Viisi minuttia taistelimme äänettöminä, rinta vasten rintaa, sitten huusi Shakro raivostuneena:
— «Kylliksi!»
Väsyneinä vaikenimme kumpikin kauvan, ja istuimme maassa vastakkain. Surkealla naamalla katseli Shakro sinne, mihin olin viskannut kauniin tyllin, ja rupesi sitten puhumaan:
— Minkä tähden tappelimme? Hyi, hyi ... Hyvin tuhmaa! Olenko sitten sinulta varastanut? Minkä tähden surkuttelet? Surkuttelet minua, siksi varastin ... Teet työtä, minä en osaa ... Mitä pitää minun tehdä? Tahdoin sinua auttaa ... Tse, tse! ...
Koettelin, hänelle selvittää mitä varkaus on.
— Kuule, ole vaiti! Sinulla on kallo kuin lauta ... kääntyi hän halveksuvalla äänellä minuun ja selitti:
— Kunhan kuolet, niin varastatko sitten? Mitä? Onko tämä sitten elämää? Ole vaiti!
Pelkäsin hänet uudelleen suututtavani ja olin siis ääneti. Tämä oli jo toinen kerta, kun hän varasti. Jo ennemmin, kun olimme Mustanmeren lähellä, oli hän kreikkalaisilta kalastajilta ottanut pienen vaa'an. Silloin olimme samoin joutua, tappeluun keskenämme.
— No, lähdemmekö edelleen? sanoi hän, kun kumpikin olimme hiukan lauhtuneet, sopineet ja levähtäneet.
Sitten läksimme matkalle. Joka päivä tuli hän synkemmäksi ja heitti minuun kummallisia sivukatseita. Kerran kun olimme jo kulkeneet Darjalin jyrkänteiden sivu ja laskeusimme Gudaurilta alas, silloin sanoi hän minulle:
— Päivä tai pari, niin olemme Tifliksessä. Tse, tse. Hän maiskutteli suutaan ja oli tyytyväinen. — Tulen kotiin — missä olit niin kauvan? Matkoilla! Menen kylpemään … ah! Sitten syön paljon … ah ah, hyvin paljon! Sanon äidille: «Tahdon paljon ruokaa». Sanon isälle: «Anna anteeksi! Sain kärsiä paljon vaivaa ja nähdä elämää ... yhtä ja toista! Kulkurit, ne ovat hyvää väkeä!» Kun tapaan kerran jonkun, niin annan hänelle ruplan, vien hänet kapakkaan, sanon hänelle: «Juo viiniä, olen itsekin ollut kulkurina!» Sanon isälle myös sinusta … «Se vasta on ihminen — hän oli minulle kuin vanhempi veli. Hän on minulle neuvoja antanut. Hän on lyönyt minua, koira … hän on ruokkinut minua. Ja nyt», sanon minä, «nyt ruoki häntä siitä hyvästä. Ruoki koko vuoden. Koko vuoden ruoki häntä — niin paljon!» Kuuletko Maksim?
Kuuntelin häntä mielelläni, kun hän niin puhui; hänessä oli sellaisina hetkinä jotakin luonnollista ja lapsellista. Hänen sellaiset puheensa huvittivat minua senkin tähden, kun en koko Tifliksessä tuntenut niin ainostakaan ihmissielua; ja talvi oli lähellä ovensuussa — Gudaurilla oli meitä kohdannut lumituisku. Asetin hiukan toivoa Shakroon.
Kulimme nopeasti. Olimme jo saavuttaneet Mtsetin, Ibeerian vanhanaikuisen pääkaupungin. Huomenna pääsisimme Tiflikseen.
Jo etäämpätä, noin viiden virstan päästä katselin Kaukaasian pääkaupunkia, yhteen ahdettuna kahden vuoren välissä. Matkamme oli lopussa! Tulin iloiseksi aivan tahtomattani, Shakro — oli välinpitämätön. Tylsällä katseella hän katseli eteensä ja syleksi nälkäisenä yhtenään kupeilleen, surkealla naamalla samalla vatsaansa pidellen. Hän oli nimittäin varomattomasti syönyt raakoja porkkanoita, joita hän matkalla oli kiskonut mukaan.
— Sinä ajattelet, että minä — gruusialainen aatelismies — menisin selvällä päivällä kotikaupunkiini, tällaisena kuin nyt olen, rääsyisenä ja likaisena? Ei — ei! ... Odotamme iltaa. Seis!
Istuimme erään aution rakennuksen seinustalle, käärimme itsellemme viimeiset paperossit ia aloimme kylmästä väristen tupakoida. Gruusialaiselta valtatieltä päin puhalteli purevan kova tuuli. Shakro istui siinä ja hyräili hampaittensa välistä surumielistä laulua ... Minä ajattelin lämpöistä huonetta ja muita mukavuuksia, joita talolliselämällä on verrattuna kulkurielämään.
— Lähtekäämme! — Shakro nousi ylös päättäväisellä muodolla.
Tuli pimeä. Kaupungissa sytytettiin tulia. Se oli kaunista: joka askeleella tuikahtelivat toinen toisensa perään tuliloimut näkyviin synkkään pimeyteen verhotusta laaksosta, jossa kaupunki oli piilossa.
— Kuuleppas! Annappas paslikkasi tänne, että saan peittää kasvoni ... muuten tutut tuntevat minut, voisi olla ...
Annoin hänelle paslikan. Astuimme Olginin katua myöten. Shakro päättäväisenä vihelteli jotakin itseksensä.
— Maksim! Näetkö tuota raitiotieasemaa — Veriskin siltaa? Istuppas tähän! Odota! Menen tuossa erääseen taloon kysymään eräältä ystävältä omaisistani, isästäni, äidistäni ...
— Ethän viivy kauvan?
— Heti takasin! Pistäydyn vaan!
Hän kääntyi nopeasti eräälle pimeälle, kapealle syrjäkadulle ja hävisi sinne — ainaiseksi.
En koskaan enää ole tavannut häntä, tätä ihmistä — matkatoveriani elämäni melkein täyden neljän kuukauden ajalla, mutta usein muistelen häntä hyvässä tarkoituksessa ja iloisella naurulla.
Hän on minulle opettanut paljon, jota ei voi löytää viisaiden kirjoittamissa paksuissa nidoksissa — sillä elämän viisaus on aina syvempi ja laajempi kuin ihmisten viisaus.
Loppu.
Mikkeli n:ot 116 ja 119 5. ja 12.11.1902.
