Chrysanthos.
Kreikkalainen kertomus.
Kirjoittanut
Andreas D. Karkavitsas.
Maamiesteni uteliaisuus ei koskaan ole osoittautunut niin räikeässä valossa kuin toukokuun seitsemäntenätoista päivänä 1884. Kauppiaita, talonpoikia, räätäleitä ja kaikellaisia käsityöläisiä kulki vanhan Fostanellaan 1) perässä nauraen ja hävyttömästi häneen tuijottaen.
Vanhus oli keskinkertaista kokoa ja hoikkavartaloinen. Hän oli vakavan näköinen, ylpeäryhtinen ja silmissä oli uneksiva katse. Hänellä oli yllään kansallispuku, kupeella vanhanaikainen palla (kävrä miekka) ja kultakirjaisessa tupessa kaksi hopeahelaista pistoolia. Melkein ivallisella hymyllä hän toisinaan katseli ympärillään riehuvaa kansanjoukkoa.
Hetken aikaa luulin joukon uteliaisuuden johtuvan siitä, että vanhus oli täysissä aseissa, taikka — mikä oli vieläkin todennäköisempää, ettei hänellä ollut partaa.
Olin juuri jättämäisilläni tuon ilvehtivän joukon, kun muuan ystävistäni astui luokseni ja sanoi:
»Katsos, tuo on Chrysanthos Traganosta. Se on nainen miehen vaatteissa. Sinun pitää koettaa saada kuulla kertomus hänen omasta suustaan ja kirjoittaa se.«
Sekä toistenkin ystävieni vakuutukset ja se seikka, että kuulin hänen äänensä todistivat ystäväni totta puhuneen, hänellä oli näet hopeanheleä, hieno ääni, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin naisen.
Ystäväni neuvo ei tosin ollut minulle vastenmielinen, mutta minun oli kumminkin vallan mahdoton lähestyä muukalaista, ihmisjoukko kun taajassa piirissä ympäröi häntä ja katseli häntä kovin uteliaasti. Menivätpä useat hänen luokseenkin, kuten ylen ylimyksellisen kansamme usein tapaa tehdä, ja puhuttelivat häntä. Sillä he tietysti herättivät vähemmän aristokraatisten kansalaisten harmin, jotka heistä poiskääntyen kuuluivat päivittelevän:
»Oi minkälaista kansaa! Näkisivätpäs muukalaiset meidät nyt, niin ne pitäisivät meitä raakoina talonpoikina!«
Mutta seuraavan päivän aamuna onnistui minun saada toivomukseni täytetyksi. Tapasin näet vanhuksen eräässä kahvilassa, jossa hän tyytyväisenä imi nargilehtaan (turkkilainen piippu). Mutta hän ei ollut niin välinpitämättömän näköinen kuin edellisenä päivänä, vaan pikemmin surullinen ja miettiväinen, aivan kuin olisi hän ollut surullisten muistojen vallassa.
Hänen kertomuksensa seuraa tässä aivan sellaisena kuin sen hänen suustansa kuulin.
II
Isäni oli kotoisin Traganosta, äitini Rhetunasta. Olkoon Jumala heidän sieluillensa armollinen, ja olkoot mullat keveät heidän haudoillansa. Äitini oli välitön, uskollinen sielu. Iloisia päiviä hän ei isäni rinnalla viettänyt, sillä hän, raukka, teki sen rikoksen, että synnytti vain tvttölapsia. Tiedätkö mitä se on, olla köyhä ja omistaa vain tyttäriä? Sen lisäksi olivat turkkilaiset vielä herroja Moreassa (Pelononnesossa). Silloin olisi ollut parempi olla aivan lapseton kuin olla vain tyttäriä. Jokainen perheenisä, joka talouttaan tahtoi viedä eteenpäin oli paljon pahemmassa pulassa, jos hänellä oli tyttäriä kuin jos hän olisi ollut lapseton.
