IX
Tahdoin tarkasti ottaa huomiooni niin hyvin itseni kuin kaiken, mitä tänä yönä ympärilläni tapahtuisi. Tähän asti olin ollut tunnoillani. Pysyisinköhän edelleenkin? Sentähden pitäisin itseäni tarkasti silmällä!
Taas se jo tuli takaisin, se kuume. Vielä minun maatessani ja kiihtyneenä sitä odottaessani se jo tuli. Koetin otsaani: se aivan paloi. Päätäni kivisti. Käteni olivat polttavan kuumat, ja ihoni kuin kuivettunut. Koetin valtimoani. Se löi vavahdellen, nopeasti, niin nopeasti, että tuskin voin laskea sen lyöntejä.
Ajatukset alkoivat hämmentyä, tahdoin niitä järjestää, tahdoin väkisinkin olla tajuissani. Kaikin voimini koetin loogillisesti ajatella, taistella mielikuviani vastaan — silloin ne jo veivät minut entisiin näkyihini.
”Amata, missä sinä viivyt? Tulehan kumminkin, sinä lempeä, suloinen, rakastettu! Amata! Amata!”
Tuntikausia makasin huutaen hänen nimeänsä kaikilla äänillä, joita rakkaus, kaipaus, tuskaisa odotus voivat synnyttää.
Kuumeeni oli varmaankin lisääntynyt; sillä minä en lainkaan huomannut hänen saapumistansa, vaikka alati oli mielessäni: Sinä pidät tarkkaavaisesti silmällä, miten hän tulee, ja eivätkö portaat todellakaan narise hänen jalkojensa alla? Pidät tarkkaavaisesti silmällä, miten loiste ja tuoksu leviävät? Kantaako hän ne heti pöydälle vai astuuko ensin vuoteesi viereen?
Mutta minä huomasinkin hänet kuitenkin vasta sitten kuin hän jo oli kammiossa. Ja loiste, tuoksu, vanhanaikaiset astiat, ne olivat siellä. Hän istui vieressäni korkeanojaisessa tuolissa ja puhutteli minua:
”Hän on varmaankin sanonut sen sinulle?”
”Amata! Oi, Amata, sinähän olet siis jälleen täällä!”
”Minähän tiedän, että hän on sen sanonut sinulle.”
”Kuka?”
”Vanha mies.”
”Tarkotat isäntääni?”
”Niin.”
”Mitä luulet hänen minulle sanoneen?”
”Jotakin minusta.”
Minä naurahdin ääneen.
”Olin, ajatteleppas! Sanoo sinun olevan kummitus. Ja sitäpaitsi vielä pakanallinen kummitus ... Uni sinä olet, olet minun kuumeen tuottama mielikuvani, loistava harhanäkyni! Sillä sinäkö olisit ilkeä aave, joka ei voi löytää rauhaa ja jota ihmiset pelkäävät. — Sinä?!”
”Sinä et pelkää minua?”
”Kuinka voisin niin tehdä, koska rakastan sinua ... Minä rakastan sinua niin sanomattomasti. Aivan hurjasti ja mielettömästi … Sanoitko sinä jotakin?”
Mutta hän oli vaan huoannut, jälleen niin syvään ja surullisesti; kuin kärsisi hän suuria tuskia. Ja tuo tuskanhuuto verrattuna tuohon lapsimaiseen olentoon, noihin herttaisiin pieniin kasvoihin, kuolonsurullisiin silmiin. Minut voitti sellainen surku, jota en vielä tänä päivänäkään, niin monien vuosien perästä, osaa kuvata.
Kuin painajainen se mua vaivasi. Voihkien heittelihen vuoteellani. Samassa huusin itselleni yhtämittaa: ole nyt toki rauhassa. Kaikkihan on unta vain. Kuinka voisi hän kärsiä tuskia, kun hän kumminkaan ei ole tosi?
Mutta nämä vakuutukset eivät minua paljon auttaneet. Sillä suloisimpana totena istui harhanäkyni vieressäni yhtä sanomattoman kauniina kuin lohtumattoman surullisena, aika ajoin avaten kalpeata lapsensuutansa päästääksensä tuon hiljaisen tuskanhuudon, joka raateli sydäntäni.
Syvästi surkutellen häntä huusin:
”Enkö sitten minä voi sinua auttaa? Elämäni antaisin siitä! Sano minulle, miten voisin sinua auttaa, lapsi parka?”
Hän kysyi minulta:
”Sinä siis todellakin luulet, että ainoastaan uneksit minusta?”
”Todellakin minä luulen niin. Ja minä siunaan kuumettani, jota ilman en saattaisi sinua nähdä.”
”Sinä näet minut, näet minut todellakin.”
”Oi enhän sentään! Sillä jos minä sinut todella näkisin, niin sinunhan täytyisi —.”
Keskeytin puheeni. Hiljaisella äänellä hän täydensi lauseen:
”— niin minunhan täytyisi olla henki.”
Ja pitkän vaitiolon jälkeen vielä hiljempaa:
”Minä olen henki.”
”Kenen henki?”
”Tuon Amatan.”
”Niin! Amatahan oli sinun nimesi. Se on niin suloinen kuin sinä itsekin.”
”Kun elin, niin olin pakana. Minä rukoilin Rooman ja Kreikan jumalia.”
”Milloin sinä elit?”
”Silloin kuin Nero oli keisarina.”
”Siitähän on jo melkein kaksituhatta vuotta ... Ja siitä asti on sinun henki-parkasi ollut ilman lepoa?”
”Ilman lepoa.”
”Oi, Amata, Amata!”
”Ilman lepoa, ilman lepoa!”
”Minkätähden? Mitä olet saattanut tehdä, kun haudassakaan et voi lepoa löytää? Sinähän olet aivan nuori. Puhdas lapsi.”
”Ei lepoa, ei lepoa.”
”Rakas, suloinen Amata, sano minulle, miksi et löydä lepoa!”
Kun niin rukoilevasti pyysin, niin hän sanoi sen minulle ...
Kerron hänen sanoillaan. Mutta mikä on sanoin kuvaamatonta, on hänen katseensa, hänen kasvojensa ilme, hänen äänensä sointi. Sitä on hänen huuliensa tuskaisa vapiseminen, hänen lohduton huokauksensa. Enkä myöskään voi kuvata tunteitani, sillä mielikuvieni todellisuudesta tunsin joutuneeni järkeni rajoille, sinne, jossa mielipuolisuus alkoi.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 6-7 14.-17.2.1902.