Isäni oli nuorena aivan mennyt naimisiin. Siihen aikaan kuleksi munkkeja kylissämme ruusunauhoja ja kuvia jakaen. He kuiskailivat kristityille korviin kaikellaisia asioita: heidän pitäisi vain kaikkien tehdä kapina ja lyödä turkkilaiset, ja että moskoviitat kyllä tulisivat heitä auttamaan ja vapauttamaan, j. n. e. Muutamille kylänasukkaille ne lahjoittivat suuren kuningattaren kuvankin, jota heidän piti kantaa rinnallaan.
Kylässämme liittoutuivat siis useat yhteen kapetani Konstantin johdon alle, minun isänikin oli niitä. He marssivat turkkilaisia vastaan, jotka lyötiin Tripolitzan luona. Sitä kauheaa teurastamista ... Mutta sen kaikenhan sinä jo tiedät. Mutta moskoviitat jättivät meikäläiset turkkilaisten armoille ja läksivät tiehensä. Isäni onnistui paeta, en tiedä miten ja kuinka, ja hän palasi takaisin kylään.
Mutta äitini ei herennvtä hänelle tyttäriä synnyttämästä.
»Onneton vaimo, etkö koskaan aio minulle poikaa lahjoittaa?» puheli isäni.
III
Kerran palasi hän kotiin Gastunista. Hän oli mennyt sinne iltapuoleen Sissinin taloon, johon kyläpäälliköitä ja muita arvokkaita kansalaisia oli kokoontunut.
»Kuules muijaseni», virkkoi hän äidilleni heti ovesta tultuaan, »lapsen, jonka olet synnyttävä — äitilläni oli näet synnytysaika lähellä — täytyy olla poika, minä tahdon sen!»
Ja hän kumartui häntä suutelemaan.
Kohta sen jälkeen tulin minä maailmaan. Isäni huokasi syvään kun tultiin häntä onnittelemaan.
»Vanhalla Dimitriksellä», sanoi hän, »on neljä poikaa, Vassiliksellä kolme, kummillani Antonakiksella, kaksi, mutta mitä kananpoikia nämä ovat. Minulla ei ole mitään isänmaalle antaa! .... Me tarvitsemme miehiä aseisiin ja vaimoni synnyttää vain värttinänpitäjiä!»
Ja vihoissaan hän iski nyrkkinsä pöytään, jotta se halkesi.
»Mutta vähät siitä sittenkin», jatkoi hän pian taas. »Minäpä teen kun teenkin siitä pojan. Ja siitä tuleekin jotain aivan erinomaisempaa kuin tavallinen poikanen!»
Sanottu ja tehty.
Suureksi kasvettuani antoi hän minun käyttää fustanellaa ja pistoolivyötä ja sanoi minua Chrysanthokseksi (kultakukkanen) Chrysin sijasta (kultanen), jonka nimen kummini oli minulle antanut. Äitini ja kaikkein muidenkin hän käski kutsua minua tällä uudella nimellä.
Pienestä pitäen hän opetti minua aseita käyttämään. Aikaisin ja myöhään hän harjoitti minua käyttämään sapelia ja ampuma-aseita sekä ryhdikkäästi astumaan. Metsästyksilläkin piti minun olla mukana, ja me tapoimme susia ja villisikoja Droseli-metsässä. 2)
»Minä teen sinut niin taitavaksi, jotta osaat ampua kuulan sormuksen läpi», jutteli hän minulle.
Ja todellakin opin niin taitavaksi, jotta luotini tapasi ilmaan heitetyn rahan.
Aseita en yölläkään saanut luotani heittää.
»Palikarit 3) eivät koskaan eroa aseistaan», sanoi hän.
Turkkilaisia hän ei sietänyt. Hän otti minulta valan ja lupauksen etten koskaan elämässäni rupeaisi ystävyyteen turkkilaisen kanssa. Hän kertoi minulle kuinka kuninkaamme, Konstantinos, oli murhattu ja meiltä anastettu se suuri kaupunki, joka on maailman avain ja niin monta muuta asiaa, että niin pian kuin vainuinkaan turkkilaisen nousi veri päähäni.
»Et ole oikein järjilläsi, Vassilis», sanoivat ymmärtäväisemmät ihmiset isälleni tarkottaen sitä, että hän antoi minun käydä miehen puvussa.
Hän ei vastannut mitään, mutta silmissä säihkyi vihastus.
IV
Näin kuluivat vuodet. Kristitvt kävivät taas levottomiksi.
Uudestaan turkkilaisia vastaan!
Sepät takoivat yöt päivät sapeleita ja tikareita. Nuoret miehet ampuivat pilkkaan joka päivä. Minä ja muutamat toiset valoimme lyijykuulia eräässä luolassa ja valmistimme patruuneja.
Tuli sitten pääsiäinen. Äkkiä eräänä iltana — kuinka tarkoin muistankaan sen päivän — näimme hämärässä tulevan Giorgin ja Sissinin Gastunista, Stathi Stamatopulon täältä, muutamia miehiä Lechainasta ja kapetani Antonakin Manoladasta ja noin kolmesataa albanialaista ......
Isääni vaivasi luuvalo, ettei hän päässyt liikkeelle vuoteestaan. Hän kutsui minut luokseen, vyötti itse miekan kupeelleni, asetti miekan käteeni, ja — »siunaukseni seuraa sinua» sanoi hän, »sinä tiedät ettet ole mikään nainen, sinä olet mies, sinun pitää olla mies! Riennä tuleen, tappeluun, avoimin silmin .... tapa niin monta uskotonta kuin voit sillä katsos, isä Dimitris on sanonut että kuta useampia tapat sen useampia syntiä annetaan sinulle anteeksi!»
Äitini ja sisareni seisoivat nurkassa hiljaa itkien. Minua se ei liikuttanut, minusta oli kuin olisin lähtenyt häihin.
Isäni kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti vuoteeltaan, seurasi minua ovelle, suuteli minua ja virkkoi: »Onnea matkailet! Kun turkkilaiset pakenevat Moreasta silloin palaa sinäkin kotiin!» .....
Gastuni oli siihen aikaan iso kylä. Siellä hallitsi Kadi vojvodina, asui muutamia rikkaita turkkilaisia ja Sissinis, joka oli sulttaanin palveluksessa.
Maarian ilmestymispäivän aattona läksimme kaikki sinne. Mutta turkkilaiset olivat vainunneet tulomme, niin ettemme ainoaakaan heistä sieltä löytäneet.
Olisitpas nähnyt nämä kurittomat joukot, joista kansansotajoukko oli kokoonpantu. He ryntäsivät turkkilaisiin asuinrakennuksiin, ryöstivät mitä löysivät kohteita ja vaatteita ja laahasivat ryöstetyt tavarat ratsuillensa.
»Seis, veljet!» huusivat kapetanit. »Me olemme tulleet taistelemaan eikä ryöstämään!»
Mutta missä? Elä riitele! Ajattelivat useimmat ja pölistivät tiehensä.
Kohta sen jälkeen kuulimme turkkilaisten tulleen takaisin. He olivat tahtoneet tunkea sinne asti, jossa voivat yhdistyä maaherran kanssa, mutta ahtaassa vuorensolassa oli kapetani Charlabakis Vilaetis onneksi voittanut heidät muutamien maamiestensä avulla.
»Mitäs nyt tehdään?» arveli Sissinis.
»Mitäkö nyt tehdään? Lähdetään ja surmataan turkkilaiset», vastasi kapetani Antonaki.
Tämä oli urhoollinen mies, oikeita vankan ajan sankareita, tämä kapetani Antonaki, hoikka ja solakka, sankka, musta parta, ja silmät, joiden katse saattoi vapisemaan.
No niin, lähdettiin liikkeelle turkkilaisia surmaamaan. Löysimme heidät Sawalian ja Rhowiatan maakylien väliltä. Mutta kun turkkilaiset huomasivat meidät, asettivat he haremit keskeensä ja tulivat meitä vastaan.
Ja nyt, oi tuska ja häpeä! Pakoon sitä lähdettiin minkä jalat kantoivat. Sissinis oli ensimäinen joka saapui Gastuniin.
Ja minä — mitä sanoisinkaan? Poskeni polttivat häpeästä. Olihan tuo sulattamaton häpeä, että turkkilaiset saattoivat ajaa meidät edellään kuin lehmälaumaa. Olihan se häpeä, ettei sinä ensimäisenä päivänä kun kapinaan nousimme, oltu heitä löyty. Itkin katkerasti tätä surkeutta.
Äkkiä näen edessäni Stamatopulon. 4) Hän oli vanha ja niin lihava, että vaikeasti pääsi raukka liikkumaan. Hänen ratsupalvelijansa oli ratsastanut tiehensä hänen hevosellansa ja jättänyt hänet oman onnensa nojaan.
Mitäs nyt tehdä? Enhän missään tapauksessa voinut vanhusta siihen jättää turkkilaisten tapettavaksi ... Sitä paitsi muistin isäni sanat, joita hän usein oli meille teroittanut:
»Stamatopulos, lapset, hän on kuin isänne. Ellei häntä olisi ollut, niin Ali Effendi jo aikoja sitten olisi minut tappanut.»
Otin vanhuksen selkääni ja läksin vaivalla kulkemaan Gastunia kohti. Mutta turkkilaiset olivat kintereillämme. Muutamien silmänräpäysten kuluttua saavuttaisivat he meidät.
»Nyt, rakas vanhus,» virkoin hänelle, »ota risti esille. Suojelkoon sinua pyhä neitsyt!»
Laskin hänet alas ja asetuin kivääri kädessä hänen eteensä.
Heti sen jälkeen minä laukasin, mutta en tiedä sattuiko kehenkään … Tunsin päässäni kamalaa suhinaa, polvet horjuivat, maailma musteni silmässäni ja sitten piehtaroin maassa.
V
Minulla ei ole tietoisuutta siitä mitä sitten tapahtui, enkä myöskään ole koskaan kuullut kuinka vanhan Stamatopuloksen kävi 5). Kun taas tulin tunteihini olin Gastunissa ja päänipohjissa istui kaunis, parraton palikari.
Dimos oli uskollinen sielu. Hän se oli minut turkkilaisten käsistäkin pelastanut. Siitä pitäen olimme me eroittamattomat ystävykset. Kun Dimoksen piti mennä vartioon, olin minä mukana; kun päälliköt lähettivät minut kutsumaan kokoon nuoren väen kapetani Lappen kanssa, oli hän mukana. Aina olimme yhdessä.
Dimos katsoi minuun toisinaan niin kummallisesti ja kun nostin katseeni häneen kääntää hän katseensa maahan ja käy punaiseksi kuin kirsikka.
Katsos, minä olin siihen aikaan sangen kaunis. Pidin tosin kaulani peitettynä enkä käsiäni mielelläni näyttänyt, olinpa maalannut ruusunpunaiset huulenikin mustiksi .... mutta mitäs siitä! lhanuuttani ei sittenkään voinut salata.
»Sinä olet toden totta aivan tytön näköinen, Chrysanthos,» virkkoi Dimos kerran. Pääni vaipui alas ja hymyilin, mitäpä hänelle vastaisinkaan?
VI
Kului aikaa jonkun verran. Koko suurella tasangolla ei enää näkynyt ainoatakaan turkkilaista. Toisinaan tuli kyllä joitakuita alas Patraksesta, mutta aivan salaa yöllä, ne tulivat jotain varastaakseen ja sitten kiireesti takaisin. Meidän leirimme oli Gastunissa, jotta säästyimme niiltä kävijöiltä.
Siihen aikaan esiintyi Dramalis Nauplionissa. Sissinis valitsi 150 palikaria ja lähetti meidät Kolokotroniin. Mutta oi sitä elämää! Alinomaa kaivannoissa tai korkealla vuoristossa. Aina aseissa eikä ympärillä muuta kuin tuulen humina petäjissä ja vuoripurojen kohina ...
Miksi sen sinulta salaisin — Dimosta rakastin sydämellisesti … Kun hän tuli kävin keltaiseksi kuin sitruuri liikutuksesta .... sanotaanhan kansanlaulussa, että rakkaus murtaa kalliot ja kesyttää villieläimetkin ... oi, hän oli niin hyvä! Monesti olin vähällä tunnustaa hänelle salaisuuteni, sanoa hänelle että hän oli ainoa rakkauteni.... Mutta missä? Ja aina esti minua neitseellinen kainoutenikin. Ja mitä hän siihen olisikaan vastannut? Ei, ennemmin kuolla kuin ilmaista se hänelle, sanoin itselleni.
Ja minä rukoilin Jumalaa, että kuula sattuisi minuun ja lopettaisi tuskani ...Niin, tiedätkö mitä salainen rakkaus on? Se on kuin raivoisa tuli, joka ei löydä tietä, jota päästä ulos.
Eräänä päivänä varjeli minua Jumala: olin juuri ilmaista itseni. Niin usein kuin sen hetken muistan, karsii kylmä ruumistani.
Seisoimme Dervenakiassa väijvksissä, hän aikoi näet murtautua läpi Kothroon. Nikitaran kanssa miehitimme Aï-Sostin, Halonistiotit taas Agrilovunon, Antonakis Kolokotronin solan.
Dimos ja minä kyyristyimme polvillamme muutaman talvitammen takana ja odotimme joka hetki turkkilaisten ilmestymistä rotkosta.
Siinä pyssy kädessä polvistuessani, katselee Dimos minua ihaillen ja sanoo äkkiä:
»Kas, veli Chrysanthos, kuinka pienet kädet sinulla on! Ne eivät ole luodut sapelia puristamaan vaan neulaa pitelemään.»
Loin katseeni maahan ja vaikenin.
»Kautta ristin!» jatkoi Dimos taas, »ellen jo niin kauan olisi sinua tuntenut, niin väittäisin että olet nainen ... Silloin ... olenkin sinua aina niin hellästi rakastanut ... tottaansa, en ikinä ole ketään ihmistä niin rakastanut!»
Aurinko oli laskemaisillaan. Illan varjot laaksossa, veden tuttavallinen solina, lintusten viserrys, kukkasten lemu, koko luonto vastusti sotaa, se henki vain lempeä, rakkautta, rauhaa ... ja Dimoksen sanat tekivät sydämeni niin onnelliseksi. Olin juuri heittäytymäisilläni hänen kaulaansa ja painamaisillani huuleni hänen huulilleen.
Mutta Jumala varjeli minua!
Samassa kuului ensimäinen laukaus, kajahti päälliköiden huudot. Turkkilaiset tunkivat esiin rotkosta. Kapetanit heittivät heidät päistikkaa takaisin.
Mutta eivätpä nekään olleet jouten, ne ryntäsivät takaisin vastaamme. Olisitpas nähnyt ne koirat!... Oletko milloinkaan huomannut millä valtavalla voimalla pidätetty vesi hyökkää uusia uria itsellensä etsimään? Samalla lailla turkkilaisetkin nyt vastaamme nyökkäsivät. Mutta vaikeaa tvotä se oli, useita heistä heitettiin jyrkänteitä alas virran vietäviksi, toiset tapettiin muulla tavoin... Siinä oli kauhea teurastaminen! Tänäänkin vielä makaa heidän luitaan siellä läjittäin.
Alussa oli Dimos rinnallani, mutta äkkiä hän katosi näkyvistäni. Etsin häntä kaikkialta, huudaan, huudaan — — oi Jumala, oi Jumala, kukapa taistelun mellakassa olisi mitään kuullut. Ei nähnyt muuta kuin sapeleita, jotka heiluivat, jotta luut ruskivat ja tulta iski ...
Kaksi pitkää tuntia kesti tätä kauheata surkeutta! Ne turkkilaiset, jotka pääsivät pakenemaan, saavuttivat Kurtessan sangen huonossa tilassa. Nyt vasta valmistausivat palikarit saaliille.
Minä olin saanut sapeliniskun päähäni, veri vuoti silmilleni. Istuuduin kaatuneelle puunrungolle hiukan hengähtämään.
Kun tuli juuri esille ja valaisi himmeästi pitkää rotkoa, jossa tuskanhuudot kajahtelivat. Mikä hirmuisuus! Hevosia ilman ratsastajia laukkaili siellä hirnuen ja tuo hirnunta kajahti synkässä rotkossa kuin kuolemanvalitus ....
Toiset hevoset raahasivat kuolleita ratsastajia satulassa. Kuolevien korinaa, äänekästä tuskanvalitusta …. oi kauhua .... Ja kumminkin iloitsi sydämeni. Näinhän tässä kuolleina makaavan isänmaani viholliset, jotka monet vuodet olivat sitä kovasti sortaneet ja jotka myöskin vihasivat vapahtajaamme Jesusta Kristusta, ja niin olisin minä vielä sillä hetkellä pystynyt vimmatusti heitä vastaan nousemaan.
Mutta äkkiä muistin Dimoksen ja jähmetyin.
Ponnahdin ylös kuin vuorikauris ja juoksin joka suunnalle huutaen ja kuolleita tutkien.
Sydämeni sykki kauhistuksesta ja tuskasta, suonet jyskyttivät kuin vasara. Tiedätkö mitä tahtoo sanoa kadottaa sen, jota koko laajassa maailmassa hartaimmin rakastaa? ... En muuta mitään ajatellut siinä riehuissani ... mutta pian loppuivat voimani, minun täytyi pysähtyä ja pitävää kiinni etten kaatuisi … mutta minä huusin, huusin ja kiljuin .... yhä turhaan vaan. Ei kuulunut minkäänlaista ääntä ympärilläni. Silloin valtaa minut heikkous, polveni horjahtelivat, minun täytyi nojata puuhun toipuakseni.
Hetken päästä kuulen takanani hiljaista röhinää. Käännyin ja katsos: Dimokseni makaa siinä pitkällään tammiviidakossa.
»Dimokseni, Dimokseni!» kiljasin.
»Chrysanthos, veljeni,» kuiskaa hän.
Julma kuula oli häneen sattunut. Aloin hellin sanoin lohduttaa häntä, suuteloilla häneen uutta eloa virittää …. turhaan!
»Kuules — elä unohda minua,» kuiskasi hän hiljaa, ja puoleksi sammuneista silmistä tulvivat kyyneleet.
»En koskaan, koskaan sinua unhota!» vastasin minä. Ja nyt, nyt kuiskasin salaisuuteni hänen korvaansa ja suljin hänen huulensa rakkauden pyhällä suudelmalla! — — — Näin kovaonninen oli rakkautemme.
— — — — — — — — —
Minä, joka en elämää etsinyt olen elämään jäänyt niinkuin näet. Mutta niinkuin mettinen yöt, päivät vallittaa kadonnutta toveriaan, niin on minunkin elämäni kulunut häntä surressa. Heittäydyin kuulasateeseen, löytääkseni kuoleman päästäkseni tästä tuskallisesta elämästä ... mutta kuolema vältti minua, ikäänkuin ei Karon minua vielä tahtoisi.
Te, vapaudessa eläjät, katsotte varmaan halveksien meitä, jotka verellämme olemme teille vapauden ostaneet. Mutta minä ikävöin sitä hetkeä, jolloin saan jättää tämän katalan maailman ja pääsen Dimostani jälleennäkemään.
»Ja jossa hän on — siellä meitä ei koskaan enää eroiteta!»
1) Fostanellas, fustanellan kantaja, s. o. poimukas, paidantapainen polviin saakka ulottuva vyöllä kiinnitetty vaatekappale, jota maaseudulla vielä paljon käytetään.
2) Metsäinen vuori arkadilaisessa Erymanthos, nykyään Olonos vuoristossa.
3) Urhoolliset soturit vapaussodassa.
4) Stamatopulo oli aikoinaan urhoollisimpia vapaudenpuolesta taistelijoita.
5) Hän kaatui silloin.
Suomen Kansa n:ot 2 ja 6 5. ja 12.1.1901.
